On kaksi puheenaihetta, joiden perusteella voi aina tarkistaa kalenterinsa.

Juhannuksen alla, juuri kun useimpien kesäloma on vasta aluillaan, alkaa höpötys siitä, kuinka kesä oikeastaan on jo ohitse. Ja joulun alla päivitellään, kuinka joulu kaupallistuu ja alkaa vuosi vuodelta aikaisemmin. Joidenkin mielestä karmeinta mitä marraskuisessa kauppakeskuksessa voi tapahtua, on törmätä pukkiin ja kuulla tuttuja joululauluja.

En hullaannu kauppojen joulurihkamasta. En myöskään kuulu niihin höpsöihin jouluihmisiin, joiden kalenterissa ei ole jouluvapaata aikaa ollenkaan. Mutta marraskuun puolivälissä kaamos kaatuu niskaan niin, että annan itselleni luvan laskeutua joulun odotukseen.

Nautin pikkuhiljaa tuoksuista, mauista, musiikista ja tunnelmista, jotka itse juhlapyhien yltäkylläisyydessä menettävät osan hehkustaan. Juhlapäivien mentyä piparkakkua ei syö pirukaan, ja uudenvuodenaattoon mennessä kuusi lentää kodistamme pihalle kuin leppäkeihäs.

Mutta nyt ikkunassani on jo paperitähti, pihakataja on kiedottu tuikkuihin ja omenapuussa keikkuu kolme punaista lyhtyä. Ensimmäiset piparit ja tortut leivoin isänpäivänä. Vihmaisen lenkin jälkeen maistui glögi.

Myöhemmin on taatelikakun aika. Sen ja joululaulujen äärellä suunnittelen hissukseen, mitä lahjoja ostaisin tai millaisia joulukortteja lähettäisin. Silti tiedän, että tänäkin vuonna postitan kortit viime tipassa sillä kalliimmalla hinnalla ja ostan hätäpäissäni lahjoja, jotka olisin voinut jättää ostamattakin. Ja etsin epätoivoisesti enkelikelloon kynttilöitä, jotka on kaikkialla myyty loppuun.

Mukavissa asioissa melkein mukavinta on niiden odotus. Joulun odotuksessa ja sen täyttymyksessä on jotakin tunnistettavaa, toistuvaa ja meitä kaikkia yhdistävää. Rakkaimmillaan sen tuntee joulupöydässä läheistensä ympäröimänä, mutta voi sen tuntea jo supermarketin kalatiskilläkin. Onhan se tuttua ja turvallista, kun myyjällä on tonttulakki päässään ja itselläni kädessä häntäpään jonotusnumero, 89! Ja taustalla raikaa Petteri Punakuono! Eikä siihen enää kovin monta yötä ole.