Aamulla päätän lähteä töihin, vaikka flunssa tykittää kehossa vielä puoliteholla. Onhan takana jo kolme päivää makoilua perheemme kommuunilasaretissa.

Makuuhuoneesta mönkii nenä valuen aviomies, joka kröhisee lähtevänsä myös jossakin vaiheessa päivää töihin. Sitten hän katsahtaa minuun myötätuntoisesti:

”Mä taidan kyllä ensin heittää sut töihin.”

Automatkalla kumpikaan ei jaksa puhua. Mietin vain, miten joka-aamuinen lyhyt kävelymatkani töihin voikin kipeänä tuntua tuhannen kilometrin pituiselta.

Työpöydän ääreen päästyäni huomaan itkeväni. Mistä ihmeestä päähäni humahti yhtäkkiä tämä vahva rakkauden tunne? Mietin miestäni, räkäisiä lapsiamme, tiskivuoria ja väsyneitä askeliamme. Vautsi, että me olemme aika hyvä pariskunta jaksamaan ankeutta. Itse asiassa se onkin tässä parisuhdeosaamisen vaativassa hetteikössä ainoa laji, jossa meillä ilmenee eittämätöntä erityislahjakkuutta.

Mieheni ei osta minulle kukkia, ei järjestä samppanja-aamiaisia, ei yllätysmatkoja eikä pidä kunniakseni puheita. Mutta vuosien myötä olen oppinut herkäksi ja tarkaksi. Sujauttaahan hän tasaisin väliajoin sivulauseisiin ja arkisiin tekoihin kauniita sanoja ja tekoja, joista sydämeni menee edelleen sekaisin.

Taitaa olla flunssa vielä todella pahasti päällä, mietin, kun itku vain jatkuu. Mieleen nousee monia muitakin yhteisiä automatkoja. Se ihan ensimmäinen ei unohdu ikinä. Lentokoneessa hän vain yhtäkkiä käännähti minuun, katsoi pitkään ja kysyi, voisiko heittää minut kotiin. Sinä keväisenä iltana paistoi aurinko ja minä tajusin nopeasti, että tämä matka ei jäisi tähän.

Seuraavana kesänä istuimme jo parkkipaikalla Savossa, kun hän katsoi minuun ja sanoi:
”Mä luulen, että sussa ei ole yhtään virhettä.”

Kymmenen vuotta myöhemmin matkalla teatteriin riita täytti koko auton ja lopulta sain vain sanottua:
”Tuntuu, ettei meillä ole enää mitään yhteistä.”

Mies oli hetken hiljaa, kunnes vastasi:
”No on meillä nyt ainakin nämä teatteriliput.”

Kun tekee matkaa toisen kanssa, tottuu monenlaisiin tunteisiin. Omiin, toisen ja yhteisiin.