Osaatko yhdistää parit Jannesta, Petestä, Tessasta, Henriikasta, Henristä ja Meristä? Kuvat: Liisa Valonen

Sanotaan, että ihmiset ihastuvat itsensä näköisiin ihmisiin. Vai meneekö se sittenkin niin, että seura tekee kaltaisekseen? Kolme naimanaamoiksikin sanottua pariskuntaa kertoo. Mutta ensiksi: arvaatko, kuka on kenenkin kanssa?

Naimanaamat on pariskunta, jossa osapuolet muistuttavat toisiaan ulkonäöltään, olemukseltaan tai jopa kasvonpiirteiltään.

Ja se on tutkittukin juttu, että samankaltainen geenistö viehättää: Kalifornian yliopistossa tehtiin tutkimus, joka osoitti, että aviopareilla oli enemmän yhteneväisyyksiä dna:ssaan kuin sattumanvaraisesti valituilla ihmisillä. Tutkimusten mukaan ihmiset mtyös ihastuvat vanhempiensa näköisiin ihmisiin etenkin silloin, kun suhde vanhempaan on ollut hyvä.

Joko arvasit parit? Tässä he ovat:

 


Janne ja Henriikka.
Janne ja Henriikka.

 

Henriikka & Janne: kuin sisko ja sen veli

Viestintäkonsultti ja bloggaaja Henriikka Simojoki, 25

Opiskelija Janne Simojoki, 26

Yhdessä seitsemän vuotta, viisi naimisissa

Henriikka: ”Meitä luullaan usein sisaruksiksi, ja olemmekin aika samannäköisiä, etenkin jos molemmilla on hiukset kiinni. Olemme sellaisia pieniä nauravia nutturapäitä, hammashymyilijöitä.

Tapasimme nuorten taideleirillä, kun minä olin 16 ja Janne 17. Janne oli superkiva: en ollut ikinä tavannut niin kivaa ja ystävällistä ihmistä.

Olemme olleet yhdessä niin nuoresta, että olemme kasvaneet yhteen. Kumpikin on muovannut toista. Vaikea sanoa, millaisia edes olisimme, jos emme olisi yhdessä.

Menimme naimisiin jo kahden vuoden seurustelun jälkeen. Meistä se oli vain hienoa. Miksi odottaa, kun tuntui, että sielunkumppani oli nyt tässä?

Kun tapasimme, minä harrastin tanssia ja pukeuduin löysiin hiphop-kuteisiin. Janne oli taidelukiolaishipin prototyyppi pellavahousuissaan ja kalsaripaidassaan.

Nykyään pukeudumme aika samalla tavalla. Suosimme pillifarkkuja, kaulus- ja ruutupaitoja sekä neuleita. Enää ei ole tarvetta huutaa mitään sanomaa pukeutumisella. Pidämme laadusta, mutta teemme myös löytöjä kirppiksiltä.

Olemme niin samankokoisia, että voisimme periaatteessa käyttää samoja vaatteita. Jos löydän Jannelle jotain kivaa, sovitan sitä itselleni. Jos vaate on minulle vähän reilu, tiedän, että se todennäköisesti on Jannelle hyvä.

Olemme myös luonteiltamme samanlaisia: elämänmyönteisiä ja -janoisia. Innostumme helposti uusista jutuista. Tällä hetkellä olemme molemmat sokerilakossa.”

” Tyyliltämme olimme kuitenkin ihan eri Pinterest-kansioista.”

Janne: ”Nuorten taideleirillä oli kaksi nättiä blondia, Henriikka ja hänen paras kaverinsa, ja aluksi minulla oli vaikeuksia erottaa heidät toisistaan.

Totta kai ihastumiseen vaikutti se, että Henriikka oli kaunis ja muutenkin viehättävä. Mutta tärkeintä oli, että hänen kanssaan oli niin luonnollista ja helppoa olla. Tyyliltämme olimme kuitenkin ihan eri Pinterest-kansioista.

Henriikka on minua kiinnostuneempi pukeutumisesta, ja varmasti hän on vaikuttanut enemmän minun tyyliini kuin minä hänen, mutta en silti tunne olevani riepoteltavissa. Henriikka on joskus sanonut, että saan pukeutua kyllä aina ihan niin kuin haluan, mutta hän ei välttämättä halua olla aina seurassani!

Minusta Henriikka näyttää melkein söpöimmältä isoissa mökkirievuissa; aina kun näen hänet sellaisissa, muistan millainen lökäpöksy hän oli alkuaikoina, ja minulle tulee mukavan nostalginen fiilis.

Henriikka pitää Aamukahvilla-blogia, ja bloggaamisen myötä hänen tyylinsä on muuttunut klassisemmaksi ja laatutietoisemmaksi. Olemme alkaneet miettiä myös ekologisuutta, emmekään kumpikaan enää ostele uusia vaatteita samalla draivilla kuin joskus aiemmin. Olen alusta asti ottanut suuren osan Henriikan blogin kuvista. Innostuin kuvaamisesta niin, että nykyään teen sitä välillä työksenikin.”

 


Tessa ja Henri.
Tessa ja Henri.

 

Tessa & Henri: lisää väriä elämään

Henri Waaramaa, 29, sähkösuunnittelija

Tessa Toni, 23, toimittajaopiskelija

Seurustelleet vuoden, asuneet yhdessä keväästä lähtien

Tessa: ”Tinder-kuvassa Henri seisoi avaruudessa ja hänen silmänsä ampuivat lasersäteitä. Mahtavaa! Oli pakko pyyhkäistä oikealle.

Tunnistin kyllä Henrin, sillä hän oli tehnyt kavereidensa kanssa keikkaraportteja ja -videoita nettiin. Kirjoittelimme netissä, mutta kun mitään ei alkanut tapahtua, aloin stalkkeriksi: otin selvää Henrin osoitteesta ja lähetin hänelle kortin.

Henri on järjettömän komea, ja hänellä on hirveän hauska tyyli. En ole ikinä nähnyt kenenkään miehen laittavan hiuksiaan niin huolellisesti. Kun ensimmäistä kertaa pääsin kurkistamaan Henrin vaatekaappiin, tuntui kuin olisin aarrearkkua kaivellut. Hänellä on tajuttoman siistejä juttuja, kuten kreisejä paitoja, joissa joulupukki surffaa.

Ystävämme olivat heti, että no nyt ovat hengenheimolaiset löytäneet toisensa, mutta kaverini äiti kommentoi jonkun Facebook-kuvan alle, että näytämme naamastakin samalta.

Tykkään myös Henrin tatuoinneista. Suosikkini on myskihärkä, joka levittää telalla valkoista maalia. Henrillä on vitiligo, ja tatuoinnin ’maali’ on hänen pigmenttihäiriönsä. Pigmenttiläiskät ovat joskus harmittaneet Henriä itseään, mutta minusta ne tekevät hänestä vain entistä spesiaalimman.”

”Kun mitään ei alkanut tapahtua, aloin stalkkeriksi.”

Henri: ”Kurvissa sinitukkainen tyttö käveli reteästi päin punaisia. Ajattelin, ettei se voi olla kukaan muu kuin Tessa, ja juoksin kiinni.

Olimme Tinder-mätsit, muttemme olleet tavanneet. Olin kyllä saanut Tessalta postikortin, vaikken ollut kertonut sukunimeäni saati osoitettani. Kukaan tyttö ei ollut ikinä lähestynyt minua niin.

Tessa tarjosi minulle taskustaan puoliksi syötyä falafel-rullaa ja selitti hämärää juttua ankkojen seksielämästä. Jutut liitelivät sen verran sfääreissä, että eihän niistä voinut muuta kuin tykätä.

Siitä lähtien olemme olleet tiiviisti yhdessä. Olemme niin samanhenkisiä kuin olla ja voi. Aloimme tosi nopeasti viettää aikaa myös toistemme perheiden kanssa. Kun tapasin Tessan mummon ensimmäistä kertaa, hän kommentoi, että onpa minulla iso pää; Tessalla tulee olemaan vaikeuksia synnyttää, kun saamme lapsia.

Tessan äiti esittelee aina kuvia tyttärestään luonnollisessa hiusvärissään, että kato nyt, eikö ollutkin kiva. No on on, mutta Tessan siniset hiukset herättivät Tinderissä huomioni. Ajattelin, että tuon on pakko olla rento tyyppi. Tessalla oli myös nätit, italialaiset piirteet. Mistähän sen Italian oikein keksin? Ehkä Tessan nimestä. Hän on kyllä ihan Espoosta. Piirteet ovat nätit edelleen.

Olen aina pukeutunut vaatteisiin, jotka eivät ehkä kelpaisi kenellekään muulle. Teen löytöjä alelaareista, joissa on yleensä jäljellä vain kaikkein oudoimmat kuosit ja isoimmat koot. Tessan tavattuani olen alkanut käyttää värikkäitä vaatteita. Joo, voit laittaa, että Tessa toi värit elämääni.”

 


Meri ja Pete.
Meri ja Pete.

 

Meri & Pete: joogaa ja bändipaitoja

Kuvittaja ja joogaopettaja Meri Mort, 35

Kustannuspäällikkö Pete Leppänen, 40

Yhdessä kolme ja puoli vuotta, naimisissa kolme kuukautta

Pete: ”Olen ollut aina heikkona inkkariletteihin. Kun joogatapahtumassa näin vilaukselta lettipäisen tytön, lähdin seuraamaan. Löysin Merin istumasta lootusasennossa joogastudion ständiltä.

Olin tekemässä tietokirjaa joogasta ja keksin pyytää häneltä haastattelua. Kirjastani puuttui Merin kaltainen luova joogaopettaja, mutta sinkkumiehenä sain samalla hyvän syyn hieroa tuttavuutta.

Sen jälkeen Meri kutsui minut vappubileisiinsä, mutta emäntänä hän ei ehtinyt jutella kanssani kahta sanaa enempää. Yritin sitten tehdä vaikutuksen hänen parhaaseen ystäväänsä. Myöhemmin Meri olikin kuullut häneltä, että ’se Pete oli tosi mukava’.

Meillä on paljon yhteistä. Jooga on meille enemmän kuin harrastus; elämäntapa. Kummallekin on tärkeää kehittyä koko ajan myös ihmisenä.

Merillä on näyttävä tyyli ja paljon liehuvia hameita ja haaremihousuja, kun itse pukeudun tylsästi aina mustaan. Joskus vitsailenkin ulos lähtiessämme, että Meri näyttää taas siltä kuin olisi kompastunut vaatekomeroonsa. Vaikkei ehkä uskoisi, olen kuitenkin lähes neuroottisen tarkka omasta tyylistäni. Pinssienkin täytyy olla tietyssä asennossa takinkauluksessa.

Ensimmäisille treffeille Merin kanssa puin kyllä Marimekon raitapaidan, niitä harvojani, jossa on jotain väriä – tummansinistä. Räiskyvä tyyli sopii Merille, koska hän on sellainen persoonanakin.

Meri tuntee jo hyvin tyylini ja ostaa joskus minulle vaatteita. Itse en kyllä osaa hänelle. Ok, Humppababy-alkkarit olen ostanut hänelle Eläkeläiset-yhtyeen keikalta. Silloinkin kyllä piti tarkistaa oikea koko myyjältä, joka sattui olemaan Merin tuttu.”

”Vaikkei ehkä uskoisi, olen kuitenkin lähes neuroottisen tarkka omasta tyylistäni.”

Meri: ”Muistan Peten jo vuosien takaa. Kävimme samalla joogasalilla, ja pitkänä ja tatuoituna rokkarina hän erottui joukosta.

Ennen kuin aloimme tapailla, asuimme samoilla kulmilla ja olimme moikkailututtuja. Kerran jäimme juttelemaan liikennevaloihin ja vasta kun sormiani alkoi palella, huomasin puhuneemme yli tunnin. Silloin ajattelin, että tässä voisi olla jotain.

Ennen kuin ehdin esitellä Peteä ystävilleni, yksi heistä ilmoitti nähneensä kaupungilla ihan minun oloiseni miehen. Myöhemmin vahvistui, että Pete oli ollut samassa paikassa samaan aikaan. Sittemminkin on moni sanonut meissä olevan paljon samaa. Ei kai sitä voi täysin kieltääkään.

Olen aina pitänyt ryhdikkäistä miehistä, ja Petellä on hyvä ryhti, hän osaa ottaa tilansa. Lisäksi hänellä on hieno, iso nenä, kiehtovan eläimelliset silmät ja hitosti karismaa.

Vaikka ulkonäölläkin on suhteen alussa merkitystä, tärkeintä on, että toinen resonoi sielutasolla.

Tykkään myös siitä, että Petellä on oma vahva tyyli. Parhaimmillaan Pete on aamusuihkun jälkeen pelkissä farkuissa.

Olen itse tyyliltäni sekoitus koruja rakastavaa goottia ja kukkamekkohippiä. Ensimmäisille treffeillemme pukeuduin bändipaitaan, koska ajattelin sen tekevän Peteen vaikutuksen! Suhteemme alussa käytin myös aika usein minihameita...

Huulipunan käyttöä olen vähentänyt, koska Pete valitti, että pussaillessamme hänen naamansa sotkeentuu!”

Bachelor Tuomas Sahimaa kertoi, ettei halua suhdetta naisen kanssa, jolla on jo lapsia. Mutta mitä sanovat bonusvanhemmat? 

Bachelor Suomi -ohjelman Tuomas Sahimaa, 30, kertoi aloitusjaksossa, että haluaa kumppanin, jolla ei ole entuudestaan lasta tai lapsia. Tuomaksen ajatukset ovat herättäneet paljon keskustelua Me Naisten Facebookissa. Moni on sitä mieltä, että Tuomas on reilu, kun kertoo asian suoraan heti alussa.

– On kypsää ja aikuismaista, jos tietää, mitä haluaa. Minusta on ok, jos ei halua kumppania, jolla on lapsi – varsinkin, jos on lapseton, eräs lukija kirjoittaa.

”Mulle napsahti titteliksi se kalskahtava äitipuoli, kun ikää oli 19.”

– Ymmärrän hyvin hänen päätöksensä! Tyyppi on vielä nuori, joten on tavallista, että tuossa vaiheessa vielä halutaan niitä omia biologisia lapsia – jos luoja suo! Toinen Me Naisten lukija kommentoi.

Kolmas kertoo ymmärtävänsä Tuomasta oman kokemuksensa takia.

– Mulle napsahti titteliksi se kalskahtava äitipuoli, kun ikää oli 19. Todellakin ymmärrän, jos kaikista ei siihen rooliin ole tai eivät siihen halua ryhtyä. Mielestäni tämä on täysin sama asia, jos ei tahdo niitä omiakaan lapsia. Eihän siihenkään ketään tulisi pakottaa.

Kaikki eivät ymmärrä Tuomaksen ehdottomuutta

Mutta Tuomaksen ehdottomuutta on myös ihmetelty.

”Mistäs bachelor voi nyt koskaan tietää, jos tämä yh-äiti olisikin ollut hänen elämänsä nainen.”

– Tämä kertookin tästä miehestä ihan kaiken, eräs lukija kirjoittaa.

– Eihän hän lapsen kanssa seurustelisi, vaan sen naisen. Lapsellista ja pinnallista touhua, eräs toinen ihmettelee.

– Mistäs bachelor voi nyt koskaan tietää, jos tämä yh-äiti olisikin ollut hänen elämänsä nainen – semmoinen sämpylöitä paistava kodinhengetär, jota toivoo? yksi lukija miettii.

Jotkut ovat puolestaan hämmästelleet, miksei tuotantoyhtiö karsinut osallistujia niitä, joilla on jo lapsia – kun kerran Tuomakselle asia on päivänselvä.

– Reiluuden nimissä tätä yh-äitiä kohtaanhan tuo olisi kannattanut kertoa jo ennen valintaa ehdokkaaksi, mutta eikö juuri tällaisen kohun ja kuohunnan avulla sarjalle saada muutama katsoja lisää? 

Entiset bonusvanhemmat kertovat

Eräs lukija kertoo myös niistä huonoista puolista, joita bonusvanhempana on saanut kokea. 

– Kyllä ne lapset rajoittavat elämistä ja menemistä aika helkutisti. Itsellä ei lapsia ole – se on tietoinen päätös. Mutta olen seurustellut miehen kanssa, jonka lapset olivat pieniä. Siinä oli oma sirkuksensa, kun oli lapset olivat hänellä ja hänen eksällään vuoroviikoin.

”En koskaan ajatellut olevani mikään äitipuoli, olin heidän isänsä naisystävä.”

41-vuotiaalle Hannalle kumppanin lapset eivät ole koskaan olleet ongelma. Hänestä kuvioon liittyy paljon niin huonoja kuin hyviä puolia. Monta asiaa bonusvanhemmuudesta on selvinnyt vasta, kun siitä on kertynyt kokemusta. Näin Hanna kertoo: 

”Kumppanin lapset eivät ole koskaan olleet minulle kynnyskysymys. Huomasin jo heti ensitapaamisellamme, että mies oli erittäin omistautunut isä. Ihailin häntä siitä, ehkä se oli jopa yksi iso syy siihen, miksi ylipäänsä ihastuin häneen. En ole halunnut omia biologisia lapsia, mikä ei tee minusta lastenvihaajaa. Ex-mieheni pienet lapset olivat oikein ihania, viihdyin heidän seurassaan ihan tavallisessa arjessa. En koskaan ajatellut olevani mikään äitipuoli, olin heidän isänsä naisystävä. Heille yritin olla turvallinen, oikeudenmukainen, välittävä ja kiva aikuinen.

”Alkoi ärsyttää ylimaallisen paljon vaikka se, että sängyssämme oli ruuhkaa.”

Kaikissa ihmissuhteissa tulee eteen vaikeitakin tunteita, eivätkä uusperhekuviot tietenkään ole itsestään selviä hyvästä tahdosta huolimatta. Yhtäkkiä arjessani olikin tyyppejä, joita tuskin olisin muuten elämääni valinnut. Halusin olla järkevä aikuinen, mutta niin vain huomasin joutuvani lapsellisten tunteiden valtaan. Alkoi ärsyttää ylimaallisen paljon vaikka se, että sängyssämme oli ruuhkaa, kun lapset halusivat nukkua aina isänsä vieressä. Kun astuin aamulla ensimmäiseksi legopalikan päälle, kysyin itseltäni, halusinko todellakin elää tällaista perhe-elämää. 

”Hänen kanssaan en tahtonut niitä legopalikka-aamuja, mutta jonkun toisen kanssa voisin hyvin halutakin.”

 

Kumppanin huomiosta voi olla myös mustasukkainen: minä haluan olla tärkeysjärjestyksessä ykkönen! Järki tietenkin sanoo, että tuollainen vertailu on typerää ja täysin tarpeetonta, mutta tunteiden hallinta voi olla yllättävän vaikeaa. Siinä saa olla aika rakastunut toiseen, että jaksaa kärsivällisesti tehdä töitä itsensä ja suhteen eteen. Ehdoton edellytys on, että vaikeistakin tunteista pystytään puhumaan. Puolin ja toisin pitää olla tunne, että kumppani ymmärtää. 

En usko, että suhteemme kaatui lapsiin. Ajan myötä vain tajusimme olevamme hyvin erilaisia ihmisiä. Hänen kanssaan en tahtonut niitä legopalikka-aamuja, mutta jonkun toisen kanssa voisin hyvin halutakin.”

37-vuotias Krista taas on kerran ollut suhteessa, jossa miehellä oli lapsi edellisestä suhteesta. Enää hän ei sellaiseen suhteeseen lähtisi, jossa toisella on jo lapsia. 

”Jotenkin miehen isällisyys vain lisäsi vetovoimaansa.”

”Tapasin aikoinaan ihanan miehen, jolla oli silloin nelivuotias poika edellisestä suhteesta. Jo toisilla treffeillämme – tai oikeastaan ne olivat ensimmäiset, koska olimme tavanneet baarissa – lapsi oli mukana ja siitä lähtien aina. Suunnittelimme alussa tapaamisemme aina lapsen aikataulujen mukaan eli ensitreffimme sisälsivät muun muassa puistoleikkejä, lapsen nukuttamista seitsemän jälkeen illalla ja aamulla heräämistä noin kuuden aikaan.
Aluksi tämä kaikki oli erittäin ihanaa. Erilaista. Ja jotenkin miehen isällisyys vain lisäsi vetovoimaa, koska oli ihana nähdä miten hän huolehti (hieman omituisesta) lapsestaan ja piti myös minua hyvänä. Olin valmis vaikka viettämään loppuelämäni näiden kahden miehen kanssa.

”Se, että joku toinen menee koko ajan edellesi suhteessa, on liian haastavaa.”

Vaikka jo parin kuukauden alkuhuuman jälkeen alkoi olla entistä enemmän niitä hetkiä, kun poika oli kipeä tai hänellä oli muuten paha olla, ja jouduimme perumaan tapaamisiamme jo silloin. Myöhemmin lapsella todettiin Aspergerin oireyhtymä ja hänen äitinsäkin muuttui kummalliseksi, alkoi soitella minulle iltaisin silloin kun mies oli töissä ja kysellä esimerkiksi motiiveitani. Olin todella rakastunut ja jaksoin lapsiperhearkeakin hyvin, mutta sitten mies alkoi viihtyä yhä enemmän töissä ja olin monet illat pikkukundin kanssa kaksistaankin. Tilanne alkoi repiä molempien hermoja, että halusin stopin. Olemme edelleen hyviä ystäviä ja tapaan mielelläni noita kahta, mutta en pysty enää koskaan menemään suhteeseen, jossa miehellä on jo lapsi edellisestä suhteesta. Se, että joku toinen menee koko ajan edellesi suhteessa, on liian haastavaa.”

Lue täältä, mitä Me Naisten lukijat keskustelevat äitipuolena olemisesta.

 

Vierailija

Bachelor-Tuomaksen vaatimus lapsettomuudesta herättää keskustelua: entisiltä bonusvanhemmilta sataa ymmärrystä

Jotenkin tuntuu että nyky-Suomessa ihmiseltä on viety oikeus päättää edes omista mielipiteistään. Onhan ihmisellä kai oikeus sentään valita seurustelukumppani/tuleva mies tai vaimo perustuen omiin kriteereihinsä, vaikka jollekulle toki voi tulla paha mieli jos ei noihin kriteereihin sovi. En vaan tajua, mielestäni nykymaailma on tavallaan ihan hullu.
Lue kommentti

Samasta kumppanista voi oppia uutta vielä vuosienkin jälkeen, koska ihmiset muuttuvat ja unohtavat.

Työt, lapset, kotihommat ja muut velvollisuudet. Vakiintuneessa parisuhteessa arki pyörii yleensä samaa rataa päivästä toiseen.

Suhteelle tekisi kuitenkin hyvää, että välillä juteltaisiin muustakin kuin siitä, kuka kyytii kuopuksen futistreeneihin ja mitä ruokaa edellisten päivien jämistä voisi tänään kehitellä.

Siksi sosiologian professori ja parisuhde-ekspertti Terri Orbuch suosittelee ottamaan käyttöön ”kymmenen minuutin säännön”. Ideana on pitää päivittäin pieni keskusteluhetki, jonka aikana puhutaan kaikesta paitsi töistä, lapsista, kodinhoidosta ja vastuista.

Orbuch esittelee säännön avioliittoneuvokirjassaan 5 Simple Steps to Take Your Marriage From Good to Great. Hän kehitti menetelmän havaittuaan, että onnelliset parit tuntevat kumppaninsa syvemmällä tasolla. He käyttävät aikaa siihen, että jakavat sisäisen maailmansa kumppaninsa kanssa, kirjoittaa Business Insider.

Kymmenen minuutin keskustelu on siis eräänlainen ensitreffisimulaattori.

Keskustelun on tarkoitus olla vähän kuin ensimmäisillä treffeillä: välillä tuntuu kiusalliselta, mutta keskustelun tarkoituksena on tutustua toiseen paremmin. Kirjassaan Orbuch suosittelee keskustelemaan etenkin ystävistä, stressitekijöistä, unelmista ja arvoista. Vielä vuosienkin jälkeen voi oppia uutta, sillä ihmiset muuttuvat, kehittyvät ja myös unohtavat.

Uusien asioiden oppiminen puolestaan saa suhteenkin tuntumaan jälleen uudelta ja raikkaalta. Kymmenen minuutin keskustelu on siis eräänlainen ensitreffisimulaattori, joka vie takaisin suhteen ensimmäisten vuosien tunnelmiin.

Mutta mistä aloittaa keskustelu, kun kaikki päällimmäisenä mielessä olevat aiheet on kielletty? Orbuch ehdottaa tällaisia kysymyksiä: Minkä ikäinen tunnet olevasi henkisesti? Miksi? Mitkä ovat kolme kaikkien aikojen huonointa kappaletta? Mistä haluat tulla muistetuksi?

Laadimme keskustelun avuksi myös lyhyen tukisanalistan, josta voitte vaikka lähteä liikkeelle. Kerro omat ehdotuksesi jutun kommenttiosiossa!

  • Ruoka (Kummalle puolelle näkkileipää levite kuuluu?)
  • Matkailu
  • Kulttuuri
  • Unelmat (Mitä tekisit, jos voittaisit lotossa?)
  • Oppiminen ja taidot
  • Lapsuusmuistot
  • Liikunta ja harrastukset
  • Päivän uutistapahtumat
  • Ekstrahaastetta kaipaaville: raha, politiikka ja uskonto

 

Mikä vanhenemisessa ahdistaa? Naiset parikymppisestä viisikymppiseen kertovat ikäkriiseistään. Psykologin mukaan ahdistus johtuu odotuksista.

Kaikki vanhenevat. Koko ajan. Jo nyt olet pari sekuntia vanhempi kuin äsken.

Ahdistaako?

Milloin alkaa se vaihe elämässä, kun synttärit alkavatkin kuumottaa?

– Elämä on luopumista terveydestä ja nuoruudesta, psykologi Antti Kauppi sanoo.

Kuulostaa vähän lannistavalta.

Parikymppisenä on pahin kriisi

Elämä käyntiin ja nousukiitoon äkkiä! Ainakaan ei saa epäonnistua, eikä myöskään olla vähemmän, mitä voisi olla.

23-vuotias nainen kertoo, miksi ikä ahdistaa:

”Aikaisemmin riitti se, että opiskeli yliopistossa. Ei ollut painetta oikein muusta, eikä kiirettä mihinkään. Nyt minulla on sellainen olo, että kohta minulla pitäisi olla jo aika paljon saavutettuna: tutkinto ulos ja töitä. Tämä ahdistaa ja saa minut pohtimaan paljon omia valintoja: Miten tämä vaikuttaa, jos teen tällaisen ratkaisun? Miten se vaikuttaa tulevaisuuteeni? Onko tämä parisuhde se, jossa haluan olla lopun elämää? Haluanko tehdä tämän ihmisen kanssa lapset? Nyt tavoitteista on tullut paljon konkreettisempia”

Nuoruutta ihannoidaan ja sen ajatellaan olevan huoletonta aikaa, jolloin voi vielä etsiä itseään. Miten parikymppisellä voi olla siis ikäkriisi? Psykologi Antti Kaupin mukaan se on silloin itseasiassa pahimmillaan.

– Parikymppisellä on hemmetin kovat paineet, joita yhteiskuntamme luo. Silloin on todella kovaa peliä, miten siihen asettuu ja miten muut näkevät sinut. Ajatellaan, että pitäisi olla jo valmis aikuinen.

”Yritin valmistua nopeasti, hankkiutua alan töihin, edetä esimieheksi ja hankkia asuntolainan.”

Tekemisiä ja tavoitteita ohjaa tällöin paljolti se, mitä ajattelee muiden ajattelevan. Eikä sitä välttämättä edes itse tiedosta. Huoli muiden odotuksista vähenee kuitenkin Kaupin mukaan iän myötä.

– Vielä parikymppisenä tavoitteita ohjaa usein tietty idylli, miltä kodin ja parisuhteen tulisi näyttää.

”Suurin ikäkriisi oli 20-25-vuotiaana. Yritin valmistua nopeasti, hankkiutua alan töihin, edetä esimieheksi ja hankkia asuntolainan. Sain ne kaikki, mutta myös turhaa stressiä. Nyt harmittaa, että suoritin tuon silloin elämääni, jolloin olisi ollut mahdollisuus rentoiluunkin. Mutta ei hätää. Nyt minulla ei ole mihinkään enää kiire. Olen oppinut virheistäni ja elän terveys ja tyytyväisyys ensin -periaatteella.” Nainen, 37.

Kolmekymppisenä ei pahemmin helpotu

Erityisesti työelämä aiheuttaa kolmekymppisissä stressiä. Todellisuus ei usein vastaakaan niitä odotuksia, joita opiskellessa oli. Kuva työpaikasta on saattanut olla liian ruusuinen.

– Burnoutin takia vastaanotolleni hakeutuu eniten juuri kolmekymppisiä vakitöissä olevia, Kauppi kertoo.

”Tuntui siltä, että hitto - minustahan ei tullut mitään.”

Kolmekymppisellä on vielä parikymppisen tavoin samantyylisiä paineita siitä, "millainen pitäisi olla". Samalla nuoruudesta irrottautuminen voi ahdistaa.

Nainen kuvailee ikäkriisiään, joka iski 28-vuotiaana:

”Silloin sain ensimmäistä kertaa elämässäni terveysongelmia ja opinnot olivat kriisissä. Lukion lopettamisesta alkoi olla kymmenen vuotta ja tuntui siltä, että hitto – minustahan ei tullut mitään.”

Tuollainen kumppani, tällainen auto ja sellainen asunto. Kolmekymppinen ei ole useinkaan päässyt vielä irti ajatuksesta, millainen pitäisi olla. Jos fantasiat ja sunnitelmat eivät toteudukaan, syntyy ahdistusta. Kaupin mukaan liian tarkkoja sunnitelmia elämälle ei kannatakaan tehdä.

– Tekee elämässään sitten mitä tahansa, niin on tärkeää luoda vaihtoehtoisia skenaarioita. Päämääriin on monta tietä.

Nelikymppinen tietää vähän enemmän

Neljäkymppisenä paineet olla jotain mahtavaa, ovat usein vähentyneet. 

– Tällöin ihmisellä ei ole ehkä enää niin suurta tarvetta vakuuttaa muita ihmisiä. Silloin myös tekee sellaisia asioita, joita itse haluaa tehdä, Kauppi sanoo.

Kuoleman miettiminen ja elämän rajallisuuden tajuaminen voi kuitenkin astua tilalle. Tällöin ihminen voi myös miettiä omia valintojaan ja sitä, onko saavuttanut elämässään niitä asioita, joita on itsellensä parikymppisenä asettanut.

”Milloin hajoaa hammas ja milloin jumittaa perslihas.”

”AIkaisemmat ikäkriisit ovat liittyneet työ- ja parisuhdeasioihin, mutta nyt järkyttää elämän rajallisuus. Olen lyhytikäisestä suvusta ja nyt olen todennäköisesti lähempänä kuolemaani kuin syntymääni. Tässäkö tämä elämä sitten on? Viimeinen vuosikymmen meni hujauksessa ja tahti taitaa vain kiihtyä. Ajatus itsestä vanhuksena ei ole enää kovin kaukainen. Jos siis saan elää vanhukseksi.” Nainen, 40.

”Olen mieleltäni tosi nuori, mutta kuluneen vuoden aikana on tullut kaikenlaista terveyskremppaa. Milloin hajoaa hammas ja milloin jumittaa perslihas melkein liikuntakyvyttömäksi. Hajottaa todella paljon, että pitää terveysasioista valittaa. Ihan kuin olisin joku mummo.” Nainen, 43.

Viisikymppisenä alkaa hyväksyä

Kaupin mukaan neljänkympin jälkeen ihminen alkaa helposti kangistua omiin kaavoihinsa. Ihmisen mielipidettä ja näkemyksiä asioista, voi olla enää vaikea muuttaa.

– Viisikymppinen ei ole missään nimessä vielä vanhus, aloittaa Kauppi.

– Silloin pitäisi kuitenkin löytää henkistä vireyttä siihen, että löytää uutta merkityksellistä tekemistä. Tällöin ei kyynisty.

”Pahinta vanhenemisessa on se, kun lähinäkö huononee.”

Iän karttuminen ei viisikymppisissä useinkaan enää aiheuta stressiä.

– Vanhenemisen alkaa hyväksyä, kertoo Kauppi.

55-vuotias nainen kertoo iän karttumisesta:

”Pahinta vanhenemisessa on se, kun lähinäkö huononee, eikä kuulokaan ole kuin aiemmin. Puhumattakaan aamujäykistä nivelistä. Meno hidastuu ja muisti pätkii. Kaikki näyttävät itseä nuoremmilta ja käsityöt kiinnostavat enemmän kuin ukkokulta tai shoppailu. Ahdistusta en kuitenkaan koe. Kaikesta huolimatta olen sovussa itseni kanssa – toisin kuin silloin nuorempana.”

Älä kiusaa kumppaniasi, vaan ole reilu häntä kohtaan! Aloita esimerkiksi myöntämällä, että olit väärässä.

Parisuhteessa on ihan normaalia olla eri mieltä asioista, mutta silloin suhde on jonkinlaisessa epätasapainossa, jos toinen aina jyrää ja toinen jää jyrän alle.

Kaikki erehtyvät joskus, mutta jyrä ei koskaan tunnusta olevansa väärässä. Hän saattaa olla herkkänahkainen tai kontrollifriikki, mutta joka tapauksessa tyyppi, jonka kanssa on hankalaa neuvotella.

Parisuhdeterapeutti Stephen J. Betchen listasi Psychology Todayn sivustolla hienovaraisia tapoja, joilla moni joko tarkoituksella tai huomaamattaan kiusaa puolisoaan ja yrittää hieman kieroin keinoin kontrolloida tätä – vaikka voisi varmasti käyttäytyä reilumminkin.

Kaikki kontrollointi ei tietenkään ole pahasta. Joskus toinen vain tietää asiat toista paremmin, milloin kannattaa tietenkin hyödyntää hänen osaamistaan. Esimerkisi tietovisassa tai raha-asioissa. Varsinaisesta jyräämisestä kannattaa kuitenkin pyrkiä eroon, jotta suhde voisi paremmin.

Tunnistatko itsesi?

1. Käytät itkua puolustuksenasi

Ei ole mukavaa nähdä rakkaansa itkevän. Joskus itkeminen on kuitenkin tehokas keino saada tahtonsa läpi, koska moni on valmis tekemään mitä vain, että kumppanin ahdistava itku loppuisi. Kannattaa kuitenkin miettiä, kuinka reilua on turvautua itkuun sen sijaan, että kohtaa hankalan tilanteen ja pyrkii ratkaisemaan sen mahdollisimman tasapuolisesti ihan vain puhumalla.

2. Käännät huomion itseesi

”Entäs minun tarpeeni?” Jos turvaudut tähän lauseeseen, muista, että kumppanisi tarpeet ovat ihan yhtä arvokkaita kuin omasi, eikä niitä sovi sivuuttaa. Jälleen kerran on kyse kompromisseista, joita parisuhteessa joutuu tekemään. Muista myös itse olla välillä se, joka joustaa, jotta suhde pysyy tasapainossa. 

3. Kontrolloit kaikessa

Päätätkö aina kaikesta? Se on huono merkki, sillä liika kontrollointi voi rapauttaa kumppanin itsetuntoa. Suhde voi paremmin, kun kummallakin on tilaa tehdä myös itsenäisiä päätöksiä.

”Liika kontrollointi voi rapauttaa kumppanin itsetuntoa.”

4. Korjaat jatkuvasti toisen virheitä

Vaikka kumppanisi luennoisi tuttavaporukassa historiallisista tapahtumista pikkuisen väärin, häntä ei ole pakko nolata korjaamalla jatkuvasti faktoja. Kannattaa tehdä itselleen selväksi, mikä on normaalia kanssakäymistä ja missä kohtaa toisen puheiden korjailu menee älyllisen kiusaamisen puolelle.

5. Et koskaan ota syytä omille niskoillesi

Rakennatko kumppanistasi kuvaa pahiksena, jonka syytä on kaikki mahdollinen? Syyttely ei yleensä johda kovinkaan pitkälle. Mietipä vielä omaa osuuttasi esimerkiksi siinä, että maito on loppu. Oletteko puhuneet työnjakonne kotona selväksi? Olisitko voinut ystävällisesti kysyä asiasta ja pysähtyä vaikka työmatkalla ostamaan purkillisen? Ei se ole niin vaikeaa.

6. Pyrit muuttamaan kumppaniasi

Tästä aiheesta on kirjoitettu lukuisia parisuhdejuttuja, mutta muistutetaanpa vielä: toista ei voi muuttaa. Ei vain voi. Itse voi kyllä muuttua, ja toinen ihminen voi halutessaan muuttaa itseään. Toisen muokkaamisen sijaan kannattaa keskittyä hyväksymään hänet kaikkine piirteineen.