Nykyään Lösösillä on yhteistä aikaa enemmän kuin kiireisinä työvuosina. ”Nyt kun olemme olleet yli 20 vuotta eläkkeellä, toinen on tullut läheisemmäksi. Rakkaus on tavallaan syventynyt ja jalostunut”, Viljam kuvailee. Kuvat: Teemu Kuusimurto

Mikä on se liima ja kipinä, jotka pitävät parit yhdessä? Aira ja Viljam Lösönen ovat pitäneet yhtä 53 vuotta, Helena ja Eino Halonen 64 vuotta. Pariskunnat kertovat, miten rakkaus säilyy.

Toukokuisena lauantai-iltana vuonna 1963 Viljam Lösönen oli jo päättänyt lähteä kotiin lavatansseista. Hän oli portilla, kun orkesteri aloitti vielä yhden tangon. Kyllä minä tämän tanssin, Viljam ajatteli ja palasi lavalle.

Siellä katse osui kaunissilmäiseen Airaan. Tämä vaikutti järkevältä ja rauhalliselta. Oli hyvännäköinenkin.

– Tunsin, että en ole vannoutunut poikamies, ja vähän sillä silmällä menin tansseihin, että jos sieltä löytyisi elämänkumppani, Viljam muistelee.

– Minulla oli ollut seurustelusuhteita ja näkemystä erilaisista tytöistä. Aira oli poikkeus niistä kaikista. Tuntui, että tämän kanssa saattaisi synkata. Että tästä kannattaa pitää kiinni.

Aira oli lavalla vähän sattumalta. Hän ei juuri käynyt tansseissa, mutta oli lupautunut seuraksi ystävälle. Tanssin sun kanssasi aamuun, solisti lauloi, kun Aira heitti ystävälleen: ”Kukahan minunkin kanssani aamuun tanssisi?”

Viljam tanssi. Hän tuli hakemaan ja näytti luotettavalta, juuri Airalle sopivalta.

”Viljam oli ollut neljä vuotta maailmalla, eli ei ollut ainakaan äidin helmoista lähtenyt.”

Viljam oli ollut neljä vuotta siirtolaisena Australiassa ja tullut kotiseudulle Joensuuhun vain lomalle ennen Helsinkiin muuttoa. Reissumiehen olemus teki vaikutuksen Airaan.

– Ehkä Viljam oli erilainen. Hänellä oli puku päällä, oikein herrasmies.

– Hän oli ollut neljä vuotta maailmalla, eli ei ollut ainakaan äidin helmoista lähtenyt. Se on osoittautunut todeksi. Hän on osallistunut kaikkiin kodin töihin.

Häitä vietettiin vuoden päästä.

Vuonna 2014 yli 50 vuotta kestäneitä avioliittoja oli Suomessa 102 615 kappaletta. Aira ja Viljam viettävät keväällä 52-vuotishääpäiväänsä ja vaikuttavat yhä niin vastarakastuneilta, että sivullinenkin sen huomaa. Miten he sen tekevät?

Salaisuus nro 1: tiimityö

Tutkimusten mukaan pitkässä parisuhteessa on kolme vaihetta: rakastuminen, itsenäistymisvaihe ja rakkausvaihe. Ensin siis hullaannutaan, sitten opetellaan tekemään asioita myös erillään, ja lopulta hyväksytään toinen sellaisena kuin hän on.

Viimeinen vaihe on usein se vaikein. Toisen vikojen kanssa on osattava elää sittenkin, kun symbioosista on kasvettu erilleen. Siinä Aira ja Viljam ovat onnistuneet.

Heillä ei ole tympääntymisestä tai katkeruudesta tietoakaan. He katsovat toisiaan lämpimästi, juttelevat kunnioittavasti ja sopuisasti, eivätkä epäröi halata tai pitää kädestä. He ovat juuri se käsi kädessä kulkeva vanhapari, jota katsoessa alkaa itkettää.

Parisuhdetta koetellaan tyypillisesti varsinkin ruuhkavuosina: kun lapset ovat pieniä, molemmat käyvät töissä ja asuntolaina painaa päälle.

– Sitä oli meilläkin, Aira muistaa.

Parin ensimmäinen oma asunto oli yksiö Helsingin Käpylästä. Siinä asuttiin vielä sittenkin, kun lapset Jari ja Tuula syntyivät. Neliöt kävivät perheelle ahtaiksi, mutta pienesti asumiseen oli totuttu.

Enemmän huolettivat lastenhoidon järjestäminen ja raha. Kun Jari syntyi, äitiysloman pituus oli vain kymmenen viikkoa. Neljä niistä piti käyttää ennen lapsen syntymää, kuusi sen jälkeen. Kun äitiysloma loppui, Viljam ja Aira pitivät vuorotellen kuukauden kesälomansa.

Nykyisenlaista kunnallista päivähoitojärjestelmää ei ollut, ja ukit ja mummit asuivat 500 kilometrin päässä.

– Minusta tuntuu, että nykyvanhemmilla on helpompaa, Aira miettii.

Aira työskenteli perushoitajana, Viljam bussikuskina. Palkat olivat pienet, ja Viljam ajoi välillä sivutyönä taksia, jotta laina saatiin maksettua. Kun tytär täytti vuoden, pariskunta osti kolmion Mellunmäestä. Se tuntui yksiön jälkeen luksukselta.

”Ei tullut silloin mieleenkään eikä tuntunut, että jotain puuttuisi.”

Yhteiselle ulkomaanmatkalle, Rodokselle, päästiin vasta 1970-luvun alussa, kun Viljam sai viisi oikein Lotossa ja Airan äiti tuli hoitamaan lapsia viikoksi. Muuten yhteistä parisuhdeaikaa ei juuri ollut.

– Ei tullut silloin mieleenkään eikä tuntunut, että jotain puuttuisi. Olimme tyytyväisiä silloiseen tilanteeseen, Viljam sanoo.

Salaisuus nro 2: kunnioitus

Airan ja Viljamin tarina ihastutti taannoin Ylen SuomiLove-ohjelmassa, jossa Viljam yllätti Airan tapaamisiltana soineella Tanssin sun kanssasi aamuun -tangolla. Tai ainakin melkein yllätti. Aira tuntee Viljamin niin hyvin, että arvasi tietysti heti, että jotain on tekeillä.

– Hän oli liian innokas, Aira naurahtaa.

Parin SuomiLove-tangoa oli vaikea katsoa nyyhkimättä. Viljam puhui Airasta arvostavasti ja ihaillen, ja katseissa oli yhä rakkautta. Tuo on varmaan harvinaista, kävi monen katsojan mielessä.

Tilastokeskuksen (2014) mukaan ensimmäinen avioliitto päättyy eroon 39 prosentin todennäköisyydellä. Avioeron riski kasvaa liiton alkuvuosina ja on huipussaan kolmantena aviovuotena. Vuonna 2014 eroon päättyneet avioliitot kestivät keskimäärin yhdeksän vuotta.

Ja vaikka pitkiä liittoja on paljon, läheskään kaikki eivät ole onnellisia. Jokainen tietää kliseen eri huoneissa nukkuvista tiuskijoista, jotka ovat yhdessä vain tottumuksesta, taloudellisesta pakosta tai siksi, että ilmankaan ei pärjäisi.

Viljam ja Aira tiedostavat, että heillä on käynyt poikkeuksellisen hyvä tuuri.

– Olemme olleet onnekkaita, kun kaikki on mennyt näin hyvin. Läheskään kaikilla ei mene, Viljam sanoo.

Aira ja Viljam arvelevat, että rakkaus on säilynyt, koska he arvostavat toisiaan ja tekevät edelleen paljon yhdessä: Matkustavat, lenkkeilevät ja vesijumppaavat, käyvät tanssimassa. Kesäisin puuhastellaan kasvimaalla, ja syksyisin kerätään mustikat ja puolukat yhdessä.

– Olemme myös puistokummeja. Keräämme roskia ympäri Mellunmäkeä. Tällaisia yhteisiä projekteja, Viljam kertoo.

”Toista pitää arvostaa tasa-arvoisena elämänkumppanina, eikä painostaa oman tahtonsa alle.”

Myös kunnioitus on tärkeää.

– Toista pitää arvostaa tasa-arvoisena elämänkumppanina, eikä painostaa oman tahtonsa alle, Viljam sanoo.

Väestöliiton mukaan erojen taustalla on usein paljon kasautuneita asioita. Tyypillisiä avioeron syitä ovat esimerkiksi läheisyyden puute, erilleen kasvaminen, uskottomuus, kommunikaatiovaikeudet ja erilaiset arvot ja elämäntyylit.

Aira ja Viljam uskovat, että väkisin ei kannata sinnitellä.

– Joskus tuntuu, että kannattaisi vähän kauemmin katsoa ennen kuin lähtee, mutta tilanteet ovat niin erilaisia, Aira sanoo.

– Jos parisuhde tuntuu liian rasittavalta kaiken aikaa, kahlitsee liikaa ja vaikeuttaa elämää, kai se on parempi erota, Viljam sanoo.

Salaisuus nro 3: yksi sana

Aira ja Viljam asuvat yhä Mellunmäessä. Sohvapöydällä nuokkuu tulppaanikimppu, lastenlasten kuvat somistavat vitriiniä. Keittiön pöydälle on katettu kasvispiirakkaa ja vastapaistettua pullaa. Viljam on keittänyt Arabian kupeissa höyryävän kahvin, kuten aina muulloinkin.

Suurin osa elosta on tasaista arkea. Ehkä onni on sitä, että tavallisimmatkin päivät oppii hyväksymään.

Reiluun viiteenkymmeneen vuoteen mahtuu tietysti kinojakin. Räiskyvästi ei riidellä, mutta silloin tällöin mökötetään.

– Ehkä me ei riidellä, mutta minä olen hiljaa. Ja ehkä sinäkin olet hiljaa, Aira arvelee ja katsoo Viljamia.

Yhteinen taival näkyy parin eleistä. Toinen jatkaa lausetta siitä, mihin toinen jäi. Välillä höpötetään päällekkäin, ja usein ajatellaankin samaa asiaa samaan aikaan. Aina ei olla yhtä mieltä, mutta pääasia on, että puhutaan ja pyydetään anteeksi.

– Jos huomaan, että olen sanonut pahasti tai loukannut toista, anteeksi pyytäminen on tärkeää. Muuten asia jää kaivelemaan toisen mieltä, Viljam sanoo.

Kotitöistä ja rahankäytöstä Lösösillä ei riidellä, mutta pikkuasiat ärsyttävät. Viljam huomauttelee, jos Aira jättää valoja päälle tai kaapinovia auki.

– Ja Viljam vedättää minua aina kävelylenkillä. Se on niin nopea, etten tahdo pysyä perässä, Aira sanoo.

Isoja kompromisseja ei ole tarvinnut tehdä, koska kumpikin on halunnut elämältä samansuuntaisia asioita. Matkasuunnitelmat ja hankinnat tehdään yhdessä, rahat ovat yhteisiä ja kummallakin on oikeus toisen tileihin.

”Kun tapasimme, elämä oli jo opettanut, eikä pikkuasioihin enää takertunut.”

Tasaisesta luonteesta voi olla apua.

– Kun tapasimme, elämä oli jo opettanut, eikä pikkuasioihin enää takertunut. Olin ollut siirtolaisena, käynyt seitsemää eri kansakoulua, koulukaverit ja opettajat olivat vaihtuneet. Ehkä elämä oli jo koulinut jotakin luonteessa, Viljam sanoo.

Salaisuus nro 4: huolenpito

Aira herää joka aamu ensimmäisenä, keittää puuron, lukee Hesarin ja menee sitten piikkimatolle makaamaan. Viljam keittää sillä aikaa kahvin ja huikkaa, kun se on valmista.

Ehkä yksi tämän suhteen salaisuuksista on se, että Aira ja Viljam ovat olleet monessa asiassa aikaansa edellä. Kotityöt ja lastenhoito on jaettu tasa-arvoisesti, ja Viljam on osannut puhua ja pyytää anteeksi – toisin kuin moni muu sukupolvensa miehistä.

– Minä hoidan viikkosiivoukset ja ikkunanpesut. Olen myös innokas tiskaamaan, Viljam kertoo.

Puolisot arvostavat myös omaa rauhaa. Aira käy välillä ystävien kanssa risteilyllä tai ruskareissulla Lapissa ja kerran kahdessa viikossa Mellunmäen Martoissa. Viljam pelaa sillä aikaa shakkia tietokoneella.

– Minä en tykkää pahaa. Sanon, että sen kun vain menet.

”Jos olen jossain vähän kauemmin, Viljam ihmettelee, missä olen.”

Välillä aikaa vietetään omissa oloissa, mutta vierekkäisissä huoneissa. Viljam pelaa, Aira askartelee kortteja ja neuloo. Enempää omaa aikaa kumpikaan ei ole kaivannut.

– Ei ole tullut mieleen, että menisipä tuo jonnekin muutamaksi päivää, että saisi olla omassa rauhassa, Viljam sanoo ja nauraa.

Joskus nuorempana oltiin viikko erillään, kun Viljam oli työn puolesta kurssimatkalla. Nyt sellainen tuntuisi hassulta.

– Jos olen jossain vähän kauemmin, Viljam ihmettelee, missä olen. Ja jos hän ei satu soittamaan, kun on tulossa jostain, mietin, että ei se ole soittanut.

– Olemme niin tottuneet toisiimme. Oudolta tuntuisi, jos sinä jonnekin lähtisit.

Kuinka Aira ja Viljam hemmottelevat toisiaan: katso video tästä.


”Isoista asioista emme enää riitele, mutta jäkätämme välillä ihan mitättömästä. Eikka jättää valoja palamaan, toissa päivänäkin”, Helena kertoo.

 

Helena ja Eino Halonen, 64 vuotta yhdessä, neljä lasta: ”Olemme edelleen hirveän rakastuneita”

Helena Halonen, 81: Olin seitsemäntoista, kun menimme kihloihin ja vein Eikan äidin ja isän nähtäväksi. Äiti oli vastaan ja sanoi, ettei niin nuorena saa mennä naimisiin. Minä 17-vuotias päätin, että tämä on lopullinen liitto. Siihen tarvitaan hirveästi tahtoa. Sittenkin kun on pirunmoinen riita, pitäisi vielä tahtoa.

Eino Halonen, 85: Ei nuori ihminen ajattele niin pitkälle. Tarkkailimme, millainen tyyppi toinen on, ja siitä se lähti sitten.

Helena: Olen kai sellainen takertujatyyppi. Halusin lapsia ja pillitin, kun ei meinannut alta kaksikymppisenä onnistua.

Tykkäsin niin perhe-elämästä. Einolla oli oma yritys, ja minä olin 15 vuotta kotirouvana neljän lapsen kanssa. Ongelmia ei ollut, kun lapset olivat niin helppoja.

Eino: Ehkä salaisuus on se, että olemme hyvin sopeutuvaisia. Helena on vähän temperamenttisempi, minä lojaalimpi.

”Joskus purnasin, että sinä et varmaan huomaisi, vaikka olisin poissa. Olen kuin tuo keittiönpöytä, näet senkin paremmin.”

Helena: Eikka piti huolen leivästä, ja minä olin kassanhoitaja. Eikka ei ole ikinä maksanut yhtään laskua. Hän on niin huoleton, kun hänellä on kolme tyttöä ja minä. Hän ei tarvitse kuin viikkorahan. Minä lasken kuititkin lompakosta.

Meillä on aika voimakas tahto molemmilla. Kumpikaan ei ole tossun alla.

Jossain vaiheessa elämää arvelin, että Eikan pitäisi soittaa aina, jos hän viipyy. Olin vähän epäluuloinen, vaikkei tietääkseni ollut mitään aihetta. Eikka oli aika menevä mies. Oli vaihe, kun hän ilmoitti, että on mökillä yötä. Emme silloinkaan niin riidelleet, mutta ei siitä rakkaudesta oikein haasteltu.

Joskus purnasin, että sinä et varmaan huomaisi, vaikka olisin poissa. Olen kuin tuo keittiönpöytä, näet senkin paremmin. Olin vähän huomionkipeä.

Eino: Ainahan nuoret ihmiset ovat eri mieltä jostain. Jos olisin silloin ymmärtänyt Helenaa, olisin sopeutunut siihen, että hän on temperamenttinen.

Helena: Eikka saattaa pitää asioita kauan tiedossaan. Hän lopettelee lääkkeitäänkin, eikä uskalla kertoa, koska tietää, että nostan hirveän haloon.

Eino: Nuorena toista tarkkailee. Nykyään ei tarvitse tarkkailla, kun tuntee hyvin. Olemme niin tyytyväisiä perheeseemme, että se heijastuu meidän väleihinkin.

Helena: Olemme yhä ihan hirveän rakastuneita. Olemme läheisiä ja puhumme rakkaudesta. Eikka sanoo oma-aloitteisesti, että on onnellinen mies ja minä olen ihana. Rakkaus on entistä tärkeämpää nyt, kun olemme kahden.

Minulla oli kahdeksan vuotta sitten imusolmukesyöpä. Eikka hoiti minua silloin, pakotti kuntoutumaan. Nyt Eikalla on sydämen vajaatoiminta. Sitä on entistä kiintyneempi, kun vähän pelkää.

Välillä tämä oli järkiavioliitto, mutta kun tuli sairauksia, päätimme, että olemme loppuajan tosi onnellisia. Kyllä tavallisen elämän pitää ihmiselle kelvata.

Kun ystävällä käy flaksi, häntä on vaikea enää saada kiinni. Kuulostaako tutulta?

Kun läheinen löytää kumppanin, häneen saattaa menettää yhteyden täysin. Jotkut uppoutuvat hetkeksi kuherruskuukaudelleen, toiset taas antavat ystävyyssuhteidensa hiipua ja loppua tiedostamatta parisuhteen vuoksi. Tilanne on epäreilu ja raivostuttava jätetylle ystävälle.

Muutos ystävyydessä aiheuttaa epätietoisuutta. Miksi läheinen etääntyy? Onko ystävyydellä enää tulevaisuutta? Joskus voi jopa käydä niin, että kun parisuhde loppuu, ystävä palaa takaisin ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Rakastuneet sokeutuvat

Väestöliiton psykoterapeutin Heli Vaarasen mukaan ystävien jättäminen johtuu siitä, että rakkaus on ulossulkeva tunne. Kun tuntee vahvasti toista kohtaan, saattaa tiedostamattaan sulkea muut ulkopuolelle, mukaan lukien parhaat ystävänsä.

– Pariskuntien ajantaju saattaa rakastuneena hävitä kokonaan. He eivät muista, että edellisestä tapaamisesta ystävien kanssa voi olla kuukausia tai vuosiakin.

Rakkauden dynamiikka voi joskus yllättää. Vaarasen mukaan rakastunut saattaa kokea jopa masennusoireita, jos hänen kumppaninsa lähtee viettämään iltaa ystävien kanssa. Rakkaus on hyvin sitova tunne.

”Ystävän menettäminen sattuu yleensä jopa enemmän kuin parisuhteen rikkoutuminen.”

Jätetylle ystävälle tilanne tuntuu epäreilulta, miksei toisesta kuulu enää mitään.

– Ystävän menettäminen sattuu yleensä jopa enemmän kuin parisuhteen rikkoutuminen. Ihmiset ajattelevat, että aina voi rakastua uudelleen, mutta syviä ystävyyssuhteita on vaikea luoda, Vaaranen sanoo.

Vaarasen mukaan syvään ystävyyssuhteeseen kuuluu pitkätkin ajanjaksot, jolloin toinen on poissa tai etäinen. Jos ystävyyden kuihtuminen harmittaa, ystävälle kannattaa sanoa suoraan, että ikävöi häntä. Hyvä vaihtoehto on yrittää pyytää ystävää sekä tämän kumppania yhdessä mukaan viettämään aikaa.

Toiko elämäntilanne teidät yhteen?

Aina tilannetta ei voi korjata edes puhumalla, vaan ystävän on annettava mennä. Ystävyys voikin olla elämäntilanneystävyyttä.

Väestöliiton psykoterapeutti Anna Salmen mukaan elämäntilanneystävyydessä esimerkiksi sinkkuus ja kariutuneet suhteet ovat tuoneet kaverit yhteen.

Elämäntilanneystävyys on tosiystävyyttä hauraampaa. Elämäntilanne voi nimittäin muuttua aivan yllättäen.

– Se saattaa vaatia vain yhdet treffit, jonka jälkeen ihminen, jonka kanssa olet viettänyt kaikki vapaahetket, häviää. Uusi kumppani korvaa elämäntilanneystävyyden.

Oletko sinä löytänyt festareilta heilan tai vakavamman ihmissuhteen?

Mahtavaa jammailua. Täysipäistä sekoilua. Lempeän romanttista yhdessäoloa.

Moni festarikävijä poimii mukaansa seuralaisen, jonka kanssa pidetään hauskaa joko yhden yön ajan tai vähän kauemmin. Jopa koko elämän ajan.

Me Naiset haluaa tietää, mikä festarisutina on jäänyt parhaiten sinun mieleesi ja miksi. Kerro meille siis, millä festareilla tapasitte. Ja mitä bändejä kuuntelitte, mitä söitte ja joitte sekä mihin menitte nukkumaan? Entä mitä suhteellenne tapahtui festareiden jälkeen?

Kilpailu on päättynyt, kiitos kaikille osallistujille.
Onnetar suosi tällä kertaa Niina Kaksosta. Paljon onnea!

Arvoimme 29.5. osallistujien kesken Iskelmä-festivaalin lippupaketin.
Pakettiin kuuluu 2 kolmen päivän lippua (119 euroa / kpl). Iskelmä-festivaali järjestetään 29.6.–1.7.2017 Himos Parkissa.

Yhteystiedot:

Olen täysi-ikäinen ja haluan saada ensimmäisten joukossa kilpailukutsuja, ainutlaatuisia etuja ja edullisia tarjouksia Sanoma Media Finland Oy:ltä ja sen kanssa kulloinkin samaan Sanoma-konserniin kuuluvilta yhtiöiltä.
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Oletko saanut työpaikan tai kaveripiirin hankalan ihmisen maineen? Saatat kantaa muidenkin murheita harteillasi.

Jokainen tuntee tyypin, joka on vähän hankalan ihmisen maineessa. Hänet, joka ärähtää silloin, kun muut ovat hiljaa. Nostaa työpaikan ongelmat tapetille ja tulistuu hetkessä nollasta sataan.

Hän ei ehkä olekaan niin hankala kuin kuvittelet. Hän on vain jumiutunut rooliinsa, sanoo psykologi ja psykoterapeutti Nina Pyykkönen.

Pyykkösen mukaan on hyvin tavallista, että omaksumme ihmissuhteissa jonkin tutun, tiedostamattoman roolin. Yksi on aina hiljainen sivustaseuraaja, toinen kiukuttelija, kolmas se, joka pitää tunnelmaa yllä. Hän tsemppaa silloinkin, kun toiset valittavat.

Kiukuttelijan rooli on kantaa ärtymystä muidenkin puolesta. Hän osaa näyttää myös ikävät tunteensa ja sanoo ääneen sen, mitä muut eivät uskalla.

– Ihminen ei itse usein tajua joutuneensa siihen rooliin, Pyykkönen sanoo.

Hän kertoo esimerkin työpaikalta. Kun eteen tulee hankala tilanne, on kaksi mahdollista tapaa toimia. Ensimmäinen on se kypsempi: Ongelmista puhutaan suoraan ja avoimesti. Esimies tukee tunteiden ilmaisua, ja tilanne käydään yhdessä läpi.

– Toinen on se tavallisempi. Jotain hankalaa nousee tietoisuuteen, mutta koetaan, että omasta kiukusta ei voi sellaisenaan kertoa, Pyykkönen sanoo.

– Monessa ryhmässä ei saa olla vihainen tai kertoa pettymyksistään. Se on pulmallista. Tunne ei katoa mihinkään, vaikka sitä ei ilmaisisi.

”Tunne ei katoa mihinkään, vaikka sitä ei ilmaisisi.”

Tällaisessa tilanteessa käy usein niin, että joku muu ottaa tunteen kantaakseen.

– Jokaisen lähipiirissä on joku, joka on herkempi ilmaisemaan pettymystä. Hän saattaa olla hankalan ihmisen maineessa. Tämän ihmisen kannettavaksi on annettu muidenkin kiukku.

Pyykkönen kutsuu ilmiötä syntipukki-ilmiöksi: siinä äänekkäästi mielipiteensä ilmaiseva ihminen leimataan hankalaksi, vaikka oikeasti hän vain sanoittaa sen, mitä kaikki muutkin hiljaa mielessään ajattelevat.

– Se on iso vääristymä vuorovaikutuksessa. Ihminen ei usein ole niin hankala kuin muut haluavat nähdä.

Hyvässä suhteessa rooleja ei tarvita

Pyykkösen mukaan roolien ottaminen on hyvin tavallista. Niitä muodostetaan kaikissa sellaisissa ihmissuhteissa ja yhteisöissä, joissa ei ole mahdollista ilmaista itseään vapaasti.

Se, millaisen roolin kukin saa, riippuu sekä ryhmästä että ihmisestä itsestään. Ryhmällä voi olla tilausta tietynlaiselle tyypille, mutta jokaisella on myös taipumusta tietynlaiseen käyttäytymiseen. Esimerkiksi jos lapsuudenperheessä ei ole ilmaistu kiukkua, sitä ei ehkä osaa näyttää aikuisenakaan.

– Jos taas on aina ollut totuuden torvi ja saanut tuntea sen nahoissaan, piirteen tuo ryhmään, jossa sille on tarvetta, Pyykkönen selittää.

Hyvissä ihmissuhteissa rooleja ei tarvita: kukin saa olla sellainen kuin on ja ilmaista tunteitaan vapaasti.

– Joissakin porukoissa vain on kevyt ja kiva olo. Sellainen voi muodostua hoitavaksi ihmiselle, joka on aina nähty hankalana.

”Jos ajatellaan, että tunteet eivät kuulu työpaikoille, mennään takuulla metsään.”

Rooleja muodostuu usein työpaikoilla, joilla ongelmista ei uskalleta puhua ääneen. Pahimmillaan ne saattavat johtaa uupumukseen tai työpaikkakiusaamiseen. Pyykkösen mielestä on tärkeää, että esimies sietää myös negatiivisia ja epämiellyttäviä tunteita.

– Jos ajatellaan, että tunteet eivät kuulu työpaikoille, mennään takuulla metsään. Tulemme kaikki kokonaisina työpaikalle. Emme voi siivuttaa osaa meistä juustohöylällä ja jättää kotiin. Kun sen hyväksyy, on jo pitkällä.

Rooleista ei aina ole mitään haittaa, mutta jos oman roolin kokee rajoittavaksi tai ahdistavaksi, sen tunnistaminen on tärkeää.

Aloita pohdiskelu miettimällä, miten missäkin ryhmässä toimit. Muututko lapsuudenkodissasi aina kiukuttelevaksi teiniksi? Riitelettekö parisuhteessa aina samasta asiasta? Kerrotko toisille suoraan, miltä sinusta tuntuu, vai oletatko, että heidän pitäisi kyllä tietää?

Kokemusasiantuntija antaa vertaistukea ja tsemppiä niille sinkuille, jotka saavat edelleen osakseen ihmettelyä, päivittelyä ja neuvoja.

Voimakirja sinkkunaiselle – eli mikä? Annetaanko valmennusta Tinder-onnistumisiin, vai nasevia vakiovastauksia parisuhdetilanteesta uteleville? No kumpaakin: kirjailija, toimittaja ja life coach  Satu Väisänen on kirjoittanut Sinkun elämää -teoksensa sillä ajatuksella, että samassa kirjassa on vähän self helppiä, paljon vertaistukea, neuvoja parempaan deittailuun sekä omaelämäkerrallisuutta.

Idea kirjaan syntyi pari vuotta sitten, kun Satu löysi itsensä tilanteesta, jossa parisuhteissa elävät puolitutut jakoivat hänelle neuvoja ja sääliä.

– Mietin, onko edes todellista, että elämääni puututaan vielä nelikymppisenäkin. Ehkä eri elämäntilanteessa elävälle tulee mieleen, että sinkku voi haluta neuvoja – mutta itse haluan ennen kaikkea tsempata!

42-vuotias Väisänen kuvailee itseään ikisinkuksi. Hän on nykyään tyytyväinen elämäänsä, mutta hänen vanhoista päiväkirjoistaan näkyy stereotyyppisiä sinkkuvaiheita kuten parikymppisen villiä biletystä ja kolmekymppisen epätoivoa.

Mä alan olla jo liian epätoivoinen. Miehet haistaa sen, vaikka mä yritän peittää sen. Mut jotenkin se epätoivo nyt jysähti. Ensin X oli musta niin kiinnostunut, mutta se iskikin jonkun toisen heti, kun käänsin selkäni. Miten mä voin muka ottaa asiat kevyesti, jos mua koko ajan kusetetaan!

Vanhojen päiväkirjakatkelmien lukeminen ja julkaiseminen tuntui Satusta hullun hommalta, mutta oli myös opettavaista.

– Minut auttoi aikanaan ulos epätoivosta se, kun löysin oman intohimoni kirjoittamisesta: oli jotain, missä olen hyvä. Kun alkaa olla tyytyväinen elämäänsä, lakkaa olemasta riippuvainen muiden hyväksynnästä eikä halua viettää aikaa kenen tahansa urpon kanssa.

Lupaat kertoa, miten miesmaku parannetaan. Miten?

Se on pitkä prosessi, jossa on kysymys itsearvostuksesta. Se, mitä ihminen ajattelee itsestään, jotenkin väreilee energiana ulospäin ja vetää puoleensa tietynlaisia miehiä. Minäkin olen hyysännyt moniongelmaisia tyyppejä, ja minua on kohdeltu tosi huonosti, mutta jossain vaiheessa tilanne muuttui: huomasin, että minulle kirjoittelevat tosi fiksut miehet. Siinä kohdassa, kun ulkoiset asiat alkoivat merkitä minulle vähemmän kuin ennen, miestyyppinikin muuttui fiksummaksi.

Tutkija on väittänyt, että sinkulta on virhe viettää nolla-aikaa eli tehdä muuta kuin etsiä aktiivisesti parisuhdetta. Mitä mieltä olet?

Jos katsoo pelkästä pariutumisen näkökulmasta, joku aika voi näyttää nolla-ajalta. Oikeasti se voi olla hemmetin hyvää elämää. Sinkut harrastavat ja matkustavat, elävät aktiivisesti. Ei se minusta kuulosta nolla-ajalta, ennemmin kymppiajalta! On vaarallista ajatella, että vain parisuhde voi tuoda onnen.

Onko fiksun naisen ihan mahdollista löytää fiksu mies?

On, fiksuja miehiä on. Mutta voi olla, että koulutettujen naisten rima nousee ja he haluaisivat parisuhteelta älyllistä puolta. Haluavatko miehet sitä? Oma tuntumani on, että miehet ovat sillä tavalla yksinkertaisia otuksia, että he haluavat hyvää oloa ja huolenpitoa. Monet eivät kaipaa älyllistä keskustelua ja tsemppaamista kotona vaan rentoutta.

Entäs, jos ei löydä: miten eletään sinkkuna onnellisesti elämän loppuun asti?

Unohtamalla ulkoiset paineet pariutumiseen. Ei se oikeasti ole välttämätöntä. Sinkkuna voi olla yhtä lailla onnellinen kuin suhteessa, jos elämä on balanssissa eikä keskity liikaa siihen, että ”multa puuttuu!”.

Miten sinkku voi estää mielialan notkahtamisen juhlapyhinä, kun muut viettävät perhe- ja parisuhdeaikaa?

Minulle juhannus on ollut aina vaikein juhlapyhä: kavereista ei kuulu mitään, kaikki häipyvät perheineen mökeille, itse jää vähän yksin. Neuvoni on miettiä, mitä sellaista voisi tehdä yksin, mistä tulisi hyvä mieli. Vietin itse kerran loistavan juhannuksen yksin Tallinnassa. Se oli tosi kiva reissu – siellähän ei juhannusta vietetä. 

Mitä parisuhteelliset eivät tajua sinkkuudesta?

Sitä, miten rankkaa deittailu voi olla, ei pelkästään iloista sutinaa. Panet itsesi peliin, toivo herää aina uudestaan – ja sitten sinua ei huolita tai vastapuoli vain katoaa, vaikka viestittelet. On vaikeaa kuvitella, miten paljon sellainen kirpaisee. 

Haluaisitko parisuhteen?

Jos tapaisin jonkun, jonka kanssa viihdyn paremmin kuin yksin, niin totta kai. Käväisen aina välillä Tinderissä ja treffeillä, mutta en ota paineita: parisuhde ei ole tällä hetkellä erityinen haave.