Sanna Stellan on huomannut ähisevänsä puuhastellessa samalla tavalla kuin hänen äitinsä. Missä asiassa sinusta on tullut samanlainen kuin äitisi tai isäsi?

Minusta ei ainakaan tule samanlaista! Näinhän me usein vannomme, kunnes pikkuhiljaa huomaamme itsestämme yhä enemmän samoja piirteitä kuin äideissämme tai iseissämme. Tästä on tehty myös teatteriesitys Kaikki äitini, kaikki tyttäreni, jonka pääosissa ovat Miitta Sorvali, Pirjo Heikkilä ja Sanna Stellan. Näyttelijät ovat huomanneet myös itsessään samoja piirteitä kuin äideissään.

2897206
Näyttelijät imitoivat videolla äitejään. Video: Radio Aalto

Miitta Sorvali kertoi Radio Aallon haastattelussa, että hänen äitinsä pelkäsi aina kaikki mahdollisia teknisiä laitteita, kuten leivänpaahdinta ja radiota. Sittemmin Miitta Sorvali on huomannut, että on itse jopa avuttomampi kuin äitinsä.

”Olen tietokoneiden kanssa vauvatasolla.”

– Olen tietokoneiden kanssa vauvatasolla. Kerran aikuiset lapseni yrittävät opettaa minulle netin käyttöä. He sanoivat, että äiti ota se hiiri. Mä säikähdin niin hirveästi, että juoksin pois.

Sanna Stellan on huomannut, että hänen äidillään on erikoinen tapa ähistä ja ponnistella, kun tämä puuhastelee, pyyhkii esimeriksi tiskipöytää.

”Äiti tekee kaikesta hirveän numeron, demonstroi sitä omaa ahkeruuttaan.”

– Se on karmeaa. Äiti tekee kaikesta hirveän numeron, ikään kuin demonstroi sitä omaa ahkeruuttaan ja uutteruuttaan. Mutta minä teen ihan samaa.

Pirjo Heikkilän mukaan hänen äitinsä ei osaa sanoa normaalisti ei kiitos, jos tälle tarjotaan vaikkapa kahvia.

– Siihen voisi sanoa ihan vain ei kiitos, mutta alan hokea, että en mä, en mä, en mä. Ja siihen päälle pitää latoa vielä hirveät selitykset tyyliin, kato en mä, en mä, kun oon kato juonut jo niin paljon. Tämä tulee äitiltäni.

Kysyimme teiltä pari viikkoa sitten, miten te muistutatte omia äitejänne tai isiänne. Näin te vastasitte.

”Äitini katse sivaltaa kuin piiska.”

Erikoiset eleet ja äännähtelyt

”Äidilläni on katse, joka saa kenen tahansa veret seisahtumaan. Oikein sellainen tulikivenkatkuinen tuijotus, joka sivaltaa kuin piiska. Yleensä tähän yhdistetään sellainen kielen napsautus "tsihtsit" joka oikein korostaa sitä, jos on toiminut väärin. Itselläni tuo kuoleman katse on vielä hakusessa, mutta kielen napsuttelu on jo hallinnassa. Ärsyttää, kun teen sitä huomaamattani esimerkiksi kassajonossa, kun jono ei muka liiku tarpeeksi nopeasti.” Tuleva tuijottelija, 40

”Kun olen kotona omissa ajatuksissani, huokailen äitini tapaan hum-huh-hum. Olen myös yhtä hajamielinen kuin äitini: astun huoneeseen ja unohdan, minne olin menossa. Teininä huusin äidilleni aina HALOO, kun äiti oli omissa maailmoissaan. Nyt haluan itsekin pitkän työpäivän jälkeen vaipua tuohon rauhaisaan olotilaan, missä voin unohtaa, mitä olin tekemässä.” Väsy, 40

”Aivastus, yskä ja kasvot ovat yhä enemmän saman oloiset kuin äidilläni. Huokailen ja elehdin myös samalla tavalla.” Nainen, 42

”Muutun autonratissa huutavaksi rekkamieheksi.”

Rattiraivo, työmoraali ja järjestelmällisyys periytyneet isiltä

”Isä on tehnyt elämäntyönsä teollisuudessa, ja sinne minäkin hakeuduin. Olen huomannut, että työmoraalini ja sitoutuminen firmaan ovat samanlaisia kuin isällä. Ei ole olemassa käsitettä liikaa töitä, ja työporukka on kuin toinen perhe. Äiti inhosi sitä aina valtavasti. Toivon kovasti, ettei meillä käy puolison kanssa samoin.” Duunari, 34

”Muutun autonratissa huutavaksi rekkamieheksi.”

”Olen huomannut, että varsinkin autonratissa olen samanlainen kuin isäni. Kirosanoja lipsahtelee, ja kommentoin kärkkäästi muiden ajoa. Joskus on kaverinikin on pelästynyt, kun minä – muuten aina niin rauhallinen ihminen – muutun autonratissa kiroilevaksi ja huutavaksi rekkamieheksi.” Nainen, 20

”Isällä on aina kaikki tavarat järjestyksessä, kuten työkalut seinällä niille piirretyillä paikoilla. Ja niin on minullakin. Lusikatkin pitää olla laatikossa kaikki samoin päin, jokaiselle astialle on oma paikkansa ja kaapeissa tavarat ovat tarkalleen niin, että silmät ummessakin löydän sieltä tarvitsemani. Isänisä oli kuulemani mukaan samanlainen.” Pilkku-Iita, 51

Samat nalkutuslauseet ja räyhärituaalit

”Minusta on vanhemmiten tullut samanlainen stressaaja kuin äidistäni. Lisäksi minä myös näytän äidiltäni. Usein meiltä kysytäänkin, olemmeko sisaruksia, vaikka äitini on viisi- ja minä kolmekymppinen. Lisäksi lasten kanssa käytän samoja ärsyttäviä nalkutuslauseita kuin äitini ja minustakin kuoriutuu kunnon marttyyri silloin, kun kukaan muu ei muka tee kotona tee mitään paitsi minä. Huh. Tyttäreni alkaa myös kovasti muistuttaa eleiltään ja tavoiltaan yhä enemmän minua. Niin se pyörä pyörii.” Kevät2017, 31

”Olen maailman leppoisin ihminen, kun kaikki on ok. Mutta kun olen väsynyt tai kun hoidettavia asioita kertyy liikaa, minusta tulee isäni kopio. Räyhään ja melskaan jostain olemattomasta asiasta, kävelen edestakaisin ja kovasti muka touhuan jotain.”  Äitee -76, 41

Bachelor Tuomas Sahimaa kertoi, ettei halua suhdetta naisen kanssa, jolla on jo lapsia. Mutta mitä sanovat bonusvanhemmat? 

Bachelor Suomi -ohjelman Tuomas Sahimaa, 30, kertoi aloitusjaksossa, että haluaa kumppanin, jolla ei ole entuudestaan lasta tai lapsia. Tuomaksen ajatukset ovat herättäneet paljon keskustelua Me Naisten Facebookissa. Moni on sitä mieltä, että Tuomas on reilu, kun kertoo asian suoraan heti alussa.

– On kypsää ja aikuismaista, jos tietää, mitä haluaa. Minusta on ok, jos ei halua kumppania, jolla on lapsi – varsinkin, jos on lapseton, eräs lukija kirjoittaa.

”Mulle napsahti titteliksi se kalskahtava äitipuoli, kun ikää oli 19.”

– Ymmärrän hyvin hänen päätöksensä! Tyyppi on vielä nuori, joten on tavallista, että tuossa vaiheessa vielä halutaan niitä omia biologisia lapsia – jos luoja suo! Toinen Me Naisten lukija kommentoi.

Kolmas kertoo ymmärtävänsä Tuomasta oman kokemuksensa takia.

– Mulle napsahti titteliksi se kalskahtava äitipuoli, kun ikää oli 19. Todellakin ymmärrän, jos kaikista ei siihen rooliin ole tai eivät siihen halua ryhtyä. Mielestäni tämä on täysin sama asia, jos ei tahdo niitä omiakaan lapsia. Eihän siihenkään ketään tulisi pakottaa.

Kaikki eivät ymmärrä Tuomaksen ehdottomuutta

Mutta Tuomaksen ehdottomuutta on myös ihmetelty.

”Mistäs bachelor voi nyt koskaan tietää, jos tämä yh-äiti olisikin ollut hänen elämänsä nainen.”

– Tämä kertookin tästä miehestä ihan kaiken, eräs lukija kirjoittaa.

– Eihän hän lapsen kanssa seurustelisi, vaan sen naisen. Lapsellista ja pinnallista touhua, eräs toinen ihmettelee.

– Mistäs bachelor voi nyt koskaan tietää, jos tämä yh-äiti olisikin ollut hänen elämänsä nainen – semmoinen sämpylöitä paistava kodinhengetär, jota toivoo? yksi lukija miettii.

Jotkut ovat puolestaan hämmästelleet, miksei tuotantoyhtiö karsinut osallistujia niitä, joilla on jo lapsia – kun kerran Tuomakselle asia on päivänselvä.

– Reiluuden nimissä tätä yh-äitiä kohtaanhan tuo olisi kannattanut kertoa jo ennen valintaa ehdokkaaksi, mutta eikö juuri tällaisen kohun ja kuohunnan avulla sarjalle saada muutama katsoja lisää? 

Entiset bonusvanhemmat kertovat

Eräs lukija kertoo myös niistä huonoista puolista, joita bonusvanhempana on saanut kokea. 

– Kyllä ne lapset rajoittavat elämistä ja menemistä aika helkutisti. Itsellä ei lapsia ole – se on tietoinen päätös. Mutta olen seurustellut miehen kanssa, jonka lapset olivat pieniä. Siinä oli oma sirkuksensa, kun oli lapset olivat hänellä ja hänen eksällään vuoroviikoin.

”En koskaan ajatellut olevani mikään äitipuoli, olin heidän isänsä naisystävä.”

41-vuotiaalle Hannalle kumppanin lapset eivät ole koskaan olleet ongelma. Hänestä kuvioon liittyy paljon niin huonoja kuin hyviä puolia. Monta asiaa bonusvanhemmuudesta on selvinnyt vasta, kun siitä on kertynyt kokemusta. Näin Hanna kertoo: 

”Kumppanin lapset eivät ole koskaan olleet minulle kynnyskysymys. Huomasin jo heti ensitapaamisellamme, että mies oli erittäin omistautunut isä. Ihailin häntä siitä, ehkä se oli jopa yksi iso syy siihen, miksi ylipäänsä ihastuin häneen. En ole halunnut omia biologisia lapsia, mikä ei tee minusta lastenvihaajaa. Ex-mieheni pienet lapset olivat oikein ihania, viihdyin heidän seurassaan ihan tavallisessa arjessa. En koskaan ajatellut olevani mikään äitipuoli, olin heidän isänsä naisystävä. Heille yritin olla turvallinen, oikeudenmukainen, välittävä ja kiva aikuinen.

”Alkoi ärsyttää ylimaallisen paljon vaikka se, että sängyssämme oli ruuhkaa.”

Kaikissa ihmissuhteissa tulee eteen vaikeitakin tunteita, eivätkä uusperhekuviot tietenkään ole itsestään selviä hyvästä tahdosta huolimatta. Yhtäkkiä arjessani olikin tyyppejä, joita tuskin olisin muuten elämääni valinnut. Halusin olla järkevä aikuinen, mutta niin vain huomasin joutuvani lapsellisten tunteiden valtaan. Alkoi ärsyttää ylimaallisen paljon vaikka se, että sängyssämme oli ruuhkaa, kun lapset halusivat nukkua aina isänsä vieressä. Kun astuin aamulla ensimmäiseksi legopalikan päälle, kysyin itseltäni, halusinko todellakin elää tällaista perhe-elämää. 

”Hänen kanssaan en tahtonut niitä legopalikka-aamuja, mutta jonkun toisen kanssa voisin hyvin halutakin.”

 

Kumppanin huomiosta voi olla myös mustasukkainen: minä haluan olla tärkeysjärjestyksessä ykkönen! Järki tietenkin sanoo, että tuollainen vertailu on typerää ja täysin tarpeetonta, mutta tunteiden hallinta voi olla yllättävän vaikeaa. Siinä saa olla aika rakastunut toiseen, että jaksaa kärsivällisesti tehdä töitä itsensä ja suhteen eteen. Ehdoton edellytys on, että vaikeistakin tunteista pystytään puhumaan. Puolin ja toisin pitää olla tunne, että kumppani ymmärtää. 

En usko, että suhteemme kaatui lapsiin. Ajan myötä vain tajusimme olevamme hyvin erilaisia ihmisiä. Hänen kanssaan en tahtonut niitä legopalikka-aamuja, mutta jonkun toisen kanssa voisin hyvin halutakin.”

37-vuotias Krista taas on kerran ollut suhteessa, jossa miehellä oli lapsi edellisestä suhteesta. Enää hän ei sellaiseen suhteeseen lähtisi, jossa toisella on jo lapsia. 

”Jotenkin miehen isällisyys vain lisäsi vetovoimaansa.”

”Tapasin aikoinaan ihanan miehen, jolla oli silloin nelivuotias poika edellisestä suhteesta. Jo toisilla treffeillämme – tai oikeastaan ne olivat ensimmäiset, koska olimme tavanneet baarissa – lapsi oli mukana ja siitä lähtien aina. Suunnittelimme alussa tapaamisemme aina lapsen aikataulujen mukaan eli ensitreffimme sisälsivät muun muassa puistoleikkejä, lapsen nukuttamista seitsemän jälkeen illalla ja aamulla heräämistä noin kuuden aikaan.
Aluksi tämä kaikki oli erittäin ihanaa. Erilaista. Ja jotenkin miehen isällisyys vain lisäsi vetovoimaa, koska oli ihana nähdä miten hän huolehti (hieman omituisesta) lapsestaan ja piti myös minua hyvänä. Olin valmis vaikka viettämään loppuelämäni näiden kahden miehen kanssa.

”Se, että joku toinen menee koko ajan edellesi suhteessa, on liian haastavaa.”

Vaikka jo parin kuukauden alkuhuuman jälkeen alkoi olla entistä enemmän niitä hetkiä, kun poika oli kipeä tai hänellä oli muuten paha olla, ja jouduimme perumaan tapaamisiamme jo silloin. Myöhemmin lapsella todettiin Aspergerin oireyhtymä ja hänen äitinsäkin muuttui kummalliseksi, alkoi soitella minulle iltaisin silloin kun mies oli töissä ja kysellä esimerkiksi motiiveitani. Olin todella rakastunut ja jaksoin lapsiperhearkeakin hyvin, mutta sitten mies alkoi viihtyä yhä enemmän töissä ja olin monet illat pikkukundin kanssa kaksistaankin. Tilanne alkoi repiä molempien hermoja, että halusin stopin. Olemme edelleen hyviä ystäviä ja tapaan mielelläni noita kahta, mutta en pysty enää koskaan menemään suhteeseen, jossa miehellä on jo lapsi edellisestä suhteesta. Se, että joku toinen menee koko ajan edellesi suhteessa, on liian haastavaa.”

Lue täältä, mitä Me Naisten lukijat keskustelevat äitipuolena olemisesta.

 

Samasta kumppanista voi oppia uutta vielä vuosienkin jälkeen, koska ihmiset muuttuvat ja unohtavat.

Työt, lapset, kotihommat ja muut velvollisuudet. Vakiintuneessa parisuhteessa arki pyörii yleensä samaa rataa päivästä toiseen.

Suhteelle tekisi kuitenkin hyvää, että välillä juteltaisiin muustakin kuin siitä, kuka kyytii kuopuksen futistreeneihin ja mitä ruokaa edellisten päivien jämistä voisi tänään kehitellä.

Siksi sosiologian professori ja parisuhde-ekspertti Terri Orbuch suosittelee ottamaan käyttöön ”kymmenen minuutin säännön”. Ideana on pitää päivittäin pieni keskusteluhetki, jonka aikana puhutaan kaikesta paitsi töistä, lapsista, kodinhoidosta ja vastuista.

Orbuch esittelee säännön avioliittoneuvokirjassaan 5 Simple Steps to Take Your Marriage From Good to Great. Hän kehitti menetelmän havaittuaan, että onnelliset parit tuntevat kumppaninsa syvemmällä tasolla. He käyttävät aikaa siihen, että jakavat sisäisen maailmansa kumppaninsa kanssa, kirjoittaa Business Insider.

Kymmenen minuutin keskustelu on siis eräänlainen ensitreffisimulaattori.

Keskustelun on tarkoitus olla vähän kuin ensimmäisillä treffeillä: välillä tuntuu kiusalliselta, mutta keskustelun tarkoituksena on tutustua toiseen paremmin. Kirjassaan Orbuch suosittelee keskustelemaan etenkin ystävistä, stressitekijöistä, unelmista ja arvoista. Vielä vuosienkin jälkeen voi oppia uutta, sillä ihmiset muuttuvat, kehittyvät ja myös unohtavat.

Uusien asioiden oppiminen puolestaan saa suhteenkin tuntumaan jälleen uudelta ja raikkaalta. Kymmenen minuutin keskustelu on siis eräänlainen ensitreffisimulaattori, joka vie takaisin suhteen ensimmäisten vuosien tunnelmiin.

Mutta mistä aloittaa keskustelu, kun kaikki päällimmäisenä mielessä olevat aiheet on kielletty? Orbuch ehdottaa tällaisia kysymyksiä: Minkä ikäinen tunnet olevasi henkisesti? Miksi? Mitkä ovat kolme kaikkien aikojen huonointa kappaletta? Mistä haluat tulla muistetuksi?

Laadimme keskustelun avuksi myös lyhyen tukisanalistan, josta voitte vaikka lähteä liikkeelle. Kerro omat ehdotuksesi jutun kommenttiosiossa!

  • Ruoka (Kummalle puolelle näkkileipää levite kuuluu?)
  • Matkailu
  • Kulttuuri
  • Unelmat (Mitä tekisit, jos voittaisit lotossa?)
  • Oppiminen ja taidot
  • Lapsuusmuistot
  • Liikunta ja harrastukset
  • Päivän uutistapahtumat
  • Ekstrahaastetta kaipaaville: raha, politiikka ja uskonto

 

Mikä vanhenemisessa ahdistaa? Naiset parikymppisestä viisikymppiseen kertovat ikäkriiseistään. Psykologin mukaan ahdistus johtuu odotuksista.

Kaikki vanhenevat. Koko ajan. Jo nyt olet pari sekuntia vanhempi kuin äsken.

Ahdistaako?

Milloin alkaa se vaihe elämässä, kun synttärit alkavatkin kuumottaa?

– Elämä on luopumista terveydestä ja nuoruudesta, psykologi Antti Kauppi sanoo.

Kuulostaa vähän lannistavalta.

Parikymppisenä on pahin kriisi

Elämä käyntiin ja nousukiitoon äkkiä! Ainakaan ei saa epäonnistua, eikä myöskään olla vähemmän, mitä voisi olla.

23-vuotias nainen kertoo, miksi ikä ahdistaa:

”Aikaisemmin riitti se, että opiskeli yliopistossa. Ei ollut painetta oikein muusta, eikä kiirettä mihinkään. Nyt minulla on sellainen olo, että kohta minulla pitäisi olla jo aika paljon saavutettuna: tutkinto ulos ja töitä. Tämä ahdistaa ja saa minut pohtimaan paljon omia valintoja: Miten tämä vaikuttaa, jos teen tällaisen ratkaisun? Miten se vaikuttaa tulevaisuuteeni? Onko tämä parisuhde se, jossa haluan olla lopun elämää? Haluanko tehdä tämän ihmisen kanssa lapset? Nyt tavoitteista on tullut paljon konkreettisempia”

Nuoruutta ihannoidaan ja sen ajatellaan olevan huoletonta aikaa, jolloin voi vielä etsiä itseään. Miten parikymppisellä voi olla siis ikäkriisi? Psykologi Antti Kaupin mukaan se on silloin itseasiassa pahimmillaan.

– Parikymppisellä on hemmetin kovat paineet, joita yhteiskuntamme luo. Silloin on todella kovaa peliä, miten siihen asettuu ja miten muut näkevät sinut. Ajatellaan, että pitäisi olla jo valmis aikuinen.

”Yritin valmistua nopeasti, hankkiutua alan töihin, edetä esimieheksi ja hankkia asuntolainan.”

Tekemisiä ja tavoitteita ohjaa tällöin paljolti se, mitä ajattelee muiden ajattelevan. Eikä sitä välttämättä edes itse tiedosta. Huoli muiden odotuksista vähenee kuitenkin Kaupin mukaan iän myötä.

– Vielä parikymppisenä tavoitteita ohjaa usein tietty idylli, miltä kodin ja parisuhteen tulisi näyttää.

”Suurin ikäkriisi oli 20-25-vuotiaana. Yritin valmistua nopeasti, hankkiutua alan töihin, edetä esimieheksi ja hankkia asuntolainan. Sain ne kaikki, mutta myös turhaa stressiä. Nyt harmittaa, että suoritin tuon silloin elämääni, jolloin olisi ollut mahdollisuus rentoiluunkin. Mutta ei hätää. Nyt minulla ei ole mihinkään enää kiire. Olen oppinut virheistäni ja elän terveys ja tyytyväisyys ensin -periaatteella.” Nainen, 37.

Kolmekymppisenä ei pahemmin helpotu

Erityisesti työelämä aiheuttaa kolmekymppisissä stressiä. Todellisuus ei usein vastaakaan niitä odotuksia, joita opiskellessa oli. Kuva työpaikasta on saattanut olla liian ruusuinen.

– Burnoutin takia vastaanotolleni hakeutuu eniten juuri kolmekymppisiä vakitöissä olevia, Kauppi kertoo.

”Tuntui siltä, että hitto - minustahan ei tullut mitään.”

Kolmekymppisellä on vielä parikymppisen tavoin samantyylisiä paineita siitä, "millainen pitäisi olla". Samalla nuoruudesta irrottautuminen voi ahdistaa.

Nainen kuvailee ikäkriisiään, joka iski 28-vuotiaana:

”Silloin sain ensimmäistä kertaa elämässäni terveysongelmia ja opinnot olivat kriisissä. Lukion lopettamisesta alkoi olla kymmenen vuotta ja tuntui siltä, että hitto – minustahan ei tullut mitään.”

Tuollainen kumppani, tällainen auto ja sellainen asunto. Kolmekymppinen ei ole useinkaan päässyt vielä irti ajatuksesta, millainen pitäisi olla. Jos fantasiat ja sunnitelmat eivät toteudukaan, syntyy ahdistusta. Kaupin mukaan liian tarkkoja sunnitelmia elämälle ei kannatakaan tehdä.

– Tekee elämässään sitten mitä tahansa, niin on tärkeää luoda vaihtoehtoisia skenaarioita. Päämääriin on monta tietä.

Nelikymppinen tietää vähän enemmän

Neljäkymppisenä paineet olla jotain mahtavaa, ovat usein vähentyneet. 

– Tällöin ihmisellä ei ole ehkä enää niin suurta tarvetta vakuuttaa muita ihmisiä. Silloin myös tekee sellaisia asioita, joita itse haluaa tehdä, Kauppi sanoo.

Kuoleman miettiminen ja elämän rajallisuuden tajuaminen voi kuitenkin astua tilalle. Tällöin ihminen voi myös miettiä omia valintojaan ja sitä, onko saavuttanut elämässään niitä asioita, joita on itsellensä parikymppisenä asettanut.

”Milloin hajoaa hammas ja milloin jumittaa perslihas.”

”AIkaisemmat ikäkriisit ovat liittyneet työ- ja parisuhdeasioihin, mutta nyt järkyttää elämän rajallisuus. Olen lyhytikäisestä suvusta ja nyt olen todennäköisesti lähempänä kuolemaani kuin syntymääni. Tässäkö tämä elämä sitten on? Viimeinen vuosikymmen meni hujauksessa ja tahti taitaa vain kiihtyä. Ajatus itsestä vanhuksena ei ole enää kovin kaukainen. Jos siis saan elää vanhukseksi.” Nainen, 40.

”Olen mieleltäni tosi nuori, mutta kuluneen vuoden aikana on tullut kaikenlaista terveyskremppaa. Milloin hajoaa hammas ja milloin jumittaa perslihas melkein liikuntakyvyttömäksi. Hajottaa todella paljon, että pitää terveysasioista valittaa. Ihan kuin olisin joku mummo.” Nainen, 43.

Viisikymppisenä alkaa hyväksyä

Kaupin mukaan neljänkympin jälkeen ihminen alkaa helposti kangistua omiin kaavoihinsa. Ihmisen mielipidettä ja näkemyksiä asioista, voi olla enää vaikea muuttaa.

– Viisikymppinen ei ole missään nimessä vielä vanhus, aloittaa Kauppi.

– Silloin pitäisi kuitenkin löytää henkistä vireyttä siihen, että löytää uutta merkityksellistä tekemistä. Tällöin ei kyynisty.

”Pahinta vanhenemisessa on se, kun lähinäkö huononee.”

Iän karttuminen ei viisikymppisissä useinkaan enää aiheuta stressiä.

– Vanhenemisen alkaa hyväksyä, kertoo Kauppi.

55-vuotias nainen kertoo iän karttumisesta:

”Pahinta vanhenemisessa on se, kun lähinäkö huononee, eikä kuulokaan ole kuin aiemmin. Puhumattakaan aamujäykistä nivelistä. Meno hidastuu ja muisti pätkii. Kaikki näyttävät itseä nuoremmilta ja käsityöt kiinnostavat enemmän kuin ukkokulta tai shoppailu. Ahdistusta en kuitenkaan koe. Kaikesta huolimatta olen sovussa itseni kanssa – toisin kuin silloin nuorempana.”

Älä kiusaa kumppaniasi, vaan ole reilu häntä kohtaan! Aloita esimerkiksi myöntämällä, että olit väärässä.

Parisuhteessa on ihan normaalia olla eri mieltä asioista, mutta silloin suhde on jonkinlaisessa epätasapainossa, jos toinen aina jyrää ja toinen jää jyrän alle.

Kaikki erehtyvät joskus, mutta jyrä ei koskaan tunnusta olevansa väärässä. Hän saattaa olla herkkänahkainen tai kontrollifriikki, mutta joka tapauksessa tyyppi, jonka kanssa on hankalaa neuvotella.

Parisuhdeterapeutti Stephen J. Betchen listasi Psychology Todayn sivustolla hienovaraisia tapoja, joilla moni joko tarkoituksella tai huomaamattaan kiusaa puolisoaan ja yrittää hieman kieroin keinoin kontrolloida tätä – vaikka voisi varmasti käyttäytyä reilumminkin.

Kaikki kontrollointi ei tietenkään ole pahasta. Joskus toinen vain tietää asiat toista paremmin, milloin kannattaa tietenkin hyödyntää hänen osaamistaan. Esimerkisi tietovisassa tai raha-asioissa. Varsinaisesta jyräämisestä kannattaa kuitenkin pyrkiä eroon, jotta suhde voisi paremmin.

Tunnistatko itsesi?

1. Käytät itkua puolustuksenasi

Ei ole mukavaa nähdä rakkaansa itkevän. Joskus itkeminen on kuitenkin tehokas keino saada tahtonsa läpi, koska moni on valmis tekemään mitä vain, että kumppanin ahdistava itku loppuisi. Kannattaa kuitenkin miettiä, kuinka reilua on turvautua itkuun sen sijaan, että kohtaa hankalan tilanteen ja pyrkii ratkaisemaan sen mahdollisimman tasapuolisesti ihan vain puhumalla.

2. Käännät huomion itseesi

”Entäs minun tarpeeni?” Jos turvaudut tähän lauseeseen, muista, että kumppanisi tarpeet ovat ihan yhtä arvokkaita kuin omasi, eikä niitä sovi sivuuttaa. Jälleen kerran on kyse kompromisseista, joita parisuhteessa joutuu tekemään. Muista myös itse olla välillä se, joka joustaa, jotta suhde pysyy tasapainossa. 

3. Kontrolloit kaikessa

Päätätkö aina kaikesta? Se on huono merkki, sillä liika kontrollointi voi rapauttaa kumppanin itsetuntoa. Suhde voi paremmin, kun kummallakin on tilaa tehdä myös itsenäisiä päätöksiä.

”Liika kontrollointi voi rapauttaa kumppanin itsetuntoa.”

4. Korjaat jatkuvasti toisen virheitä

Vaikka kumppanisi luennoisi tuttavaporukassa historiallisista tapahtumista pikkuisen väärin, häntä ei ole pakko nolata korjaamalla jatkuvasti faktoja. Kannattaa tehdä itselleen selväksi, mikä on normaalia kanssakäymistä ja missä kohtaa toisen puheiden korjailu menee älyllisen kiusaamisen puolelle.

5. Et koskaan ota syytä omille niskoillesi

Rakennatko kumppanistasi kuvaa pahiksena, jonka syytä on kaikki mahdollinen? Syyttely ei yleensä johda kovinkaan pitkälle. Mietipä vielä omaa osuuttasi esimerkiksi siinä, että maito on loppu. Oletteko puhuneet työnjakonne kotona selväksi? Olisitko voinut ystävällisesti kysyä asiasta ja pysähtyä vaikka työmatkalla ostamaan purkillisen? Ei se ole niin vaikeaa.

6. Pyrit muuttamaan kumppaniasi

Tästä aiheesta on kirjoitettu lukuisia parisuhdejuttuja, mutta muistutetaanpa vielä: toista ei voi muuttaa. Ei vain voi. Itse voi kyllä muuttua, ja toinen ihminen voi halutessaan muuttaa itseään. Toisen muokkaamisen sijaan kannattaa keskittyä hyväksymään hänet kaikkine piirteineen.