”Otapa sieltä jääkaapista jugurttia”, kehotan tarhaikäistäni iltapalalle.

”Enkä ota. Isä on sanonut, etten saa ottaa itse.”

”Mikset muka?”

”Jos ruoka on vaikka vanhentunut.”

”Höpö höpö. Ei meillä ole mitään vanhentunutta jääkaapissa”, sanon ja nappaan hänelle hyllystä jugurtin. Vilkaisen viimeistä käyttöpäivää. Se on kolmen viikon takaa.

Täytyy ryhdistäytyä. Alan syynätä jääkaapin sisusta uusin silmin.

Seuraavalla viikolla vilkaisen aamukahvilla maitopurkin kylkeä: maito on mennyt vanhaksi kolme päivää sitten. Maksamakkaran päiväys on kunnossa, mutta reunat kertovat, että säilytysrasia ei ole ollut kunnolla kiinni. Parin viikon kuluttua vihanneslaatikosta löytyy pahasti vettynyt kurkku. Ei voi olla totta! Vastahan minä tämänkin ostin.

Olen aina ollut tarkka ruuan tuoreudesta. En koskaan osta jauhelihaa, jonka parasta ennen -merkintä on voimassa enää vain päivän. Mummolassa minusta sukeutui myös jääkaappipoliisi: aloin käydä salaa isovanhempieni jääkaapin sisältöä läpi siinä vaiheessa, kun havaitsin, että vanhuus oli astunut taloon. Iäkkäät silmät eivät enää nähneet päivämääriä – eikä sodan eläneen sukupolven säästäväisyys antanut periksi heittää ruokaa roskiin. Välillä jäin kiinni: ”Sitä maitoa voi käyttää vielä leipomiseen”, huikkasi mummini. Tai ”tuo kelpaa kyllä koiralle”.

En minäkään mielelläni heitä sapuskaa pois. Tuntuukin hurjalta, että tilastojen mukaan kannan sitä jätteeksi vuodessa melkein oman painoni verran.

Nykyään päivät ja viikot vain kuluvat niin nopeasti, että minä ja ruokavarastoni emme elä samassa tahdissa. En muista käyttää auki jääneitä kermapurkkeja ja olen huono loihtimaan jämistä uusia ruokia. Hedelmiä ostaessani yritän olla maltillinen, mutta tuntuu, että silti ne nahistuvat nopeimmin biojätteeseen.
Tänä aamuna meillä oli leipä loppu. Kaapin perukoilta löytyi onneksi riisikakkupaketti – viime maaliskuulta.
Vastahan minä siivosin tämänkin kaapin.