Lukijat kertovat, millaista oli, kun lapsuus jäi elämättä.

Kokki Teresa Välimäki, 42, kertoi Eeva-lehdessä tällä viikolla rankasta lapsuudestaan. Hän joutui ottamaan paljon vastuuta jo lapsena vanhempien liiallisen alkoholinkäytön ja isän väkivaltaisuuden takia.

– Olisin toivonut ja toivon edelleen, että minä olisin joskus se, josta pidettäisiin huolta, Teresa sanoi lehden haastattelussa.

Nyt Me Naisten lukijat kertovat, millaista on, kun joutuu pitämään huolta itsestään ja kantamaan vastuuta muista perheenjäsenistä liian varhain. Osa kertoo selvinneensä periksiantamattomuudella, osa puolestaan ammattiavun avulla. Eräs kyselyyn vastannut 65-vuotias nainen muistelee, että koulunkäynnistä ei tullut mitään, sillä hän joutui ottamaan liikaa vastuuta jo alle 10-vuotiaana.

”Huolehdin kodin siivouksesta ja kävin ostamassa perheellemme ruokaa jo lapsena. Olin alle 10-vuotias eikä koulunkäynti onnistunut, kun äitiä oli pakko auttaa. Meitä oli useampia lapsia, mutta jotenkin työt lankesivat vain minulle. Myöhemmin vanhempani alkoholisoituvat pahasti ja autoin heitä arjessa. Sen jälkeen, kun isämme kuoli, minä ostin äidilleni juomat kaupasta. Juominen jatkui äidin kuolemaan saakka.

Oma alkoholinkäyttöni loppui kuin seinään, kun näin sen äidin lotrauksen kaljan ja viinojen kanssa. Mutta silti oma äiti – ja myös isä – olivat ja on edelleen kalleinta ja rakkainta maailmassani.” Pikkupiika, 65 

Äiti hylkäsi synnytyssairaalaan

48-vuotiaalla naisella oli surkeat lähtökohdat jo syntymästä asti.

”Vanhempani erosivat jo ennen kuin synnyin, ja äiti hylkäsi minut sairaalaan synnyttämisen jälkeen. Minut sijoitettiin lastenkotiin. Siellä vietin elämäni ensimmäiset seitsemän vuotta. Noilta ajoilta minulla on vain hataria muistikuvia, mutta minut sijoitettiin kuulemma aina johonkin perheeseen, mutta palautettiin aina bumerangina takaisin lastenkotiin. 

”Äidin mukaan pilasin hänen elämänsä.”

Kasvattikotiin minut otettiin 7-vuotiaana, jossa olin noin 15-vuotiaaksi asti. Sitten aloin etsiä omia biologisia vanhempiani ja löysinkin sossun työntekijöiden kanssa biologisen äitini. Hän halusi minut takaisin, joten muutin hänen luokseen. Vuoden yhteiselon jälkeen hän haukkui minut pystyyn – kuinka kamala olin ja että hän ei olisi koskaan ottanut minua takaisin, jos olisi tiennyt, kuinka kamala lapsi olin. Hän vertasi minua isääni ja sanoi, että yhtä kamalia kummatkin. Itse en edes tiennyt tuolloin, kuka isäni on. Tapasin hänet vasta ripille päästyäni, kun hän osti minulle mopokypärän ja antoi bensarahaa. Muutaman vuoden tapailimme, kunnes isä haukkui minut pystyyn erään riidan päätteeksi. Hän sanoi mätäne helvetissä, en tule edes kusemaan sun haudalle. Seuraavan kerran taisimme tavata, kun täytin 40 vuotta. Nyt emme ole olleet yhteydessä 5–6 vuoteen. 

”Suomalaisella sisulla ja periksiantamattomuudella tässä on pärjäilty jotenkuten.”

Äitini luota muutin pois, kun olin asunut hänen kanssaan pari vuotta. Äiti toivoi, että lähtisin pois, jotta hänkin saisi elää omaa elämäänsä. Pilasin vain kuulemma hänen elämänsä. Olen siis huolehtinut itsestäni 18-vuotiaasta asti – ja kasvattanut itse itseni. Eivät ole porukat paljon perään kyselleet, olenko edes hengissä.

”Täytyy vain ajatella, että on kai niitäkin, joilla menee vielä huonommin.”

Olen pärjännyt elämässäni jotenkuten. Minulla ei ole perhettä eikä sukua tukemassa. Nuorena tyttönä olin 15 vuotta avoliitossa, mutta elellyt viimeisen 12 vuotta sinkkuna. Yksin täällä on saanut olla ja elää. Huonoa miestä, kun en huoli ja hyvää en ole vielä löytänyt. Suomalaisella sisulla ja periksiantamattomuudella tässä on pärjäilty jotenkuten. Elämä on mitäänsanomatonta ja vaatimatonta, mutta elän kumminkin. Nyt on vakituinen työpaikka ja piskuinen yksiö. Välillä on tosi yksinäistä, kun ei ole lapsia, ei miestä, ei lemmikkieläimiä... mutta päivä kerrallaan. Täytyy vain ajatella, että on kai niitäkin, joilla menee vielä huonommin. Enkä ole kuitenkaan päihteidenkäyttäjä, vaan pysynyt kaidalla polulla elämässäni vaikeuksista huolimatta.” Niki, 48

Väsynyt selviytymään yksin

41-vuotiaan vastaajan mukaan hänen rankan lapsuuden taustalla olivat isän mielenterveysongelmat. Liika vastuunkanto on vaikuttanut hänen koko elämäänsä.

”Äidillä ei ollut voimia syventyä meidän lasten sielunelämään.”

”Olen joutunut pitämään itsestäni huolta henkisesti lapsesta asti. Isällä oli mielenterveysongelmia – hän oli ailahteleva, arvaamaton ja äärettömän epäkypsä isäksi, joten äiti joutui huolehtimaan meistä kolmesta sisaruksesta käytännössä yksin. Isään ei voinut turvautua, koska hän oli niin epävakaa ja itsekeskeinen, eikä äidillä ollut voimia syventyä meidän lasten sielunelämään. Minulla ei ollut läheisiä välejä myöskään siskoon, eikä elämässäni ollut yhtään turvallista aikuista, jolla olisi ollut voimavaroja ja aikaa kuunnella. Teini-ikäisenä ei ollut juuri ystäviäkään, joille jakaa asioita. Niinpä opin selviytymään murheista ja ongelmista yksin. 

”Elämässäni ei ole yhtään ihmistä, jolle voisin soittaa, kun on paha olo.”

Toimin edelleen niin, että yritän selvittää asiat itse omassa päässäni. Yleensä puhun ystävilleni tai miehelleni vasta silloin, kun asiat ovat jo jonkinlaisessa järjestyksessä päässäni ja pahimmat itkut on itketty. Parikymppisenä opin onneksi, ettei minun tarvitse hävetä itkemistä ihmisten edessä. Se vapautti jonkin verran, mutta on itkeminen edelleen toisinaan vaikeaa minulle. Vetäytyminen yksinäisyyteen pahan olon kanssa on itselleni luontaisinta. Olen joskus surrut sitä, ettei elämässäni ole yhtään sellaista ihmistä, jolle voisin soittaa, kun on paha olo tai suuria kriisejä elämässä. Ehkä pelkään, etteivät ihmiset välitä tai kestä suruani, tai että jotenkin häiritsen ja taakotan heitä liikaa. Mutta jotenkin olen aina selviytynyt. Jos on tehnyt liian tiukkaa, olen hakenut apua ammatti-ihmisiltä. Ehkei olisi tarvinnut, jos minulla olisi ollut vahva sosiaalinen verkosto.

”Yritän oppia pyytämään ja ottamaan apua vastaan.”

Olen totaalisen väsynyt selviytymään yksin, joten yritän nykyään oppia pois itselleni vahingollisesta toimintamallista – pyytämään ja ottamaan apua vastaan ja tukea läheisiltä ihmisiltä. Käyn terapiassa ja lisäksi olen saanut hyvän miehen, jonka kanssa voin harjoitella vähitellen avautumista ja luottamista.” Väsynyt selviytymään yksin, 41

Suurperheessä esikoiselle lankesi suurin vastuu

71-vuotias nainen kertoo, että hänen lapsuudessaan vastuunkanto johtui pitkälti sota-ajan vaikutuksista – ja siitä, että hän oli perheen esikoinen.

”Vastuu pienemmistä sisaruksista oli suuri.”

”Synnyin vuonna 1946, heti sodan jälkeen. Isä oli ollut sodassa kuusi vuotta. Tuohon aikaan tytöt olivat maalaistalossa piian asemassa. Äidillä oli paljon töitä, ja lapsiakin syntyi joka toinen vuosi lisää – yhteensä meitä lapsia oli yhdeksän. Minä olin vanhin lapsi ja jouduin olemaan lapsenpiikana, kantamaan puita ja vettä sekä tekemään töitä pellolla. Ei ollut vesijohtoa eikä sähköjä. 

”8-vuotiaana toimin pikkuveljeni koulukyytinä, koska meillä oli vain yksi pyörä.”

Vastuu pienemmistä sisaruksista oli suuri. 8-vuotiaana toimin pikkuveljeni koulukyytinä, koska meillä oli vain yksi pyörä. Poljin 10 kilometriä päivässä. Nykyään lastensuojelu varmaankin puuttuisi tällaisiin asioihin. 

Opettaja suositteli, että pyrkisin oppikouluun, sillä olin hyvä koulussa ja lukemaankin olin oppinut 5-vuotiaana. Mutta äiti ei olisi halunnut, että menen sinne. Onneksi isä vei minut kuorma-auton lavalla pääsykokeisiin, jotka olivat 20 kilometrin päässä. Kouluun ei kulkenut busseja, joten asuin 1. luokan vieraassa perheessä. Lisäksi sulalla kelillä kuljin kouluun polkupyörällä, 40 kilometriä päivässä. Motivaatio koulunkäyntiin oli kova. Tuohon aikaan Suomessa elettiin jälleenrakennusvaihetta, joten melkein kaikki olivat köyhiä. Opin silloin, että jotta pääsisin kylältä pois, on mentävä oppikouluun ja sitten isompiin ympyröihin. 18-vuotiaana lähdin 200 kilometrin päähän Kuopioon sisäoppilaitokseen. Opiskelin sairaanhoitajaksi, minkä jälkeen pääsin Helsinkiin töihin.” Ritsohvi, 71
 

Vierailija

”Hankin perheelle ruokaa jo alle 10-vuotiaana” – naiset kertovat, millaista on joutua kantamaan liikaa vastuuta lapsesta asti

Onpas tuttuja tarinoita! Vanhin lapsi, isä alkoholisti ja äidillä mielenterveysongelmat. Huolehdin perheestäni ja sisaruksistani täyspäiväisesti 8-vuotiaasta lähtien. Äidille vein sairaalaan tavaroita ja kävin katsomassa. Kotona hoidin kahta vaippaikäistä ja muita sisaruksia. 13-vuotiaana sitten omakin psyyke petti ja jouduin nuorten psykiatriselle osastolle ja sieltä lastenkotiin. Jos jotain lapsuudestani opin, niin ainakin pitämään huolta itsestäni ja toisista, välttelemään alkoholisteja ja...
Lue kommentti

Koira on omistajalleen usein kuin perheenjäsen. Siksi on hyvä varautua muutamaan asiaan, jos suunnittelet treffejä koiraihmisen kanssa.

Toko-treenit. Iltapissat. Raakaruoka. Kun tapailet koiranomistajaa, eteesi tulee monia juttuja, joita et ehkä ole tullut ajatelleeksi.

Olen harrastanut ja omistanut koiria 30 vuotta. Tänä aikana olen kuullut harrastuksestani monenlaisia kommentteja.  

Suurin väärinymmärrys koskee koiran roolia. Harva tajuaa, kuinka tärkeä koira on omistajalleen. Minulle se on perheenjäsen, joka esittelen mieluusti jo ensitreffeillä – jos se vain on mahdollista.

Minulle riittää, että olen itse kaivanut tietoa, kouluttanut koiraani sekä itseäni ja oppinut hyväksymään muutokset, joita koiranomistajuus tuo tullessaan. Kun pentu saapuu kotiin, aikatauluni ja koko elämäni ovat menneet uusiksi. Unelmakoirankaan kanssa ei ole aina kivaa, mutta silti rakastan lemmikkiäni yli kaiken.

”Koira on perheenjäsen, joka esittelen mieluusti jo ensitreffeillä.”

Kenenkään ei tarvitse rakastaa toisen koiraa, mutta rakkaimpien ihmisten olisi syytä ainakin ymmärtää ja kunnioittaa eläintä. Eteen tulee muitakin uusia asioita, jotka kannattaa hyväksyä, kun hyppää parisuhteeseen koiranomistajan kanssa.

Katso koiranaisen lista asioista, jotka hämmästyttävät usein uusia deittikumppaneita, mutta jotka ovat olennainen osa koiranaisen elämää:

1. ”Emmekö me mene viikonloppuisin enää muualle kuin kävelylle ja koirapuistoon?”

Useimmat ystäväni juoksevat perjantai-iltana after workeille ja menevät kumppaniensa kanssa elokuviin tai dinnereille. Minulle viikonloput tarkoittavat laatuaikaa erityisesti koirani kanssa. Koska olen ollut arkipäivät töissä, haluan viikonloppuna olla mahdollisimman paljon yhdessä koirani kanssa. Saan lenkkeillä rauhassa ja ehdin mennä vielä myöhäänkin illalla koirapuistoon. Sieltä löytyy ainakin koiramyönteistä jutteluseuraa.

Joskus uudet kumppanit ihailevat ja innostuvat aluksi tästä erilaisesta, tervehenkisestä tavasta viettää viikonloppua, mutta yleensä muutaman perjantain jälkeen kuviot alkavat kyllästyttää. Harva jaksaa viettää seitsemää tuntia – hyvä jos paria tuntiakaan – ulkona joka päivä. Eikä tarvitsekaan, mutta olisihan se varsinkin aluksi kivaa saada seuraa ulkoiluun, kun ei malttaisi olla erossa kummastakaan: ei uudesta deitistä eikä omasta koirastaan.

Lue myös! Koirapuistossa on parempi deittionni kuin Tinderissä

2. ”Elät aivan eri rytmissä kuin muut ihmiset”

Koirani pentuaikana totuin heräämään aikaisin ja olemaan vielä myöhään yöllä pissalenkeillä. Kun muut vielä nukkuvat krapulaansa pois sunnuntaiaamuna, kahdeksaan mennessä olen ollut koirani kanssa ulkona jo 1,5 tuntia ja usein mietinkin, miksi kahvilat aukeavat niin myöhään pyhänä.

Varsinkin vuorotyötä tekevillä kumppaneillani on ollut vaikeuksia sopeutua tähän rytmiin. Itselleni ja koiralleni aikaisista aamuherätyksistä on tullut jo sen verran rutiinia, että niistä en luovu. Onneksi yöllisiä pissalenkkejä ei ole ollut enää pentuajan jälkeen, mutta kesäiltoina on kiva mennä auringonlaskun aikaan ulos ja pitkälle lenkille, kun ei ole enää liian kuuma.

On hyvä tietää, että koiranaisen lyhyt piipahdus kaupassa tarkoittaa korkeintaan viittä minuuttia, mutta lyhyt ulkoilu voi venyä usean tunnin mittaiseksi.

Suosittelemme! Käyttäytyykö koirasi oudosti, kun harrastat seksiä? Tästä se johtuu

3. ”Voisiko koiran jättää välillä kotiin?

Otan koirani mukaan mahdollisimman moneen paikkaan ja karsin mielelläni menoistani, että voin olla karvakuononi kanssa. Tiedän, että kaikkiin juttuihin en voi ottaa koiraani mukaan ja teen kyllä poikkeuksiakin ja jätän sen kotiin tarvittaessa, mutta en mielelläni kovin pitkäksi aikaa.

”Karsin mielelläni menoistani, että voin olla koirani kanssa.”

Kumppanini ei tarvitse noudattaa samaa elämäntyyliä, mutta ymmärrystä kannattaa olla. Moneen asiaan. Koirani esimerkiksi nukkuu mieluusti sängyssäni, mutta sen voi kyllä tarvittaessa komentaa alas. Autossakin se istuisi mieluiten etupenkillä, vaikka saa sen kiinnitettyä myös taakse turvavyöllä.

On myös asioita, joista ei tingitä: Ruokaa ei anneta pöydästä. Herkun eteen pitää tehdä temppu. Koirapuistossa ei rähinöidä. Tottelevaisuuskoulutusta eli toko-treeniä ei skipata sen vuoksi, että tekisi mieli viettää elokuvailta kotona.

4. ”Ostat koirallesi raakaruokaa ja herkkuja, mutta pihistelet omissa ostoksissasi”

Vaikka koira saa leipäjuustoa, lohta ja täyslihaa, ei kannata odottaa, että sen omistaja syö ja tarjoilee pelkkää gourmeeruokaa.

Käyn todella harvoin enää ulkona syömässä parinkympin dinnereitä. Sen sijaan maksan helposti useamman kympin koiran hyvinvoinnista ja palkkaan sille päivittäin hoitajan kotiin, ettei sen tarvitse olla yksin.

5. ”Koti on joko täydessä kaaoksessa tai olet koko ajan imuroimassa”

Koirakotini elää kovin vaihtelevassa tilassa. Välillä siellä ovat koiran lelut hujan hajan ja pölypallot näkyvissä, mutta kun ne ärsyttävät tarpeeksi kauan, otan imurin ja mopin esiin. Ja täytyy myöntää, että niin tapahtuu nyt useammin kuin koskaan ennen.

En pidä likaisesta kodista enkä epäjärjestyksestä, mutta joskus kun kaikki vapaa-aika menee koiraharrastuksissa ja ulkona, kodin siisteys jää toissijaiseksi. Siivousintoakin tärkeämpää on kiinnittää huomio koiran hyvinvointiin.

6. ”Koirankarvoja löytyy joka paikasta, jopa työtuolista”

Pienenkin koiran karvat voivat leijailla yllättävän pitkälle. Ex-heilani löysi niitä työtakkinsa hihasta ja penkiltään. Itse en saa niitä pois millään, vaikka kuinka kuivaisin vaatteitani kuivausrummussa ja käytän vaateharjaa. Enkä enää osaa hirveästi kiinnittää huomiota karvoihin. Niitä tulee ja menee niin paljon.

Jos koiran karvat ovat jollekin ongelma, silloin kumppani taitaa olla väärä.

Perheen yhteinen aika, jutteleminen, työpaikkaruokalan feta-pinaattipiirakka ja hienot arkikengät –  kun tarkasti ajattelee, löytää arjesta monta ihanaa pientä asiaa!

Psykoterapeutti Maaret Kallio kertoi MTV:n haastattelussa, että tavallista arkea ei arvosteta nykyään riittävästi. Sosiaalisen median perusteella moni tuntuu viettävän täydellistä elämää, ja moni hehkuttaa vain arjen yläpuolelle nousevia kohokohtia.

Arkea aletaan arvostamaan vastoinkäymisten myötä.

– Kun siihen tulee joku uhka, mitä elämä saattaa tuoda kuten onnettomus, sairaus tai jotain muita kriisejä, niin kyllähän se arkinen, tavallinen elämä näyttäytyy silloin ihan kullanarvoisena, Kallio kertoi MTV:lle.

Me Naiset kysyi viideltä naiselta, miksi se aivan tavallinen arki on ihanaa.

1. PERHE JA KAUNIS KOTI

”On ihanaa olla 9- ja 13-vuotiaiden lasten äiti. Heidän jutuilleen saa nauraa joka päivä. Heidän kanssaan on hauska katsella leffoja, jutella, käydä kävelyillä, istua samassa ruokapöydässä päivän kuulumisia vaihtamassa.

”Tavallisena arki-iltanakin voi laittaa kynttilöitä ja katsella ikkunasta, miten ilta tummuu.”

Tykkään myös kovasti kodistamme, jonka olemme vuosien mittaan remontoineet mieleiseksi. Jokaiseen nurkkaan ja kulmaan liittyy onnellisia muistoja, joka päivä on ihana tulla töistä kotiin. Parasta on, jos puoliso on laittanut ruokaa niin, että koko talo tuoksuu. Tavallisena arki-iltanakin voi laittaa kynttilöitä ja katsella ikkunasta, miten ilta tummuu.”

2. OMA AIKA

”Parasta on, kun voin pelata työmatkat sekä mennessä että palatessa Pokemon Go:ta kenenkään häiritsemättä.” 

3. RUOKA JA KAUNIIT TAVARAT

”Arjessa parasta on rakas puolisoni ja meidän ihana pieni kissa. Joka kerta kun silitän kissaa, oikein tunnen, miten stressitaso ja verenpaine laskevat.

”Käytän arkisinkin kauneimpia astioita, jotka omistan, ja iloitsen niiden kauneudesta.” 

Sitten on myös pienempiä arjen ihanuuksia, kuten Hesarin Torstai-liite, josta iloitsen joka torstaiaamu. Työpaikkaruokalassa ilahdun joka kerta hirveästi, kun on feta-pinaattipiirakkaa, joka on lempiruokaani lounasravintoloiden valikoimasta. Muutenkin syöminen ilahduttaa jatkuvasti: rauhassa syödyt aamiaiset, oikein rasvainen kermajuusto leivän päällä, vadelmat suoraan pakastimesta ja vesimeloni. Myös hyvä sää on aina ihana juttu.

Arkisista tavaroistakin koen hyvää mieltä. Käytän arkisinkin kauneimpia astioita, jotka omistan, ja iloitsen niiden kauneudesta. Minulla on muutamat omasta mielestäni tosi hienot arkikengät, joiden jalkaan vetäminen on aina vähintään pienen sisäisen hymyn paikka. Jos onnistun valitsemaan kivat vaatteet töihin tai laittamaan hiukset erityisen kivasti, tai huulipuna mätsää asuun, siitä saan hyvän mielen.”

4. PIENET, OHIKIITÄVÄT HETKET

”Ne ovat niitä pieniä, ohikiitäviä hetkiä: kun höpsöttelemme sohvalla lapsen kanssa ja hän nauraa katketakseen, tai kun mies kuiskaa korvaan, että olen hänelle tärkein kaikista. Ei sitä lämmintä läikähdystä rinnassa tarvitse kauempaa etsiä.”

”Kun tarkemmin ajattelee, arkiset asiat ovat ylellisiä ja etuoikeutettuja.”

5. TOISTEN ILAHDUTTAMINEN

”Myönnetään, en oikein tykkää sanoista arki ja tavallinen. Joka päivä tapahtuu niin paljon pieniä ihania asioita, enkä haluaisi ottaa niitä itsestäänselvyytenä ja sanoa tavallisiksi. Ei ole itsestäänselvää, että perhe on terve, asut omassa kodissa ja jääkaapissa ruokaa – kun tarkemmin ajattelee, arkiset asiat ovat ylellisiä ja etuoikeutettuja.

Jos nyt en jostain erityisesti arjessani tykkää, niin rehellisesti sanoen ruuanlaitto ja siivoaminen ovat toisinaan tylsää puuhaa. Silti nämäkin pienet arkirutiinit tuovat turvallisuuden ja jatkuvuuden tunnetta elämään.

”Hän pyöräili juuri työpaikkani ohi vain siksi, että halusi tuoda keksejä ja antaa pusun.”

Arkipäivissä parasta on esimerkiksi perheen tapaaminen, lemmikkien kanssa leikkiminen, uiminen ja poikaystävän kanssa hengailu. Meille on poikaystävän kanssa kehittynyt huomaamatta tapa ilahduttaa toisiamme pienillä jutuilla: minä saatan kerätä hänelle mustikoita tai viedä yllätykseksi vaikka balettiin. Hän pyöräili juuri työpaikkani ohi vain siksi, että halusi tuoda keksejä ja antaa pusun.

Pidän myös töiden tekemisestä, sillä opin työssäni jatkuvasti uusia asioita, tapaan kiinnostavia tyyppejä ja saan käyttää luovuuttani.”

kotitonttu

5 naista kertoo, miksi tavallinen arki on aivan parasta!

Juuri näin on, arkisia asioita osataan usein arvostaa vasta, kun ne on menetetty. Voi tulla erilaisia vaikeuksia, työttömyyttä, yllättäviä rahamenoja, jokin vakava sairaus tai jopa kuolemantapaus. Itse osaan arvostaa ihan kotona oloa, ei minun tarvitse lähteä minnekään matkoille. Nautin, kun vanha koirani pystyy vielä liikkumaan aika hyvin, joka päivä mennään ulos luontoon. Katselen puita ja eläimiä, juttelen usein muutaman sanan vanhempien ihmisten kanssa, huomaan kuinka se piristää heitä...
Lue kommentti
”Voi jehna, taas sillä naapurin Mirkulla on asiat niin paljon paremmin...” Kuva: Shutterstock

Kateudesta voi päästä eroon monella tavalla. Huonoin tapa on viitata sille tyystin kintaalla.

Laulaja Antti Tuisku kertoi viime viikon Me Naisissa kärsineensä tuntemastaan kateudesta niin pahasti, että haki siihen apua terapiasta. Haastattelussa Antti muistelee vuoden 2011 Emma Gaalaa, jossa Jenni Vartiainen voitti runsaasti palkintoja. Pettymys oli Antille kova.

– Olin ihan paskana, etten taaskaan ollut voittanut mitään. Vielä enemmän olin paskana siitä, että en osannut olla onnellinen rakkaan ystäväni puolesta. Kävin sotaa pääni sisällä. En halunnut olla kateellinen, mutta olin. Minun oli pakko pureutua tunteeseen syvemmin: miksi tunnen näin? Antti kertoi.

Kateus voi olla pahimmillaan haitallinen kierre, joka ajaa syvään katkeruuteen ja kuluttaa omia voimia. Mutta ei kateus ole läpikotaisin haitallinen tunne, se voi auttaakin: asiantuntijoiden mukaan kateus saattaa avata silmät ymmärtämään paremmin esimerkiksi sitä, mitä oikeasti haluaa elämältään.

Kysyimme lukijoiltamme, millaisista asioista he ovat olleet kateellisia ja miten kateus on vaikuttanut heidän elämäänsä. Lisäksi pyysimme heitä kertomaan, mikä on auttanut käsittelemään omaa kateutta.

Kokosimme kyselyn perusteella viisi toimivaa vinkkiä, joiden avulla kateudesta voi yrittää päästä yli.

1. Tunnusta, että olet kateellinen.

”Olen ollut kateellinen paremmasta koulutuksesta monille ihmisille ja myös paremmista ansioista. Koulutuskateus on vaikuttanut minuun niin, että lähdin aikuisiällä opiskelemaan ja nyt haen jatko-opiskelijaksi. Palkkaan liittyvää kateutta en ole saanut nujerrettua, ja se syö kyllä, kun huomaan, etten voi iloita toisen paremmasta työpaikasta. Inhoan itsessäni sitä, että olen kateellinen.

”Koulutuskateus on vaikuttanut minuun niin, että lähdin aikuisiällä opiskelemaan ja nyt haen jatko-opiskelijaksi.”

Helpotusta on kuitenkin tuonut se, että olen pakottanut tunnustamaan asian itselleni. Tuntemani kateus on tunne. Siitä voi päästä yli.”

2. Tarkastele omaa elämääsi kateellisena.

”Tunnen kateutta ystäviäni kohtaan. Heillä on hyvä tukiverkosto ympärillä, ja lapset voi laittaa aina halutessa ja tarvittaessa hoitoon. Meillä lapset ovat olleet kodin ulkopuolella hoidossa tänä vuonna kerran. Yhteinen parisuhdeaika on jäänyt melko vähiin.

”Kateuteen ei ole pakko jumittua.”

Minua kateuden käsittelyssä on auttanut se, että ajattelen sen olevan ohimenevä tunne. Kateuteen ei ole pakko jumittua. Ei ole ystävien vika, jos heillä joku asia on helpompaa kuin itsellä. Usein auttaa myös se, että tunnistaa omasta elämästä niitä asioita, joista joku muu voi olla kateellinen. Ajattelen, että jokaisella on joku asia paremmin tai huonommin kuin muilla.”

3. Yritä olla vertaamatta itseäsi muihin.

”Olen aina ollut serkulleni kateellinen hänen kauneudestaan ja urheilullisuudestaan. Olen kova vertaamaan itseäni muihin, mistä tulee helposti paha mieli. Ainoa asia, mikä auttaa, on vertailun lopettaminen. Jos vertaan itseäni muihin, tulen heti kateelliseksi. Siksi nykyään yritän olla vertaamatta itseäni toisiin ja pyrin vain olemaan oma itseni.”

4. Mieti, miten voisit kehittää itseäsi.

”Eniten kateutta olen kokenut urheiluharrastuksessa. Aina tuntuu, että joku on minua voimakkaampi ja nopeampi. Kateudesta voi päästä eroon parhaiten niin, että tunnistaa omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Silloin on helpompaa kehittää itseään ja voi omaksua kadehtimiaan piirteitä toisilta. Pelkkä kateus ei johda mihinkään, mutta sen avulla voi löytää itsestään paljon voimavaroja toteuttaa itseään.”

”Pelkkä kateus ei johda mihinkään, mutta sen avulla voi löytää itsestään paljon voimavaroja toteuttaa itseään.”

5. Puhu siitä, harmittele ja unohda.

”Olen ollut kateellinen ihmisille monista asioista – usein turhaan. Tämän tajuaminen on auttanut ymmärtämään, ettei kateus ruoki elämässäni mitään erityistä. Sanon aina suoraan, jos olen kateellinen. Ei sillä kannata leukaperiä kiristää tai alkaa kapinoimaan. Paras tapa päästä siitä eroon on puhua siitä ääneen. Silloin kateus muuttuu ensin pikkuhiljaa vain pelkäksi harmitukseksi – ja lopulta se hälvenee kuin itsestään.”

Seksuaaliterapeutti Marja Kihlströmin kehittelemä parisuhdetesti paljastaa, mihin suhteessa kannattaa ensisijaisesti satsata. 

Onko parisuhteeni riittävän hyvä, olemmeko me onnellisia?

Tätä moni suhteessa oleva miettii tasaisin väliajoin. Nyt ei tarvitse enää arvailla: seksuaaliterapeutti (NACS) Marja Kihlström on kehittänyt testin, jossa parisuhteessa elävä voi helposti nähdä, millä tolalla oma suhde on.  

Kihlströmin mukaan parisuhteen tilaa kannattaa testata toisinaan ihan siksi, että arjessa suhde ja siihen panostaminen saattavat helposti unohtua. Testin pyrkimyksenä on auttaa pysähtymään ja miettimään, pitäisikö joihinkin suhteen osa-alueisiin kiinnittää enemmän huomiota.

– Sen avulla voi huomata, olisiko syytä kiinnittää huomiota puhumiseen, läheisyyteen vai siihen, miten tukee kumppanin unelmia. Nämä kaikki vaikuttavat tutkitusti parisuhteen laatuun ja onnellisuuteen, Kihlström kertoo.

Hänen mukaansa moni parisuhde pysyisi huomattavasti paremmassa kunnossa, jos ihmiset osaisivat tarttua vaikeuksiin tarpeeksi ajoissa.

– Vaikka testi onkin kevyt, se voi auttaa tunnistamaan ongelmia ajoissa ja tarvittaessa hakeutumaan avun pariin, Kihlström kertoo.

Kihlströmin kehittelemä testi on julkaistu ensimmäisen kerran hänen Puhu muru -blogissaan.

kerttu

6 kohdan rakkaustesti paljastaa, missä kunnossa parisuhteesi on

Testin vastausvaihtoehdot eivät ihan riitä, mutta kyllä parisuhteemme paranee kokoajan, kun pian tulee 41 vuotta oltua naimisissa ja kulmia on hiottu keinoilla, mitä en missään nimessä enää käyttäisi, mutta kai ne tarvittiin timanttien hiomiseksi. Ihanaa kun tuntee toisen niin, että ei tarvitse missään tilanteessa vetää roolia, vaan voi olla oma itsensä. Huumori ja luottamus, sekä "kipinä" ovat ihania asioita. Rakkaus voi paljon ja todella rakkauden vastakohta on pelko, sekin aikanaan koettu...
Lue kommentti