Pari viikkoa sitten talsin sienimetsässä.

Tiiraillessani suppilovahveroita syksy 1985 muistui mieleen. Olin kokemuksia hinkuva 16-vuotias ja hakemassa vaihto-oppilaaksi maailmalle.

Kaavakkeessa pyydettiin listaamaan harrastuksia. Musiikki, kirjoitin. Hitto, miten laimeaa – huolimatta siitä, että sanan taakse kätkeytyi läjäpäin orkesteritreenejä, teoria-  ja soittotunteja. Tarvitsin jotakin lisää.

Lukeminen ja ajan viettäminen kavereiden kanssa. Mikä määrä huikeita kokemuksia, ajatuksia ja ihmisiä! Mutta paperilla sekin näytti surkean nössön touhuilulta.

Onneksi muistin metsäreissun, jonne vanhempani olivat minut puolipakolla raahanneet. Posket punoittaen raapustin hakemukseen: Harrastan myös marjojen, kuten mustikan ja puolukan, poimintaa sekä sienestämistä.

Minä, 16-vuotias! Mahtoivat vaihto-oppilasperheen vanhempien silmät pyöriä epäuskosta.

Sama riittämättömyyden tunne on iskenyt silloin tällöin aikuisenakin. Omat harrastukset eivät ole kuulostaneet järin jännittäviltä näinä itsensävoittamisen ja taajaan vaihtuvien trendilajien aikoina.

Hiljattain minua pyydettiin eräällä kurssilla kertomaan kolme asiaa, jossa olen hyvä vapaa-ajalla. 

Menin melkein paniikkiin. Hyvä vapaa-ajallani? Saunomisessa? Ajan kuluttamisessa? Haaveilemisessa?

Aivoni raksuttivat tyhjää, ja sitten tajusin miksi.

Nuo kaksi sanaa eivät sovi päässäni yhteen. Elämä on yhtä mittaamista ja arviointia, miksi tekisin sitä luppoajallanikin? Vapaa-ajan hienous tiivistyy sanaan vapaa. Silloin pitää saada tehdä, mitä huvittaa – tai joskus sitä, mitä on pakko. Siivota, pyykätä tai laittaa ruokaa. Olla rauhassa kotona. Tavata ystäviä. Käydä lenkillä tai nauttia leffasta. Lähteä kaupungille. 

Tilanteeni näyttää surkuhupaisan samalta kuin lukioikäisenä. Siksi minua lohdutti, kun yksi kurssilaisista vastasi kysymykseen: ”Olen hyvä nauttimaan elämän pienistä yksinkertaisista asioista.”

Se tunnustus sai suurimmat aplodit.