Sari opiskeli myös taiteiden maisteriksi. ”Nyt valmistuvilla vaatesuunnittelijoilla on paljon paremmat lähtökohdat. Jos tekee hienon duunin, sen voi saada heti koko maailman nähtäväksi.” Kuvat: Satu Kemppainen ja Juha Salminen

Yhä useampi kohtaa saman kuin Sari, Niko ja Riitta: he ovat opiskelleet itselleen ammatin, mutta kukaan ei enää tarvitsekaan alan osaajia.

Vaatesuunnittelija Sari Hirvonen, 46, perusti oman firman, kun työt loppuivat.

”Lapsena luin jostain, että Monacon prinsessa Stéphanie oli suunnitellut uimapukumalliston. Ajattelin, että vitsit, tuollaistakin voi tehdä. Tuollaiseksi haluan. Ajattelin, että matkustelisin ja piirtelisin paljon. Elämä olisi vähän kuin Kauniissa ja rohkeissa.

Luovaan työhön ei osattu pienessä kaupungissa niin kannustaa. Helsingissä oli Ateneum ja Armi Ratia. Se oli ihan eri asia. 1980-luvun Joensuu ei ollut mikään muodin mekka. Ei kukaan tiennyt, mitä vaatesuunnittelija tekee. Vaatteitahan ostettiin kaupasta.

Valmistuin vaatetussuunnittelijaksi Joensuun käsi- ja taideteollisesta oppilaitoksesta. Kun pääsin opiskelemaan Lahden muotoiluinstituuttiin, tuntui, että taivas aukeni. Oli samanlaista jengiä, ja työhön kannustettiin. Olin varma, että minusta tulee uusi Jukka Rintala.

Pääsin Stockmannille kesätöihin. Jäin siitä assistentiksi ja sitten tavaratalon omien merkkien suunnittelijaksi. Suunnittelijamäärä lisääntyi koko ajan. Tuntui, että olin päässyt niin huipputaloon, että kaikki on mahdollista. Ajattelin, että tässä ollaan eläkeikään asti.

”Ei kukaan tiennyt, mitä vaatesuunnittelija tekee. Vaatteitahan ostettiin kaupasta.”

Vuonna 2007 muutin rakkauden perässä Kuopioon. Jos en olisi ollut niin rakastunut, olisin varmaan miettinyt kahdesti, kannattaako lähteä.

En tiennyt, mitä tekisin. Menin sitten avoimeen yliopistoon lukemaan kasvatustieteitä, ja sattumalta vaatetusmuotoilun puolelta avautui opettajan paikka.

Äitiysloman jälkeen opetustunnit rupesivat vähenemään. Ensin etsin syytä itsestäni. Olenko tehnyt hommat niin huonosti? Alkoi hävettää, ja mietin, että vähänkö olen luuseri.

Olin kuitenkin opiskellut ja maksanut opintolainaa niin kauan, että halusin vielä tehdä oman alan töitä. Rakastan muotia ja tätä alaa.

Huhtikuussa 2014 perustin Excuse My BonBon -vaatemerkin. Kohderyhmäni olivat kurvikkaat naiset, koska tuntui, että sellaiselle olisi oikeasti tilausta. Halusin suunnitella vaatteita, joissa ei sulauduta tapettiin.

Epäröin totta kai aluksi. Eniten pelotti taloudellinen puoli. Mutta onneksi uskalsin, ja onneksi mies otti vetovastuun perheestä. Yrittäminen on tuonut paljon itsevarmuutta: hei, osaankin oikeasti jotain.

Nykyään yrittäjyyttä tarjotaan kaikille opiskelijoille. Mutta ei kaikista ole yrittäjiksi: kaikki eivät ole valmiita paineeseen ja jatkuvaan epävarmuuteen. Minä olen hyvä suunnittelija, mutta talousasiat eivät todellakaan ole heiniäni. En osaa koodata, ja on pakko pyytää apua.

”Ei kaikista ole yrittäjiksi.”

Pystyn nyt maksamaan laskut ja tekemään seuraavan malliston, mutta ei tässä voi vielä henkseleitä paukutella tai nostaa itselleen hirveitä palkkoja. Lapsilisät ovat ainoa varma tulo. Mitä jos tämä ei lähdekään pyörimään? Toisaalta se pistää yrittämään enemmän.

Työ on iso osa persoonaani. Lomallakin putkahtelee ideoita, enkä pidä sitä pahana. Jos joutuisin nyt lopettamaan, tuntuisi, että osa minuudesta menee.”


”En usko, että ympäristö kestää sitä, että vaihdamme kalusteita muutaman vuoden välein”, Niko sanoo.

Puuseppä Niko Lindgren, 31, haluaisi tehdä omien arvojensa mukaista työtä. Vaikeinta on tehdä laadun sijaan halvalla ja nopeasti.

”Kun täytin kolmekymmentä, tajusin, etten ehkä elä sellaista elämää kuin olin kuvitellut tässä iässä eläväni. Olen tavallisesta työläisperheestä, ja molemmat vanhempani tekevät vuorotyötä. Ajattelin itsekin, että arjen ja työvuorojen yhteensovittaminen olisi isoin haaste isona. En kuvitellut, että isoin haaste olisikin se, että työt loppuvat kesken tai että on paine perustaa yritys, koska se on ainoa tapa tehdä töitä.

Nuorempana olin kiinnostunut teatterista ja valokuvauksesta. Ajattelin, että teatteri on liian taiteellista, joten lähdin opiskelemaan valokuvausta Englantiin. Se tuntui hyvältä ja hommat etenivät.

Kun valmistuin, olin töissä valokuvausliikkeessä. Skannasin kuvia ja kehitin filmejä. Se oli ihan hyvää hommaa, mutta ajatus oli usein se, että jos myydään postikortin kokoinen kuva vanhukselle, ei ole mitään väliä, miltä se näyttää tai onko kuvankäsittely tehty hyvin.

Turhauduin siihen asenteeseen. Ajattelin, että puuseppänä pääsisin tekemään jotain konkreettista. Näkisin heti, kun jokin on tehty hyvin.

Kun hain puuseppäkouluun, pääkaupunkiseudulla puhuttiin, että täällä on aika vähän työpaikkoja. Muualla sanottiin, että moni työllistyy paikallisiin firmoihin jo ennen kuin on valmistunut. Sehän kuulostaa hyvältä, ajattelin.

”Monet firmat eivät uskalla palkata, koska työntekijöistä on vaikea päästä eroon, jos hommat loppuvat.”

Valmistumisen jälkeen hommia on ollut, mutta parin kuukauden pätkissä. Nyt olen ollut työttömänä vuodenvaihteesta lähtien. Monet firmat eivät uskalla palkata, koska työntekijöistä on vaikea päästä eroon, jos hommat loppuvat. Totta kai se turhauttaa.

Olen koulutukseltani puuseppä artesaani. Tunnistan eri puulajeja ja tiedän paljon pintakäsittelystä, mutta siitä ei ole kentällä kauheasti hyötyä. Vaikka firman sivuilla olisi kuva käsihöylästä, josta lentää lastuja, huonekaluja ei tehdä puusta vaan levymateriaaleista, kuten lastulevystä. Monen asenne on se, että ei tämä ole puusepän verstas, täällä vain laitetaan standardimitoitettuja osia kasaan.

Olen aina ajatellut, että työ on aika tärkeä osa elämääni. Siksi tuntui hirveältä sokilta, että monessa työpaikassa ihmiset eivät olleetkaan kiinnostuneita työstä tai työnjäljestä. Ajateltiin, että tehdään nyt vain tämä tilaus ja jos joku palauttaa sen, tehdään uudestaan. Tärkeintä on, että pyörät pyörivät.

On saatu ihmiset hyväksymään, että tämä nyt on tällaista ja muovipinnat on helppo pitää puhtaina. Jokuhan siitä hyötyy, kun tehdään halvemmalla ja nopeammin.

On hirveän iso joukko ihmisiä, joilla ei olisi ikinä varaa ostaa suomalaisen puusepän käsin tekemiä huonekaluja. Mutta totuus on se, ettei kellään pitäisi olla varaa ostaa huonekaluja, jotka päätyvät puolen vuoden päästä kaatopaikalle.

Työntekijänä toivoisin, että saisin tehdä kestävää. Ei minulla silti ole vaihtoehtoa olla tekemättä töitä. Voin vain pyrkiä tekemään parhaani annetuissa rajoissa.

”Kellään ei pitäisi olla varaa ostaa huonekaluja, jotka päätyvät puolen vuoden päästä kaatopaikalle.”

Kun olin nuorempi, opinto-ohjaajilla oli käsitys, että koulutus kannattaa. Mutta ei se ole taattua. Kukaan sukupolveni edustaja ei kuvittele, että usean alan opiskelu tarkoittaisi juuri mitään työmarkkinoilla.

Tälläkin alalla yritetään ajaa yrittämisen pariin. Mutta jos joku perustaa yrityksen, ei se tarkoita, että hänelle olisi yhtäkkiä töitä. Hänelle ei vain tarvitse maksaa työttömyystukea.

Toivoisin, että elämä olisi työtä ja työ elämää. Nykyään on paljon mielenterveysongelmia, koska ihmiset eivät tunne, että heidän tekemisillään on mitään arvoa.

Välillä uravalinta on kaduttanut, mutta ei koskaan silloin, kun teen näitä töitä. Kun pääsen puusepän hommiin, tiedän, että nyt teen sitä, missä tunnen olevani hyvä.”


Työhaastatteluihin pääsy on antanut Riitalle toivoa. ”Hyväksyn sen, että kilpailu on kovaa. En voi jäädä murehtimaan, miksi minua ei palkata.”

Kun Riitta Soinola, 49, aloitti sihteerin työt 20 vuotta sitten, sihteerit olivat pomojen luottohenkilöitä. Nyt suuri osa alan työpaikoista on kadonnut.

”Kun hain nuorena kesätöitä, sain valita, minne menen. Ajattelin, että muissakin töissä on yhtä kivaa ja ihanaa. En osannut edes ajatella, että kouluttautuisin johonkin ammattiin, eikä töitä olisikaan. Silloin oli selvää, että mitä korkeampi koulutus, sitä parempi työ.

Valmistuin fysioterapeutiksi vuonna 1991, kun oli pahin lama-aika. En saanut niitä töitä, joten ajattelin, että kouluttaudun lisää. Luin itseni työn ohella yo-merkonomiksi, tradenomiksi ja suoritin pari vuotta sitten vielä ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon. Se antoi varmuutta. Minullahan on kolme koulutusta, töitä löytyisi varmasti. Ei tullut mieleenkään, ettei sihteerin töitä enää olisi.

Kun olin nuorempi, toimitusjohtajan sihteerin titteli kuulosti hienolta. Ajattelin, että työ on puhelimeen vastaamista jakkupuvussa. Kyllä se luulo siitä karisi.

”Ei tullut mieleenkään, ettei sihteerin töitä enää olisi.”

Olen ollut sihteerinä kaksikymmentä vuotta, muun muassa osastosihteerinä, ostosihteerinä ja johdon assistenttina. Ei se koskaan lapsuuden haaveammattini ollut, mutta olen viihtynyt.

Henkilösihteerinä hoidin joskus hyvin henkilökohtaisiakin asioita, hain puvun pesulasta ja hoidin pankkiasioita. Työhön piti olla oikea asenne. Kun tuli työtehtävä, ei voinut sanoa ei. Se oli myös luottamustehtävä.

Henkilösihteerin työ on kuin avioliitto. Jos kemiat eivät kohtaa, työnteosta ei tule mitään.

Sihteerin rooli on muuttunut viime vuosina enemmän koordinaattorin ja kehittäjän suuntaan. Nuoret ovat niin omatoimisia, etteivät he välttämättä tarvitse sihteeriä.

Jäin työttömäksi viime syksynä. Se oli sokki, mutta en masentunut. Olin ollut äitiysloman jälkeen 18 vuotta töissä, enkä koskaan ollut pitänyt esimerkiksi vuorotteluvapaata. Nyt minulla oli aikaa lukea, ulkoilla, käydä jumpassa ja taidenäyttelyissä ja tietysti lähettää työhakemuksia.

Ennen joulua olin lähettänyt 120 työhakemusta. Aluksi mietin, mikä on vikana, kun minua ei valita. Hakijoita vain on niin paljon. Yhtä paikkaa voi hakea 100–200 hakijaa, parhaimmillaan 500. Pitää olla jokin juttu, että erottuu joukosta.

Hain myös jouluapulaiseksi Alkoon ja Stockmannille. Pääsin haastatteluun, mutta eivät ne minua palkanneet. Silloin tuli sellainen olo, että tässäkö tämä nyt oli.

Olin aina ollut varma, että kyllä tekevä työtä löytää. Nyt tajusin, ettei se niin itsestään selvää olekaan. Minulla on sen verran työkokemusta ja koulutusta, että moni palkkaa mieluummin nuoremman, jolle ei tarvitse maksaa niin paljon. Kunpa jokin yritys tajuaisi, millainen rikkaus on, että on jo tämän ikäinen. Vielä pitäisi tehdä 15 vuotta töitä ennen eläkkeelle jäämistä.

”Nuoret ovat niin omatoimisia, etteivät he välttämättä tarvitse sihteeriä.”

Kun aloitin sihteerin työt, oli vielä kirjoituskoneita ja fakseja. Tietokoneet olivat juuri tulleet. Ei sitä osannut ajatella, että teknologian kehitys olisi näin huimaa ja robotit voisivat tehdä sihteerin työt. Ne osaavat tehdä mitä vain, mutta kyllä ihmistäkin tarvitaan. Sihteeri on yksi yrityksen käyntikorteista. Sellaiseen ei kylmä kone pysty.

On sääli, että sihteerin työt ovat vähentymässä, koska olen tykännyt tehdä tätä työtä. Olen ollut osa organisaatiota ja ylpeä työstäni. En ole koskaan väheksynyt sitä. Eikö sille ole enää tilausta?

Muutokseen on sopeuduttava. Työttömyys on ollut ihan terve kokemus, joka monen muunkin pitäisi kokea. Ihmiset valittavat nykyään liikaa ja aivan turhista asioista. Jo se on aikamoista, että saa mennä töihin. Moni olisi kiitollinen siitäkin.

Toivon, että saan vielä tehdä assistentin töitä. Tiedän monia, jotka ovat tässä vaiheessa opiskelleet lähihoitajiksi. Se on arvokasta ja rankkaa hommaa, enkä väheksy sitä yhtään, mutta minulla on jo riittävän monta tutkintoa.”

Tästä on kyse

  • Helsingin Sanomat kirjoitti marraskuussa ammateista, joiden työntekijöistä on nyt eniten ylitarjontaa. Kärjessä olivat muun muassa sihteerin, vaatturin, huonekalupuusepän, kuvataiteilijan ja vaatesuunnittelijan ammatit.
  • Etlan arvion (2015) mukaan kone saattaa hoitaa tulevaisuudessa joka kolmannen työt. Suurimmassa vaarassa ovat esimerkiksi myyjien, sihteerien, pankkitoimihenkilöiden ja tilintarkastajien työnkuvat.
  • Itsepalveluyhteiskunnassa hoidamme itse yhä useamman niistä tehtävistä, joissa joku ennen palveli: ruokaostokset, pankkiasiat, lähtöselvityksen.
  • Tilastokeskuksen mukaan (2013) viidennes itsensätyöllistäjistä on päätynyt yrittäjiksi olosuhteiden pakosta. Kulttuuri- ja käsityöammateissa toimivista itsensätyöllistäjistä pakkoyrittäjiä on joka kolmas.
  • Nuorisobarometrin (2013) mukaan enemmistö 15–29-vuotiaista pitää työn sisältöä tärkeämpänä kuin palkkaa. Työltä odotetaan itsensä toteuttamista.
  • Professori Juha T. Hakala on todennut, että nykypäivän työelämässä on paljon ylilaatua. Hän uskoo, että selvitäkseen tehostamisen paineesta on opeteltava laskemaan tasoa ja ajattelemaan, että vähempikin riittää.

Rikasköyhä ei luultavasti ole miljonääri – mutta hän ei myöskään ole oikeasti köyhä.

Taas se tapahtuu.

Hikoilen kassajonossa ja mietin, riittävätkö rahani ostoksiin. Liukuhihnalla maksettavaksi lipuu esimerkiksi muutama avokado ja laatujuustoa.

Aiemmin viikolla ostin itselleni uuden kesämekon. Sitä edellisellä viikolla maksoin lomamatkan. Se tulee olemaan toinen tänä vuonna.

Rahat riittävät avokadoihin ja juustoon. Samaan aikaan kuitenkin tajuan, että pari viikkoa on pakko kituuttaa.

Pääni sisällä voivottelen: voi minua, kuinka köyhä olenkaan.

Jos tämänhetkisiä kuukausitulojani katsotaan, en ole oikeastaan millään mittapuulla köyhä. Sen sijaan rikasköyhä saatan hyvinkin olla.

Mikä ihmeen rikasköyhä?

Buzzfeedin (englanniksi rich-poor) lanseeraamalla termillä tarkoitetaan ihmistä, joka valittelee rahattomuuttaan, vaikka todellisuudessa syytä valittamiselle ei oikeasti ole. Rikasköyhä saattaa toki olla väliaikaisesti rahaton, mutta useimmiten varattomuus taittuu varsin pian.

Millaisista merkeistä rikasköyhän voi tunnistaa? No esimerkiksi tällaisista:

  1. Hän sanoo olevansa köyhä, vaikka ostaa usein kalliita elintarvikkeita ja käy ulkona syömässä.
  2. Hän sanoo olevansa köyhä, vaikka hänellä on säästötilillä mukava pesämuna.
  3. Hän sanoo olevansa köyhä, vaikka ostaa uusia vaatteita viikoittain.

Samaa ilmiötä kutsutaan myös elintasoköyhyydeksi. Bloggaaja ja talousneuvoja Nina Nordlund kuvailee sitä blogissaan näin:

”Palkka saattaa olla hyvä, mutta olemme ’auto-’ tai ’taloköyhiä’, koska hankimme liian isot ja hienot autot kulutusluotolla ja asuntolaina onkin ylimitoitettu.”

Käytännössä rikasköyhä haluaisi siis, että hänellä olisi enemmän rahaa. Todellinen köyhyys on tilanteesta kuitenkin usein kaukana. Tilastokeskuksen vuoden 2014 tilaston mukaan 674 000 suomalaista on pienituloisia, eli käytännössä oikeasti köyhiä. Suomessa pienituloisuuden raja on nettotuloina 1 190 euroa kuukaudessa.

Oletko sinä rikasköyhä tai tunnistatko lähipiiristäsi sellaisen? Keskustele aiheesta kommenteissa!

Tinkimättömyys ja vanhempien tuki ovat tehneet historiantutkija Rinna Kullaan unelmista totta. Mottonsa hän on napannut Men in Black -elokuvasta.

Kaikki alkoi helsinkiläisestä kirjastosta. Siellä istui 1980-luvulla nuori tyttö, joka luki päivät läpeensä.

– Meidän perheessämme ei silloin ollut kauhean helppoa. En koskaan ollut mikään huippuoppilas saati lahjakas, en edes osannut lukea ennen kouluun menoa, Rinna Kullaa kertoo Louvren taidemuseon kahvilassa, josta on tullut hänen uusi turvasatamansa.

Rinna on tällä hetkellä akatemiatutkijana Suomessa sekä Pariisin arvostetun Science Po -yliopiston ja Wienin yliopiston vieraileva professori. Venäjää ja Balkania käsittelevä tutkimustyö on vienyt hänet puhumaan myös Euroopan neuvostoon. Jo 32-vuotiaana Rinna piti alustuksia Yhdysvaltain ulkoministeriössä ja toimi Kroatian hallituksen asiantuntijana. Eikö päätä huimannut koskaan?

– Men in Black -elokuvassa on kohtaus, jossa henkilö haluaa olla kaikkein paras: ”the best of the best of the best” . Niin minäkin ajattelen, Rinna nauraa.

”Vanhempani ovat aina ajatelleet, että kyllä kai Rinna tietää, mitä hän tekee.”

Suuri maailma kutsui Rinnaa jo teini-iässä. Ensin hän haki IB-lukioon Tanskaan ja sieltä valmistuttuaan Columbian yliopistoon New Yorkiin. Työläistaustaisille vanhemmille Rinnan kansainvälinen maailma oli tuntematon. Kun Rinna kertoi isälleen pääsystään huippuyliopistoon, tämän suusta pääsi kirosana. Columbian vuosimaksut ovat tähtitieteelliset.

– Pääsy yliopistoon tarkoitti, että vanhempani joutuivat myymään osakkeet ja auton.

Sittenkin rahaa oli vasta ensimmäiseksi vuodeksi.

– Vanhempani ovat aina ajatelleet, että kyllä kai Rinna tietää, mitä hän tekee.

Seuraavat vuosimaksut hoituivat lainarahalla, stipendeillä ja osapäivätöillä. Columbiasta valmistuttuaan Rinna pääsi paikalliseen lakiasiaintoimistoon töihin, mistä matka vei Oxfordiin.

Rinna kannustaa naisia asettamaan riman korkealle. Se ei tietenkään ole helppoa: kansainvälisessä yliopistomaailmassa kilpailu on kovaa, eikä naiseuskaan ole auttanut. Vaikka matkan varrelle on osunut paljon tukijoita, on sekaan mahtunut myös sovinisteja ja jopa lähentelijöitä.

– Minä olen aina vain mennyt eteenpäin. Teen paljon töitä, opettelen uusia asioita ja olen valmis haastaviin juttuihin. Yritän aina olla paras versio itsestäni.

Suomessa vai ulkomailla?

”En ajattele, että akateeminen tutkimusympäristö olisi jossain maassa parempi kuin toisessa. Mutta vähän niin kuin pianistitkin, minä näen, että on tärkeää soittaa erilaisten orkesterien kanssa, jotta itse voi kehittyä.”

Työasenne

”Teen paljon töitä ja olen valmis haastaviin juttuihin. Yritän aina olla paras versio itsestäni.”

 


Luennolla Rinna seuraa rannekellosta ajankulua. ”Puhelimella otan kuvia dokumenteista. Joskus myös haastattelen ihmisiä. Sitä varten minulla on kravattimikrofoni.”

 

Ensimmäinen duunini

”Lukioaikana olin Tanskassa siivooja. Siivosin rikkaitten ihmisten asuntoja. Siivoustöillä sain helposti kasaan rahat seuraavan viikon ruokaan.”

Parasta työssäni

”Parasta ovat ihmiset: kollegat ja opiskelijat. En pärjäisi ilman heitä, koska ajatukset eivät kehity ilman vuorovaikutusta. Se on varmaan yksi syy myös siihen, miksi haluan työskennellä niin monessa maassa.”

Rasittavinta työssäni

”Työn määrä. Työhöni menee paljon aikaa. Esimerkiksi tutkimusmateriaali minun on käytävä aina itse läpi. Olisi kiva jakaa taakkaa jonkun muun kanssa, mutta todellisuudessa vain minä voin päättää, mikä on tärkeää ja mikä ei.”

 


Louvresta on tullut Rinnalle rakas paikka. Museossa hän viettää paljon aikaa ollessaan Pariisissa – kaunis, esteettinen ympäristö antaa vastapainoa puurtamiselle.

 

Työidolini

”Ihailen oikeushammaslääkäri Helena Rantaa ja sitä, mitä hän on saanut asiantuntemuksellaan aikaan. Vaikka Helena Ranta on joutunut kohtaamaan valtavasti kuolemaa, hän on säilyttänyt herkkyytensä ja lempeytensä.”

Suurin saavutukseni

”Suurin saavutukseni on vierailevan professorin työ Science Po -yliopistossa Pariisissa. Se on mielestäni korkeinta, mitä voin professorina saavuttaa.”

Työminä

”Työpaikalla haluan olla kiltti ja mukava ihmisille, jotka tekevät töitä minulle ja minun kanssani. Olen myös aina hyvin organisoitu ja valmistautunut. Kotona saatan olla tosi pinnallinen. Olen kiinnostunut meikkauksesta, hiusten kihartamisesta ja parfyymeistä.”

Haluaisin kehittyä

”Haluaisin oppia saksan kielen hyvin. Ja haluaisin myös kommunikoida ranskan kielellä entistä paremmin. Silloin ihmisillä olisi hauskempaa seurassani.”

Normipäivä

”Se vaihtelee. Esimerkiksi tämän viikon maanantaina saavuin Pariisiin ja menin suoraan ulkoministeriöön töihin ja tutkin asiakirjoja. Sitten menin Pariisin-asunnolle, kävin kuntosalilla ja kylvyssä. Illalla jatkoin töitä vielä kolme tuntia.”

Nuoruuden haaveammatti

”Historioitsija. Olen päässyt unelmatyöhöni.”

Suurin haave

”Että saisin tehdä juuri sitä, mitä minä nyt teen. Odotan toki myös, että saisin kirjoitettua kirjan kylmän sodan historiasta Välimerellä aina tämän päivän tapahtumiin saakka. Silloin voisimme ymmärtää paremmin, mitä siellä tapahtuu nyt.”

Tärkein opetus

”Minun äitini muistuttaa aina, että pitää muistaa olla hyvä ihminen.”

Syntynyt vuonna 1977 Helsingissä.

Valmistunut valtiotieteen kandidaatiksi Columbian yliopistosta vuonna 2001, Venäjän ja Itä-Euroopan opintojen maisteriksi 2004 Oxfordin yliopistosta, Euroopan historian tohtoriksi Marylandistä 2008.

Työskentelee akatemiatutkijana Rusmed-hankkeessa. Lisäksi vieraileva professori Pariisin Science Po:ssa ja Wienin yliopistossa.

Asuu Helsingissä, Pariisissa ja Wienissä.

– Voi kysyä, mikä on työmoraali, jos jää sairauslomalle siitä syystä, että ei huvita tai kiinnosta, sanoo organisaatiopsykologi Pekka Järvinen.

Työnteon kipukynnys on laskenut. Enää ei ole itseisarvo se, että hoitaa työnsä hyvin. Nuoret kertovat toisilleen, että oli huonot fiilikset ja päätin saikuttaa.

Näin kirjoittaa organisaatiopsykologi Pekka Järvinen Aamulehden mielipidekirjoituksessaan. Järvinen kertoo, että on huolissaan työmoraalin heikkenemisestä. Järvisen mukaan niin kutsuttu saikuttaminen on lisääntynyt. Havainto perustuu hänen kokemuksiinsa 25 vuoden ajalta organisaatiopsykologina.

Järvinen kertoo keskustelleensa lukuisten esimiesten, henkilöstön ja työterveydessä työskentelevien kanssa aiheesta. Lisäksi hän on ollut mukana selvittämässä ongelmatilanteita.

– Saikuttamisilmiö on lisääntynyt. Tämä näkyy nuorten somekirjoituksissa ja heidän puheessaan. Yhä useampi jää saikulle, jos ei huvita mennä töihin, jos töissä on jotain ikävää tai jos ei ole saanut haluamaansa vapaapäivää, Järvinen kertoo.

Saikutuksen taustalla voi olla myös työpaikan konfliktitilanteet.

– Jos esimies on antanut palautetta, työntekijä saattaa jäädä omalle kiukkulomalle, koska ei ole tykännyt palautteesta

”Kynnys jäädä saikulle tai kiukkulomille omien fiilisten, tarpeiden ja pettymysten pohjalta on laskenut merkittävästi.”

Mutta ei saikuttamisen lisääntyminen koske Järvisen mukaan pelkästään nuoria.

– Ilmiö on laajempi. Monet esimiehet ovat sanoneet, että jos vaikka iäkkäämpi työntekijä ei ole saanut haluamaansa vapaapäivää, hän saattaa ottaa omaa lomaa ja jättäytyy jo edellisenä päivänä sairauslomalle. Tähän samaan ilmiöön liittyvät kiukkulomat. Jos esimies on antanut palautetta, työntekijä saattaa jäädä omalle kiukkulomalle, koska ei ole tykännyt palautteesta. Yleisesti kynnys jäädä saikulle tai kiukkulomille omien fiilisten, tarpeiden ja pettymysten pohjalta on laskenut merkittävästi, Järvinen harmittelee.

Hänestä saikuttaminen ei ole missään tilanteessa hyväksyttävää. 

– Kysyisin saikuttajilta, ymmärtävätkö he, että kyse on työnantajalta varastamisesta. Sairausloma on perustelua silloin, kun on jokin sairaus tai vamma – eli silloin, kun todella on oikeasti työkyvytön. Jos taas työntekijällä on esimerkiksi hankala tilanne kotona, kehottaisin työntekijää ottamaan asian puheeksi esimiehen kanssa.

Työnantajat luoneet turhan ruusuista mielikuvaa

Järvisen mukaan saikuttamisilmiö alkoi näkyä vuosituhannen vaihteessa. Hän uskoo taustasyyksi sen, että yhä useampi ajattelee, ettei työ ole niin tärkeää kuin joitakin vuosikymmeniä sitten.

– Ihmiset ovat alkaneet pitää vapaa-aikaa vähintäänkin yhtä tärkeänä. Tähän liittyvät kaikki tämmöiset downshiftaukset ynnä muut. Lisäksi 90-luvun lopussa alettiin puhua paskaduuneista. Monet nuoret ovat omaksuneet ajattelutavan, että he haluavat vain mukavia, luovia hommia. Olemme valitettavasti alkaneet arvottaa erilaisia töitä, Järvinen harmittelee.

”Töissä odotetaan hyvää fiilistä ja sitä, että työnantaja huolehtii kaikesta.”

Järvisen mielestä myös työhön liittyvä kipukynnys on laskenut.

– Ei aikaisemmin mietitty niin paljon, huvittaako työ. Siedettiin enemmän turhautumista ja vaikeitakin tilanteita. Nyt töissä ollaan valikoivampia, odotetaan hyvää fiilistä ja sitä, että työnantaja huolehtii kaikesta. Yhä useamman mielestä työn pitäisi olla kivaa.

Järvisen mielestä kyse on yhteiskunnallisesta ongelmasta.

– Vastuu on myös työnantajien ja esimerkiksi koulujen. Työnantajat ovat luoneet turhan ruusuista mielikuvaa. He kertovat, että kun tulet tänne meille töihin, voit tehdä kaikkea, mikä kiinnostaa. Tästä tulee tietysti työntekijöille pettymyksiä, kun he huomaavat, että työ onkin rutiininomaista ja työpaikalla on aina myös ikäviä tehtäviä.

– Myös kouluissa on luotu epärealistista kuvaa. Nuorille puhutaan, että älkää tyytykö mihin tahansa, vaan vaatikaa. On unohtunut, että jos on kokematon nuori, niin pitäisi lähteä melko nöyränä hakemaan töitä. Ja sitten kun on kokemusta ja kehittynyt, voi alkaa vaatia.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
ton-ton

”Yhä useampi saikuttaa, jos ei huvita tai kiinnosta” – asiantuntija huolissaan työntekijöiden kiukkulomista

Kännetään tämä myös niinpäin että tässä artikkelissa "ihmetellään" miten huonosti työntekijä on sitoutunut yritykseen jäämällä harmisaikulle, mutta kysyisin haastateltavalta miten yritys näyttää että on sitoutunut työntekijään, jotta näitä harmisaikkuja tulisi mahdollisimman vähän?
Lue kommentti

Kuulemma ennen oli kaikki paremmin, mutta silloin ei osattu arvostaa työn pieniä etuja, sanoo milleniaali.

Ihmetteletkö vai tunnistatko? Tämä on milleniaalin elämää:

Olen laman lapsi ja taantuman teini-ikäinen. Viimeistään siitä lähtien, kun menin lukioon vuonna 2008, minulle ja muille ikäisilleni on jankattu, että työelämä on murroksessa.

Vuonna 2008 paasattiin vielä siitä, että suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle ja jättävät jälkeensä valtavan työvoimapulan. Aika äkkiä selvisi, ettei tulekaan työvoimapulaa: tulee taantuma, yt-suma ja paljon työttömyyttä. Ryhdyttiin tolkuttamaan, ettei kukaan voi olla eläkeikään asti samassa työssä, jos nyt ylipäätään saa mitään työtä – ellei siis kouluttaudu lähihoitajaksi (koska kaikki ongelmat ratkeaisivat, jos olisimme kaikki lähihoitajia).

Kun pikkuhiljaa pääsin työelämään kiinni, selvisi, ettei töissä olekaan ihan sellaista kuin koulussa annettiin ymmärtää. Samalla ilmeni, että minun ja kaltaisteni milleniaalien käsitys työelämästä on varsin erilainen kuin aiempien sukupolvien. Kun oli opetellut ajattelemaan, ettei kenellekään mitään töitä ole tarjolla, määräaikaisenkin työn saaminen tuntui luksukselta.

Toisaalta jotkin luutuneet työelämän käytännöt jaksavat hämmästyttää. Kuten:

1. Työterveyshuolto = käsittämätöntä vip-kohtelua

Kun tavallisella kuolevaisella on virtsatieinfektio, hän istuu päivystyksessä odottamassa, että joku ehtii todeta, että verisessä pissassa ei ole kaikki ok. Kun työterveyden asiakkaalla on virtsatieinfektio, hän käväisee työterveydessä – työajalla ja jonottamatta! Ensimmäinen antibioottipilleri annetaan suuhun, ettei tuntuisi niin pahalta. Ihanaa, mutta ei kovin tasa-arvoista.

2. Milloin on taas yt-neuvottelut?

Milleniaali ei yhteistoimintaneuvotteluja pelkää. Eihän hänellä ole vakituista työpaikkaakaan! Hän on oppinut, että on ihan normaalia, jos joka toinen vuosi on yt-neuvottelut, ja välivuodet käytetään edellisistä irtisanomisista toipumiseen. Lomautus on lottovoitto, koska se ei ole irtisanominen.

3. Oi, lounasseteli!

Kun olin esiteini, lounassetelin saaminen äidiltä oli juhlava hetki. Koska setelin arvo ylitti hampurilaispaikan lastenaterian arvon, lounassetelillä saattoi tarjota purilaista kaverillekin. Päivä rikkaana kersana! Lienee tarpeetonta sanoa, että kun sain ensimmäiset lounassetelit työn kautta, piilottelin niitä lompakkooni kuin Klonkku sormusta. En edes ala kertoa, millaisia reaktioita liikunta- ja kulttuurisetelien saaminen on ystäväpiirissäni herättänyt.

4. Kosteat työpäivät

Jos työelämän konkareita on uskominen, suomalainen työelämä oli vielä parikymmentä vuotta sitten kuin suoraan Mad Menistä. Ei tietenkään pukeutumistyylin vaan alkoholinkäytön osalta. Luovilla aloilla ryypättiin pitkin viikkoa ja teollisuudessa avattiin tenuhanat perjantaiaamuisin. Rööki tietysti paloi kaikkien suupielessä aamusta iltaan. Nykyään töissä ollaan yleensä selvin päin, eikä missään saa tupakoida.

5. Vakituinen työ, mikä se on?

Pakkoyrittäjyyden konsepti kuulostaa milleniaalin korvaan paljon tutummalta kuin vakityösopimus. Minulta kysyttiin kerran kehityskeskustelussa, mitä ajattelisin vakituisesta työpaikasta. Jäädyin moneksi sekunniksi, koska mielessäni ei ollut sitten yläasteen käväissyt, että voisin joskus saada vakituisen työn paikasta, josta pidän.

Kuvaavin esimerkki on kuitenkin tämä: Olin muutama vuosi sitten naamiaisissa, joiden teemana olivat legendat. Pukukilpailun voitti tyttö, joka oli pukeutunut vakituiseksi työsopimukseksi.

6. Kultakellot, kesäjuhlat ja muut muhkeat edut 

Joka työpaikalla pitää olla joku eläkeikää lähestyvä valittamisen ammattilainen, jonka tehtävä on kertoa nuoremmille, että nykyään on kaikki niin pirskuleen huonosti. Milleniaaliparka ei osaa kaivata hulppeita kesäjuhlia, muhkeita bonuksia tai kultakelloa 50-vuotislahjaksi. Myöskään 20 palvelusvuodesta saatavat lomat eivät lama-ajan lasta paljon kiinnosta, koska hän olettaa, ettei kukaan voi pyöriä 20:ta vuotta samassa työpaikassa.

7. Onko nousukausiakin?

Lamaan ja taantumaan kasvaneena ajattelin pitkään, että tätä tämä nyt on: yt-neuvotteluja yt-neuvottelujen perään, kunnes puolet kansasta on työttömänä. Sitten eräänä kauniina kesäpäivänä vanhempi kollegani totesi, että taloushan on aaltoliikettä, joten pakko kai tässä on pian tulla nousukausi. Mikä se sellainen on?

Lopputulos: Puoli vuotta surffipummina, miksei

Työnantajia harmittaa, että nuoret työntekijät eivät odota kieli pitkällä ylennyksiä ja uusia vastuualueita vaan seuraavaa lomaansa. Milleniaalien päähän on uponnut, että työnantajaan on turha sitoutua, koska työnantaja tuskin sitoutuu takaisin. Niinpä moni käyttää työpaikkaa ainoastaan rahantekovälineenä, joka mahdollistaa oikean elämän Aasian auringossa.