”60- ja 70-luvulla ei leipäjonoon voinut turvautua”, eräs kyselyyn vastannut, köyhän lapsuuden elänyt nainen muisteli. Kuva Helsingin Kallion leipäjonosta vuodelta 1993. Kuva: Sanoma-arkisto / Pentti Nissinen
”60- ja 70-luvulla ei leipäjonoon voinut turvautua”, eräs kyselyyn vastannut, köyhän lapsuuden elänyt nainen muisteli. Kuva Helsingin Kallion leipäjonosta vuodelta 1993. Kuva: Sanoma-arkisto / Pentti Nissinen

Köyhä lapsuus on tehnyt joistakin säästäväisiä aikuisia. Jotkut taas laittavat mielellään kaiken menemään nyt kun kerran voivat.

”Olen lopettanut rakkaan harrastuksen, koska ei ollut varaa päivittää harrastusvälineitä sopivan kokoisiksi. Olen syönyt suolakurkkuja purkista, kun muutakaan ei ollut. Olen hävennyt aivan jumalattomasti sitä, että olimme köyhiä. Olen kiljunut pää punaisena äidilleni, kun en pystynyt ymmärtämään miksei meillä ollut varaa mihinkään.”

Näin ruokakirjailija ja bloggaaja Hanna Gullichsen, 37, kuvaili kolmisen viikkoa sitten blogissaan, millaista oli elää lama-ajan Suomessa. Katkera Hanna ei sano olevansa köyhästä lapsuudestaan, mutta valtavaa häpeää hän on tuntenut. Pyysimme hiljattain myös Me Naisten lukijoilta kokemuksia köyhästä lapsuudesta. Moni niukuudessa elänyt kertoi tunteneensa Hannan tavoin valtavaa häpeää. Mutta eivät kaikki.

Vastauksista selviää myös se, että köyhä lapsuus on tehnyt joistakin säästäväisiä aikuisia, mutta jotkut taas laittavat mielellään kaiken menemään, kun kerran voi. Tarinat ovat 60-, 70, 80- ja 90-luvulta. Kaikki vastaajat olivat naisia.

Nälkä ei ollut harvinainen tunne

”Perheeni köyhyys näkyi lapsuudessani niin, että ei ollut varaa ostaa uusia vaatteita. Ainoastaan kevätjuhliin sain uuden paidan ja farkut. Niillä piti pärjätä vuosi.

Muistan myös sen, että minulla oli usein nälkä, mutta jääkaapissa ei ollut muuta kuin kananmunia, ketsuppia ja valo. Meninkin usein mummolaan syömään, että sain vatsan täyteen.

Viikkorahaa en saanut vanhemmilta koskaan, mutta isovanhemmilta sain joskus taskurahaa. Ensimmäiselle ulkomaanmatkalleni pääsin 13-vuotiaana. Tuttavaperhe kai sääli sen verran, että otti minut mukaansa pakettimatkalle. Stereot ja videot olivat vain haave – mutta oli meillä radio ja tv.

Vasta yläasteella tajusin, miten niukasti perheessämme elettiin. Köydä lapsuus on vaikuttanut minuun niin, että nyt aikuisena jääkaapissa on aina pakko olla ruokaa. Elän edelleen niukasti, vaikka nyt olisi varaa parempaankin. Halveksin tuhlailevia ihmisiä.” Nainen, 40

”Sossusta ei herunnut penniäkään, ja olimme kokonaisen viikonloppun ilman ruokaa.”

”Vahvin tunne lapsuudessani oli häpeä. Häpesin perhettämme, kotiamme, vaatteitani. Häpesin isäni elämäntapojani, jotka vaikuttivat perheemme taloudelliseen tilanteeseen. Isä oli rakas, mutta pelkäsin hänen epävakauttaan. Hänen rahankäyttönsä oli holtitonta, eikä koskaan voinut tietää, mitä huominen tuo tullessaan. Muistan sen turvattomuuden ja epätietoisuuden, kun ei tiennyt, onko seraavana päivänä ruokaa.

Kun vanhempani erosivat, äitini jäi viiden lapsen – velkojen kanssa – yksin. Kerran äidin oli pakko hakeutua sossuun. Leipäjonoja ei vielä 1960–70-luvulla ollut. Sossusta ei herunnut penniäkään, ja olimme kokonaisen viikonloppun ilman ruokaa. Sitä en unohda koskaan.

Inhosin köyhyyttämme ja jo todella nuorena haaveilin säästäväni tädiltä saamani käsilaukun täyteen rahaa. Kun pääsin kesätöihin nuorena, helpotti. Sain omaa rahaa, joilla hankin kunnollisia vaatteita.

Lapsuuden kokemukset ovat vaikuttaneet minuun nin, että suhtaudun rahaan kunnioittavasti. Osaan todellakin venyttää penniä. Ihmettelen ihmisiä, jotka ottavat pikavippejä. Kaikille pitäisi opettaa järkevää rahan käyttöä ja se, että kaikkea ei voi saada.

Häpesin vuosikausia, mutta en enää." Nainen, 63

”Tuhlaan aina kaikki rahani ja ostan paljon merkkituotteita.”

Köyhä lapsuus ei välttämättä opeta säästäväiseksi

”Makaronivelli oli lapsuudessani yleinen arkiruoka. Ruuan lisäksi köyhyys näkyi muussakin. Toivoin monta vuotta lahjaksi yhtä nukkea, mutta sain sen vasta 10-vuotiaana. Silloin oli nukkeikä jo mennyt ohi. Mieleeni on jäänyt ala-asteelta myös se, kun tietynlaiset collegeasut olivat kovassa huudossa. Pyysin sellaisia itsekin, mutta sain äidin ompeleman aakkosasun. Silloin harmitti.

Joskus nuorempana häpesin perheemme köyhyttä, mutta en enää. Nyt ymmärrän, millainen tilanne meillä oli lapsuudessani. Vanhempani saivat minut nuorena ja opiskelivat, kun olin lapsi. Tosin olen aikuisena ajatellut, että ehkä he olisivat voineet tehdä erilaisia ratkaisuija opiskeluun tai perheenlisäykseen liittyen.

Toivon, että niukka lapsuus olisi vaikuttanut minuun niin, että olisin nuuka. On käynyt päinvastoin. Tuhlaan aina kaikki rahani ja ostan paljon merkkituotteita. En elä yli varojeni, mutta säästämään en ole oppinut." Nainen, 29

”Peruskoulun jälkeen ei ollut mahdollisuutta jatkaa opiskelua, vaan menin töihin.”

Polkupyörä, tv ja luokkaretket jäivät haaveeksi

”Elin lapsuuteni 60-luvulla. Ruoka oli hyvin yksinkertaista: vellejä ja puuroja. Myös ruuan määrä rajoitettiin, sai ottaa esimerkiksi vain kolme lihapullaa. Aina ei ollut aamulla mitään syötävää. Vaatteita oli vähän ja nekin vähiset usein toisten vanhoja. Talvitakki oli aina liian pieni, ja kengät ostettiin joillain kupongeilla. Luokkaretkirahoja ei kotoa saanut, eikä kaverisynttäreitä järjestetty. Itselläni ei ollut peruskoulun jälkeen mahdollisuutta jatkaa opiskelua, vaan menin 15-vuotiaana töihin.

Lapsena en ymmärtänyt, että olimme köyhiä – luulin, että kaikilla oli näin. Toki minua jonkun verran kiusattiin koulussa vaatteiden takia.

Lapsuuteni olot olivat aika huonot, mutta mielestäni olen pärjännyt hyvin olosuhteisiin nähden. Olen nykyään säästäväinen ihminen, mutta myös antelias lapsiani ja lapsenlapsiani kohtaan." Nainen, 57

”Tuopa siinä sitten kavereita kylään.”

”Asuin lapsuuteni pienessä mökissä. Se oli koti viidelle ihmiselle. Häpesin pientä mökkiämme. Sieltä puuttui kaikki se, mitä toisilla oli jo 60-luvulla. Ei ollut sähköä, ei siis myöskään telkkaria. Emme koskaan saaneet uusia vaatteita polkupyörästä puhumattakaan, sillä rahaa oli vain vaatimattomaan ruokaan. Äiti pesi pyykit käsin vanhassa saunassa, talvella autoin veden kantamisessa avannosta saunanpataan.

Kun oli lapsi, alkoholi ja sairaudet kuuluivat jo vanhempien sisarusteni elämään. Niitä minä nuorimpana katselin – ja häpesin. Tuopa siinä sitten kavereita kylään!

Köyhä lapsuus on opettanut minua arvostamaan kohtuullisuutta. Rahaa ei ole ollut törsättäväksi asti koskaan, mutta en ole mikään turhakkeiden haalia. Tykkään yhä elää säästeliäästi, jotta voin ostaa sen, mitä tarvitsen." Nainen, 60

”Kun pituutta tuli lisää, housujen lahkeita jatkettiin eri kankaalla.”

Raha oli tiukilla, mutta rakkautta oli sitäkin enemmän

”Meitä oli kuusi lasta. Äiti oli kotona eli vain isä oli töissä, laitosmiehenä Nokialla. Sain aina isosiskojeni vanhat vaatteet. Kun pituutta tuli lisää, housujen lahkeita jatkettiin eri kankaalla. Äiti teki aina kaiken ruuan itse, leipoi leivät jne. 

Asuimme maalla, jossa kovin moni perhe ei ollut tämän kummoisemmass asemassa. Köyhyys oli normaalia ja siihen tottui. Ei osannut vaatia enempää kuin oli ja kaikki pienetkin asiat lämmittivät sydäntä. Ja vaikka perheellämme ei ollut paljoa rahaa, rakkautta oli sitäkin enemmän.

Köyhyys on vaikuttanut minuun niin, että olen hankkinut itse asunnon ja ammatin – jotta on paikka, missä asua ja tuloja elämiseen. Olen myös kova hamstraamaan ruokaa. Minulla on aina kaapit täynnä kuivamuonaa ja purkkiruokia sodan tai jonkin muun katastrofin varalta. Olen pienipalkkainen, mutta aina olen tullut toimeen omillani." Nainen, 51

”Tienaan tällä hetkellä 3 500 euroa kuussa. Siitä jää hurvitteleuun melkein 1 500 euroa kuussa.”

”En harrastanut lapsena mitään sellaista, mikä maksoi. Ala-asteella kävin ilmaisissa kerhoissa ja yläasteella tanhusin. Pääsin myös ulkomaille tanhureissuille, sillä matkat maksettiin talkootyöllä. Perheen lomamatkat olivat sen sijaan yhtä kuin matka Etelä-Suomeen isomummoa katsomaan. Tai sitten olimme vain kotona. Muistan, että sosiaalitoimisto avusti vielä ylioppilaslakin hankinnassakin.

En silti ajatelllut lapsena, että olimme köyhiä. En huomannut sitä muusta kuin lomista. Köyhyys ei ole myöskään aihettanut minussa ikinä häpeää, koska lapsuuteni oli paras mahdollinen. Isovanhempani kasvattivat minut ja sisarukseni. En koskaan kokenut jääväni mistäään paitsi – ja se mihin rahaa ei ollut, sitä ei tarvittu. 

Lapsuuden niukat olot näkyvät nykyään siinä, että ostan kaupasta kaikista halvinta ja käytän kaiken puhki ennen kuin ostan uutta. Viime keväänä halusin maistaa yhtä uutuusolutta. Se maistui hirveälle, mutta pakkohan se oli juoda. Avopuolisoni ihmetteli sitä ja sanoi, että eihän minun ole pakko, koska en ole enää köyhä. Mutta itsellä asia on syvällä sisimmässä. 

Tienaan tällä hetkellä 3 500 euroa kuussa. Siitä jää hurvitteluun melkein 1 500 euroa kuussa, ja siltikin ostan kaiken alesta ja kirpputoreilta. Otan myös kaiken ilmaisen mielelläni vastaan. Äidille lainaan joka kuukausi rahaa, koska tiedän, miten tiukkaa hänellä on. Pikkusiskoni asuu vielä kotona, enkä halua, ettei sisko kärsi siitä, ettei äidillä ole varaa." Nainen, 28

 

Niukkuus ruokkii luovuutta

”En hävennyt köyhyyttä lapsena enkä ole hävennyt sitä myöskään aikuisena. Niukkuus ruokkii luovuutta. Nykyinen työni pohjautuu ideointiin, jonka opin jo lapsena ja nuorena – siihen, että kaiken voi hyödyntää. Kierrätys ja kotoilu ovat aina olleet elämäntapani.

Lapsena ei ollut varaa harrastaa muuta kuin koulun tarjoamia harrastuksia. Mutta meillä ei köyhyys näkynyt oikeastaan ollenkaan ulospäin. Äitini oli sekä taitava ompelija että loistava kokki. En kärsinyt köyhyydestä. 

Töitä aloin tehdä 13-vuotiaana ja siitä lähtien kaikki lomat kuluivat erilaisissa töissä. Lapsuuden köyhyys ei tehnyt minusta pihiä, mutta olen kyllä järkevä rahankäyttäjä.” Nainen, 58

”Ajattelin varmaan, että tällaista tämä nyt on – eikä tälle voi mitään.”

”En ajatellut lapsena köyhyydestä mitään erityistä. Tai ajattelin varmaan, että tällaista tämä nyt on – eikä tälle voi mitään. Ikinä en sitä hävennyt. Nyt ajattelen melko samalla tavalla. Se on ollutta ja mennyttä, eikä sille kukaan voinut mitään. Sen lapsuus varmasti opetti, että osaan elää vähällä rahalla – olen aika nuuka ja varoivainen siltä varalta, että joku päivä rahaa ei ehkä olekaan.

Lapsena köyhyys näkyi siinä, että merkkivaatteita ei ostettu ikinä, vaan vaatteet haettiin oman kylän halpahallista. En myöskään saanut omaa stereosoitinta tai radiota. Stereoita pääsin kuuntelemaan kaverini kotona, jossa käytännössä asuin muutenkin.

Sisaruksilta sain joululahjaksi suksia ja luistimia, sosiaalitoimi maksoi silmälasit. Jäin pois luokkaretkiltä ja muista riennoista, mihin tarvitsi rahaa." Nainen, 49

”En mittaa ihmisiä sillä, mitä heillä on – vaan sillä, millaisia he ovat.”

”Muistan, että häpesin joskus vaatteitani ja urheiluvälineitäni koulussa, mutta muuten en oikeastaan huomannut köyhyyttä lapsuudessani lainkaan. En ole myöskään katkera köyhästä lapsuudestani. Ymmärrän, miksi vaatteet olivat mitä olivat. Ja ymmärrän myös äitini masennusta. Kun olin yläasteella, vanhempieni rakentama koti oli pakko myydä – huonolla hinnalla. Myös automme vietiin, koska lyhennykset olivat myöhässä. Se oli raskasta ja surullista.

Kaiken murheen keskellä vanhempani suoriutuivat kasvatuksesta ihailtavasti, eivätkä kaataneet murheitä meidän lasten kannettavaksi. Emme matkustaneet lomilla, käyneet ulkona syömässä, ei ollut viikkorahaa ja karkkipäivä oli pari kertaa kuukaudessa. Mutta onni tuli pienistä hetkistä.

Samoin ajattelen nykyään. Onnellinen voi olla ilman rahaakin ja hienoja juttuja. En mittaa ihmisiä sillä, mitä heillä on – vaan sillä, millaisia he ovat. Köyhyys ei ole ihmisen oma moka, vaan siihen tilanteeseen voi joutua vaikka olisi tehnyt töitä ja yrittänyt kuinka kovasti. Olen oppinut, että elämä ei ole ennakoitavissa – kuka vain voi tippua tyhjän päälle. Siitä voi kuitenkin selvitä – ja elämä jatkuu. Olen nykyään keskituloinen, mutta käynyt läpi konkurssin." Nainen, 40

Psykoterapeutti Lotta Heiskasen mukaan pettäminen vaikuttaa suhteeseen, vaikkei toinen osapuoli siitä tietäisikään.

Kannattaako tunnustaa, jos pettää? Tätä kysymystä moni puolisoaan pettänyt miettii. Jos kyse on yhdestä hairahduksesta, voi tuntua helpommalta ajatukselta jättää kertomatta. Jos pettämisestä ei kerran jää kiinni, elämäähän voi jatkaa niin kuin ennenkin.

Ajatus se mitä toinen ei tiedä, ei voi satuttaa ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Tätä mieltä on Väestöliiton erikoispsykologi ja psykoterapeutti Lotta Heiskanen.

– On harhaluulo kuvitella, ettei pettäminen vaikuttaisi suhteeseen niin kaun kuin toinen ei tiedä. Kumppanit ovat herkkiä huomaamaan, jos toinen on poissaoleva. Se saattaa etäännyttää paljonkin, Heiskanen sanoo.

”Salailu on usein myös raskasta omalle psyykeelle.”

Salailu ja asioiden pimittäminen on usein myös raskasta omalle psyykeelle. Heiskasen mukaan jo sen takia totuuden kertominen voi olla hyvä idea.

Lue myös: Henkinen pettäminen voi satuttaa enemmän kuin fyysinen pettäminen: 9 merkkiä kertovat, oletko menossa liian pitkälle

Miten totuus sitten kannattaisi kertoa kumppanille?

– Kunnioittava suoruus ja aikuismainen vastuunotto omasta teosta ovat tärkeimpiä. Kun kertoo kumppanille pettämisestä, ei ole reilua alkaa syytellä muita siitä, mihin itse on päätynyt. Se voi loukata toista entisestään.

Jos kukaan kumppanisi lähipiiristä ei tiedä, kuka olet, jotain hämärää voi olla tekeillä.

Rakkauspommittajaan ihastuminen, pehmustaminen, ghostaaminen jne. Deittimaailmassa vilisee monia ikäviä ilmiöitä, joille on keksitty hauskoja termejä. Ja taas on keksitty uusi sana yhdelle ikävälle asialle. Metro-sivusto kertoo nimittäin ”jemmaamisesta”.

Jemmaamisessa on kyse siitä, ettei tule koskaan esitellyksi kumppanin vanhemmille, ystäville tai muille läheisille. Kumppani saattaa kyllä itse viettää viikonloppuja esimerkiksi vanhemmillaan tai käydä lounaalla kavereidensa kanssa, mutta kutsua mukaan ei kuulu. Jos turhan usein tuntuu siltä, että joutuu viettämään aikaa yksin, on voinut joutunut jemmaamisen uhriksi.

Paljastaako some?

Jemmaaminen voi näkyä myös sosiaalisessa mediassa. Kumppani saattaa esimerkiksi julkaista Instagramissa kivan kuvan ateriastaan, jonka söi sinun kanssasi. Kuvan yhteydessä ei kuitenkaan ole koskaan mainintaa siitä, kenen seurassa on tullut kokkailtua.

Toisin sanoen sitä tulee täysin piilotetuksi kuin kulunut ja tummunut koru rasiaan. Mutta miksi ihmeessä?

Yksi teoria on se, että jemmaamisen uhriksi joutunut onkin salarakas, jonka jemmaaja haluaa pitää piilossa. Jemmaaja saattaa perustella itselleen toisten ihmisten tapailun, koska ei ole vakavissaan salarakkaansa kanssa. Eihän siitä ole edes mitään todisteita.

Tietysti ennen kuin diagnosoi itsensä jemmaamisen uhriksi, kannattaa miettiä, voisiko kyse olla jostain muusta – varsinkin jos suhde on tuore, ettekä tunne toisianne kovin hyvin. Ehkä kumppanisi on sinua kärsivällisempi tyyppi eikä hän halua julkisesti julistaa rakkauttaan ennen kuin suhde on vakaalla pohjalla.

Lue myös: ”Facebookin parisuhdeilmoituksessa olikin mieheni" – naiset kertovat, miltä tuntuu olla toinen nainen

Aina treffit eivät mene putkeen – vaan esimerkiksi näin: ”Mies pyysi minut baariin, oli aivan kännissä paikalla ja alkoi suoraan kähmiä.”

Oletko joskus ollut todella, todella karmeilla treffeillä? Ei hätää, sitä sattuu kaikille. Kun kysyimme Me Naisten lukijoilta huonoimmista treffikokemuksista, saimme lukuisia kylmää hikeä aiheuttavia muisteloita. 

Selvisi, että treffit voivat mennä pieleen monella tavalla. Vaikka kumppani olisi ihana, treffipaikka voi latistaa deitit. Moni muistelee elokuvatreffejä epäonnistumisena, sillä leffateatterin hämyssä tutustuminen on vaikeaa. Toisaalta kauhunsekaisia tunteita herättävät myös jutusteluun perustuvat kahvilatreffit, joilla toisen kanssa ei synkkaa, eikä mitään juteltavaa ole. 

Huono paikanvalinta on kuitenkin pientä verrattuna öykkäröivään seuralaiseen. Treffitörppöjä on moneen junaan, mutta joitakin yhdistäviä piirteitä epäonnisissa treffeissä silti kyselyvastausten perusteella on. Varma epäonnistuminen syntyy esimerkiksi tällä reseptillä: runsaasti alkoholia, itsekehu pääasiallisena puheenaiheena, seksiehdotukset ensimmäisen kymmenen minuutin aikana ja haluttomuus ymmärtää, mitä EI tarkoittaa.

Vertaistueksi karmeille treffeille joutuneille, järkyttävien treffien top 15:

Numero 15: Yksisanainen kahvittelija

”Huonoimmat treffit ovat olleet perus kahvit, joilla mies ei saanut suustaan muuta kuin 'ai jaa' ja 'hmm'. Ja vastasi kysymyksiin yhdellä sanalla. Eipä siinä oikein yksin saanut keskustelua aikaiseksi.” Treffailtu on jo tarpeeksi

Numero 14: Suuruudenhullu

”Liian suureelliset: käytännössä täysin tuntematon ihminen haluaa heti käyttäytyä kuin oltaisi pari, ja kaikesta (ne ruusut, samppanjat ja limusiinit) olisi pitänyt vaikuttua ja ihastella viehkosti.” Nimetön

Tyyppi puhui koko treffien ajan itsestään.”

Numero 13: Parturoitu pihistelijä

”Olen ollut treffeillä, jos treffiseuralainen oli ensin 45 minuttia myöhässä, koska oli ollut parturissa. Tätä hän ei pyydellyt edes anteeksi. Istuimme ravintolassa, jossa seuralainen ei edes kysynyt, haluanko syödä tai juoda jotain. Istuimme baarissa, juttelimme syömättä ja juomatta, kumpikaan ei tilannut mitään.” Evelyn

Numero 12: Leuhka mansplainaaja

”Rahalla leuhkiva henkilö, joka ei meinannut kestää ajatusta, että minä maksan oman osuuteni treffeistä. Sain muutenkin kuulla mansplainaamista ja esimerkkejä siitä millainen on kunnollinen nainen ja kuinka sellainen käyttäytyy. Ei jatkoon.” Pau

Numero 11: Saldokerskailija

”Ihminen kerskaili varallisuudellaan ja rahoillaan. Muuta puhuttavaa tällä komistuksella ei ollutkaan. Olisi mielellään esitellyt saldojaan eri tileillä josta mainitsi moneen kertaan. Oli maininnut lukevansa kirjoja. Yritin ottaa sen puheeksi, ja kävi ilmi, että hän oli lukenut pätkiä vain sieltä täältä! Huh huh.” Ikäneito uudelleen

Numero 10: Itserakas haukkuja

”Tyyppi puhui koko treffien ajan itsestään. Ei kysynyt mitään minusta, ja kun kerroin jotain itsestäni, hän ohitti sen kokonaan. Päätin lopulta, etten sano itsestäni mitään, vaan utelin hänestä lisää. Hän vain innostui. Haukkui myös pomonsa ja työpaikkansa ja valitti, ettei tiedä mitä elämässään tekisi. Lapsellista käytöstä, vaikka mies oli yli 30-vuotias.” Treffeillä87

Hän oli todella humalassa ja pilvessä ja vakuutti rakastavansa minua.”

Numero 9: Tunnekylmä keskeyttäjä

”Mies sanoi minulle kesken lauseeni, ettei hän tunne mitään, ja eikö olekin hyvä, että hän sanoi sen suoraan.” Nimetön

Numero 8: Rakastunut pilviveikko

”Hän oli todella humalassa ja pilvessä ja vakuutti rakastavansa minua. Ne olivat toiset (ja vikat) treffit kyseisen henkilön kanssa.” Nimetön

Numero 7: Krapulainen arvostelija

”Mies tuli paikalle krapulassa ja hikoilevana. Hän arvosteli avoimesti ulkonäköäni ja olemustani. En lähtenyt aiemmin, koska tilanne oli paikoin niin huvittava, että nauroin ääneen. Puolen tunnin kuluttua sain tarpeekseni ja lähdin.” Hattis

Numero 6: Ruinaaja

”Mies vain katseli vierestä kun join oluen. Sen jälkeen hän ehdotti seksiä, mihin en suostunut. Tämän jälkeen hän pyysi 'edes suihinottoa'.” Greta

Numero 5: Kännikähmijä

”Mies pyysi minut baariin, oli aivan kännissä paikalla ja alkoi suoraan kähmiä. Läksin pois noin kolmen minuutin jälkeen.” Missä on herrasmiehet?

”Mies toi pussikaljaa ja pornofilmejä katseltavaksi. Tsiisus!”

Numero 4: Ansaitsi ghostauksen

”Mies kutsui minut kahville luokseen ensitreffeille. En saanut kahvia vaan tyyppi alkoi heti käpälöidä eikä uskonut kieltoa. Piti valehdella, että minulla on poikaystävä, että pääsin pois. Ainoa kerta, kun olen ghostannut.” RKW

Numero 3: Kaljoitteleva pornonkatsoja

”Mies toi pussikaljaa ja pornofilmejä katseltavaksi. Tsiisus! Heitin pihalle ja sanoin, että katsele kuule keskenäsi!” Niki

Numero 2: Viinaanmenevä moottoripyöräilijä

”Treffikumppani tuli hakemaan moottoripyöräajelulle. Minulta kysymättä ajoi omalle mökilleen monen kymmenen kilometrin päähän. Siellä otti viinapullon esille ja aikoi alkaa ottamaan. Pyysin, että veisitkö minut takaisin heti, kun ei tälläisesta ollut puhetta. Hän suuttui ja ajoi älyttömän lujaa paluumatkan. Minua pelotti tosissaan.

Kotipihassani hän pudotti minut kyydistä, tarttui puhelimeen, soitti jollekin muulle naiselle ja lähti hiekka pöllyten minulle sanaakaan sanomatta menemään.” Mummukka -55

Numero 1: Itkuinen yöpyjä

”Mies tuli toisesta kaupungista kylään ja oli varautunut jäämään yöksi, jos juttu luistaisi. Kävimme yhdessä kaupassa ja hän koko ajan hipelöi minua. Myöhemmin lähdimme elokuviin. Siellä mies tunki väkisin karkkeja suuhuni ja yritti tehdä kaulaani fritsua, vaikka työnsin häntä kauemmas.

Elokuvan jälkeen sanoin hänelle, että juttu ei nyt toimi, ja haluan hänen lähtevän. Mies alkoi itkeä ja väittää vastaan, ja tämän pienen kohtauksen takia ei sitten ehtinyt viimeiseen bussiin. Minun oli vähän pakko majoittaa hänet.

Aamulla mies käyttäytyi kuin olisimme seurustelleet ja hidasteli mahdollisimman pitkään. Tunnin päästä lähdöstään laittoi viestin, jossa kysyi, löysinkö hänen yllätyksensä... Hän oli piilottanut haisevan t-paidan sohvatyynyjeni väliin.” Missä mun prinssi piileskelee?

Onko kohdallesi osunut yhtä kamalia tai vielä pahempia deittejä? Kerro kokemuksesi kommenteissa.

Parisuhdekouluttaja Sari Liljeström liputtaa riitelemättömyyden puolesta.

”Riitely ei kuulu parisuhteeseen”, sanoo parisuhdekouluttaja Sari Liljeström Parisuhdekeskus Katajasta. Kuulostaa vallankumoukselliselta. Miten niin ei kuulu? Monen pariskunnan ainoa yhteinen harrastus?

–  Riitely on yliarvostettua. Olen kyllästynyt lukemaan siitä, miten riita muka puhdistaa eikä haittaa ketään. Haittaapas,  Liljeström sanoo.

– Kun antaa itselleen luvan riidellä, antaa luvan huutaa, haukkua ja lyödä sanoilla. Jos loukkaa toista pahasti, sanottua ei saa takaisin. Minä tiedän, olen loukannut ja nähnyt, miten toinen pienenee. Entä jos päättäisi, ettei ala riidellä?

Miten sitten ollaan riitelemättä? Ristiriitojen selvittely on Liljeströmin mukaan eri asia kuin riitely. Ideana olisi koettaa selvitellä ongelmia astumatta toisen tontille.

– Ristiriitoja ei saa lakaista maton alle. On erittäin tärkeää selvitellä niitä, vaikka olisi taitamaton ja ajautuisi riitelemäänkin. Parempi sekin kuin hoitaa parisuhdettaan puhumattomuudella: siitä seuraa vain se, että kohta ei ole mitään yhteistä, Liljeström sanoo. 

Nyt ärsyttää

Entäs sitten, kun riitelyttää? Liljeström neuvoo hillitsemään ärtymystään mieluummin kuin ruokkimaan. Siihen saattaa tarvita hiukan pään sisäistä työtä, ehkä jopa pienen tauon tilanteesta. Tunteilleen ei voi mitään, mutta reaktioille voi.

Toki! Pystyyhän siinä olemaan hiljaa, mutta jos hillitsee puolison urpoudesta johtuvan ärtymyksen, kiukku tihkuu läpi ja näkyy naamasta. Lisäksi katkeroittaa. Se ei vissiin ole tarkoitus?

– Pakkohan sitä on vähän päästää ulos: sanoa että nyt ärsyttää ja kovasti. Sanon joskus itse, että ’en oikein tiedä, mihin kiukkuni laittaisin’. Toinen tietysti puolustautuu, jos ei tunne tehneensä mitään, mutta sitten voi vain todeta, että ärsyttää silti. Se pitää saada sanoa.

Entä jos päättäisi, ettei ala riidellä?

Liljeströmin mielestä pitää tiedostaa, että ärtymys kertoo itsestä eikä toisesta. Koska jos miettii rehellisesti, toisena päivänä sellainen käytös ärsyttää, mitä toisena päivänä ei edes huomaa. Iso osa riitelyn estämistyöstä tehdäänkin oman pään sisällä.

Lisäksi olisi Liljeströmin mukaan fiksua puhua läpi se, missä kohdassa selvittely muuttuu riidaksi. Toiset loukkaantuvat jo vääränsävyisestä huokauksesta, toiset kestävät pahempaakin. Liljeströmin omat lapset ovat sitä mieltä, että vanhemmat ovat olleet kovia riitelemään – mutta se, mikä kuulosti riidalta, olikin oikeasti selvittelyä.

– Riitelyn raja menee siinä, astuuko toisen tontille. Saa sanoa, että 'v***u mua hermostuttaa' mutta ei että 'v***n ääliö'.

Saa olla ristiriitoja

Onko parisuhteella toivoa, jos siinä kuitenkin riidellään kauheasti? On! Liljeströmin mukaan ristiriidat eivät tarkoita, että suhde olisi huono. Voisiko jopa olla, että ihminen tiedostamattaan valitsee sellaisen kumppanin, jonka kanssa taistelee eniten?

–  Sitä ei tiedetä, mikä saa ihmisen rakastumaan. Minua kiinnostaa se teoria parinvalinnasta, että kun traumakellot soivat, ne kuullaankin rakkauskelloina. Tiedostamattamme valitsemme kumppanin, joka tarjoaa mahdollisuuden selvittää elämämme peruskysymyksiä. Elämä sellaisen kumppanin kanssa tarjoaa sitten paljon hetkiä, jolloin joutuu kohtaamaan omia pimeitä puoliaan.

Jos hermostuu puolisolle joka kerta samasta aiheesta, kannattaisi taas tehdä vähän töitä itsensä kanssa. Vuorovaikutustaitojen ytimessä on itsetuntemus. Mitä minä oikeasti tarvitsen, mitä vaille tunnun jäävän? Mikä minua niin kovasti tässä loukkaa?

Kaksi kolmasosaa ristiriidoista on sellaisia, joihin ei ole ratkaisua.

–  Jos jumittaa samassa riidassa, on pakko kokeilla uutta lähestymistapaa. Lähtisikö ratkominen vaikka siitä, että ’nyt en syytä sinua vaan haluan ymmärtää, mikä tässä on taustalla. Tiedätkö, että tämä on minulle iso juttu?’ Voipi olla, että puolisossa herää puolustusreaktio silti, mutta fiksu tulee vastaan.

Ajan kanssa helpottaa...?

John Gottmanin mukaan pariskuntien ongelmista kaksi kolmasosaa on sellaisia, ettei niihin löydy ratkaisua.  Niiden kanssa on koetettava elää ja keskittää huomio siihen, mikä tyypissä on viehättävää. Mutta huomio! Yksi kolmasosa on ratkaistavissa – niitä kannattaa ehdottomasti koettaa ratkaista. Riidanaiheet myös vähän muuttuvat eri parisuhteen vaiheissa.

– Itsetuntemusta tulee lisää iän myötä. Sehän ei kyllä ole mikään kaunis kuva, mitä sieltä paljastuu. Mutta kun tajuaa, että on itsekin raivostuttava, kestää puolisoa paremmin.

Eli jos jaksaa käyttää vaikka parikymmentä vuotta ristiriitojen selvittelyyn, saa palkinnoksi mukavan seesteisen parisuhteen?

– No ei. Olen itse ollut kohta neljäkymmentä vuotta naimisissa. Luulin nuorena, että kehitymme jatkuvasti molemmat ja jossain vaiheessa suhteemme on kuin taivas maan päällä. Ei käynyt niin! Iloitsen silti siitä kasvusta, jota näen. Olemme oppineet paljon, ja on jotenkin armollista, kun saa harjoitella saman ihmisen kanssa.

Juttua muokattu 21.8. klo 10.23: Pariskuntien ongelmista onkin kaksi kolmasosaa sellaisia, ettei niihin löydy ratkaisua eikä yksi! Teoria on John Gottmanin, ei Sari Liljeströmin.

Yorkie

Parisuhdekouluttajalta yllättävä neuvo erimielisyyksiin: Puolison kanssa ei pitäisi riidellä

Sari Liljeström, olen ihan samaa mieltä, riita ei ole koskaan hyvä juttu, asiat täytyy yrittää ratkaista keskustelemalla. Joskus toisella on paha olo jostakin, se vain pitää antaa purkautua ja keneen toinen osapuoli sen purkaa, usein juurikin siihen rakkaaseen ja partneriin, se vain pitää ottaa vastaan ja kuunnella. Meillä ei ole riidelty koskaan, mutta annetaan myötätuntoa ja kuunnellaan toisen osapuolen ongelmia, joskus pahan tuulisuutta ja purkautumista. Mutta ne ovat olleet enemmänkin...
Lue kommentti
Vierailija

Parisuhdekouluttajalta yllättävä neuvo erimielisyyksiin: Puolison kanssa ei pitäisi riidellä

Kiitos! Vihdoinkin joku sanoo riitelyn olevan yliarvostettua ja tarpeetonta. En ole koskaan ymmärtänyt miksi toisille on tärkeätä loukata sanoilla rakastamaansa ihmistä. Se, että korottaa äänensä ei tee sanoja tärkeämmiksi tai paremmin kuulluiksi ja ymmärrettäviksi, se tekee ne paremmin jälkeenpäin muistetuksi. Kun on erimielisyyksiä on rauhoituttava, ei hermostuttava - otetaan aikaa, hengitetään syvään ja ennenkaikkea, yritetään nähdä asiat myös toisen näkökulmasta.
Lue kommentti