– Hirveetä kun me ollaan epäromanttisia, ystäväni kauhisteli minulle puhelimessa.

Kaverini olisi juuri voinut viettää miehensä kanssa viisivuotishääpäivää, mutta töiden, anopin syntymäpäivien ja reissuvalmistelujen keskellä kumpikaan ei ollut muistanut koko asiaa. Päivämäärä pälkähti naisen päähän vasta muutama viikko myöhässä.

Itse en ole sen hyvämuistisempi. Tänäkin vuonna hääpäivä juolahti mieleeni vasta viikko jälkikäteen, kesken kasvimaan kitkemisen.

Kummallista, miten hääpäivän unohtamisesta tulee jopa meille epäromantikoille hieman ikävä olo. Avioliiton vuosipäivänä pitäisi pysähtyä pohtimaan suhdetta, iloita yhteisistä hetkistä ja kohota välillä arjen kauppareissujen, siivoamisen ja kiireen yläpuolelle. Oman parisuhteen tila alkaa huolestuttaa erityisesti, jos ympärillä on ystäviä, jotka joka vuosi käyvät miehensä kanssa gourmet-illallisilla, kylpylöissä tai viikonloppumatkoilla juhlapäivän kunniaksi.

– Muistan hääpäivän helposti – oli se niin suuri juttu elämässä sitoutua toiseen ja luvata rakastaa aina, eräskin ystäväni hehkui.

Entä me huonomuistiset? Naimisiin on menty kyllä rakkaudesta, mutta onhan niitä muitakin syitä. Yksi pariskunta avioitui leskeneläkkeen takia eli turvatakseen perheen toimeentulon, jos puolisolle kävisi huonosti. Toinen siksi, ettei miehen tarvitsisi yhteisen lapsen synnyttyä käydä erikseen tunnustamassa isyyttään.

Itse kuvittelin, etten koskaan voisi unohtaa hääpäivää.

Onneksi muistan itse juhlasta monta asiaa: Otsaani oli purrut edellisenä iltana paarma, ja tuskailin meikin kanssa koko aamun. En saanut punoittavaa pattia piiloon millään pakkelilla. Kun menimme vihittäviksi käräjäoikeuteen, vahtimestari halusi tarkistaa, ettei mukanamme ole aseita. Meillä oli todistajina kaksi käräjäoikeuden työntekijää, joista toisella oli todella lyhyt mutta tyylikäs nahkaminihame. Minua jännitti, mutta naistuomari höpötteli rennosti kesäsäästä. Illallisella meillä oli hauskaa, ja jälkiruuassani oli ainakin vadelmaa.

Ja onhan sen jälkeen tullut muitakin hyviä päiviä.