Tiedätkö sen tunteen, kun työhaastattelussa valmistautuu ilmoittamaan oman palkkatoiveensa? Entä jos sanon liikaa – tai liian vähän? Kuva: Shutterstock.

Työpaikan palkka voi selvitä työntekijälle vasta, kun on aika kirjoittaa työsopimus.

Palkkatoive, tuo monen mielestä työhaastattelun pelätyin kysymys. Asiantuntijat neuvovat hinnoittelemaan oman työnsä selkä suorana ja reippaasti – varsinkin, kun naisten helmasyntinä pidetään oman työn alihinnoittelua.

Mutta voiko palkkatoive tai palkasta neuvotteleminen torpata hyvin alkaneen työnhaun? Tai vielä pahempaa: voiko jo luvattu pesti mennä sivu suun palkkaneuvottelujen vuoksi?

Kyllä voi, kertovat Me Naisten haastattelemat naiset.

– Hain töihin erääseen yritykseen ja laitoin hakemukseen myös palkkatoiveen. Pääsin haastatteluun, jonka jälkeen minulle ilmoitettiin, että paikka on sinun, tervetuloa. Koska palkasta ei siinä kohtaa puhuttu enempää, oletin palkkatoiveeni menneen läpi. Työsopimusta kirjoitettaessa tuntipalkka olikin selvästi pienempi kuin palkkatoiveeni, kertoo kolmekymppinen Helsingissä asuva nainen.

Hän päätti jättää sopimuksen allekirjoittamatta. Kun rekrytoinnista vastannut henkilö kuuli tapahtuneesta, hän otti naiseen yhteyttä puhelimitse.

”Silloin tämä pomo ilmoitti minulle, että joudun kyseisen yhtiön mustalle listalle.”

– Kerroin hänelle, että en allekirjoittanut, sillä palkka oli paljon palkkatoivettani pienempi. Siihen hän totesi, ettei voi maksaa suurempaa palkkaa kuin työsopimuksessa on, sillä se on vakiotuntipalkka – sillä mennään. Ilmoitin siihen, että kiitos, mutta siinä tapauksessa en ota paikkaa vastaan. Silloin tämä pomo ilmoitti minulle, että joudun kyseisen yhtiön mustalle listalle, kun kieltäydyin paikasta, nainen kertoo.

Korkea palkkapyyntö = huono työmotivaatio?

Sama aihe keräsi kansainvälistä huomiota viime viikolla. Kanadalainen Taylor Byrnes julkaisi Twitterissä ja Facebookissa viestinvaihdon, jossa hän keskusteli palkasta erään yrityksen kanssa.

Winnipegissä asuva Byrnes oli edennyt työnhaussa toiselle kierrokselle. Ennen toista haastattelua hän lähetti työnantajalle, paikalliselle ruokatoimittajalle, sähköpostiviestin, jossa tiedusteli mahdollista palkkaa ja muita etuja. Vastaussähköpostissa Byrnesille ilmoitettiin, että näin varhaisessa vaiheessa esitetty kysymys palkasta ja eduista ei ole sovelias. 

Kuvakaappaukset levisivät verkossa ja raivostuttivat verkkokeskustelijat. Työnantajan selitystä siitä, miten he uskovat ”kovaan työhön ja sisuun kompensaation sijaan”, ei pidetty uskottavana.

Myös toinen Me Naisten haastattelema nainen on kokenut sen, miten työntekijää yritetään painostaa tekemään työtä motivaatioon vedoten.

– Olin jo saanut kyseisen työpaikan, olin saanut tietokoneen ja puhelimen ja ollut yhdellä ulkomaan työmatkalla, jossa sain tavata tärkeitä päämiehiä ja yhteistyökumppaneita – mutta jostain syystä en ollut vielä saanut työsopimusta. Oli ollut kiireitä, kuulemma. En kuitenkaan uskonut, että palkasta tulisi mitään ongelmia. Siksi kauhistuinkin melkoisesti, kun kuulin, mitä he olivat tarjoamassa.

”Jos kyseenalaistan palkan, se tarkoittaa, etten ole motivoitunut.”

Nainen kysyi neuvoa ammattiliitolla ja perusteli sen jälkeen työnantajalle, miksi ehdotettu palkka oli rajusti alakanttiin.

– Yritin myös keksiä muita ratkaisuja, esimerkiksi pidempiä lomia, etätyömahdollisuutta, jopa osa-aikaisuutta, mutta vastaus oli erittäin tyly ja lyhyt: jos kyseenalaistan palkan, se tarkoittaa, etten ole motivoitunut ja vuoro menee seuraavalle hakijalle. Sillä piste.

”Tuletko sittenkin?”

Haastattelimme myös naista, joka on toiminut itse rekrytoijana. Hän kertoo huomanneensa, että sukupuolten välillä on eroja, kun palkasta neuvotellaan.

– Hyvin karkeana yleistyksenä voidaan sanoa, että miehet suhtautuivat palkkakeskusteluun reippaammin ja naiset nöyristelivät tai väistelivät aihetta. Yllätys, miesten palkat olivat korkeampia, hän kertoo.

”Olen kerran tullut lähes ulosheitetyksi neuvotteluhuoneesta, kun sanoin palkkatoiveeni.”

Hän peräänkuuluttaa aktiivista, mutta taitavan diplomaattista otetta palkkaneuvotteluihin. Tapa, jolla omasta palkastaan puhuu, osoittaa tervettä itseluottamusta, oman ammattitaidon ja kokemuksen arvostamista ja antaa yleensäkin näyttöä työnhakijan neuvottelutaidoista.

Myös pokerinaamalla voi päästä pitkälle, sen todistaa rakennusalalla työskennelleen naisen kokemus:

– Olen kerran tullut lähes ulosheitetyksi neuvotteluhuoneesta, kun sanoin palkkatoiveeni. En hätkähtänyt, sillä minulla oli hommaan täsmälleen oikea koulutus. Kävelin vain tieheni, kun ovi kerran tempaistiin auki ja oviaukkoa osoitettiin. Meni kaksi viikkoa, ja minulle soitettiin: ”Tuletko sillä palkalla, jota pyysit?”

Oletko sinä koskaan menettänyt työpaikkaa palkkapyynnön vuoksi? Kerro kokemuksistasi alla olevassa kommenttikentässä. 

Tinkimättömyys ja vanhempien tuki ovat tehneet historiantutkija Rinna Kullaan unelmista totta. Mottonsa hän on napannut Men in Black -elokuvasta.

Kaikki alkoi helsinkiläisestä kirjastosta. Siellä istui 1980-luvulla nuori tyttö, joka luki päivät läpeensä.

– Meidän perheessämme ei silloin ollut kauhean helppoa. En koskaan ollut mikään huippuoppilas saati lahjakas, en edes osannut lukea ennen kouluun menoa, Rinna Kullaa kertoo Louvren taidemuseon kahvilassa, josta on tullut hänen uusi turvasatamansa.

Rinna on tällä hetkellä akatemiatutkijana Suomessa sekä Pariisin arvostetun Science Po -yliopiston ja Wienin yliopiston vieraileva professori. Venäjää ja Balkania käsittelevä tutkimustyö on vienyt hänet puhumaan myös Euroopan neuvostoon. Jo 32-vuotiaana Rinna piti alustuksia Yhdysvaltain ulkoministeriössä ja toimi Kroatian hallituksen asiantuntijana. Eikö päätä huimannut koskaan?

– Men in Black -elokuvassa on kohtaus, jossa henkilö haluaa olla kaikkein paras: ”the best of the best of the best” . Niin minäkin ajattelen, Rinna nauraa.

”Vanhempani ovat aina ajatelleet, että kyllä kai Rinna tietää, mitä hän tekee.”

Suuri maailma kutsui Rinnaa jo teini-iässä. Ensin hän haki IB-lukioon Tanskaan ja sieltä valmistuttuaan Columbian yliopistoon New Yorkiin. Työläistaustaisille vanhemmille Rinnan kansainvälinen maailma oli tuntematon. Kun Rinna kertoi isälleen pääsystään huippuyliopistoon, tämän suusta pääsi kirosana. Columbian vuosimaksut ovat tähtitieteelliset.

– Pääsy yliopistoon tarkoitti, että vanhempani joutuivat myymään osakkeet ja auton.

Sittenkin rahaa oli vasta ensimmäiseksi vuodeksi.

– Vanhempani ovat aina ajatelleet, että kyllä kai Rinna tietää, mitä hän tekee.

Seuraavat vuosimaksut hoituivat lainarahalla, stipendeillä ja osapäivätöillä. Columbiasta valmistuttuaan Rinna pääsi paikalliseen lakiasiaintoimistoon töihin, mistä matka vei Oxfordiin.

Rinna kannustaa naisia asettamaan riman korkealle. Se ei tietenkään ole helppoa: kansainvälisessä yliopistomaailmassa kilpailu on kovaa, eikä naiseuskaan ole auttanut. Vaikka matkan varrelle on osunut paljon tukijoita, on sekaan mahtunut myös sovinisteja ja jopa lähentelijöitä.

– Minä olen aina vain mennyt eteenpäin. Teen paljon töitä, opettelen uusia asioita ja olen valmis haastaviin juttuihin. Yritän aina olla paras versio itsestäni.

Suomessa vai ulkomailla?

”En ajattele, että akateeminen tutkimusympäristö olisi jossain maassa parempi kuin toisessa. Mutta vähän niin kuin pianistitkin, minä näen, että on tärkeää soittaa erilaisten orkesterien kanssa, jotta itse voi kehittyä.”

Työasenne

”Teen paljon töitä ja olen valmis haastaviin juttuihin. Yritän aina olla paras versio itsestäni.”

 


Luennolla Rinna seuraa rannekellosta ajankulua. ”Puhelimella otan kuvia dokumenteista. Joskus myös haastattelen ihmisiä. Sitä varten minulla on kravattimikrofoni.”

 

Ensimmäinen duunini

”Lukioaikana olin Tanskassa siivooja. Siivosin rikkaitten ihmisten asuntoja. Siivoustöillä sain helposti kasaan rahat seuraavan viikon ruokaan.”

Parasta työssäni

”Parasta ovat ihmiset: kollegat ja opiskelijat. En pärjäisi ilman heitä, koska ajatukset eivät kehity ilman vuorovaikutusta. Se on varmaan yksi syy myös siihen, miksi haluan työskennellä niin monessa maassa.”

Rasittavinta työssäni

”Työn määrä. Työhöni menee paljon aikaa. Esimerkiksi tutkimusmateriaali minun on käytävä aina itse läpi. Olisi kiva jakaa taakkaa jonkun muun kanssa, mutta todellisuudessa vain minä voin päättää, mikä on tärkeää ja mikä ei.”

 


Louvresta on tullut Rinnalle rakas paikka. Museossa hän viettää paljon aikaa ollessaan Pariisissa – kaunis, esteettinen ympäristö antaa vastapainoa puurtamiselle.

 

Työidolini

”Ihailen oikeushammaslääkäri Helena Rantaa ja sitä, mitä hän on saanut asiantuntemuksellaan aikaan. Vaikka Helena Ranta on joutunut kohtaamaan valtavasti kuolemaa, hän on säilyttänyt herkkyytensä ja lempeytensä.”

Suurin saavutukseni

”Suurin saavutukseni on vierailevan professorin työ Science Po -yliopistossa Pariisissa. Se on mielestäni korkeinta, mitä voin professorina saavuttaa.”

Työminä

”Työpaikalla haluan olla kiltti ja mukava ihmisille, jotka tekevät töitä minulle ja minun kanssani. Olen myös aina hyvin organisoitu ja valmistautunut. Kotona saatan olla tosi pinnallinen. Olen kiinnostunut meikkauksesta, hiusten kihartamisesta ja parfyymeistä.”

Haluaisin kehittyä

”Haluaisin oppia saksan kielen hyvin. Ja haluaisin myös kommunikoida ranskan kielellä entistä paremmin. Silloin ihmisillä olisi hauskempaa seurassani.”

Normipäivä

”Se vaihtelee. Esimerkiksi tämän viikon maanantaina saavuin Pariisiin ja menin suoraan ulkoministeriöön töihin ja tutkin asiakirjoja. Sitten menin Pariisin-asunnolle, kävin kuntosalilla ja kylvyssä. Illalla jatkoin töitä vielä kolme tuntia.”

Nuoruuden haaveammatti

”Historioitsija. Olen päässyt unelmatyöhöni.”

Suurin haave

”Että saisin tehdä juuri sitä, mitä minä nyt teen. Odotan toki myös, että saisin kirjoitettua kirjan kylmän sodan historiasta Välimerellä aina tämän päivän tapahtumiin saakka. Silloin voisimme ymmärtää paremmin, mitä siellä tapahtuu nyt.”

Tärkein opetus

”Minun äitini muistuttaa aina, että pitää muistaa olla hyvä ihminen.”

Rinna Kullaa

Syntynyt vuonna 1977 Helsingissä.

Valmistunut valtiotieteen kandidaatiksi Columbian yliopistosta vuonna 2001, Venäjän ja Itä-Euroopan opintojen maisteriksi 2004 Oxfordin yliopistosta, Euroopan historian tohtoriksi Marylandistä 2008.

Työskentelee akatemiatutkijana Rusmed-hankkeessa. Lisäksi vieraileva professori Pariisin Science Po:ssa ja Wienin yliopistossa.

Asuu Helsingissä, Pariisissa ja Wienissä.

– Voi kysyä, mikä on työmoraali, jos jää sairauslomalle siitä syystä, että ei huvita tai kiinnosta, sanoo organisaatiopsykologi Pekka Järvinen.

Työnteon kipukynnys on laskenut. Enää ei ole itseisarvo se, että hoitaa työnsä hyvin. Nuoret kertovat toisilleen, että oli huonot fiilikset ja päätin saikuttaa.

Näin kirjoittaa organisaatiopsykologi Pekka Järvinen Aamulehden mielipidekirjoituksessaan. Järvinen kertoo, että on huolissaan työmoraalin heikkenemisestä. Järvisen mukaan niin kutsuttu saikuttaminen on lisääntynyt. Havainto perustuu hänen kokemuksiinsa 25 vuoden ajalta organisaatiopsykologina.

Järvinen kertoo keskustelleensa lukuisten esimiesten, henkilöstön ja työterveydessä työskentelevien kanssa aiheesta. Lisäksi hän on ollut mukana selvittämässä ongelmatilanteita.

– Saikuttamisilmiö on lisääntynyt. Tämä näkyy nuorten somekirjoituksissa ja heidän puheessaan. Yhä useampi jää saikulle, jos ei huvita mennä töihin, jos töissä on jotain ikävää tai jos ei ole saanut haluamaansa vapaapäivää, Järvinen kertoo.

Saikutuksen taustalla voi olla myös työpaikan konfliktitilanteet.

– Jos esimies on antanut palautetta, työntekijä saattaa jäädä omalle kiukkulomalle, koska ei ole tykännyt palautteesta

”Kynnys jäädä saikulle tai kiukkulomille omien fiilisten, tarpeiden ja pettymysten pohjalta on laskenut merkittävästi.”

Mutta ei saikuttamisen lisääntyminen koske Järvisen mukaan pelkästään nuoria.

– Ilmiö on laajempi. Monet esimiehet ovat sanoneet, että jos vaikka iäkkäämpi työntekijä ei ole saanut haluamaansa vapaapäivää, hän saattaa ottaa omaa lomaa ja jättäytyy jo edellisenä päivänä sairauslomalle. Tähän samaan ilmiöön liittyvät kiukkulomat. Jos esimies on antanut palautetta, työntekijä saattaa jäädä omalle kiukkulomalle, koska ei ole tykännyt palautteesta. Yleisesti kynnys jäädä saikulle tai kiukkulomille omien fiilisten, tarpeiden ja pettymysten pohjalta on laskenut merkittävästi, Järvinen harmittelee.

Hänestä saikuttaminen ei ole missään tilanteessa hyväksyttävää. 

– Kysyisin saikuttajilta, ymmärtävätkö he, että kyse on työnantajalta varastamisesta. Sairausloma on perustelua silloin, kun on jokin sairaus tai vamma – eli silloin, kun todella on oikeasti työkyvytön. Jos taas työntekijällä on esimerkiksi hankala tilanne kotona, kehottaisin työntekijää ottamaan asian puheeksi esimiehen kanssa.

Työnantajat luoneet turhan ruusuista mielikuvaa

Järvisen mukaan saikuttamisilmiö alkoi näkyä vuosituhannen vaihteessa. Hän uskoo taustasyyksi sen, että yhä useampi ajattelee, ettei työ ole niin tärkeää kuin joitakin vuosikymmeniä sitten.

– Ihmiset ovat alkaneet pitää vapaa-aikaa vähintäänkin yhtä tärkeänä. Tähän liittyvät kaikki tämmöiset downshiftaukset ynnä muut. Lisäksi 90-luvun lopussa alettiin puhua paskaduuneista. Monet nuoret ovat omaksuneet ajattelutavan, että he haluavat vain mukavia, luovia hommia. Olemme valitettavasti alkaneet arvottaa erilaisia töitä, Järvinen harmittelee.

”Töissä odotetaan hyvää fiilistä ja sitä, että työnantaja huolehtii kaikesta.”

Järvisen mielestä myös työhön liittyvä kipukynnys on laskenut.

– Ei aikaisemmin mietitty niin paljon, huvittaako työ. Siedettiin enemmän turhautumista ja vaikeitakin tilanteita. Nyt töissä ollaan valikoivampia, odotetaan hyvää fiilistä ja sitä, että työnantaja huolehtii kaikesta. Yhä useamman mielestä työn pitäisi olla kivaa.

Järvisen mielestä kyse on yhteiskunnallisesta ongelmasta.

– Vastuu on myös työnantajien ja esimerkiksi koulujen. Työnantajat ovat luoneet turhan ruusuista mielikuvaa. He kertovat, että kun tulet tänne meille töihin, voit tehdä kaikkea, mikä kiinnostaa. Tästä tulee tietysti työntekijöille pettymyksiä, kun he huomaavat, että työ onkin rutiininomaista ja työpaikalla on aina myös ikäviä tehtäviä.

– Myös kouluissa on luotu epärealistista kuvaa. Nuorille puhutaan, että älkää tyytykö mihin tahansa, vaan vaatikaa. On unohtunut, että jos on kokematon nuori, niin pitäisi lähteä melko nöyränä hakemaan töitä. Ja sitten kun on kokemusta ja kehittynyt, voi alkaa vaatia.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
ton-ton

”Yhä useampi saikuttaa, jos ei huvita tai kiinnosta” – asiantuntija huolissaan työntekijöiden kiukkulomista

Kännetään tämä myös niinpäin että tässä artikkelissa "ihmetellään" miten huonosti työntekijä on sitoutunut yritykseen jäämällä harmisaikulle, mutta kysyisin haastateltavalta miten yritys näyttää että on sitoutunut työntekijään, jotta näitä harmisaikkuja tulisi mahdollisimman vähän?
Lue kommentti

Kuulemma ennen oli kaikki paremmin, mutta silloin ei osattu arvostaa työn pieniä etuja, sanoo milleniaali.

Ihmetteletkö vai tunnistatko? Tämä on milleniaalin elämää:

Olen laman lapsi ja taantuman teini-ikäinen. Viimeistään siitä lähtien, kun menin lukioon vuonna 2008, minulle ja muille ikäisilleni on jankattu, että työelämä on murroksessa.

Vuonna 2008 paasattiin vielä siitä, että suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle ja jättävät jälkeensä valtavan työvoimapulan. Aika äkkiä selvisi, ettei tulekaan työvoimapulaa: tulee taantuma, yt-suma ja paljon työttömyyttä. Ryhdyttiin tolkuttamaan, ettei kukaan voi olla eläkeikään asti samassa työssä, jos nyt ylipäätään saa mitään työtä – ellei siis kouluttaudu lähihoitajaksi (koska kaikki ongelmat ratkeaisivat, jos olisimme kaikki lähihoitajia).

Kun pikkuhiljaa pääsin työelämään kiinni, selvisi, ettei töissä olekaan ihan sellaista kuin koulussa annettiin ymmärtää. Samalla ilmeni, että minun ja kaltaisteni milleniaalien käsitys työelämästä on varsin erilainen kuin aiempien sukupolvien. Kun oli opetellut ajattelemaan, ettei kenellekään mitään töitä ole tarjolla, määräaikaisenkin työn saaminen tuntui luksukselta.

Toisaalta jotkin luutuneet työelämän käytännöt jaksavat hämmästyttää. Kuten:

1. Työterveyshuolto = käsittämätöntä vip-kohtelua

Kun tavallisella kuolevaisella on virtsatieinfektio, hän istuu päivystyksessä odottamassa, että joku ehtii todeta, että verisessä pissassa ei ole kaikki ok. Kun työterveyden asiakkaalla on virtsatieinfektio, hän käväisee työterveydessä – työajalla ja jonottamatta! Ensimmäinen antibioottipilleri annetaan suuhun, ettei tuntuisi niin pahalta. Ihanaa, mutta ei kovin tasa-arvoista.

2. Milloin on taas yt-neuvottelut?

Milleniaali ei yhteistoimintaneuvotteluja pelkää. Eihän hänellä ole vakituista työpaikkaakaan! Hän on oppinut, että on ihan normaalia, jos joka toinen vuosi on yt-neuvottelut, ja välivuodet käytetään edellisistä irtisanomisista toipumiseen. Lomautus on lottovoitto, koska se ei ole irtisanominen.

3. Oi, lounasseteli!

Kun olin esiteini, lounassetelin saaminen äidiltä oli juhlava hetki. Koska setelin arvo ylitti hampurilaispaikan lastenaterian arvon, lounassetelillä saattoi tarjota purilaista kaverillekin. Päivä rikkaana kersana! Lienee tarpeetonta sanoa, että kun sain ensimmäiset lounassetelit työn kautta, piilottelin niitä lompakkooni kuin Klonkku sormusta. En edes ala kertoa, millaisia reaktioita liikunta- ja kulttuurisetelien saaminen on ystäväpiirissäni herättänyt.

4. Kosteat työpäivät

Jos työelämän konkareita on uskominen, suomalainen työelämä oli vielä parikymmentä vuotta sitten kuin suoraan Mad Menistä. Ei tietenkään pukeutumistyylin vaan alkoholinkäytön osalta. Luovilla aloilla ryypättiin pitkin viikkoa ja teollisuudessa avattiin tenuhanat perjantaiaamuisin. Rööki tietysti paloi kaikkien suupielessä aamusta iltaan. Nykyään töissä ollaan yleensä selvin päin, eikä missään saa tupakoida.

5. Vakituinen työ, mikä se on?

Pakkoyrittäjyyden konsepti kuulostaa milleniaalin korvaan paljon tutummalta kuin vakityösopimus. Minulta kysyttiin kerran kehityskeskustelussa, mitä ajattelisin vakituisesta työpaikasta. Jäädyin moneksi sekunniksi, koska mielessäni ei ollut sitten yläasteen käväissyt, että voisin joskus saada vakituisen työn paikasta, josta pidän.

Kuvaavin esimerkki on kuitenkin tämä: Olin muutama vuosi sitten naamiaisissa, joiden teemana olivat legendat. Pukukilpailun voitti tyttö, joka oli pukeutunut vakituiseksi työsopimukseksi.

6. Kultakellot, kesäjuhlat ja muut muhkeat edut 

Joka työpaikalla pitää olla joku eläkeikää lähestyvä valittamisen ammattilainen, jonka tehtävä on kertoa nuoremmille, että nykyään on kaikki niin pirskuleen huonosti. Milleniaaliparka ei osaa kaivata hulppeita kesäjuhlia, muhkeita bonuksia tai kultakelloa 50-vuotislahjaksi. Myöskään 20 palvelusvuodesta saatavat lomat eivät lama-ajan lasta paljon kiinnosta, koska hän olettaa, ettei kukaan voi pyöriä 20:ta vuotta samassa työpaikassa.

7. Onko nousukausiakin?

Lamaan ja taantumaan kasvaneena ajattelin pitkään, että tätä tämä nyt on: yt-neuvotteluja yt-neuvottelujen perään, kunnes puolet kansasta on työttömänä. Sitten eräänä kauniina kesäpäivänä vanhempi kollegani totesi, että taloushan on aaltoliikettä, joten pakko kai tässä on pian tulla nousukausi. Mikä se sellainen on?

Lopputulos: Puoli vuotta surffipummina, miksei

Työnantajia harmittaa, että nuoret työntekijät eivät odota kieli pitkällä ylennyksiä ja uusia vastuualueita vaan seuraavaa lomaansa. Milleniaalien päähän on uponnut, että työnantajaan on turha sitoutua, koska työnantaja tuskin sitoutuu takaisin. Niinpä moni käyttää työpaikkaa ainoastaan rahantekovälineenä, joka mahdollistaa oikean elämän Aasian auringossa. 

Miksi kaikkien pitäisi uskaltaa puhua palkasta työkaverien kanssa? Suomalaisen Vincit-yritys repäisi ja päätti julkaista kaikkien työntekijöidensä palkat.

Toisten ihmisten raha-asioista uteleminen on epäkohteliasta, se oppi meihin on iskostunut tiukasti – liiankin tiukasti. Ajatuskin avoimesta palkkojen pohtimisesta saa monen meistä muistuttamaan seiskaluokkalaista, joka yrittää pitää luokan edessä puhetta seksistä.

Aika monessakin tilanteessa rahasta puhuminen olisi kuitenkin hyödyllistä ja helpottavaa. Erityisesti suu kannattaisi avata työpaikalla, koska rahapuheen lisääntyminen saattaa hyvinkin johtaa rahan, siis palkan, lisääntymiseen. 

Monella suomalaisella työpaikalla palkkaus on lähes valtionsalaisuus, mutta joukossa on poikkeuksiakin. Esimerkiksi ohjelmistokehitysyritys Vincit on tullut tunnetuksi siitä, että siellä työntekijät tietävät toistensa palkat. Vincitin henkilöstöjohtaja Johanna Pystynen kertoo, että Vincitissä palkka-avoimuus on lisännyt työntekijöiden ymmärrystä siitä, mikä on kullekin oikeudenmukainen palkka. 

– Kun palkat on avattu, ihmiset alkavat ajatella enemmän sitä, mistä palkan pitäisi tulla, Pystynen kertoo. 

Palkka kertoo arvostuksista

Palkoista puhuminen työkavereiden kesken antaa osviittaa siitä, mitä missäkin työpaikassa arvostetaan. Sen perusteella uraansa voi kehittää suuntaan, joka tietää lisää liksaa – tai hankkiutua kokonaan toiseen työpaikkaan. Palkoista jutellessahan voi käydä niinkin, että saa tietää kokeneempien ja enemmän vastuualueita hallitsevien työkaverien palkkojen junnaavan paikallaan korotuspyynnöistä huolimatta. Kaikille se ei ole motivoiva tulevaisuudennäkymä.

”Palkkaan liittyy paljon tunteita ja statuksen arvostelemisen pelkoa.”

VIncitillä palkkojen avaaminen aloitettiin pienellä kokeilulla, jossa yksi tiimi jakoi palkkatietonsa keskenään. Kaikissa yrityksissä ei ole halua palkkatietojen avaamiseen, mutta avoimuutta voi lisätä työkavereiden kesken. 

– Kannattaa ottaa avoimesti esiin se keskustelu, että millä tavalla ihmiset olisivat valmiita avaamaan palkkojaan. Palkkoja voi kuvata vaikka 500 euron välein olevissa kategorioissa, jolloin vähän hahmotetaan, kuka tienaa mitäkin, Johanna Pystynen ehdottaa.

Palkkaan liittyy pelkoja

Miksi kaikki yritykset eivät toimi niin kuin Vincit, ja miksi oman palkan kertominen tuntuu niin ahdistavalta? 

– Palkkaan liittyy paljon tunteita ja statuksen arvostelemisen pelkoa, Pystynen sanoo.

– Jos palkka on pienempi kuin muilla, ajatellaan, ettei ole taitava tai tuo yritykselle lisäarvoa. Jos taas palkka on suurempi kuin muilla, sekin on ongelma. 

Pystynen toteaa, ettei mikään yritys voi avata palkkoja tuosta vain, vaan taustalla täytyy olla yrityskulttuuri, jossa työntekijöillä on luottamusta ja uskallusta kyseenalaistaa ja johto pystyy ottamaan palkkoja koskevan kritiikin vastaan. 

Palkkatasa-arvo ei ole avoimuuden tae

Rahasta vaikenemista pidetään toisinaan suomalaiskansallisena erityispiirteenä, mutta ainakin Glamourin tuoreen jutun mukaan palkkapuhe ujostuttaa Yhdysvalloissa siinä missä Suomessakin.

”Suomessa ollaan paljon tasa-arvoisempia, eikä suuria palkkaeroja haluta tuoda esiin.”

Johanna Pystynen huomauttaa, että jossakin määrin Yhdysvalloissa ollaan palkoissa avoimempia. 

– Siellä palkat kerrotaan jo työnhakuilmoituksissa eikä ole muodostunut sellaista kulttuuria, että niitä pidetään salassa.

Pystysen mukaan syy on ainakin osittain siinä, että amerikkalaisessa työelämässä kannustetaan yrittäjyyteen ja nähdään palkan määrä suorana seurauksena omasta onnistumisesta. Jokainen on oman onnensa ja palkkansa seppä. 

– Suomessa ollaan paljon tasa-arvoisempia, eikä suuria palkkaeroja haluta tuoda esiin.