Hinkkaan pää punaisena parvekkeeni mustunutta ulkoseinää, ja naapurin mies jää ihmettelemään touhuani. Parempaakin tekemistä kun luulisi olevan näin kauniina päivänä.

”Kuvittelen tässä olevani laiturilla mattopyykillä. Haista, tuoksukin on vähän sama. Ja tämä parveke on nyt mun mökki”, yritän selittää.    

Naapurini tuijottaa minua kuin kajahtanutta. 

”Tämä on siis sellainen hätävara. Tulen kesäisin ihan hulluksi täällä kaupungissa. Minun on pakko päästä maalle ja mökille. Ainoa ongelma on, että minulla ei ole mökkiä.”

Mökin vuokraaminen oli jäänyt minulta tänäkin vuonna vain suunnittelun asteelle. Tuntui niin epätodennäköiseltä, että juuri oikeanhenkinen paikka tulisi eteen noin vain, ilman suuria etsintöjä tai mieletöntä tuuria. 

Edes ajatus ruuhkassa istumisesta ei synkentänyt mielikuvaani lapsuudenkesien mökkielämästä. Kuinka kiihkeästi halusinkaan osaksi sitä letkaa, joka kesäviikonloppuisin viilettää kohti armasta työleiriään tai lepokotiaan.

Naapuri ymmärsi tuskani. Kun puolella Suomea on oma mökki, miten voi olla, että noin mökkihullulta se puuttuu! Kotiin mentyään hän meilaa minulle kuvan omastaan. 

Katselen sitä parvekkeella, kun vanhempani soittavat: ”Vieläkö mökkiasia kiinnostaa? Ajateltiin lähteä ajelulle katsomaan paria. Ja tänään pitäisi päättää.”

Kyllä kyllä! En vain millään ehdi mukaan.

Illalla sähköpostiin ilmestyy kuvia pikkuisesta mummonmökistä. Juuri tuollaisen mansardikaton olen halunnut! Piha on sopivasti rempallaan! Mutta talo on sisältä siisti, äiti kehuu.  

Vuokraan mökin koko kesäksi siltä istumalta, näkemättä. Minä, jolle tärkeintä on aina aistia paikan tunnelma.

Ajaessani ensimmäistä kertaa mökille minua jännittää. Kun näen pihan ja astun sisälle taloon, tunnen saaneeni lottovoiton. 

Nyt vouhkaan mökistäni kuin vastarakastunut. Kun muut näyttävät kännykkäkuvia vauvoista ja lemmikeistä, minä esittelen mökkiäni.