Siinä me seisomme – viisi toisillemme vierasta ihmistä – pimeän alikulkutunnelin suojissa vierekkäin vettä valuen. 

Salamannopeasti noussut raju ukkosmyrsky on katkaissut iltalenkkimme ja kotimatkamme. 

”Jätin makkarin ikkunan auki”, päivittelen. ”Sama täällä, tosin kaikkien huoneiden! Poikakin pelaa tietokoneella luurit päässä eikä kuule kun soitan”, harmittelee reippaan oloinen nainen. 

Kohta tunneliin syöksähtää hätääntynyt pyöräilijä. ”Onko täällä turvallista? Varmastiko?” nainen huohottaa peloissaan. Ainakin turvallisempaa kuin tuolla taivasalla, lohduttelemme. Joukkomme terästäytyy, kun huomaamme, miten kauhuissaan nainen on. 

Tiukoissa tilanteissa me ihmiset otamme nopeasti roolimme: ”Tämä on vartissa ohi”, jyrähtää jämäkkä sporttimies. Perusmies puolestaan toteaa tunnelin olevan betonista ja turvallinen paikka. Pyöräilijänainen on silti säntäämässä takaisin sateeseen, kohti kotia.

”Vaimolta tuli juuri tekstiviesti, että ulkona olijat ovat vaarassa ja pelastuslaitos kehottaa hakeutumaan suojaan”, perusmies tyynnyttelee ja sihauttaa kaljatölkkinsä auki. Metsä on valkoisenaan salamoista. 

Nainen tärisee. Tietokonepojan äiti pyytää hänet kainaloonsa ja selittää tilannetta paremmaksi. Kun hänen poikansa vihdoin soittaa, jään silittämään suojattimme kättä. Hän kyselee lenkkarieni merkkiä. Pian kuulen hänen traagisen tarinansa syövästä ja rajuista hoidoista, veljestä sairaalassa, omaishoitajan arjesta, avioerosta, peruuntuneesta Pariisin-matkasta tyttären kanssa, väsymisestä.  

Minuutteja kuluu, mutta naisen pelko ei hellitä. Sporttimies tarttuu häntä olalta: ”Voin rukoilla, jos haluat. Meille ei käy mitään.” 

Oikeassa oli. Kun myräkkä laantui, nainen hyppäsi pyöränsä selkään ja minä pinkaisin vierelle. Heitin hyvästit hänen pihassaan ja juoksin kotiin niin kovaa kuin jaloistani pääsin. Fyysinen suoritus jäi tällä kertaa vajaaksi, mutta henkinen puoli sai kunnon piikin.