Sport
Sanna Mustonen rakensi elämänmuutoksen hiljalleen. Kuva: Vesa Ranta
Sanna Mustonen rakensi elämänmuutoksen hiljalleen. Kuva: Vesa Ranta

Oululainen Sanna Mustonen pudotti painostaan kahdessa vuodessa kuusikymmentä kiloa. Se merkitsi Sannalle ystävystymistä kehonsa kanssa. Hän oppi olemaan sille hyvä.

Sanna Mustonen, 38, astelee reippain askelin kahvilaan. Nainen on timmissä kunnossa. Kiinteydestä hän kiittää personal traineriaan Hanna Rutasta, joka piti painonpudotuksen tahdin maltillisena. Myös aktiivinen lihaskuntoharjoittelu otettiin mukaan heti elämänmuutoksen alussa. Korjausleikkauksia ei tarvittu, nahkapusseja ei roiku vatsalla eikä missään muuallakaan. Sanna on ohjannut edellisenä päivänä elämänsä ensimmäisen LesMills BodyPump -tunnin.

– Onneksi kaikki ohjattavani ovat hengissä, hän nauraa.

Sanna sai LesMills-ohjausluvan hiljattain. Heinäkuussa hän valmistuu ravintovalmentajaksi ja syyskuussa personal traineriksi.

Vielä vuoden 2012 syksyllä Sannan painoindeksi huiteli 43:ssa. Hän ei ikipäivänä olisi uskonut, että muutamaa vuotta myöhemmin hän toimisi itse ryhmäliikuntaohjaajana. Paino alkoi nousta elämänmuutosten myötä 22-vuotiaana. Nuorempana Sanna oli ollut urheilullinen ja hoikassa kunnossa. Elämä luisui huomaamatta sellaiseksi, että liikunnalle ja terveelliselle syömiselle ei tuntunut löytyvän aikaa. Oli kiire opiskella ja tehdä töitä. Huonoimpina päivinään Sanna ei syönyt aamupalaa, ei töissä lounasta eikä iltapäivällä välipalaa. Vasta päästyään kotiin hän söi, eikä enää silloin mikään määrä riittänyt.

– Söin eineksiä, rasvaisia ja suolaisia ruokia, leipää, karkkia ja join tuoremehuja.

Sanna sanoo myös reagoineensa tunteisiin herkästi ruualla, olivatpa kyseessä ilot tai surut.

Kun Sanna oli 31-vuotias, hänellä todettiin ylipainosta johtuva metabolinen oireyhtymä, aikuistyypin diabetes, verenpainetauti sekä kilpirauhasen vajaatoiminta. Aineenvaihdunta oli tukossa.

Sanna oli tyytymätön itseensä. Hän voi huonosti ja häpesi lihavuuttaan. Eräänä epätoivon hetkenä marraskuussa 2012 nainen piti itsensä kanssa palaverin. Lääkkeitä oli ”dosetillinen”. Sanna tuskin jaksoi kävellä ruokakauppaan, sillä paino rasitti niveliä.

– Syystalven harmaudessa tajusin, että seinä oli tullut vastaan. Jos en tekisi elämänmuutosta, olisin sairauksieni kanssa pulassa.

Pois mustavalkoisuudesta

Sanna oli kokeillut jo aiemmin monenlaisia dieettejä.

– Milloin piti syödä pelkästään punaisia vihanneksia, milloin pelkkää kaalikeittoa. Joskus piti olla nauramatta ja hengittämättä puoli vuotta, hän heittää ja nauraa dieettiensä järjettömyydelle.

– Ajattelin hyvin mustavalkoisesti. Halusin tuloksia välittömästi, ja dieeteillähän niitä saa, kun nesteitä ja hiilihydraatteja poistuu kehosta. Tulokset vain ovat valheellisia ja kestämättömiä. Ei kukaan voi laihduttaa yksipuolisella dieettiruualla pysyvästi. Paino palaa väistämättä takaisin.

Sanna oli törmännyt vuosia aiemmin ravitsemusasiantuntija Patrik Borgin kirjaan Rentoa painonhallintaa, jossa vakuutettiin, että laihduttaja voi syödä niin paljon kuin haluaa stressaamatta ja ruuasta nauttien, kun tekee sen oikein. Taikakonstit eivät laihduttajaa auta.

– Etsin järkevää keinoa painonhallintaan. Tunsin tarvitsevani tukea kestävän elämänmuutoksen aikaansaamiseksi. Jos alkaisin treenata, se ei saisi olla mitään pitsinnypläystä.

Sanna löysi Hanna Rutasen ja sopivasti alkamassa olevan liikuntakeskuksen painonhallintaryhmän.

– Hannalla oli korvaamaton vaikutus onnistumiseen. Hänellä on hyvä huumorintaju ja mahtava asenne, mutta hän on silti ammatillinen ja napakka.

Kynnys mennä kuntosalille ensimmäistä kertaa oli korkea, mutta kukaan salilla ei katsonut nenänvartta pitkin. Parinkymmenen hengen ryhmässä oli reilusti ylipainoisia mutta myös elämäntapojensa fiksaajia, joilla ei ollut juuri pudotettavaa painostaan.

– Se, ettemme olleet samasta puusta veistettyjä, oli rikkaus. Kävimme hyviä keskusteluja ja teimme viikkotehtäviä välillä yhdessä.

– Huippuhetkeni oli, kun jaksoin ensimmäisen tanssitunnin alusta loppuun ilman, että syke nousi järjettömiin lukemiin. Sekin tuntui hienolta, että sain salilla rautaa todella paljon ylös jo alusta lähtien.

Ylipainoisten jalkavoimat ovat usein hyvät. Sanna lisäsi treenimäärää alkuvaiheen kolmesta kerrasta viiteen parin kuukauden jälkeen, koska treeni tuntui niin kivalta.

Ei pelkkää treeniä

Ryhmässä Hanna pani kuntoon perusasiat, syömisen ja liikkumisen.

– Oleellista oli ymmärtää, ettei pelkkä treeni laihduta. Laihduttaessani söin noin 1600–1700 kaloria päivässä. Mikään ruokalaji ei ollut kiellettyä, mutta oli tajuttava, että jos vetää sisuksiinsa kaksi suklaalevyä kerralla, sillä on seurauksensa.

Sannan oli opeteltava syömään oikein. Nälästä hän ei joutunut kärsimään. Pikemminkin mietitytti, mihin hän tunkee kaiken sen ruuan, mitä suositeltiin syömään. Sanna oli tottunut olemaan syömättä pitkiä aikoja, ja syömään kerralla paljon.

– Kehon normaali ruokailurytmi oli aktivoitava. Vaikeinta oli opetella syömään aamupala sekä vieroittautua leivästä.

Nykyään Sanna syö kuusi kertaa päivässä. Kaksi päivän aterioista koostuu lämpimästä kotiruuasta, ja leipää kuluu vain muutama viipale viikossa. Tuoremehuja hän ei käytä. Proteiinit tulevat rahkasta, maitotuotteista, lihasta ja kalasta.

– Kun elimistö saa proteiinia riittävästi, makeanhimo vähenee. Herkut kuuluvat juhlahetkiin.

Sannan painonpudotuskäyrä oli mutkikas kuin ohdakkeinen polku. Alussa hänen tavoitteensa olivat niin hurjat, että Hannan oli laitettava jäitä hattuun.

– Kävin monta kertaa metsän puolella opetellessani uusia tapoja. Ongelma on usein siinä, että esimerkiksi normaaliin elämään kuuluvat syntymäpäiväjuhlat ja herkuttelut ajatellaan epäonnistumisena. Niin minäkin tein. Hanna opetti etenemään rauhallisesti.

Kysymyksiä itselle

Heti alusta pitäen Sanna tajusi kilpailevansa vain itsensä kanssa. Monissa treeneissä hän hoki itselleen: en anna periksi, en luovuta nyt.

– Pari kertaa itkin kuntosalin lattialla, kun vaadin itseltäni enemmän kuin mihin rahkeet riittivät. Silloin kysyin itseltäni, haluanko palata entiseen. En halunnut.

Hanna kuljetti untuvikkonsa karikoiden yli varmuudella. Jos yksi viikko ei mennyt putkeen, hän kannusti hyppäämään kyytiin seuraavalla viikolla. Ja menneet olisi unohdettu.

Kehittyminen ja tulosten paraneminen urheilusuorituksissa kannustivat eteenpäin. Sanna laihtui puolivuotisen painonhallintaryhmän aikana 18 kiloa, kun tavoite oli 20.

– Se oli hyvä startti, mutta nyt halusin enemmän. Päätin saavuttaa normaalipainon.

Heinäkuussa 2013 Sanna pyysi Hannaa henkilökohtaiseksi personal trainerikseen. Alkoi naisten puolitoista vuotta kestänyt yhteistaival. Laihtuminen nopeutui uusien ruoka- ja liikuntatottumusten myötä. Mitään valmista ruokavaliota Hanna ei tehnyt, vaan Sanna suunnitteli itse syömisensä. Paino putosi kuitenkin nopeammin, koska Hanna tsekkasi Sannan syömiset.

Viikon treenit naiset suunnittelivat yhdessä. Hanna opetti Sannaa rakentamaan viikko-ohjelman tietyin reunaehdoin. Treenaamisessa olisi oltava järkevä logiikka, eli esimerkiksi saman lihasryhmän harjoituksia ei oteta peräkkäisille päiville. Hanna seurasi edistymistä ja kävi Sannan kanssa kerran viikossa harjoituksissa.

Kunnes tuli loppusuora. Viimeiset viisi kiloa lähtivät tuskallisen hitaasti.

– Kehonkoostumukseni oli muuttunut täysin. Lihaksia oli suhteessa niin paljon, että vaakalukema ei enää laskenut, vaikka rasvaa lähti koko ajan.

Joulukuussa 2014 Sanna pääsi viimein tavoitteeseensa. Vaikka olo oli pitkän rupeaman jälkeen väsynyt, mielessä ei käynytkään, että nyt vain fiilisteltäisiin.

– Elämänmuutos on tuonut elämääni paljon hyvää, jota haluan jakaa muille. Siksi aloin myös kouluttautua personal traineriksi. Työssäni koulukuraattorina olen oppinut myös enemmän vaativasta vuorovaikutuksesta ihmisten kanssa.

"Kaverit sanovat, että olemukseni on erilainen kuin ennen. Olen valoisa ja itsevarma."

Omissa käsissä

Nykyään valmentaja-Hanna asuu Norjassa.

– Kukaan ei pidä enää lankoja käsissään minun puolestani. Alkuun se pelotti. Pelkkä tietoisuus siitä, että joku kontrolloi, mitä syöt, auttaa siihen, ettei syö mitä tahansa.

Nyt Sanna elää tasapainoiluvaihetta. Vielä on opittavaa. Kun syöminen on ollut pulmallista koko nuoruus- ja aikuisiän, asiat eivät muutu hetkessä.

Sanna on kuitenkin taistelijaluonne. Hän sanoo, että helppoina päivinä on helppo treenata, mutta timantti on löydettävä silloinkin, kun on maanantai ja sataa räntää. Sanna on timantin löytänyt.

– Pähkinänkuoressa parasta mitä minulle tapahtui, oli löytää yhteys itseni ja kehoni välille.

– Ajattelen, että jos ylipainoa on paljon, on kuin liikkuva pää, jonka mukana kroppa kulkee olematta yhteydessä mieleen. Silloin on vaikeaa tunnistaa nälkää tai mitään muutakaan, mitä keho tarvitsee.

Sanna on virittäytynyt yhä herkemmäksi kehonsa viesteille. Kehosta on tullut hänen paras kaverinsa, jolle hän haluaa tehdä hyvää kuten ystävälle ainakin. Tämä on vaikuttanut kaikkiin osa-alueisiin elämässä. Siihen, kuinka hän tekee työnsä tai millaisina hän näkee muut ihmiset.

– Kun näen ihmiset myönteisesti, hekin näkevät minut sellaisena. Hyvä ruokkii hyvää. 

Marraskuussa 2014 lääkäri antoi luvan lopettaa diabetes- ja verenpainelääkityksen. Annoksia oli pienennetty hissukseen jo pitkin matkaa.

Sanna sai terveytensä takaisin. Miellyttävää on toki ulkonäössä tapahtuneet muutoksetkin. Itsetunto on noussut kohisten.

– Ihmiset, jotka ovat tavanneet minut viimeksi kolme vuotta sitten, eivät enää tunnista minua.

Elämäni oivallukset

Nautinnoksi
Harrastan lajeja, joista aidosti nautin. Kyky liikkua ei ole itsestäänselvyys, vaan etuoikeus.

Ruokarytmi
Kokonaisvaltaisen muutoksen tekeminen on tärkeintä. Kannattaa nähdä vaivaa ruokailurytmin opetteluun.

Kehon puolella
On hyvä olla samalla puolella itsensä kanssa, olla itsensä paras ystävä. Kehoni tekee parhaansa vuokseni.

Oma tsemppari
Uskon itseeni. Jos en uskoisi, on hienoa, että on joku, joka uskoo puolestani ja näyttää sen minulle.

Sport
Mia Stellberg asuu suvun vanhalla maatilalla Sipoossa. Kuva: Leif Rosas.

Kilparatsastus ja kansainvälinen ura mallina ovat olleet Mia Stellbergille parhaita elämän opettajia.

Sipoolainen Mia Stellberg, 39, on tehnyt uraa niin mallina, koulupsykologina kuin kilparatsastajanakin. Tällä hetkellä urheilupsykologina hän sparraa urheilijoita yhä parempiin tuloksiin kilpakentillä. Kysyimme Mialta, mitä kaikkea erilaiset urat ovat hänelle opettaneet.

Hyväksy itsesi sellaisenaan

”Teini-ikäni oli täynnä ahdistusta ja angstia. Sain lempinimen lauta, eikä minulla ollut kauheasti kavereita. Haisinkin aina hevoselta, sillä hepat
olivat parhaita ystäviäni. Ne hyväksyivät minut juuri sellaisena kuin olin, 178-senttisenä hammasrautaisena honkkelina. Ratsastaessa oli pakko laittaa murheet syrjään, sillä hevonen saattoi pysähtyäniille sijoilleen, jos ratsastin kiukkuisena. Edelleen rentoudun ja vahvistan keskittymistäni hevosen selässä. Aitona itsenään oleminen ja läsnäolontaito ovat valtteja myös työssäni.”

Uskalla myöntää epätäydellisyytesi

”Aloitin kouluratsastuksessa kilpailemisen 12-vuotiaana. Urani oli täynnä pettymyksiä. Jo kisajännitykseni saattoi välittyä hevoseen, jolloin
aloimme yhdessä uumoilemaan huonoa tulosta. Pettymysten käsittelyssä auttoi, kun ymmärsin, miten haastavia tavoitteeni ovat. Rohkea urheilija, joka ei pelkää häviämistä, on peloton. Rohkeutta on myös tunnustaa virheensä ja heikkoutensa. Tällä hetkellä pidän kilpailemisesta taukoa.”

Neuvottele rauhallisesti

”Hevosen kanssa pitää jatkuvasti neuvotella, jotta yhteistyö onnistuu. Ohjeiden pitää olla selkeitä ja johdonmukaisia. Samaa määrätietoista
luovimista olen hyödyntänyt töissäni. On aivan sama, autanko itsetuhoista teiniä vai mestariurheilijaa, minun on osattava neuvotella rakentavasti. Mietin aina tarkasti, mikä viestini on ja miten saan sen välitettyä selkeästi. Sanojen lisäksi ratkaisevaa on rauhallisuuteni. Se luo levollista ja luottavaista tunnelmaa välillemme.”

"Lähdin pystymetsästä maailmalle. En ollut ikinä matkustanut edes metrolla."

Älä tuomitse, vaan arvosta jokaista

”Peruskoulun jälkeen kokeilin mallinuraa ja lähdin pystymetsästä maailmalle. En ollut ikinä matkustanut edes metrolla. Pian poseerasin huippumalli Gisele Bündchenin kanssa, kun osallistuimme muotitalo Eliten mallikisaan. Kun reissasin maapalloa ristiin rastiin, opin avarakatseisuutta ja sallivuutta. Olimme näytöksissä kaikki samanarvoisia: mustat, valkoiset, homot ja heterot. Vastaanotolleni on helppo tulla, sillä en ikinä tuomitse ketään, en sateenkaariperheitä saati maahanmuuttajia.”

Ole aina oma esikuvasi

”Tulen maanviljelijäperheestä ja olin sukumme ensimmäinen, joka valmistui yliopistosta. Pääsin lukemaan psykologiaa Helsingin yliopistoon ja
valmistuin alle kolmessa vuodessa. Yliopistopiireissä minua kohtaan oltiin aluksi epäluuloisia: eihän nätti heppatyttö voinut olla fiksu. Itse koen, että taustani avartaa maailmankatsomustani ja täydentää osaamistani. Ammennan kaikista uusista kohtaamisista taitoja itsellenikin. Pyrin aina olemaan oma esikuvani. Haluan miettiä kahden vuoden päästä, että tulipa tehtyä hyvin.”

"Toimin psykologina Jokelan kouluammunnassa. Tehtävä oli raskas, sillä olin tragedian uhri itsekin."

Ota työnteko etuoikeutena

”Työskentelin kymmenen vuoden ajan terveyskeskuspsykologina Tuusulassa ja Sipoossa lasten ja nuorten parissa. Työurallani on vain kaksi päivää, jolloin en pystynyt näkemään työssäni mitään hyvää. Silloin toimin psykologina Jokelan kouluammunnassa. Tehtävä oli raskas, sillä olin tragedian uhri itsekin. Hälytin apua ensimmäisten joukossa. Muutama vuosi sitten siirryin yrittäjäksi: valmennan urheilupsykologina niin olympiaurheilijoita kuin aloittelijoitakin ja teen toisinaan mallikeikkoja. Hoidan aina työt täysillä, jotta asiakaskin uskoo paranemiseensa tai menestymiseensä. Taannoin huippuratsastaja kertoi minulle peloissaan joutuvansa EM-kisoihin. Sanoin soittavani pari puhelua, jotta hänen ei tarvitse lähteä. Se oli psykologinen keino saada hänet tajuamaan, että hän ei joutuisi, vaan pääsisi tekemään elämänsä suorituksen kisoissa. Silloin pelkokin hälveni.”

Kerro osaamisestasi rohkeasti

”Mallina juoksin päivittäin kymmenissä castingeissa, joissa oli satoja tyttöjä. Huomasin nopeasti, ettei seiniä pitkin luimuamalla tule huomatuksi vaan konkarit ottavat heti tilan haltuun. Reipastuin ja aloin luottaa itseeni. Kun ihmiset saa vakuuttuneeksi  asiantuntijuudestaan, töitä riittää. Oma olemukseni on myös käyntikorttini. Siksi pidän itsestäni hyvää huolta.”

"Oma olemukseni on myös käyntikorttini."

Rakenna vahva luottamus

”Jos minulla ja hevosella on yhteinen liittouma, yllämme huippusuorituksiin. Samankaltaisen allianssin rakentamiseen pyrin työssäni. Ennen
kuin voin auttaa urheilijaa voittamaan olympiakultaa, meidän pitää yhdessä asettaa tavoite ja tehdä yhteistyötä. Yhdessä voimme purkaa
pelkoja. Se onnistuu vain, kun luotamme toisiimme.”

Mitä lumilautailu huipulla opetti suunnittelija ja yrittäjä Paola Suhoselle? Lue Sportin numerosta 2/2017! Tilaajille luettavissa myös netissä osoitteessa digilehdet.fi

Personal trainer Nanna Karalahden peruskunto parani, kun treenit pehmenivät.

Aamulla aerobinen, illalla puolentoista tunnin puntti. Kun Nanna Karalahti treenasi neljä vuotta sitten fitnessmallikisoihin, arki pyöri kovien treenien ympärillä.

”Mutta mitä enemmän treenasin, sitä huonommaksi kunto muuttui.”

Kun Nanna tuli raskaaksi, arvojärjestys meni uusiksi. Ensimmäistä kertaa hänen piti käsitellä stressiä muilla tavoilla kuin rankalla liikunnalla.

”En mennyt heti salille, kun vähän ketutti.”

Äitiyden myötä hyvinvointi kiri kireän kropan edelle. Treenit pehmenivät ja Nanna oppi rauhoittumaan kevyillä kävelylenkeillä.

”Peruskuntoni on parempi kuin ennen raskautta. Myös palautuminen on tehokkaampaa, kun ei rääkkää itseään joka päivä”, Nanna tietää.

Lue lisää Nannan oivalluksia ja koko haastattelu Sport-lehden numerosta 1/17.

Personal trainer Susanna Miettinen, 21, parantui anoreksiasta opettelemalla rentoutumaan.

”Lukion ensimmäisellä luokalla painoni oli hyvin alhaalla. Niskassani kasvoi vauvanukkaa, ja käteni sinersivät.

Kun luokkakaverini menivät välitunnilla ostamaan munkkipossuja, lähdin juoksemaan kirkkoa ympäri polttaakseni kaloreita. Liikuin tunteja päivässä. Jumppasin myös telkkaria katsoessani.

Lapsena minua oli kiusattu pulleruudesta ja halusin näyttää, että minusta on muuhunkin. Pahimmillaan söin kuin vauva.

Yhdeksännellä luokalla jouduin kuudeksi viikoksi suljetulle osastolle, mutta vielä sekään ei muuttanut ajatusmaailmaani. Kavereilleni selitin silmät kirkkaina, että ihminen voi elää pelkällä vedellä. Poikaystäväni kanssa riideltyäni rankaisin itseäni syömättömyydellä. Ruoka oli omanarvontuntoni mittari.

Äiti vieressä ruokapöydässä

Lukion toisella tutustuin poikaporukkaan, joka oli pelastukseni. Vietin vihdoin normaalia nuoren naisen elämää, enkä keskittynyt pelkkään painoni tarkkailuun. Biletimme ja kävimme mökillä. Bileillan jälkeen pekonipasta maistui taivaalliselta aamupalalta.

Söin lautasen tyhjäksi hyvällä omallatunnolla ensimmäistä kertaa vuosiin. Mieleeni putkahti silti tuhat kysymystä: Paljonko tässä on kaloreita? Voinko syödä tätä? Järkeilin, ettei yksi pekonipasta lihota minua kymmentä kiloa. Käteeni tatuoin espanjaksi muistutuksen ’miksi ei?’

Motivoiduin taas harjoittelemaan syömistä, ja sairaalasta saatu ateriasuunnitelma auttoi alkuun. Siihen oli merkattu grammalleen koko päivän syömiset eli viisi annosta. Pelkäsin yhä lihomista, ja äitini istui vuosia vieressäni, jotta lautaseni tyhjentyi. Välillä tuli takapakkia, kun jätin syömättä välipaloja.

Entä jos sairastuu uudestaan?

Sairaana kovin ahdistus tuli siitä, kun vatsa tuntui täydeltä. Opettelin rauhoittamaan mieleni rentoutumiskasetin avulla. Ymmärsin vähitellen, että syömistä seuraava turvotus ja ahdistus menevät ohi. Myös äidin kanssa jutteleminen auttoi. Tajusin, että elämä jatkuu jokaisen syödyn aterian jälkeenkin.

Opettelin uudestaan syömään myös ravintoloissa. Epätietoisuus ruuan ravintosisällöistä laukaisi ahdistuksen, mutta rentoutuskasetti auttoi siinäkin. Onnistuin syömään pizzan hyvällä omallatunnolla vasta kymmenennen ravintolakäynnin jälkeen.

Itsensä hyväksyminen normaalivartaloisena vei aikaa. Siihen auttoi läheisten tuki, tervehtynyt kehonkuva ja itsensä arvostaminen. Viimeiset kaksi vuotta olen kokenut olevani terve.

”Enää en pelkää lihomista.”

Olen oppinut, että ruuan skippaamisesta olo vain pahenee. Nyt syön viisi kertaa päivässä normaalia kotiruokaa. Lempparini on nakkikastike ja perunamuusi. En enää pelkää lihomista, koska olen nähnyt omin silmin, ettei kerran viikossa nautittu karkkipussi näy missään, kun muuten syö normaalisti. Myös painoni on noussut normaaliin lukemiin.

Elokuussa syntyi esikoiseni. Kun kuulin raskaudestani, mieleeni hiipi pieni pelko siitä, jos syömishäiriö alkaa uudestaan. Pelko on onneksi ollut turha. Minulla oli aikaa tottua kehoni muutoksiin, kiloihin ja pehmeämpään olemukseeni. Nyt katson rakkaudella pientä vauvaani.

Meditoiti avuksi

Nykyään pyrin liikkumaan neljänä päivänä viikossa, mutta en enää pakota itseäni siihen. Raskausajan pahoinvoinnin takia joinakin viikkoina en liikkunut kertaakaan, mutta se ei ollut enää maailmanloppu. Olen oppinut, että hyvän olon säilyttämiseksi pitää myös levätä.

Salilta olen löytänyt kutsumukseni auttaa muita itsetunnon kanssa painivia. Opiskelin personal traineriksi, koska haluan tulevaisuudessa auttaa syömishäiriöstä kärsiviä terveemmän kehonkuvan muodostamisessa. Entinen anorektikko alkaa usein elää kuin fitnessurheilija. Se tuntuu olevan anoreksiaa hyväksytympi syömishäiriön muoto.

Jatkuvan tekemisen sijaan olen opetellut olemaan aloillaan, lukemaan tai meditoimaan.

Olen ymmärtänyt, että psyykkisesti terveenkin ihmisen elämään kuuluu surua ja ahdistusta, eikä niitä tunteita tarvitse paeta. Enää en lähde huhkimaan salille, kun mieli on maassa, vaan menen lepäämään sohvalle.”

 

Aina ei voi

olla kivaa

Elämään kuuluu myös huonoja oloja ja päiviä, mutta niiden kanssa ­täytyy oppia elämään.

 

Pienet ilot

ovat suurimpia

Aina ei kannata tavoitella kuuta taivaalta. Esimerkiksi kukkien laittaminen piristää päivää.

 

Meditaatio

auttaa

joka kerta

Jos stressaa tai

ahdistaa, istu ja sulje silmät kymmeneksi

minuutiksi. Se helpottaa oloa aina.

Tanssija Haza Hajipoori hakee tanssiin lisää syvyyttä kuumasta bikram-joogasta.

Tanssija Haza Hajipoori, 27, aloitti bikram-joogan neljä vuotta sitten ennen Dance-tv-ohjelmaa. Kuumaan joogasaliin vei toive saada tanssiin lisää venyvyyttä ja syvyyttä.

"Ensimmäisillä tunneilla mietin, mihin olen laittanut itseni. Luulin lajia helpoksi, mutta olin varmasti yksi surkeimmista salissa. Minulta ei aluksi onnistunut esimerkiksi selän venyttäminen sikiöasennossa, kyyryssä säärien päällä. Niska–hartiaseutuni oli niin jumissa!"

Haza ei silti malttanut pysyä poissakaan bikramista, koska se vei hänet täysin tanssin ulkopuolelle.

"Pidän siitä, että pystyn haastamaan itseäni: voin valita salista halutessani kuumemman paikan tai tehdä sarjasta rankemman. Tunnin jälkeen treenitoppi ja -sortsit ovat läpimärät, mutta juuri se fiilis koukuttaa!”

Lue Hazan koko haastattelu 6/2016 Sport-lehdestä!