Aamulla juon kahvini hitaasti. Huhhuijaa. Kerrankin viikonloppu yksin kotona ja ympärillä vain hiljaisuutta, eikä yhtään vaatimuksia. Suunta on siis harvinaisen selvä: takaisin sänkyyn lehti-pinon ja kirjan kanssa.

Puolenpäivän aikaan havahdun lukuhur-miostani ja tallustelen paahtamaan itselleni leipää. Kerään lautasen täyteen muitakin herkkuja ja kömmin taas sänkyyn vällyjen suojaan. Yhden naisen brunssi ja lukeminen se vasta hyvä yhdistelmä onkin, hykertelen.

Nyt soittaa äiti. Kiva ylistää hänellekin tätä lokoisaa elämääni.

”No on kyllä mahtavaa, kun saat säkin olla ihan itseksesi ja ilman paineita. Nauti nyt oikein kunnolla. Mutta syö sitten varovasti, ettet sotke ruualla niitä sänkyvaatteita.”

Ei voi olla totta! Äitini on aina ollut loistava kannustaja elämän suurissa linjoissa, mutta aina välillä hän yllättää minut täräyttämällä lauseen, joka palauttaa minut kolmivuotiaaksi. Onko sulla villasukkahousut, ettei paikat palellu? Pitäiskö sun nyt käydä pissalla ennen kuin me lähdetään. Ei sitten tarvitse paikan päällä jonottaa.

Mutta ihan mielelläni palaan välillä taaperotasolle, kun tiedän, että saan äidiltäni aina vankkumatonta tukea ja kannustavia sanoja elämäni käännekohdissa. Vaikkapa silloin, kun kaksikymppisenä soitin puhelinvaihteessa työskentelevälle äidilleni.

Minä: ”Äiti, mä saan vauvan.”
Äiti nielaisee. ”Hetkinen, minä yhdistän.” (Äiti katoaa linjalta. Musiikkia.)
Äiti palaa linjalle: ”Kuka se mies on?”
Minä: ”Se on kiva ja oon tuntenut sen jo muutaman kuukauden.”
Äiti vetää henkeä: ”Hetkinen, minä yhdistän.” (Äiti katoaa taas. Musiikkia.)
Äiti palaa linjalle: ”No, mutta onnea!”

Nyt 26 vuotta myöhemmin tajuan, miten vahvan potkun äiti tuossa puhelussa selviytymiselleni antoi. Onhan suojelun ja rohkaisemisen välimaasto vanhemmuudessa se vaikein juttu.

Kun niille molemmille antaa sopivasti tilaa, kasvaa lapsesta sellainen kuin hän itse haluaa olla. Suruineen ja iloineen.

Yksi paahtoleivistä muuten putosi lakanalle!