Sport
Kuva: Mikko Hannula
Kuva: Mikko Hannula

Mikä askarruttaa treeneissä tai syömisissä? Personal trainer, fysioterapeutti, wellness coach ja FAF-kouluttaja Jessica Reiman vastaa!

Pienet vai isot painot? Aamulenkki tyhjällä vatsalla vai aamupalan jälkeen? Parempi kysyä kuin katua! Kirjoita oma kysymyksesi treeniguru Jessica Reimanille tähän. Vastaukset julkaisemme Sport-lehden palstalla!

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Sport
Mia Stellberg asuu suvun vanhalla maatilalla Sipoossa. Kuva: Leif Rosas.

Kilparatsastus ja kansainvälinen ura mallina ovat olleet Mia Stellbergille parhaita elämän opettajia.

Sipoolainen Mia Stellberg, 39, on tehnyt uraa niin mallina, koulupsykologina kuin kilparatsastajanakin. Tällä hetkellä urheilupsykologina hän sparraa urheilijoita yhä parempiin tuloksiin kilpakentillä. Kysyimme Mialta, mitä kaikkea erilaiset urat ovat hänelle opettaneet.

Hyväksy itsesi sellaisenaan

”Teini-ikäni oli täynnä ahdistusta ja angstia. Sain lempinimen lauta, eikä minulla ollut kauheasti kavereita. Haisinkin aina hevoselta, sillä hepat
olivat parhaita ystäviäni. Ne hyväksyivät minut juuri sellaisena kuin olin, 178-senttisenä hammasrautaisena honkkelina. Ratsastaessa oli pakko laittaa murheet syrjään, sillä hevonen saattoi pysähtyäniille sijoilleen, jos ratsastin kiukkuisena. Edelleen rentoudun ja vahvistan keskittymistäni hevosen selässä. Aitona itsenään oleminen ja läsnäolontaito ovat valtteja myös työssäni.”

Uskalla myöntää epätäydellisyytesi

”Aloitin kouluratsastuksessa kilpailemisen 12-vuotiaana. Urani oli täynnä pettymyksiä. Jo kisajännitykseni saattoi välittyä hevoseen, jolloin
aloimme yhdessä uumoilemaan huonoa tulosta. Pettymysten käsittelyssä auttoi, kun ymmärsin, miten haastavia tavoitteeni ovat. Rohkea urheilija, joka ei pelkää häviämistä, on peloton. Rohkeutta on myös tunnustaa virheensä ja heikkoutensa. Tällä hetkellä pidän kilpailemisesta taukoa.”

Neuvottele rauhallisesti

”Hevosen kanssa pitää jatkuvasti neuvotella, jotta yhteistyö onnistuu. Ohjeiden pitää olla selkeitä ja johdonmukaisia. Samaa määrätietoista
luovimista olen hyödyntänyt töissäni. On aivan sama, autanko itsetuhoista teiniä vai mestariurheilijaa, minun on osattava neuvotella rakentavasti. Mietin aina tarkasti, mikä viestini on ja miten saan sen välitettyä selkeästi. Sanojen lisäksi ratkaisevaa on rauhallisuuteni. Se luo levollista ja luottavaista tunnelmaa välillemme.”

"Lähdin pystymetsästä maailmalle. En ollut ikinä matkustanut edes metrolla."

Älä tuomitse, vaan arvosta jokaista

”Peruskoulun jälkeen kokeilin mallinuraa ja lähdin pystymetsästä maailmalle. En ollut ikinä matkustanut edes metrolla. Pian poseerasin huippumalli Gisele Bündchenin kanssa, kun osallistuimme muotitalo Eliten mallikisaan. Kun reissasin maapalloa ristiin rastiin, opin avarakatseisuutta ja sallivuutta. Olimme näytöksissä kaikki samanarvoisia: mustat, valkoiset, homot ja heterot. Vastaanotolleni on helppo tulla, sillä en ikinä tuomitse ketään, en sateenkaariperheitä saati maahanmuuttajia.”

Ole aina oma esikuvasi

”Tulen maanviljelijäperheestä ja olin sukumme ensimmäinen, joka valmistui yliopistosta. Pääsin lukemaan psykologiaa Helsingin yliopistoon ja
valmistuin alle kolmessa vuodessa. Yliopistopiireissä minua kohtaan oltiin aluksi epäluuloisia: eihän nätti heppatyttö voinut olla fiksu. Itse koen, että taustani avartaa maailmankatsomustani ja täydentää osaamistani. Ammennan kaikista uusista kohtaamisista taitoja itsellenikin. Pyrin aina olemaan oma esikuvani. Haluan miettiä kahden vuoden päästä, että tulipa tehtyä hyvin.”

"Toimin psykologina Jokelan kouluammunnassa. Tehtävä oli raskas, sillä olin tragedian uhri itsekin."

Ota työnteko etuoikeutena

”Työskentelin kymmenen vuoden ajan terveyskeskuspsykologina Tuusulassa ja Sipoossa lasten ja nuorten parissa. Työurallani on vain kaksi päivää, jolloin en pystynyt näkemään työssäni mitään hyvää. Silloin toimin psykologina Jokelan kouluammunnassa. Tehtävä oli raskas, sillä olin tragedian uhri itsekin. Hälytin apua ensimmäisten joukossa. Muutama vuosi sitten siirryin yrittäjäksi: valmennan urheilupsykologina niin olympiaurheilijoita kuin aloittelijoitakin ja teen toisinaan mallikeikkoja. Hoidan aina työt täysillä, jotta asiakaskin uskoo paranemiseensa tai menestymiseensä. Taannoin huippuratsastaja kertoi minulle peloissaan joutuvansa EM-kisoihin. Sanoin soittavani pari puhelua, jotta hänen ei tarvitse lähteä. Se oli psykologinen keino saada hänet tajuamaan, että hän ei joutuisi, vaan pääsisi tekemään elämänsä suorituksen kisoissa. Silloin pelkokin hälveni.”

Kerro osaamisestasi rohkeasti

”Mallina juoksin päivittäin kymmenissä castingeissa, joissa oli satoja tyttöjä. Huomasin nopeasti, ettei seiniä pitkin luimuamalla tule huomatuksi vaan konkarit ottavat heti tilan haltuun. Reipastuin ja aloin luottaa itseeni. Kun ihmiset saa vakuuttuneeksi  asiantuntijuudestaan, töitä riittää. Oma olemukseni on myös käyntikorttini. Siksi pidän itsestäni hyvää huolta.”

"Oma olemukseni on myös käyntikorttini."

Rakenna vahva luottamus

”Jos minulla ja hevosella on yhteinen liittouma, yllämme huippusuorituksiin. Samankaltaisen allianssin rakentamiseen pyrin työssäni. Ennen
kuin voin auttaa urheilijaa voittamaan olympiakultaa, meidän pitää yhdessä asettaa tavoite ja tehdä yhteistyötä. Yhdessä voimme purkaa
pelkoja. Se onnistuu vain, kun luotamme toisiimme.”

Mitä lumilautailu huipulla opetti suunnittelija ja yrittäjä Paola Suhoselle? Lue Sportin numerosta 2/2017! Tilaajille luettavissa myös netissä osoitteessa digilehdet.fi

Personal trainer Nanna Karalahden peruskunto parani, kun treenit pehmenivät.

Aamulla aerobinen, illalla puolentoista tunnin puntti. Kun Nanna Karalahti treenasi neljä vuotta sitten fitnessmallikisoihin, arki pyöri kovien treenien ympärillä.

”Mutta mitä enemmän treenasin, sitä huonommaksi kunto muuttui.”

Kun Nanna tuli raskaaksi, arvojärjestys meni uusiksi. Ensimmäistä kertaa hänen piti käsitellä stressiä muilla tavoilla kuin rankalla liikunnalla.

”En mennyt heti salille, kun vähän ketutti.”

Äitiyden myötä hyvinvointi kiri kireän kropan edelle. Treenit pehmenivät ja Nanna oppi rauhoittumaan kevyillä kävelylenkeillä.

”Peruskuntoni on parempi kuin ennen raskautta. Myös palautuminen on tehokkaampaa, kun ei rääkkää itseään joka päivä”, Nanna tietää.

Lue lisää Nannan oivalluksia ja koko haastattelu Sport-lehden numerosta 1/17.

Personal trainer Susanna Miettinen, 21, parantui anoreksiasta opettelemalla rentoutumaan.

”Lukion ensimmäisellä luokalla painoni oli hyvin alhaalla. Niskassani kasvoi vauvanukkaa, ja käteni sinersivät.

Kun luokkakaverini menivät välitunnilla ostamaan munkkipossuja, lähdin juoksemaan kirkkoa ympäri polttaakseni kaloreita. Liikuin tunteja päivässä. Jumppasin myös telkkaria katsoessani.

Lapsena minua oli kiusattu pulleruudesta ja halusin näyttää, että minusta on muuhunkin. Pahimmillaan söin kuin vauva.

Yhdeksännellä luokalla jouduin kuudeksi viikoksi suljetulle osastolle, mutta vielä sekään ei muuttanut ajatusmaailmaani. Kavereilleni selitin silmät kirkkaina, että ihminen voi elää pelkällä vedellä. Poikaystäväni kanssa riideltyäni rankaisin itseäni syömättömyydellä. Ruoka oli omanarvontuntoni mittari.

Äiti vieressä ruokapöydässä

Lukion toisella tutustuin poikaporukkaan, joka oli pelastukseni. Vietin vihdoin normaalia nuoren naisen elämää, enkä keskittynyt pelkkään painoni tarkkailuun. Biletimme ja kävimme mökillä. Bileillan jälkeen pekonipasta maistui taivaalliselta aamupalalta.

Söin lautasen tyhjäksi hyvällä omallatunnolla ensimmäistä kertaa vuosiin. Mieleeni putkahti silti tuhat kysymystä: Paljonko tässä on kaloreita? Voinko syödä tätä? Järkeilin, ettei yksi pekonipasta lihota minua kymmentä kiloa. Käteeni tatuoin espanjaksi muistutuksen ’miksi ei?’

Motivoiduin taas harjoittelemaan syömistä, ja sairaalasta saatu ateriasuunnitelma auttoi alkuun. Siihen oli merkattu grammalleen koko päivän syömiset eli viisi annosta. Pelkäsin yhä lihomista, ja äitini istui vuosia vieressäni, jotta lautaseni tyhjentyi. Välillä tuli takapakkia, kun jätin syömättä välipaloja.

Entä jos sairastuu uudestaan?

Sairaana kovin ahdistus tuli siitä, kun vatsa tuntui täydeltä. Opettelin rauhoittamaan mieleni rentoutumiskasetin avulla. Ymmärsin vähitellen, että syömistä seuraava turvotus ja ahdistus menevät ohi. Myös äidin kanssa jutteleminen auttoi. Tajusin, että elämä jatkuu jokaisen syödyn aterian jälkeenkin.

Opettelin uudestaan syömään myös ravintoloissa. Epätietoisuus ruuan ravintosisällöistä laukaisi ahdistuksen, mutta rentoutuskasetti auttoi siinäkin. Onnistuin syömään pizzan hyvällä omallatunnolla vasta kymmenennen ravintolakäynnin jälkeen.

Itsensä hyväksyminen normaalivartaloisena vei aikaa. Siihen auttoi läheisten tuki, tervehtynyt kehonkuva ja itsensä arvostaminen. Viimeiset kaksi vuotta olen kokenut olevani terve.

”Enää en pelkää lihomista.”

Olen oppinut, että ruuan skippaamisesta olo vain pahenee. Nyt syön viisi kertaa päivässä normaalia kotiruokaa. Lempparini on nakkikastike ja perunamuusi. En enää pelkää lihomista, koska olen nähnyt omin silmin, ettei kerran viikossa nautittu karkkipussi näy missään, kun muuten syö normaalisti. Myös painoni on noussut normaaliin lukemiin.

Elokuussa syntyi esikoiseni. Kun kuulin raskaudestani, mieleeni hiipi pieni pelko siitä, jos syömishäiriö alkaa uudestaan. Pelko on onneksi ollut turha. Minulla oli aikaa tottua kehoni muutoksiin, kiloihin ja pehmeämpään olemukseeni. Nyt katson rakkaudella pientä vauvaani.

Meditoiti avuksi

Nykyään pyrin liikkumaan neljänä päivänä viikossa, mutta en enää pakota itseäni siihen. Raskausajan pahoinvoinnin takia joinakin viikkoina en liikkunut kertaakaan, mutta se ei ollut enää maailmanloppu. Olen oppinut, että hyvän olon säilyttämiseksi pitää myös levätä.

Salilta olen löytänyt kutsumukseni auttaa muita itsetunnon kanssa painivia. Opiskelin personal traineriksi, koska haluan tulevaisuudessa auttaa syömishäiriöstä kärsiviä terveemmän kehonkuvan muodostamisessa. Entinen anorektikko alkaa usein elää kuin fitnessurheilija. Se tuntuu olevan anoreksiaa hyväksytympi syömishäiriön muoto.

Jatkuvan tekemisen sijaan olen opetellut olemaan aloillaan, lukemaan tai meditoimaan.

Olen ymmärtänyt, että psyykkisesti terveenkin ihmisen elämään kuuluu surua ja ahdistusta, eikä niitä tunteita tarvitse paeta. Enää en lähde huhkimaan salille, kun mieli on maassa, vaan menen lepäämään sohvalle.”

 

Aina ei voi

olla kivaa

Elämään kuuluu myös huonoja oloja ja päiviä, mutta niiden kanssa ­täytyy oppia elämään.

 

Pienet ilot

ovat suurimpia

Aina ei kannata tavoitella kuuta taivaalta. Esimerkiksi kukkien laittaminen piristää päivää.

 

Meditaatio

auttaa

joka kerta

Jos stressaa tai

ahdistaa, istu ja sulje silmät kymmeneksi

minuutiksi. Se helpottaa oloa aina.

Tanssija Haza Hajipoori hakee tanssiin lisää syvyyttä kuumasta bikram-joogasta.

Tanssija Haza Hajipoori, 27, aloitti bikram-joogan neljä vuotta sitten ennen Dance-tv-ohjelmaa. Kuumaan joogasaliin vei toive saada tanssiin lisää venyvyyttä ja syvyyttä.

"Ensimmäisillä tunneilla mietin, mihin olen laittanut itseni. Luulin lajia helpoksi, mutta olin varmasti yksi surkeimmista salissa. Minulta ei aluksi onnistunut esimerkiksi selän venyttäminen sikiöasennossa, kyyryssä säärien päällä. Niska–hartiaseutuni oli niin jumissa!"

Haza ei silti malttanut pysyä poissakaan bikramista, koska se vei hänet täysin tanssin ulkopuolelle.

"Pidän siitä, että pystyn haastamaan itseäni: voin valita salista halutessani kuumemman paikan tai tehdä sarjasta rankemman. Tunnin jälkeen treenitoppi ja -sortsit ovat läpimärät, mutta juuri se fiilis koukuttaa!”

Lue Hazan koko haastattelu 6/2016 Sport-lehdestä!