Noora toipui lapsettomuushoidoista vuoden, Markku mietti heti tulevaa. ”Surun määrä pysyi tasapainossa”, Noora sanoo. Kuva: Milka Alanen
Noora toipui lapsettomuushoidoista vuoden, Markku mietti heti tulevaa. ”Surun määrä pysyi tasapainossa”, Noora sanoo. Kuva: Milka Alanen

Lapsettomuus on kriisi, joka voi rikkoa parisuhteen ja vuosien ystävyyden. Mikä on se liima, joka piti Nooran ja Markun yhdessä ja säilytti Marian ja Annen ystävyyden?

”Olisimme voineet päätyä myös erillemme”

Noora Friman, 36, ja Markku Korhonen, 38. Aloittivat lapsettomuushoidot 2011. Nooran endometrioosin takia heidät siirrettiin pian koeputkihedelmöityshoitoon. Vuoden kuluttua hoidot lopetettiin. Ovat odottaneet adoptiolasta Etelä-Afrikasta neljä vuotta.

Noora: ”Kun lapsettomuushoidot olivat pahimmillaan, muut sanoivat, että nauttikaa nyt kahdenkeskisestä ajasta. No, olemme saaneet nauttia. Viettäneet pitkiä, hitaita viikonloppuaamuja, käyneet taidenäyttelyissä ja viinimatkalla Champagnen maakunnassa.

Se on välillä aika tylsää. Pitää suunnitella tekemistä, nähdä vaivaa. Sohvalla makaamista, sitä on tehty.

Endometrioosini takia lapsettomuushoidoissa ei viivytelty. Ensimmäisen kerran jälkeen jäin kotiin toipumaan, kun Markku lähti töihin. Vietin monta tuntia kylpyhuoneen lattialla oksentamassa.

En osannut aavistaa, miten kokonaisvaltaista hoitojen rankkuus on. Koko hoitovuosi oli käpristymistä oman navan ympärille. Markun rooli oli lähinnä tulla istumaan paikalle.

Jos lapsettomuuden syy olisi ollut selittämätön, se olisi ehkä ollut enemmän yhteinen juttu. Nyt keskityttiin vahvasti minun sairauteeni. Tuntui, että Markku oli statisti. Olemassa, mutta taustalla.

Kun viimeinen hoito tehtiin, en tuntenut missään vaiheessa, että se onnistuu. Makasin sairaalasängyssä ja sanoin Markulle, että tämä on nyt viimeinen kerta.


Noora, Purnu 2012. Kuva Raisa Kyllikki Rannan Odotus-kirjasta.
Noora, Purnu 2012. Kuva Raisa Kyllikki Rannan Odotus-kirjasta.


Mukaan peiton alle

Vaikeinta oli vuosi hoitojen jälkeen. Hoidoissa jotain tapahtui, sen jälkeen elämä oli vain suremista.

Päätimme heti, että adoptio on meidän juttumme, mutta käsittelin silti biologisen lapsen menetyksen. Surin varmaan sitäkin, miten rankkaa oli ollut.

Välillä menin peiton alle piiloon kaikkea. Markku tuli etsimään, että taasko se on siellä. Hän kysyi, mitä teen, ja liittyi joskus seuraan.

Markku on perusluonteeltaan nauravaisempi ja katsoi heti enemmän eteenpäin. Hänellä oli voimia kehittää mukavaakin tekemistä. Hän vei kahvilaan, taidenäyttelyihin ja viikoksi Kap Verdelle.

Minua ei haitannut, ettei Markku surrut niin kuin minä. En ollut kateellinen, että hänellä oli helpompaa. Ensin en vain ymmärtänyt, että se oli todella niin. Kun Markun isä kuoli, näin, että hän käsitteli senkin samalla tavalla. Se on hänen tapansa.

Olen joutunut ymmärtämään, ettei suuri sureminen ole ainoa tapa selvitä elämästä.

”Jos olisimme molemmat olleet yhtä surullisia, riitoja olisi voinut tulla helpommin.”

Jos olisimme molemmat olleet yhtä surullisia, riitoja olisi voinut tulla helpommin. Suru vetää niin itsekkääksi, ja on vaikea ymmärtää muita.

Hetkittäin tietenkin ärsytti. Markku oli viikot töissä Helsingissä, ja olin fyysisestikin paljon yksin. Joskus hän tuli perjantaina kotiin ja käveli suoraan työhuoneeseen. Minä itkin sohvalla. Toivoin, että Markku olisi lukenut ajatuksia, tajunnut oloni helpommin.

Riidatkin ratkaisevat

Olisimme voineet päätyä myös erillemme. Itkemisestä ja ahdistuksesta oli tullut niin normaalia.

Mutta olemme osanneet puhua niin, että toinen ymmärtää. Markku on sanonut ääneen, ettei syytä minua, vaikka fyysisesti vika on minussa. Hän on nähnyt adoption jatkumona kaikelle, jaksanut sanoa, että lapsi on tulossa. Ottanut vastaan ne lohduttomimmat itkut.

Yhteen ottaminenkin on ollut yksi selviytymiskeino. Riidassa tulee sanottua asioita, joita ei muuten sanoisi ääneen.

On myös se raaka puoli, ettei meille tule lasta, jos emme yhdessä hoida tätä hommaa. Sekin on ihan hyvä motivaatio.”


”Ei ole pitkään aikaan ollut sellainen olo, että edes haluaisin tulla raskaaksi. Sehän olisi ihan kamalaa: jos tulisin nyt raskaaksi, meidän lapsemme ei tulisi meille”, Noora sanoo. Kuva: Milka Alanen
”Ei ole pitkään aikaan ollut sellainen olo, että edes haluaisin tulla raskaaksi. Sehän olisi ihan kamalaa: jos tulisin nyt raskaaksi, meidän lapsemme ei tulisi meille”, Noora sanoo. Kuva: Milka Alanen

 

Markku: ”Ensimmäisellä koeputkihedelmöityskerralla ajattelin, että tämä on läpihuutojuttu. Otin kuvia ja lähettelin niitä kavereille. Hoidon jälkeen kävimme kakkukahveilla. Sitten emme enää käyneet.

Usko loppui nopeasti, kun realiteetit tulivat vastaan. Kun homma ei ollutkaan kerralla selvä, tajusin, että ei tästä välttämättä tule mitään.

Sairaala oli ainoa ympäristö, jossa jotain saattoi tapahtua. Nooraa tuntui sattuvan, ja olin aika avuton. Oli pakko vain istuskella, pitää kädestä ja katsoa kelloa.

On hoidoissa miehen roolikin, mutta aika lyhyt. Kun sairaala oli remontissa, satsi piti laittaa purkkiin siivouskomerossa. Ympärillä oli kumikäsineitä ja nurkassa pulpetti. Sen sisällä oli pornolehtiä ja päällä vessapaperirulla. Kun tulin ulos, astuin suoraan aulaan, joka oli täynnä ihmisiä samalla asialla. Kaikki miehet katsoivat muualle.

Viimeisellä kerralla koko homma tuntui turhalta ja nöyryyttävältä. Kuppi kourassa kävellessä olin helpottunut, että se oli ohi. Olisin ollut valmis kävelemään samalla vauhdilla adoptiojonoon.

Murheita vai turhautumista?

Oli hetkiä, joina en tajunnut Nooran oloa. En osannut ottaa Nooran kipuja vakavasti. Niitä ei voinut tuntea itse, mutta samalla kuuroutui myös aiheesta puhumiselle. Sen keskellä oli vaikeaa erottaa henkisiä särkyjä fyysisistä.

Olin alkanut pitää surua normaalina, tottunut, että Noora nyt vain on tuollainen. Kun hän meni peiton alle, ajattelin, että siinä on huumoriakin mukana. Ajattelin myös, että kivut herkistävät mieltä ja vähintään puolet murheista on pelkkää turhautumista särkyihin ja vastoinkäymisiin. Oppikirja-aviomies olisi pystynyt ymmärtämään, että vaurio on erilainen.

”Minulla lapsettomuus jäi sairaalaan tuulikaappiin.”

Reilu puoli vuotta hoitojen lopettamisen jälkeen sisko tai siskon mies kysyi, mites se teidän lapsettomuushomma. Sanoin, että se on ollut ok jo pitkään. Adoptioprosessi on alkanut ja homma kunnossa. Kun sanoin sen Nooralle, hän pillastui. Ei noin voi sanoa!

Minulle se ei ollut mikään heitto. Niin oikeasti ajattelin.

Kahden minuutin pikakäsittely

Minulla lapsettomuus jäi sairaalaan tuulikaappiin. Asian käsittelyyn meni kaksi minuuttia: No niin, ei tästä tule mitään, se on sitten tämä adoptio. Kenia tai Etelä-Afrikka, that’s it.

Olin aistivinani, että Noora turhautui suhtautumiseeni. Mutta turhauduin minäkin. Miksi tätä vielä jauhetaan?

En ole koskaan syyttänyt Nooraa tai ajatellut, että on hänen vikansa, että olen kohta 40 enkä vieläkään faija. Meissä on se periaatteellinen ero, että Noora käy lapsettomuustukiryhmässä, minä en ole missään vaiheessa ajatellut olevani lapseton. Ajattelen, että on vain erilaisia keinoja samaan lopputulokseen: normaali reitti, hoitoreitti ja adoptio. Jos niitä alkaisi arvottaa, ei varmaan kannattaisi adoptoida.”


Maria ja Anne, Kitee 2013. Kuva Raisa Kyllikki Rannan Odotus-kirjasta.
Maria ja Anne, Kitee 2013. Kuva Raisa Kyllikki Rannan Odotus-kirjasta.


”Äänetönkin läsnäolo auttoi”

Maria Kuosa, 39, ja hänen ystävänsä Anne Lintunen, 38. Marialla on PCO-oireyhtymä ja endometrioosi. Hän yritti lasta seitsemän vuoden ajan hormonihoitojen avulla. Lapsettomuushoitojen aikana päättyi kaksi parisuhdetta. Nykyinen mies ei halua enää lisää lapsia. Marian ja Annen sydänystävyys kesti, vaikka Anne sai lapsen ja Maria ei.

Maria: ”Kun sielunsiskoni Anne kertoi, että hänellä on vauvakuume, ensireaktioni oli, että voi hyvä ihme. Miksi sinä jotain lapsia haluat?

Sittenhän se iski minullekin. Pakkomielle, järjetön. Aloin nähdä asunnossamme ihanan kikkarapäisen pojan.

Olen aina halunnut perheen, en vain lasta. Ensimmäisessä suhteessa tuli ero kesken hoitojen. Seuraavassa miehellä oli jo lapsi, ja tuntui, ettei hän ollut satasella mukana.

Ensimmäinen keskenmenoni tuli Kanarialla. Espanja pauhasi sairaalan televisiossa, muut istuivat mahat pystyssä vieressä. Lääkäri sanoi, että ei täällä mitään ole. Tunsin järjetöntä alkukantaista kipua. Kouristavaa tyhjyyden tunnetta.

Menin hirveään masennuksen suohon, mutta Anne ymmärsi. Äänetönkin läsnäolo auttoi.

”Eihän mies voi sitä ymmärtää. Kaikki tapahtuu toisen sisällä.”

Annen kanssa ei koskaan ollut vaikea olla, vaikka hänellä on lapsi. Anne puhui raastavasta koliikista, minä siitä, ettei ollut raastavaa koliikkia. Anne rumpsutti vaunuja kynnyksen yli, kun lapsi huusi naama punaisena. Sain siitä voimaa. Ainakaan minulla ei ole tuollaista.

Sain yhteensä neljä alkuraskauden keskenmenoa. Välillä makasin sängyssä monta päivää enkä nähnyt valoa missään.

Eihän mies voi sitä ymmärtää. Kaikki tapahtuu toisen sisällä. Aloimme erkaantua silloisen puolisoni kanssa. En syytä siitä häntä. Oli raskaita asioita, ja itse olin tosi raskas. Ihan raivohullu välillä, eläin.

Miehellä oli lapsi, ihana tyttö. En osannut olla kateellinen, mutta välillä oli sellaista vihaa. Miksi sinulla on se lapsi siinä? On teidän perhe, mikä minä tässä olen?

Sitten päästin ilmoille ajatuksen, että jos lähtisin Afrikkaan vapaaehtoistöihin. Anne kannusti. Sanoi, että juu juu, tietenkin sinä lähdet, kerätään rahat Facebookissa.

Ei ikinä vääriä sanoja

Kun tulin pois, silmissä oli taas eloa. Vollotin miehelle, että haluan erota. Hän sanoi, että niin justiin.

Piti alkaa prosessoida, ettei minusta välttämättä koskaan tule äitiä. Mietin, että on se perkele, että en tällaisessa elämän normaalissa asiassa onnistu.

Asuimme vielä yhteisessä kodissa, kun mies sanoi, että hänpä tästä lähtee nettideiteille. Kun mies kertoi, että uusi tyttöystävä on raskaana, mietin, että ei hyvää päivää. Kaikista maailman ihmisistä piti sellainen ottaa.

Siitäkin oli vain päästävä yli. Puhumalla ja möyskyämällä. Annelle jaksoin aukoa asioita. Kaikille ei aina jaksa. Tiesin, että Annelle voin sanoa juuri niin kuin asia on. Hänelle en koskaan sano vääriä sanoja.

”Oli tärkeää, että edes yksi ihminen jaksoi, kun en itsekään jaksanut itseäni.”

Surusta jäi ärtymys

Nykyisellä miehelläni on kolme lasta. Joskus hän sanoi, että jos minä haluan lapsen, hän lähtee vielä mukaan. Tutkimuksissa selvisi, että hormonitoimintani alkaa olla heikoilla kantimilla. Tuli sellainen olo, että nyt se aika on mennyt.

Anne on elänyt lapsettomuuteni kaikkein lähimpänä. Oli tärkeää, että edes yksi ihminen jaksoi, kun en itsekään jaksanut itseäni.

Ei lapsettomuus ikinä päästä lähde, mutta enää en tunne suurta surua. Ehkä sellaista ärtymystä. Että no, siinä se kymmenen vuotta nyt oli.”


Välillä Marian oli vaikea olla lapsen saaneiden seurassa. ”Siinä tilanteessa ’onko sinulla lapsia’ -kysymyskin on kauhea. Nyt voin jo sanoa suoraan, että ei ole, enkä voi saada.”
Välillä Marian oli vaikea olla lapsen saaneiden seurassa. ”Siinä tilanteessa ’onko sinulla lapsia’ -kysymyskin on kauhea. Nyt voin jo sanoa suoraan, että ei ole, enkä voi saada.”

 

Anne: ”Jaksoin pitkään uskoa, että Mariasta tulee äiti. Yritin luoda toivoa sanomalla, että ehkä nyt tapahtuu se ihme.

Marian keho tunsi aina heti, kun hän oli raskaana. Kerran kun raskaus oli ihan alussa, menimme käymään edesmenneen mieheni haudalla. Sanoin Marialle, että nyt sytytämme toivon kynttilän. Kun käännyimme ympäri, liekki sammui. Niin se sammui siellä sisälläkin.

Tunsin avuttomuutta. Oli hirveää, kun ei voinut muuta kuin levittää kätensä.

Olemme molemmat ainoita lapsia, ja Maria on minulle kuin sisko. Tapasimme 3-vuotiaina kerhossa, mutta löysimme toisemme kunnolla teinivuosien jälkeen. Olemme nähneet viimeksi toissa jouluna, mutta puhumme päivittäin puhelimessa.

Joka kerta, kun Maria sai huonoja uutisia, itkin. Ja kun jokin meni hyvin, itkin ja toivoin. Kuvittelin jo sen, kun pääsen hänen lapsensa kummiksi. Tuntui kuin olisin itse odottanut lasta.

”Tuntui kuin olisin itse odottanut lasta.”

Alkuvaiheessa ostin lapselle salaa kirjankin. Päätin, etten anna sitä ennen kuin ollaan varmoilla vesillä. Se jäi kaappiin.

Lapseni ristiäisissä sylikummi ei ollut paikalla. Maria oli saanut juuri ensimmäisen keskenmenon. Hän olisi halunnut tulla, mutta minä sanoin, että herranjumala, et tule. Pidin itse lasta sylissä.

Mariasta oli ihana nähdä minun lastani, mutta aina siinä oli se ristiriita. Kerran kun lapsi oli pieni ja Maria meillä, lähdimme yhdessä vaunulenkille. Maria oli ihan hormoneista sekaisin. Naama kukki ja hiukset rasvoittuivat. Kysyin, haluaako hän työntää vaunuja. Hän halusi. Työnsi ja itki. En voinut muuta kuin itkeä vieressä.

Olin turhautunut Marian puolesta, mutta en tuntenut syyllisyyttä siitä, että minulla on lapsi ja hänellä ei. Annoin tilaa. Sanoin, että en voi tietää, miten pahalta sinusta tuntuu, mutta voin kuvitella.

Minulle ei tarvinnut selitellä, enkä vähätellyt Marian kokemusta. Toisaalta Maria näki minun äitiyteni ja sen, ettei vanhempana oleminenkaan ole helppoa.

Maria on selvinnyt lapsettomuudesta katkeroitumatta. Hän on nähnyt paljon sairautta, eroja, uusperheen haasteita, sen, millaista arki voi olla. Se on avannut silmiä.

Vaikka lapsen saisi, se ei takaa, että parisuhde kestää. Monet perheet hajoavat siihen, mikä on toisille pakkomielle.”

Mistä on kyse?

Valokuvaaja Raisa Kyllikki Ranta kuvasi Odotus-kirjaansa lapsettomia naisia viiden vuoden ajan. Kirjan tekstit on kirjoittanut Anna Pihlajaniemi.

Raisa: ”Lapsettomat kohtaavat usein vähättelyä. Mitä lapseton oikein suree, kun hänellä ei ole lasta koskaan ollutkaan? Voi olla vaikea ymmärtää, miten konkreettisesti lapsi on ajatuksissa ja toiveissa.

Kun ryhdyin kuvaamaan, minulla oli yksi lapsi. Kesken kuvausten aloin odottaa toista. Se oli itselleni kova paikka. Vaadin pääsyä kuvattavien elämään, kun olin raskaana. Tunsin syyllisyyttä ja epäilin oikeuttani kuvata.

Opin, että syyllistyminen ei ole oikea suhtautumistapa. Antaa lapsettoman itse päättää, mihin hän jaksaa tulla.”

Lopettakaa ruikutus

Lapsettomuus on aina myös ihmissuhdekriisi – pariskunta ja ystävykset kertovat, miten siitä voi selvitä

En ymmärrä tuota! Jos oikeasti haluaa lapsen niin miksi se pitää olla biologinen? Mielestäni aika itsekâstä! Maailma on täynnä orpoja jotka tarvitsevat rakastavat vanhemmat! Uskon vahvasti että lasta voi oppia rakastamaan vaikkei se olisi omista geeneistä! Hyvinä esimerkkeinä ovat Satu Taiveaho ja Antti Kaikkonen! Ihailtavia ihmisiä!
Lue kommentti

Koira on omistajalleen usein kuin perheenjäsen. Siksi on hyvä varautua muutamaan asiaan, jos suunnittelet treffejä koiraihmisen kanssa.

Toko-treenit. Iltapissat. Raakaruoka. Kun tapailet koiranomistajaa, eteesi tulee monia juttuja, joita et ehkä ole tullut ajatelleeksi.

Olen harrastanut ja omistanut koiria 30 vuotta. Tänä aikana olen kuullut harrastuksestani monenlaisia kommentteja.  

Suurin väärinymmärrys koskee koiran roolia. Harva tajuaa, kuinka tärkeä koira on omistajalleen. Minulle se on perheenjäsen, joka esittelen mieluusti jo ensitreffeillä – jos se vain on mahdollista.

Minulle riittää, että olen itse kaivanut tietoa, kouluttanut koiraani sekä itseäni ja oppinut hyväksymään muutokset, joita koiranomistajuus tuo tullessaan. Kun pentu saapuu kotiin, aikatauluni ja koko elämäni ovat menneet uusiksi. Unelmakoirankaan kanssa ei ole aina kivaa, mutta silti rakastan lemmikkiäni yli kaiken.

”Koira on perheenjäsen, joka esittelen mieluusti jo ensitreffeillä.”

Kenenkään ei tarvitse rakastaa toisen koiraa, mutta rakkaimpien ihmisten olisi syytä ainakin ymmärtää ja kunnioittaa eläintä. Eteen tulee muitakin uusia asioita, jotka kannattaa hyväksyä, kun hyppää parisuhteeseen koiranomistajan kanssa.

Katso koiranaisen lista asioista, jotka hämmästyttävät usein uusia deittikumppaneita, mutta jotka ovat olennainen osa koiranaisen elämää:

1. ”Emmekö me mene viikonloppuisin enää muualle kuin kävelylle ja koirapuistoon?”

Useimmat ystäväni juoksevat perjantai-iltana after workeille ja menevät kumppaniensa kanssa elokuviin tai dinnereille. Minulle viikonloput tarkoittavat laatuaikaa erityisesti koirani kanssa. Koska olen ollut arkipäivät töissä, haluan viikonloppuna olla mahdollisimman paljon yhdessä koirani kanssa. Saan lenkkeillä rauhassa ja ehdin mennä vielä myöhäänkin illalla koirapuistoon. Sieltä löytyy ainakin koiramyönteistä jutteluseuraa.

Joskus uudet kumppanit ihailevat ja innostuvat aluksi tästä erilaisesta, tervehenkisestä tavasta viettää viikonloppua, mutta yleensä muutaman perjantain jälkeen kuviot alkavat kyllästyttää. Harva jaksaa viettää seitsemää tuntia – hyvä jos paria tuntiakaan – ulkona joka päivä. Eikä tarvitsekaan, mutta olisihan se varsinkin aluksi kivaa saada seuraa ulkoiluun, kun ei malttaisi olla erossa kummastakaan: ei uudesta deitistä eikä omasta koirastaan.

Lue myös! Koirapuistossa on parempi deittionni kuin Tinderissä

2. ”Elät aivan eri rytmissä kuin muut ihmiset”

Koirani pentuaikana totuin heräämään aikaisin ja olemaan vielä myöhään yöllä pissalenkeillä. Kun muut vielä nukkuvat krapulaansa pois sunnuntaiaamuna, kahdeksaan mennessä olen ollut koirani kanssa ulkona jo 1,5 tuntia ja usein mietinkin, miksi kahvilat aukeavat niin myöhään pyhänä.

Varsinkin vuorotyötä tekevillä kumppaneillani on ollut vaikeuksia sopeutua tähän rytmiin. Itselleni ja koiralleni aikaisista aamuherätyksistä on tullut jo sen verran rutiinia, että niistä en luovu. Onneksi yöllisiä pissalenkkejä ei ole ollut enää pentuajan jälkeen, mutta kesäiltoina on kiva mennä auringonlaskun aikaan ulos ja pitkälle lenkille, kun ei ole enää liian kuuma.

On hyvä tietää, että koiranaisen lyhyt piipahdus kaupassa tarkoittaa korkeintaan viittä minuuttia, mutta lyhyt ulkoilu voi venyä usean tunnin mittaiseksi.

Suosittelemme! Käyttäytyykö koirasi oudosti, kun harrastat seksiä? Tästä se johtuu

3. ”Voisiko koiran jättää välillä kotiin?

Otan koirani mukaan mahdollisimman moneen paikkaan ja karsin mielelläni menoistani, että voin olla karvakuononi kanssa. Tiedän, että kaikkiin juttuihin en voi ottaa koiraani mukaan ja teen kyllä poikkeuksiakin ja jätän sen kotiin tarvittaessa, mutta en mielelläni kovin pitkäksi aikaa.

”Karsin mielelläni menoistani, että voin olla koirani kanssa.”

Kumppanini ei tarvitse noudattaa samaa elämäntyyliä, mutta ymmärrystä kannattaa olla. Moneen asiaan. Koirani esimerkiksi nukkuu mieluusti sängyssäni, mutta sen voi kyllä tarvittaessa komentaa alas. Autossakin se istuisi mieluiten etupenkillä, vaikka saa sen kiinnitettyä myös taakse turvavyöllä.

On myös asioita, joista ei tingitä: Ruokaa ei anneta pöydästä. Herkun eteen pitää tehdä temppu. Koirapuistossa ei rähinöidä. Tottelevaisuuskoulutusta eli toko-treeniä ei skipata sen vuoksi, että tekisi mieli viettää elokuvailta kotona.

4. ”Ostat koirallesi raakaruokaa ja herkkuja, mutta pihistelet omissa ostoksissasi”

Vaikka koira saa leipäjuustoa, lohta ja täyslihaa, ei kannata odottaa, että sen omistaja syö ja tarjoilee pelkkää gourmeeruokaa.

Käyn todella harvoin enää ulkona syömässä parinkympin dinnereitä. Sen sijaan maksan helposti useamman kympin koiran hyvinvoinnista ja palkkaan sille päivittäin hoitajan kotiin, ettei sen tarvitse olla yksin.

5. ”Koti on joko täydessä kaaoksessa tai olet koko ajan imuroimassa”

Koirakotini elää kovin vaihtelevassa tilassa. Välillä siellä ovat koiran lelut hujan hajan ja pölypallot näkyvissä, mutta kun ne ärsyttävät tarpeeksi kauan, otan imurin ja mopin esiin. Ja täytyy myöntää, että niin tapahtuu nyt useammin kuin koskaan ennen.

En pidä likaisesta kodista enkä epäjärjestyksestä, mutta joskus kun kaikki vapaa-aika menee koiraharrastuksissa ja ulkona, kodin siisteys jää toissijaiseksi. Siivousintoakin tärkeämpää on kiinnittää huomio koiran hyvinvointiin.

6. ”Koirankarvoja löytyy joka paikasta, jopa työtuolista”

Pienenkin koiran karvat voivat leijailla yllättävän pitkälle. Ex-heilani löysi niitä työtakkinsa hihasta ja penkiltään. Itse en saa niitä pois millään, vaikka kuinka kuivaisin vaatteitani kuivausrummussa ja käytän vaateharjaa. Enkä enää osaa hirveästi kiinnittää huomiota karvoihin. Niitä tulee ja menee niin paljon.

Jos koiran karvat ovat jollekin ongelma, silloin kumppani taitaa olla väärä.

Perheen yhteinen aika, jutteleminen, työpaikkaruokalan feta-pinaattipiirakka ja hienot arkikengät –  kun tarkasti ajattelee, löytää arjesta monta ihanaa pientä asiaa!

Psykoterapeutti Maaret Kallio kertoi MTV:n haastattelussa, että tavallista arkea ei arvosteta nykyään riittävästi. Sosiaalisen median perusteella moni tuntuu viettävän täydellistä elämää, ja moni hehkuttaa vain arjen yläpuolelle nousevia kohokohtia.

Arkea aletaan arvostamaan vastoinkäymisten myötä.

– Kun siihen tulee joku uhka, mitä elämä saattaa tuoda kuten onnettomus, sairaus tai jotain muita kriisejä, niin kyllähän se arkinen, tavallinen elämä näyttäytyy silloin ihan kullanarvoisena, Kallio kertoi MTV:lle.

Me Naiset kysyi viideltä naiselta, miksi se aivan tavallinen arki on ihanaa.

1. PERHE JA KAUNIS KOTI

”On ihanaa olla 9- ja 13-vuotiaiden lasten äiti. Heidän jutuilleen saa nauraa joka päivä. Heidän kanssaan on hauska katsella leffoja, jutella, käydä kävelyillä, istua samassa ruokapöydässä päivän kuulumisia vaihtamassa.

”Tavallisena arki-iltanakin voi laittaa kynttilöitä ja katsella ikkunasta, miten ilta tummuu.”

Tykkään myös kovasti kodistamme, jonka olemme vuosien mittaan remontoineet mieleiseksi. Jokaiseen nurkkaan ja kulmaan liittyy onnellisia muistoja, joka päivä on ihana tulla töistä kotiin. Parasta on, jos puoliso on laittanut ruokaa niin, että koko talo tuoksuu. Tavallisena arki-iltanakin voi laittaa kynttilöitä ja katsella ikkunasta, miten ilta tummuu.”

2. OMA AIKA

”Parasta on, kun voin pelata työmatkat sekä mennessä että palatessa Pokemon Go:ta kenenkään häiritsemättä.” 

3. RUOKA JA KAUNIIT TAVARAT

”Arjessa parasta on rakas puolisoni ja meidän ihana pieni kissa. Joka kerta kun silitän kissaa, oikein tunnen, miten stressitaso ja verenpaine laskevat.

”Käytän arkisinkin kauneimpia astioita, jotka omistan, ja iloitsen niiden kauneudesta.” 

Sitten on myös pienempiä arjen ihanuuksia, kuten Hesarin Torstai-liite, josta iloitsen joka torstaiaamu. Työpaikkaruokalassa ilahdun joka kerta hirveästi, kun on feta-pinaattipiirakkaa, joka on lempiruokaani lounasravintoloiden valikoimasta. Muutenkin syöminen ilahduttaa jatkuvasti: rauhassa syödyt aamiaiset, oikein rasvainen kermajuusto leivän päällä, vadelmat suoraan pakastimesta ja vesimeloni. Myös hyvä sää on aina ihana juttu.

Arkisista tavaroistakin koen hyvää mieltä. Käytän arkisinkin kauneimpia astioita, jotka omistan, ja iloitsen niiden kauneudesta. Minulla on muutamat omasta mielestäni tosi hienot arkikengät, joiden jalkaan vetäminen on aina vähintään pienen sisäisen hymyn paikka. Jos onnistun valitsemaan kivat vaatteet töihin tai laittamaan hiukset erityisen kivasti, tai huulipuna mätsää asuun, siitä saan hyvän mielen.”

4. PIENET, OHIKIITÄVÄT HETKET

”Ne ovat niitä pieniä, ohikiitäviä hetkiä: kun höpsöttelemme sohvalla lapsen kanssa ja hän nauraa katketakseen, tai kun mies kuiskaa korvaan, että olen hänelle tärkein kaikista. Ei sitä lämmintä läikähdystä rinnassa tarvitse kauempaa etsiä.”

”Kun tarkemmin ajattelee, arkiset asiat ovat ylellisiä ja etuoikeutettuja.”

5. TOISTEN ILAHDUTTAMINEN

”Myönnetään, en oikein tykkää sanoista arki ja tavallinen. Joka päivä tapahtuu niin paljon pieniä ihania asioita, enkä haluaisi ottaa niitä itsestäänselvyytenä ja sanoa tavallisiksi. Ei ole itsestäänselvää, että perhe on terve, asut omassa kodissa ja jääkaapissa ruokaa – kun tarkemmin ajattelee, arkiset asiat ovat ylellisiä ja etuoikeutettuja.

Jos nyt en jostain erityisesti arjessani tykkää, niin rehellisesti sanoen ruuanlaitto ja siivoaminen ovat toisinaan tylsää puuhaa. Silti nämäkin pienet arkirutiinit tuovat turvallisuuden ja jatkuvuuden tunnetta elämään.

”Hän pyöräili juuri työpaikkani ohi vain siksi, että halusi tuoda keksejä ja antaa pusun.”

Arkipäivissä parasta on esimerkiksi perheen tapaaminen, lemmikkien kanssa leikkiminen, uiminen ja poikaystävän kanssa hengailu. Meille on poikaystävän kanssa kehittynyt huomaamatta tapa ilahduttaa toisiamme pienillä jutuilla: minä saatan kerätä hänelle mustikoita tai viedä yllätykseksi vaikka balettiin. Hän pyöräili juuri työpaikkani ohi vain siksi, että halusi tuoda keksejä ja antaa pusun.

Pidän myös töiden tekemisestä, sillä opin työssäni jatkuvasti uusia asioita, tapaan kiinnostavia tyyppejä ja saan käyttää luovuuttani.”

kotitonttu

5 naista kertoo, miksi tavallinen arki on aivan parasta!

Juuri näin on, arkisia asioita osataan usein arvostaa vasta, kun ne on menetetty. Voi tulla erilaisia vaikeuksia, työttömyyttä, yllättäviä rahamenoja, jokin vakava sairaus tai jopa kuolemantapaus. Itse osaan arvostaa ihan kotona oloa, ei minun tarvitse lähteä minnekään matkoille. Nautin, kun vanha koirani pystyy vielä liikkumaan aika hyvin, joka päivä mennään ulos luontoon. Katselen puita ja eläimiä, juttelen usein muutaman sanan vanhempien ihmisten kanssa, huomaan kuinka se piristää heitä...
Lue kommentti
”Voi jehna, taas sillä naapurin Mirkulla on asiat niin paljon paremmin...” Kuva: Shutterstock

Kateudesta voi päästä eroon monella tavalla. Huonoin tapa on viitata sille tyystin kintaalla.

Laulaja Antti Tuisku kertoi viime viikon Me Naisissa kärsineensä tuntemastaan kateudesta niin pahasti, että haki siihen apua terapiasta. Haastattelussa Antti muistelee vuoden 2011 Emma Gaalaa, jossa Jenni Vartiainen voitti runsaasti palkintoja. Pettymys oli Antille kova.

– Olin ihan paskana, etten taaskaan ollut voittanut mitään. Vielä enemmän olin paskana siitä, että en osannut olla onnellinen rakkaan ystäväni puolesta. Kävin sotaa pääni sisällä. En halunnut olla kateellinen, mutta olin. Minun oli pakko pureutua tunteeseen syvemmin: miksi tunnen näin? Antti kertoi.

Kateus voi olla pahimmillaan haitallinen kierre, joka ajaa syvään katkeruuteen ja kuluttaa omia voimia. Mutta ei kateus ole läpikotaisin haitallinen tunne, se voi auttaakin: asiantuntijoiden mukaan kateus saattaa avata silmät ymmärtämään paremmin esimerkiksi sitä, mitä oikeasti haluaa elämältään.

Kysyimme lukijoiltamme, millaisista asioista he ovat olleet kateellisia ja miten kateus on vaikuttanut heidän elämäänsä. Lisäksi pyysimme heitä kertomaan, mikä on auttanut käsittelemään omaa kateutta.

Kokosimme kyselyn perusteella viisi toimivaa vinkkiä, joiden avulla kateudesta voi yrittää päästä yli.

1. Tunnusta, että olet kateellinen.

”Olen ollut kateellinen paremmasta koulutuksesta monille ihmisille ja myös paremmista ansioista. Koulutuskateus on vaikuttanut minuun niin, että lähdin aikuisiällä opiskelemaan ja nyt haen jatko-opiskelijaksi. Palkkaan liittyvää kateutta en ole saanut nujerrettua, ja se syö kyllä, kun huomaan, etten voi iloita toisen paremmasta työpaikasta. Inhoan itsessäni sitä, että olen kateellinen.

”Koulutuskateus on vaikuttanut minuun niin, että lähdin aikuisiällä opiskelemaan ja nyt haen jatko-opiskelijaksi.”

Helpotusta on kuitenkin tuonut se, että olen pakottanut tunnustamaan asian itselleni. Tuntemani kateus on tunne. Siitä voi päästä yli.”

2. Tarkastele omaa elämääsi kateellisena.

”Tunnen kateutta ystäviäni kohtaan. Heillä on hyvä tukiverkosto ympärillä, ja lapset voi laittaa aina halutessa ja tarvittaessa hoitoon. Meillä lapset ovat olleet kodin ulkopuolella hoidossa tänä vuonna kerran. Yhteinen parisuhdeaika on jäänyt melko vähiin.

”Kateuteen ei ole pakko jumittua.”

Minua kateuden käsittelyssä on auttanut se, että ajattelen sen olevan ohimenevä tunne. Kateuteen ei ole pakko jumittua. Ei ole ystävien vika, jos heillä joku asia on helpompaa kuin itsellä. Usein auttaa myös se, että tunnistaa omasta elämästä niitä asioita, joista joku muu voi olla kateellinen. Ajattelen, että jokaisella on joku asia paremmin tai huonommin kuin muilla.”

3. Yritä olla vertaamatta itseäsi muihin.

”Olen aina ollut serkulleni kateellinen hänen kauneudestaan ja urheilullisuudestaan. Olen kova vertaamaan itseäni muihin, mistä tulee helposti paha mieli. Ainoa asia, mikä auttaa, on vertailun lopettaminen. Jos vertaan itseäni muihin, tulen heti kateelliseksi. Siksi nykyään yritän olla vertaamatta itseäni toisiin ja pyrin vain olemaan oma itseni.”

4. Mieti, miten voisit kehittää itseäsi.

”Eniten kateutta olen kokenut urheiluharrastuksessa. Aina tuntuu, että joku on minua voimakkaampi ja nopeampi. Kateudesta voi päästä eroon parhaiten niin, että tunnistaa omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Silloin on helpompaa kehittää itseään ja voi omaksua kadehtimiaan piirteitä toisilta. Pelkkä kateus ei johda mihinkään, mutta sen avulla voi löytää itsestään paljon voimavaroja toteuttaa itseään.”

”Pelkkä kateus ei johda mihinkään, mutta sen avulla voi löytää itsestään paljon voimavaroja toteuttaa itseään.”

5. Puhu siitä, harmittele ja unohda.

”Olen ollut kateellinen ihmisille monista asioista – usein turhaan. Tämän tajuaminen on auttanut ymmärtämään, ettei kateus ruoki elämässäni mitään erityistä. Sanon aina suoraan, jos olen kateellinen. Ei sillä kannata leukaperiä kiristää tai alkaa kapinoimaan. Paras tapa päästä siitä eroon on puhua siitä ääneen. Silloin kateus muuttuu ensin pikkuhiljaa vain pelkäksi harmitukseksi – ja lopulta se hälvenee kuin itsestään.”

Seksuaaliterapeutti Marja Kihlströmin kehittelemä parisuhdetesti paljastaa, mihin suhteessa kannattaa ensisijaisesti satsata. 

Onko parisuhteeni riittävän hyvä, olemmeko me onnellisia?

Tätä moni suhteessa oleva miettii tasaisin väliajoin. Nyt ei tarvitse enää arvailla: seksuaaliterapeutti (NACS) Marja Kihlström on kehittänyt testin, jossa parisuhteessa elävä voi helposti nähdä, millä tolalla oma suhde on.  

Kihlströmin mukaan parisuhteen tilaa kannattaa testata toisinaan ihan siksi, että arjessa suhde ja siihen panostaminen saattavat helposti unohtua. Testin pyrkimyksenä on auttaa pysähtymään ja miettimään, pitäisikö joihinkin suhteen osa-alueisiin kiinnittää enemmän huomiota.

– Sen avulla voi huomata, olisiko syytä kiinnittää huomiota puhumiseen, läheisyyteen vai siihen, miten tukee kumppanin unelmia. Nämä kaikki vaikuttavat tutkitusti parisuhteen laatuun ja onnellisuuteen, Kihlström kertoo.

Hänen mukaansa moni parisuhde pysyisi huomattavasti paremmassa kunnossa, jos ihmiset osaisivat tarttua vaikeuksiin tarpeeksi ajoissa.

– Vaikka testi onkin kevyt, se voi auttaa tunnistamaan ongelmia ajoissa ja tarvittaessa hakeutumaan avun pariin, Kihlström kertoo.

Kihlströmin kehittelemä testi on julkaistu ensimmäisen kerran hänen Puhu muru -blogissaan.

kerttu

6 kohdan rakkaustesti paljastaa, missä kunnossa parisuhteesi on

Testin vastausvaihtoehdot eivät ihan riitä, mutta kyllä parisuhteemme paranee kokoajan, kun pian tulee 41 vuotta oltua naimisissa ja kulmia on hiottu keinoilla, mitä en missään nimessä enää käyttäisi, mutta kai ne tarvittiin timanttien hiomiseksi. Ihanaa kun tuntee toisen niin, että ei tarvitse missään tilanteessa vetää roolia, vaan voi olla oma itsensä. Huumori ja luottamus, sekä "kipinä" ovat ihania asioita. Rakkaus voi paljon ja todella rakkauden vastakohta on pelko, sekin aikanaan koettu...
Lue kommentti