Eronnut äiti päätti antaa vielä yhdelle miehelle mahdollisuuden. Siitä alkoi hänen elämänsä rankin ja kasvattavin vuosi.

Syyskuu: Salama-aloitus

Olin laittanut kaverin yllytyksestä deitti-ilmoituksen. Kolmilla ensimmäisillä treffeillä ei kolissut. Aioin ottaa ilmoituksen pois ja jatkaa elämääni, mutten ehtinyt. Päätin käydä vielä yksillä treffeillä.

***

Odotan kahvilan seinustalla. Miehen ystävällinen hymy murtaa suojaukseni. Harvoin näkee kenelläkään noin avointa ja rehellistä katsetta. Hymyssä ei ole mitään falskia, vaan se on aito tervehdys: tällainen olen, ja haluan tutustua sinuun.

Näistä tulee hyvät treffit. Kahvilta lähdemme syömään, päivälliseltä saan kyydin kotiini. Tuntuu omituiselta. Voisiko tämä olla se oikea?

Kaikkien mielestä etenemme liian nopeasti. Olen ollut jo hänen kotonaan, hänen sängyssään ja kuullut hänen elämästään sellaistakin, mitä en ehkä olisi vielä halunnutkaan kuulla. Puhumme koko ajan puhelimessa. Suunnittelemme tulevaisuutta – jo nyt. Mies sanoo rakastavansa, ja minäkin tiedän, että joskus voin sanoa hänelle saman.

Emme ole tässä suhteessa kaksin. On myös liuta lapsia, minun ja hänen, sekä kummankin exät. Kamalaa tuntea mustasukkaisuutta naisesta, jota en tunne. Ja vielä kun tunne on turha! Mies rakastaa nyt minua.

Hänen exänsä on vaikea. Kuuntelen päätäni pudistellen kertomuksia naisen tempauksista nyt ja avioliiton aikana. Mietin, onko puheissa mukana panettelua. Ehkä vihaa ja tuskaa, liioittelua, mutta mies ei valehtele. Nainen on kai ollut henkisen väkivallan mestari. 

Meillä on helppoa. Nauramme ja puhumme paljon. Mies tekee minulle ruokaa, kantaa aamiaisen sänkyyn ja ostaa pieniä lahjoja. ”Anna minun pitää sinut onnellisena, niin olen onnellinen”, hän sanoo. Minä puolestani lupaan, etten särje hänen sydäntään.

Mies tapaa lapseni. Miten helposti se sujuukaan isältä! Hän tervehtii, juttelee ja kyselee, katsoi silmiin ja silittää ohimennen pienimmän päätä. Hän pelaa lasten kanssa, tutkii näytille tuotua piirustusta ja on luonteva ja iloinen. Minä hehkun onnea. Lapseton mies ei osaisi tuota, yhden lapsen isä ei kestäisi meteliä, kahden lapsen isä ei tajuaisi suurperheen elämää.

Tapaan miehen äidin. Mies hämmästyy, kun halaamme lähtiessä – hänen äitinsä ei ole kuulemma halailijatyyppiä. Myöhemmin miehen äiti vielä soittaa ja kertoo olevansa poikansa puolesta onnellinen. En saa sanaa liikutukseltani.
 

Lokakuu: Epävarmuutta ja onnen hehkua

Ärsyttää, etten ole vieläkään tavannut miehen lapsia. Hän on tavannut omani jo monta kertaa. Eikö hän olekaan varma minusta? Syyksi hän selittää exänsä mielentilan. Mietin, ketä hän suojelee: lapsia vai exää? Oma exäni tietää uudesta miehestäni ja hyväksyy asian, tai ainakin käyttäytyy niin.
Vainoharhainen huonouden tunne hiipii mieleen liian usein. Lapsellista ja typerää!

Minun onneni näkyy, en voi peittää sitä edes työpaikalla.
Hymyilen, nauran ja hehkun.

Pukeudun kauniisti, olen itsevarma ja onnellinen. Että minä löysin elämääni tuollaisen miehen!

Aamuisin herään vatsalihakset kipeinä edellisillan nauramisesta. Kännykkä piippaa hyvät huomenet rakkaalle. Kesken kokouksen lähetän hänelle tuhman tekstiviestin.
 

Marras-joulukuu: Äitinä kaksille lapsille

Saan kerrottua miehelle, kuinka harmittaa, etten ole tavannut vieläkään hänen lapsiaan. ”Katsotaanko ensi viikonloppuna?” mies kysyy. Ilahdun.

En rakasta kaikkia lapsia, monet ovat suorastaan vastenmielisiä,  mutta nämä eivät. Hymyilen ja juttelen. Lapset kiipeävät syliini. Istun lelujen keskellä lattialla, puen nukkeja, luen kirjaa. Lapset kiljuvat ja riitelevät keskenään niin kuin lapset tekevät. Katson miestä ja tavoitan hymyn hänen silmissään. Lapsetkin tykkäävät minusta. Hassuttelen, leikin ulkona ja suukotan hiuksia.

Iltaisin paikasta sylissäni kilpaillaan. Istun tuntikausia sohvalla, lapset vuorotellen sylissäni. Mutta silmäluomiani polttaa. Milloin minulla on ollut tähän aikaa omien lasteni kanssa? Mitä on laatuaikani heidän kanssaan, joita eniten rakastan? Miksi olen tässä ja silitän näitä pikkuruisia polvia? Kotona ei ole aikaa istua sohvalla tunti tunnin jälkeen, kun pyykkikone käy ja aamuksi pitää huolehtia tavarat valmiiksi.

Itken vessassa. Tykkään näistä lapsista ihan hulluna, mutta miksi minua ärsyttää niin älyttömästi? He yrittävät tunkea perässäni vessaan, tutkivat vaatteitani, tekevät huomioita vartalostani. He ovat lapsia, he ovat kiinnostuneita, he tykkäävät minusta, ja minä olen typerä. Minun pitää sietää, kestää, olla aikuinen. Mutta en ole.
 

Tammikuu: Ristiriidat kärjistyvät

Tuntuu, että ymmärrämme toisiamme koko ajan väärin. Saamme aikaiseksi ensimmäisen oikean riidan: siitä, että hän sanoo rakastavansa entistä vaimoaan yhä. Sen kuuleminen vie maton jalkojeni alta. Toisaalta ymmärrän. Miksi hän muuten vihaisi sitä naista niin paljon?

Taisi olla virhe ryhtyä suhteeseen vasta eronneen miehen kanssa. Ajattelin alussa, että erosta on kulunut ihan liian vähän aikaa, mutta mies vaikutti toipuneen, oli käynyt terapiassakin. Hän on puolestaan yllättynyt siitä, että minä en rakasta entistä miestäni. Lasteni isä on minulle tärkeä ihminen ja tulemme hyvin toimeen, mutta suhtaudun hänen elämäänsä terveellä tavalla välinpitämättömästi.

Sovimme riidan ja nukumme sylikkäin, mutta mustanharmaa verho on tullut väliimme. Aamulla olen surullinen ja hän pahoittaa siitä mielensä. Hän ei kuulemma enää kestä mököttäviä naisia katseltuaan sellaista jo niin monta vuotta. Ja minäkö olen vastuussa hänen exänsä käytöksestä!

Saan töihin päivän mittaan monta rakkaustekstiviestiä. Syömme illalla roskaruokaa ja karkkia ja istumme sohvalla kiinni toisissamme. Puhumme vain hyvistä ja mukavista asioista.

Katselen hänen olohuoneensa seiniä. Olisiko tuossa paikka minun taululleni? Saisinkohan vaihtaa nuo verhot? Ahdistuksen ailahdus tulee, kun alan jakaa lastenhuoneita. Tila ei riitä, minun lapseni ja hänen lapsensa joutuisivat jakamaan huoneensa. En ikimaailmassa luovu lapsistani, mutta en halua luopua tästä miehestäkään. Enkä hänen lapsistaan, jotka roikkuvat ja halaavat, painautuvat syliini ja ovat ikionnellisia, kun leikin heidän kanssaan.

Vierailemme hänen ystäväpariskuntansa luona. Miehet lähtevät ulos tupakalle, talon emäntä katoaa lasten perään. Tunnen itseni idiootiksi seisoessani eteisaulassa. Nainen keittää kahvit. Koitan jutella ja tutustua, mutta hän katoaa taas. Pöydässä talon isäntä ei puhu minulle mitään. Emäntä ja mieheni vetäytyivät keittiöön keskustelemaan miehen ex-vaimosta.

Riitelemme melkein joka päivä. Aamulla autossa sanon kaksi väärää sanaa, ja mies hermostuu. Menen töihin naama valkoisena. Eipä ole rakastuneen naisen hehkusta tietoa. Töistä ei tule mitään. Lähetän tekstarin. Mies soittaa ja ehdottaa, että mennään syömään.

Autossa on vaisu tunnelma. Parkkipaikalla mies pyytää anteeksi ja kertoo, kuinka suurta riittämättömyyttä hän kokee kanssani. Tuollaiseksi siis muuttuu mies, jota pitkän avioliiton aikana vain moititaan, käsketään, alistetaan ja nöyryytetään. Lähetän mielessäni kitkerät terveiset miehen exälle. Mutta keskustelu on käännekohta. Ymmärrän miestäni nyt paremmin.
 

Helmikuu: Sinun ja minun lapset

Mies istuu sohvallani, kun minun koulutyttöni kapuaa selkänojan yli hänen kainaloonsa. Tunnen syvää onnellisuutta ja rakkautta.

Iltapalapöydässä miehen kotona on hyvä tunnelma. Vitsailemme, ja murkkuikäinenkin naurahtelee. Mies sanoo minulle, että menee vielä kanssani naimisiin. Lapset kiljahtelevat riemusta, minä kun olen niin kiva! Sitten nuorimmainen sanoo: Ei se voi muuttaa tänne. Eivät sen lasten lelut mahtuisi tänne meidän luo.

Tulihan se sieltä.

Oma tyttöni istuu surumielisenä. Pakotan hänet kainalooni, alan kysellä suoraan. ”Onko mies meillä liikaa?” ”En mä tiedä.” ”Olenko minä liian vähän sinun kanssasi?” Syvä hiljaisuus. Sitten hyvin hiljaisella äänellä ”joo”. Nyt pitää yrittää lujemmin. Mikään ei ole tärkeämpää kuin omat lapseni.

Seuraavan illan pelaan lasteni kanssa lautapelejä. Koetan unohtaa vuoren korkuisen pyykkikasan ja keittiössä haisevan biojäteastian. Koetan unohtaa työni, joita on ihan liikaa. Ajoittain unohdankin.

Lastemme keskinäinen kuherruskuukausi on ollut ohi jo vähän aikaa. Esikoiseni ei halua tulla miehen kotiin, jos hänen lapsensa ovat siellä. Pakottamaan emme ryhdy, mutta pienellä maanittelulla yhteiset vierailut onnistuvat.

Teemme miehen kanssa lumitöitä hänen pihallaan. Mietin,
onko tämä piha joskus minunkin. Olen jo kerran sanonut, että haluaisin kasvimaan. Mies sanoi, että tehdään se heti ensi kesänä. Mietin jo kesäistä idylliä: minä elementissäni, kun raskaan ajattelutyön vastapainoksi kyykin kasvimaan reunalla: kylvän, kastelen, kitken ja opetan omilleni ja rakkaani lapsille, miten hentoja taimia hoidetaan, mitä niistä kasvaa, miten niitä käytetään...

Kuvittelen nimeni ja lasteni nimet postilaatikkoon. Kai tuollaiset kuvitelmat ovat sallittuja?

Ja samalla kelaan jo aamuja, kun lapset pitäisi saada kahteen eri kouluun. Unirytmit, aamupalat, erilaiset tavat ja tottumukset... Kyllähän me aikuiset, mutta miten lapsemme siitä kaikesta selviäisivät! Ja kuinka monta riitaa olisi odotettavissa minun ja miehen välille, kun puolustaisimme leijonien lailla omia pentueitamme.

Mies lapsineen kyläilee luonamme. Miehen tyttö tulee sohvalle viereeni ja hakee paikkaa kainalostani. Oma poikani kipuaa heti yli selkänojan ja valtaa toisen kainaloni. Valitsen poikani suukotettavaksi, tyttöä tyydyn paijaamaan ja pitämään lähellä. Pakko yrittää toimia jotenkin oikein, äidinvaiston varassa. Takaan lämmön ja suojan koko pentueelle, mutta ainakin vielä ajattelen, että omien lasteni pitää saada paljon enemmän.
 

Maaliskuu: Lupaus avioliitosta

Mies vie minut ja lapset lomareissulle. Lapseni höpöttävät auton takapenkillä omiaan, me katselemme tuulilasin läpi tuttua moottoritietä. On ihan tavallinen talvinen päivä. Mies ottaa ajaessaan minua kädestä kiinni, puristaa vähän ja kysyy puoliääneen: Mennäänkö ensi talvena naimisiin? Sisälläni läikähtää iso ilo.

Loman jälkeen mies näyttää minulle kotonaan makuuhuoneensa nurkkaa: ostetaan sinulle oma vaatekaappi tuohon. Ja tuohon oma yöpöytä ja lukuvalo. Kun pöytä on paikoillaan, mies kysyy, miltä nyt tuntuu. Hyvältä ja oikealta, vastaan.

Käymme minilomalla kaksin. Kuntoilemme, syömme hyvin, juovumme vähän ja tanssimme. Hienoisessa humalassa puhe kääntyy taas häihin. Kyllä, meidät vihkii pappi. Kyllä, meillä on hääjuhlat. Mutta ei vielä muita suunnitelmia. Milloin niiden aika on? Otan miehen sukunimen. Pidän hänen ostamaansa sormusta, kun on sen aika. Vielä ei ole, koska ensin pitää sulattaa lapset ja exät, kuten mies sanoo.

Rakastan häntä ja hän minua. On täysin oikein, että virallistamme tämän. Ja samalla iskee vanha ahdistus. Miten me lapsinemme mahdumme siihen taloon?

Mies naureskelee, että minun lapseni voivat asua ikkunattomalla vintillä tai pihalla teltassa. Se on vitsailua mutta sattuu silti. Talosta pitää tulla koti minunkin lapsilleni. Heille ei saa tulla tunnetta, että he ovat vain vieraisilla – tai vielä pahempaa, tiellä.

Tapaan yllättäen miehen exän, kun viemme sairastuneen lapsen hänen luokseen. Tervehdimme, eipä muuta. Jälkeenpäin ärsyynnyn, kun mies sanoo, että hyvinhän se meni. Voi hyvänen aika! Huonostiko sen olisi pitänyt mennä?
 

Huhtikuu: Jo riittää!

Takana on pitkä, seesteinen kausi. Arki on parasta, kummankaan lapset eivät rasita. Palaset loksahtelevat kohdilleen.

Sitten eräänä yönä tuhannen väsyneenä saamme aikaiseksi kunnon riidan. En jaksa kuunnella syytöksiä. Yöunet uhkaavat jäädä kokonaan väliin, ja edessä on työpäivä. Päätän jättää koko paskan. Olen jo pukemassa ja tilaamassa taksia. Mies sanoo, että jos nyt lähdet, takaisin ei tarvitse tulla. En ole tulossakaan! Olen umpiväsynyt. Itken niin, että kroppani vapisee.

Mutta mies sanoo: ”En halua, että lähdet.” Aikuinen mies katsoo vakavana, kun lapsinainen itkee naama kirjavana ja suuttumuksesta sekaisin, katsoo ja pyytää, että jään.
Ja minä jään.
 

Toukokuu: Kärsimättömyyttä

Mitähän tapahtuu, kun miehen ex jonakin päivänä tulee järkiinsä? Mitä minä tunnen, kun ex onkin taas mukava, kun hänen kanssaan muistellaan menneitä, nauretaan ja rupatellaan ja suunnitellaan hyvässä yhteisymmärryksessä lasten elämää? Miltä minusta tuntuu, kun kuvioihin astuu se kiva nainen, jota on joskus rakastettu vuosikausia, jolle on ostettu kaikki mahdollinen maan ja taivaan väliltä, jota on viety ylinopeutta synnyttämään ja jolle on rakennettu talo? Miltä tuntuu minusta, joka on tuonut perheeseen vain toisen miehen lapsia ja jonka oma palkka riittää asioiden ostamiseen?

Meillä on kaikki hyvin, onnellisesti ja ihanasti, mutta arkemme ei edisty. Olen kärsimätön. Haluan naida tämän miehen, haluan kantaa tavarani tänne, muuttua täydeksi osaksi hänen elämäänsä. Nyt elän puoliksi. Aina väärässä kodissa korkokengät, epilaattori tai aurinkolasit.

Lapsemmekin elävät kahden kodin elämää, joten oma valitus tuntuu kohtuuttomalta. Hiljennän typerät äänet päässäni, tuon kullalle kupillisen kahvia, hiippailen makuuhuoneeseen. Vaihdan ylle punaiset alusvaatteet, lyhyen mekon ja 11 sentin korkokengät ja palaan olohuoneeseen edistämään arkea.

Kesäkuu: Aikuistumista

Nyt sekoaa vuorostaan minun entinen mieheni. Lapseemme liittyvästä asiasta, jonka hän kääntää kiusanteoksi. Märehdin asiaa kai viikon. Puhun rakkaani kanssa, puhun lasten kanssa sen verran kuin heidän korvansa voivat kuulla, yritän puhua exän kanssa. Realismini on kääntynyt pessimismin puolelle. Olen varma, että tämän taistelun voittaa exäni.

Kultani hiiltyy, potkii minuun sisua. Eikä hän ole väärässä. Minä voitan tämän jutun.

Olen kuullut, että aikuisuuteen pakottavat viimeistään lapset ja asuntovelka. Ei pidä paikkaansa. Aikuisuuteen pakottavat viimeistään sellaiset asiat kuin avioero, lapsen sairastuminen tai konkurssi. Minulla ja miehellä on sen verran ikäeroa, että hän tuntuu usein aikuisemmalta kuin minä. Siksi hän jaksaa katsoa hellästi, kun minä sekoilen.

Puhelin piippaa työpöydällä: Rakastan sinua kulta. Eikä ole monta päivää, kun hän toi aamiaisen taas kerran minulle sänkyyn. Hän hakee minut töistä, kantaa kauppakassit, tuo illalla minulle tv:n ääreen drinkin tai herkullisen leivän. Päivän hömppälehti listaa naisten mielipiteet täydellisestä miehestä. Luen listaa, ja kohta kohdalta hymyni levenee – minulla on täydellinen mies!

En ole löytänyt vastaavaa tutkimusta täydellisestä naisesta, enkä aio määreitä mieheltä kysyäkään. Mutta välillä otan askelia kohti sitä, minkä kuvittelen täydelliseksi naiseksi. Kun lähdemme megaluokan ruokaostoksille tuulipukujen Prismaan, kiharran hiukset, laitan kauniin hameen ja jätän pikkuhousut kotiin. Sillä on mieheen hyvä vaikutus.

Heinäkuu: Tahdolla läpi tuskien

Me emme osaa riidellä. En ole koskaan joutunut näin karmeisiin riitoihin. Luonteemme ovat saaneet meidät hullaantumaan toisiimme, ja samat luonteemme aiheuttavat aika ajoin käsittämättömän konfliktin. Mies haluaa, että olen avoin ja puhun. Minä sanon asian, joka painaa minua. Ja mitä sitten? Hyvässä tapauksessa päivä jatkuu ihanasti. Huonossa mies loukkaantuu, ja sota on valmis.

Moni olisi jo lyönyt hanskat tiskiin. Ei ole helppoa sovittaa yhteen yhteensä kymmeniä vuosia elämänkokemusta ja erilaisia tapoja, entisiä puolisoita, tulevia anoppeja, liutaa lapsia ja tarkkaan laskettuja palkkarahoja. Rakkaus ei se riitä mihinkään paitsi saduissa. Eikä yhteinen arvomaailma takaa, etteivätkö riidat voisi yltyä repiviksi.

Mutta meillä on jotain, mitä ehkä monilta puuttuu: hemmetin
kovaa tahtoa. Tahdomme tahtoa silloinkin, kun ei oikeasti jaksaisi. Tahtominen on herkkää ja romanttista vain nyyhkyleffojen vihkikaavoissa. Tosielämässä se on älytön työ, vastaan tulemista puolitiehen ja ylikin.
 

Elokuu: Äitipuolikin voi onnistua

Olemme lukeneet kirjaa uusperheen perustamisesta. Lohdullista huomata, että ongelmamme ovat samoja kuin kaikkien muidenkin. Joissakin asioissa otamme yhteen paljon voimakkaammin kuin kirjan esimerkkiperheet, toiset asiat ovat meille taas ällistyttävän helppoja.

On vaikea löytää kultaista keskitietä lasten kasvatuksen suhteen, kun yhteisiä lapsia ei ole eikä varmasti tule. On vaikea katsoa, kun oma lapsi pidättää turhaan kyyneliään toisen ankaruuden vuoksi. Yhtä vaikeaa on tulevalla puolisolla, kun vaadin hänen lapsiltaan samoja asioita kuin omiltani. Itsetunnon kannalta musertavaa on, kun omat kasvatusperiaatteet vedetään vessasta alas kerran toisensa jälkeen. Enkä minäkään osaa, minäkin muserran toista. 

Lapset ovat löytäneet toisensa uudestaan. He riitelevätkin kuin oikeat sisarukset! Minun lapseni puolustaa siskopuoltaan tämän
oikeaa sisarta vastaan. Kun puolisisarukset haluavat nukkua vierekkäin ja huoneesta kuuluu supatusta ja kikatusta pitkälle iltayöhön, meistä vanhemmista tuntuu älyttömän hyvältä.

Ihanaa tuulettaa ajatuksia muiden uusperheiden naisten kanssa – heidän, jotka ovat laillani sekä äitejä että äitipuolia. Omaa lastaan kohtaan on sallittua tuntea välillä suoranaista raivoa: kun vauva on valvottanut viikon putkeen, kun uhmaikäinen sottaa tussilla seinät ja nahkasohvan, kun kouluikäinen lyö sählymailalla läpi tv:n näytön tai murkku tulee ekan kerran kännissä kotiin. Mutta entä kun raivo kohdistuu lapseen, joka ei olekaan oma? Lapseen, johon on kasvattajan vastuuta mutta ei valtaa? Se raivo on kiellettyä.

Ei voi sanoa tyttökaverille, omalle äidille saati omalle miehelle, että minä inhoan tuota raivostuttavaa kakaraa. Äitipuolen kuuluu olla ihana ja mukava ja silti näkymätön. Äitipuoli ei saa nousta lapsen äitiä vastaan, vaikka biologisen äidin kasvatusperiaatteissa ei olisi päätä eikä häntää. Äitipuoli ei saa korottaa ääntään, ei saattaa lasta itkun partaalle.

Silloin on hyvä, kun lähellä on nainen, joka kokee samoja tunteita. Kun niistä puhuu, ne muuttuvat hyväksytyiksi ja laimenevat.

Miehen ystäväperhe tulee vierailulle. Jää sulaa nopeasti. Muutaman minuutin kuluttua puhun jo vapautuneesti perheen äidin kanssa. Mieheni lapset käyttäytyvät huonosti, ja komennan heitä napakasti. Mieheni naurahtaa. Mietin hetken, mokasinko. Vaan mitä sanookaan perheen äiti? Tietämättään parhaat sanat, jotka saatoin kuulla: hän sanoo panneensa merkille, miten hyvässä ojennuksessa kaikki on nyt verrattuna tilanteeseen joskus ennen.

Mietin tilannetta vuotta aiemmin: Ihania lapsia mutta rajoitta kasvaneita. Aloin vaatia asioita. Ei ollut helppoa opettaa vanhinta pesemään käsiään vessakäynnin jälkeen tai vaatia nuorimmaista voitelemaan itse leipäänsä. Mutta onnistuin, mieheni tuella. Miehelle olen opettanut tiukkuutta, hän minulle armollisuutta.

Takana on helvetillisen vaikea vuosi, mutta kaikesta on selvitty. Minulla on ihana mies ja mahtava liuta lapsia. Tällä hetkellä luotan tulevaisuuteen täydellisesti.

Tiina löysi Ensitreffit alttarilla -jaksossa monia asioita, jotka Samuel tekee ”väärin”. Mikä puolisosi tapa ärsyttää sinua?

Ensitreffit alttarilla -ohjelman Tiinan ja Samuelin sekä Heidin ja Mikon suhteen alku oli yhtä ruusuilla tanssimista. Mutta yhteenmuutto sai parit tietenkään huomaamaan kumppaneissaan myös ärsyttäviä piirteitä. Illan jaksossa Heidi kertoi yhden asian, mikä Mikossa ärsyttää.

”Mua nolottaa, kun se puhuu niin kovaa ja niin kauheeta TAMPERETTA!” 

– Mikko on välillä aika kovaääninen. Mua nolottaa välillä vähän, kun se puhuu niin kovaa ja niin kauheeta TAMPERETTA! Mutta toisaalta kyllä mäkin puhun välillä ihan älytöntä turkua ja tiedän olevani tosi kovaääninen, Heidi sanoi jaksossa.

Tiina keksi 8 tapaa, jotka Samuelissa ärsyttää

Eniten ärsyttäviä piirteitä toisessa löysi Tiina. Tai ainakin jakso oli leikattu niin, että Tiinan mielipiteet korostuivat. Tiina kertoi aikaisemmassa jaksossa, että häntä ei haittaa, vaikka puolison sukat olisivat missä sattuu – niin paljon hän on puolisoa kaivannut jakamaan arkensa. Mutta ei se ihan niin tainnutkaan olla.

”Tämä on tätä, että kun sä meet naimisiin, niin nainen valittaa jo roskiksenkin sisällöstä.”

1. Samuel täyttää roskakorin epäkäytännöllisesti. Samuel panee esimerkiksi tyhjän pahvimukin roskikseen niin, ettei irrota kantta. Tällöin roskikseen ei mahdu niin paljon roskia kuin silloin, jos pahvimukin kannen irrottaisi.

2. Samuelin keittiö näyttää muutenkin räjähtäneeltä.

3. Samuel jättää tiskipöydän märäksi tiskauksen jälkeen.

4. Hänen tiskiharjansa on Tiinasta myös liian harva.

5. Samuelilla on tapana nostaa likainen matkalaukku sängylle.

6. Hän jättää kengät lojumaan keskelle eteistä.

7. Samuel käyttää liikaa vettä tapettia irrottaessaan, joten lattia on vaarassa kostua.

8. Jos Tiina kysyy Samuelilta jotain, Samuel saattaa sanoa ensin mitä, vaikka hän olisikin kuullut kysymyksen.

Tiina myönsi jaksossa, että hän kuvittelee olevansa joustava, muttei sitä ole. Hän myös vitsaili erilaisista tavoista.

– Tämä on tätä, että kun sä meet naimisiin, niin nainen valittaa jo roskiksenkin sisällöstä, Tiina sanoi jaksossa Samuelille.

Samuel taas kertoi jaksossa, että häntä ärsyttää, kun Tiina analysoi häntä jatkuvasti ja tarttuu hänen sanoihinsa niin tarkasti.

– Ja sitten mua ärsyttää se, että mä en saa kastella sitä tiskipöytää, Samuel kertoi.

Kuulostaako tutulta? Saat kuulla jatkuvasti kotona, mitä teet väärin? Tai kenties sinä olet se, joka valittaa toiselle päivittäin jostain arkisesta tavasta, joka eroaa omasta tavastasi toimia? Kerro kokemuksistasi lomakkeessa!

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Sanotaan, että ihmiset ihastuvat itsensä näköisiin ihmisiin. Vai meneekö se sittenkin niin, että seura tekee kaltaisekseen? Kolme naimanaamoiksikin sanottua pariskuntaa kertoo. Mutta ensiksi: arvaatko, kuka on kenenkin kanssa?

Naimanaamat on pariskunta, jossa osapuolet muistuttavat toisiaan ulkonäöltään, olemukseltaan tai jopa kasvonpiirteiltään.

Ja se on tutkittukin juttu, että samankaltainen geenistö viehättää: Kalifornian yliopistossa tehtiin tutkimus, joka osoitti, että aviopareilla oli enemmän yhteneväisyyksiä dna:ssaan kuin sattumanvaraisesti valituilla ihmisillä. Tutkimusten mukaan ihmiset mtyös ihastuvat vanhempiensa näköisiin ihmisiin etenkin silloin, kun suhde vanhempaan on ollut hyvä.

Joko arvasit parit? Tässä he ovat:

 


Janne ja Henriikka.
Janne ja Henriikka.

 

Henriikka & Janne: kuin sisko ja sen veli

Viestintäkonsultti ja bloggaaja Henriikka Simojoki, 25

Opiskelija Janne Simojoki, 26

Yhdessä seitsemän vuotta, viisi naimisissa

Henriikka: ”Meitä luullaan usein sisaruksiksi, ja olemmekin aika samannäköisiä, etenkin jos molemmilla on hiukset kiinni. Olemme sellaisia pieniä nauravia nutturapäitä, hammashymyilijöitä.

Tapasimme nuorten taideleirillä, kun minä olin 16 ja Janne 17. Janne oli superkiva: en ollut ikinä tavannut niin kivaa ja ystävällistä ihmistä.

Olemme olleet yhdessä niin nuoresta, että olemme kasvaneet yhteen. Kumpikin on muovannut toista. Vaikea sanoa, millaisia edes olisimme, jos emme olisi yhdessä.

Menimme naimisiin jo kahden vuoden seurustelun jälkeen. Meistä se oli vain hienoa. Miksi odottaa, kun tuntui, että sielunkumppani oli nyt tässä?

Kun tapasimme, minä harrastin tanssia ja pukeuduin löysiin hiphop-kuteisiin. Janne oli taidelukiolaishipin prototyyppi pellavahousuissaan ja kalsaripaidassaan.

Nykyään pukeudumme aika samalla tavalla. Suosimme pillifarkkuja, kaulus- ja ruutupaitoja sekä neuleita. Enää ei ole tarvetta huutaa mitään sanomaa pukeutumisella. Pidämme laadusta, mutta teemme myös löytöjä kirppiksiltä.

Olemme niin samankokoisia, että voisimme periaatteessa käyttää samoja vaatteita. Jos löydän Jannelle jotain kivaa, sovitan sitä itselleni. Jos vaate on minulle vähän reilu, tiedän, että se todennäköisesti on Jannelle hyvä.

Olemme myös luonteiltamme samanlaisia: elämänmyönteisiä ja -janoisia. Innostumme helposti uusista jutuista. Tällä hetkellä olemme molemmat sokerilakossa.”

” Tyyliltämme olimme kuitenkin ihan eri Pinterest-kansioista.”

Janne: ”Nuorten taideleirillä oli kaksi nättiä blondia, Henriikka ja hänen paras kaverinsa, ja aluksi minulla oli vaikeuksia erottaa heidät toisistaan.

Totta kai ihastumiseen vaikutti se, että Henriikka oli kaunis ja muutenkin viehättävä. Mutta tärkeintä oli, että hänen kanssaan oli niin luonnollista ja helppoa olla. Tyyliltämme olimme kuitenkin ihan eri Pinterest-kansioista.

Henriikka on minua kiinnostuneempi pukeutumisesta, ja varmasti hän on vaikuttanut enemmän minun tyyliini kuin minä hänen, mutta en silti tunne olevani riepoteltavissa. Henriikka on joskus sanonut, että saan pukeutua kyllä aina ihan niin kuin haluan, mutta hän ei välttämättä halua olla aina seurassani!

Minusta Henriikka näyttää melkein söpöimmältä isoissa mökkirievuissa; aina kun näen hänet sellaisissa, muistan millainen lökäpöksy hän oli alkuaikoina, ja minulle tulee mukavan nostalginen fiilis.

Henriikka pitää Aamukahvilla-blogia, ja bloggaamisen myötä hänen tyylinsä on muuttunut klassisemmaksi ja laatutietoisemmaksi. Olemme alkaneet miettiä myös ekologisuutta, emmekään kumpikaan enää ostele uusia vaatteita samalla draivilla kuin joskus aiemmin. Olen alusta asti ottanut suuren osan Henriikan blogin kuvista. Innostuin kuvaamisesta niin, että nykyään teen sitä välillä työksenikin.”

 


Tessa ja Henri.
Tessa ja Henri.

 

Tessa & Henri: lisää väriä elämään

Henri Waaramaa, 29, sähkösuunnittelija

Tessa Toni, 23, toimittajaopiskelija

Seurustelleet vuoden, asuneet yhdessä keväästä lähtien

Tessa: ”Tinder-kuvassa Henri seisoi avaruudessa ja hänen silmänsä ampuivat lasersäteitä. Mahtavaa! Oli pakko pyyhkäistä oikealle.

Tunnistin kyllä Henrin, sillä hän oli tehnyt kavereidensa kanssa keikkaraportteja ja -videoita nettiin. Kirjoittelimme netissä, mutta kun mitään ei alkanut tapahtua, aloin stalkkeriksi: otin selvää Henrin osoitteesta ja lähetin hänelle kortin.

Henri on järjettömän komea, ja hänellä on hirveän hauska tyyli. En ole ikinä nähnyt kenenkään miehen laittavan hiuksiaan niin huolellisesti. Kun ensimmäistä kertaa pääsin kurkistamaan Henrin vaatekaappiin, tuntui kuin olisin aarrearkkua kaivellut. Hänellä on tajuttoman siistejä juttuja, kuten kreisejä paitoja, joissa joulupukki surffaa.

Ystävämme olivat heti, että no nyt ovat hengenheimolaiset löytäneet toisensa, mutta kaverini äiti kommentoi jonkun Facebook-kuvan alle, että näytämme naamastakin samalta.

Tykkään myös Henrin tatuoinneista. Suosikkini on myskihärkä, joka levittää telalla valkoista maalia. Henrillä on vitiligo, ja tatuoinnin ’maali’ on hänen pigmenttihäiriönsä. Pigmenttiläiskät ovat joskus harmittaneet Henriä itseään, mutta minusta ne tekevät hänestä vain entistä spesiaalimman.”

”Kun mitään ei alkanut tapahtua, aloin stalkkeriksi.”

Henri: ”Kurvissa sinitukkainen tyttö käveli reteästi päin punaisia. Ajattelin, ettei se voi olla kukaan muu kuin Tessa, ja juoksin kiinni.

Olimme Tinder-mätsit, muttemme olleet tavanneet. Olin kyllä saanut Tessalta postikortin, vaikken ollut kertonut sukunimeäni saati osoitettani. Kukaan tyttö ei ollut ikinä lähestynyt minua niin.

Tessa tarjosi minulle taskustaan puoliksi syötyä falafel-rullaa ja selitti hämärää juttua ankkojen seksielämästä. Jutut liitelivät sen verran sfääreissä, että eihän niistä voinut muuta kuin tykätä.

Siitä lähtien olemme olleet tiiviisti yhdessä. Olemme niin samanhenkisiä kuin olla ja voi. Aloimme tosi nopeasti viettää aikaa myös toistemme perheiden kanssa. Kun tapasin Tessan mummon ensimmäistä kertaa, hän kommentoi, että onpa minulla iso pää; Tessalla tulee olemaan vaikeuksia synnyttää, kun saamme lapsia.

Tessan äiti esittelee aina kuvia tyttärestään luonnollisessa hiusvärissään, että kato nyt, eikö ollutkin kiva. No on on, mutta Tessan siniset hiukset herättivät Tinderissä huomioni. Ajattelin, että tuon on pakko olla rento tyyppi. Tessalla oli myös nätit, italialaiset piirteet. Mistähän sen Italian oikein keksin? Ehkä Tessan nimestä. Hän on kyllä ihan Espoosta. Piirteet ovat nätit edelleen.

Olen aina pukeutunut vaatteisiin, jotka eivät ehkä kelpaisi kenellekään muulle. Teen löytöjä alelaareista, joissa on yleensä jäljellä vain kaikkein oudoimmat kuosit ja isoimmat koot. Tessan tavattuani olen alkanut käyttää värikkäitä vaatteita. Joo, voit laittaa, että Tessa toi värit elämääni.”

 


Meri ja Pete.
Meri ja Pete.

 

Meri & Pete: joogaa ja bändipaitoja

Kuvittaja ja joogaopettaja Meri Mort, 35

Kustannuspäällikkö Pete Leppänen, 40

Yhdessä kolme ja puoli vuotta, naimisissa kolme kuukautta

Pete: ”Olen ollut aina heikkona inkkariletteihin. Kun joogatapahtumassa näin vilaukselta lettipäisen tytön, lähdin seuraamaan. Löysin Merin istumasta lootusasennossa joogastudion ständiltä.

Olin tekemässä tietokirjaa joogasta ja keksin pyytää häneltä haastattelua. Kirjastani puuttui Merin kaltainen luova joogaopettaja, mutta sinkkumiehenä sain samalla hyvän syyn hieroa tuttavuutta.

Sen jälkeen Meri kutsui minut vappubileisiinsä, mutta emäntänä hän ei ehtinyt jutella kanssani kahta sanaa enempää. Yritin sitten tehdä vaikutuksen hänen parhaaseen ystäväänsä. Myöhemmin Meri olikin kuullut häneltä, että ’se Pete oli tosi mukava’.

Meillä on paljon yhteistä. Jooga on meille enemmän kuin harrastus; elämäntapa. Kummallekin on tärkeää kehittyä koko ajan myös ihmisenä.

Merillä on näyttävä tyyli ja paljon liehuvia hameita ja haaremihousuja, kun itse pukeudun tylsästi aina mustaan. Joskus vitsailenkin ulos lähtiessämme, että Meri näyttää taas siltä kuin olisi kompastunut vaatekomeroonsa. Vaikkei ehkä uskoisi, olen kuitenkin lähes neuroottisen tarkka omasta tyylistäni. Pinssienkin täytyy olla tietyssä asennossa takinkauluksessa.

Ensimmäisille treffeille Merin kanssa puin kyllä Marimekon raitapaidan, niitä harvojani, jossa on jotain väriä – tummansinistä. Räiskyvä tyyli sopii Merille, koska hän on sellainen persoonanakin.

Meri tuntee jo hyvin tyylini ja ostaa joskus minulle vaatteita. Itse en kyllä osaa hänelle. Ok, Humppababy-alkkarit olen ostanut hänelle Eläkeläiset-yhtyeen keikalta. Silloinkin kyllä piti tarkistaa oikea koko myyjältä, joka sattui olemaan Merin tuttu.”

”Vaikkei ehkä uskoisi, olen kuitenkin lähes neuroottisen tarkka omasta tyylistäni.”

Meri: ”Muistan Peten jo vuosien takaa. Kävimme samalla joogasalilla, ja pitkänä ja tatuoituna rokkarina hän erottui joukosta.

Ennen kuin aloimme tapailla, asuimme samoilla kulmilla ja olimme moikkailututtuja. Kerran jäimme juttelemaan liikennevaloihin ja vasta kun sormiani alkoi palella, huomasin puhuneemme yli tunnin. Silloin ajattelin, että tässä voisi olla jotain.

Ennen kuin ehdin esitellä Peteä ystävilleni, yksi heistä ilmoitti nähneensä kaupungilla ihan minun oloiseni miehen. Myöhemmin vahvistui, että Pete oli ollut samassa paikassa samaan aikaan. Sittemminkin on moni sanonut meissä olevan paljon samaa. Ei kai sitä voi täysin kieltääkään.

Olen aina pitänyt ryhdikkäistä miehistä, ja Petellä on hyvä ryhti, hän osaa ottaa tilansa. Lisäksi hänellä on hieno, iso nenä, kiehtovan eläimelliset silmät ja hitosti karismaa.

Vaikka ulkonäölläkin on suhteen alussa merkitystä, tärkeintä on, että toinen resonoi sielutasolla.

Tykkään myös siitä, että Petellä on oma vahva tyyli. Parhaimmillaan Pete on aamusuihkun jälkeen pelkissä farkuissa.

Olen itse tyyliltäni sekoitus koruja rakastavaa goottia ja kukkamekkohippiä. Ensimmäisille treffeillemme pukeuduin bändipaitaan, koska ajattelin sen tekevän Peteen vaikutuksen! Suhteemme alussa käytin myös aika usein minihameita...

Huulipunan käyttöä olen vähentänyt, koska Pete valitti, että pussaillessamme hänen naamansa sotkeentuu!”

Parisuhteen tuho saattaa lähestyä hiljaa ja melkein huomaamatta – kannattaa siis olla tarkkana.

Aina ei tarvita uskottomuuskriisiä tai dramaattista käännekohtaa elämässä. Joskus parisuhde vain lipuu kohti eroa, vaikka periaatteessa mitään uutta ei ole tapahtunut.

Siinä vika juuri onkin, että ajaudutaan, eikä tajuta tehdä korjausliikettä.

Moni merkeistä on kuitenkin havaittavissa, jos vain osaa katsoa. Avioliittoneuvojat paljastivat The Huffington Postille tapoja, joilla moni nakertaa suhdettaan rikki – huomaamattaan.

Ettei näissä nyt vain olisi konkreettisesti kyse siitä kuuluisasta erilleen kasvamisesta?

1. Aliarvioitte läheisyyden tarpeen

Kosketteletteko toisianne? Harrastatteko säännöllisesti seksiä? Perustarpeet harvoin katoavat minnekään, vaikka yhdessä olisi eletty vuosikaudet.

– Seksiä ei tarvitse harrastaa joka päivä, mutta jonkinlainen lähes päivittäinen seksuaalinen tai eroottinen tunnustus on tärkeää parisuhteissa, psykologi ja pariterapeutti Debra Campbell sanoo jutussa.

”Jonkinlainen lähes päivittäinen seksuaalinen tai eroottinen tunnustus on tärkeää.”

Vaikka toinen on aivan siinä lähellä, kumppaneiden tulee muistaa myös näyttää, että toinen on tärkeä ja yhä haluttu – se tärkein tyyppi.

Seksi ja muu yhteinen tekeminen auttavat myös välttämään ”kämppissyndroomaa”, jossa pari on kyllä edelleen yhdessä ja asuu saman katon alla, mutta kummallakin on täysin oma elämänsä.

2. Ette auta toisianne kotitöissä

Tästä on tehty useita tutkimuksiakin. Kotitöiden reilu jakaminen on hyväksi niin seksielämälle kuin koko suhteellekin.

Kotitöillä ei ole niin paljon väliä suhteen alkuvaiheessa, mutta myöhemmin niiden epätasainen jakautuminen saattaa alkaa kalvaa suhdetta.

– Ei ole väliä, oletko siistimpi tai sotkuisempi osapuoli. Tärkeämpää on, että siistimpi höllentää hieman kriteereitään ja sotkuisempi siivoaa silloin tällöiun, neuvoo psykologi Ryan Howes.

Tietenkin on myös hyvä keskustella siitä, mikä on kummallekin tärkeintä ja pyrkiä kompromissiin, johon molemmat olisivat tyytyväisiä.

Lue myös: Älä nalkuta! Näin sottapyttypuoliso kannattaa taivutella muuttamaan tapojaan

3. Unohdatte ystävänne

Yhteinen aika on toki tärkeää, mutta neljän seinän sisään jumahtaminen on harvoin ideaalitilanne kenellekään.

Ei ole reilua olettaa kumppanin täyttävän kaikkia sosiaalisen elämän tarpeita, vaan välillä on hyvä viettää aikaa myös muussa seurassa. Suhteelle on jopa hyötyä siitä, että ympärillä on erilaisia ihmisiä ja ajatusmaailmoja kuin vain teidän kahden.

Ei ole reilua olettaa kumppanin täyttävän kaikkia sosiaalisen elämän tarpeita.

4. Ystävänne näyttävät huonoa mallia

Seuransa kannattaa tietenkin valita huolella. Avioliitto- ja perheterapeutti Laura Heckin mukaan kavereiden puuhien katselu saattaa vaikuttaa omaankin suhteeseen, tajusi sitä tai ei.

Huonoksi on tietenkin se, että kaverit valittavat puolisostaan ja flirttailevat muille puolison selän takana.

Asiantuntija tuntuu kuitenkin unohtavan sen, että aina elämä ja parisuhteet eivät mene kuin oppikirjassa, ja kaikesta on mahdollista oppia. Ehkä huonon suhteen seuraaminen vierestä panee pohtimaan sitä, miten itse käyttäytyy omaaa kumppaniaan kohtaan?

Kavereiden puuhien katselu saattaa vaikuttaa omaankin suhteeseen.

5. Ette keskustele suhteestanne

Päivittäinen mitä kuuluu on tietenkin aina paikallaan, mutta asiantuntijoiden mukaan aika ajoin pitäisi myös keskustella syvällisemmin.

Lue myös: Kaksi kysymystä, joiden avulla parannat parisuhdettasi

Vaikka tuntuisi tyhmältä istua yhdessä keittiön pöydän ääreen, se kannattaa. Teetä hörppiessä voi vaikka pohtia, missä olette onnistuneet pariskuntana ja mitä voisitte tehdä toistenne hyväksi.

– Ryhdyttyänne huomaatte, kuinka ette enää koe tarvetta asettua puolustuskannalle, olla vihaisia tai tunne erillisyyttä, nuoriin aikuisiin erikoistunut pariterapeutti Liz Higgins vakuuttaa The Huffington Postin jutussa.

Yhdysvaltalaisisä jakoi Facebookissa videon, joka on innostanut monia.

Ovatko aamut sinullekin hankalia? Sorrutko usein soimaamaan itseäsi? Tuttu juttu.

Yhdysvaltalainen Ron Alston ja hänen kolmevuotias tyttärensä Aliya näyttävät videolla, miten jokaisen päivän voi aloittaa arvostamalla itseään.

Videosta on tullut viraalihitti. Alstonin jakoi sen DFG Health and Wellness -hyvinvointisivullaan, ja parissa viikossa videota on katsottu Facebookissa yli 14 miljoonaa kertaa. Se on kerännyt lähes 400 000 jakoa, 230 000 tykkäystä ja 27 000 kommenttia. Useat ulkomaiset mediat, kuten Huffington Post, ovat kirjoittaneet videosta.

Valloittavalla videolla Aliya katsoo peiliin ja toistaa isänsä sanoja.

”Olen vahva. Olen fiksu. Työskentelen ahkerasti. Olen kaunis.”

– Olen vahva. Olen fiksu. Työskentelen ahkerasti. Olen kaunis. Kunnioitan muita. En ole parempi kuin kukaan muu. Kukaan ei ole parempi kuin minä. Olen uskomaton. Olen mahtava, hän sanoo.

Katso koko video:

”Myönteisillä julistuksilla aloittaminen voi määrittää, miten päiväsi sujuu. Tämän oppiminen jo nuorella iällä voi olla tärkeää lapsen itsekunnioituksen ja itseluottamuksen kannalta”, Alston kirjoittaa videon yhteydessä.

Lue myös: Ei ole liian myöhäistä! Itsetuntoa voi aina parantaa

Video on kirjoittanut roppakaupalla ihastuneita kommentteja.

”Luulen, että tämä on lempijuttuni internetissä”, kirjoittaa eräs kommentoija.

”Miten mahtava isä. Tyttärestä voi hyvin tulla presidentti jonain päivänä”, veikkaa toinen.

Miten sinä kannustat itseäsi aamuisin tai muulloin? Auttaako kiva lausahdus vai pieni teko? Kerro kommenttikentässä tai Twitterissä tai Instagramissa hashtagilla #menaiset!