”Kato nyt mun läskejä”, teinitytöt supisevat bussissa toisilleen ja nipistelevät olemattomia vyötärömakkaroitaan.

Muistan itseni 17-vuotiaana, ja hetken, jota ei ole juuri ollut ikävä. Hollantilaisen vaihto-oppilasperheeni isä oli hövelisti päättänyt auttaa minua kesätyön hankkimisessa, mutta matkassa oli yksi mutka.

”Olet liian pullea. Jos onnistut laihduttamaan, saat ystäväni kahvilasta töitä. Tuon kokoisena et voi mennä keräämään kuppeja asiakkaiden pöydistä”, hän sanoi ja hymyili kuin suurempikin sankari.

Muisto nostaa yhä hien otsalle. Ja omituisen häpeän.
Olin pyöristynyt vuoden aikana monta kiloa, kun olin ottanut kaiken irti paikallisista herkuista, puputtanut maan tapaan lounaaksi vaaleaa leipää ja strösseleitä – sekä syönyt välillä koti-ikävään. Ei minulla itsellänikään ollut kroppani kanssa mikään ykkösolo, mutta viesti tyrmäsi. Kiloissako oli ihmisarvoni?

Nykyään, näinä ulkonäköpaineiden ja syömishäiriöiden aikoina, painosta on vaikea puhua oikealla tavalla. Varsinkin me naiset jurputamme helposti vartalomme vajavaisuuksista tai laihduttamisen tarpeesta, oli siihen syytä tai ei. Vakiovalitus kiloista aikuisten kesken vielä menettelee, mutta lapset pitää siltä säästää.

Eikä ole yksi lysti, missä elämänvaiheessa lapsi tai nuori kuulee kiloistaan kommentteja. Kun oma persoona on vasta kehittymässä ja epävarmuuden aiheita on elämässä muutenkin, läskeillä läimäiseminen voi tehdä suurta tuhoa.

Kilojen kauhistelu voi myös loukata niitä, joilla on oikea ongelma ja huoli terveydestä. Juttelin taannoin kylän komeimpiin poikiin kuuluneen nuoruudenystäväni kanssa, joka on vuosia jojoillut painonsa kanssa. Hän huokaisi luovuttaneena, ettei enää kehtaa mennä ihmisten ilmoille, kun on niin lihava.

Minä selvisin tölväisystä vähällä. Sen verran suutuin, että lähdin aiottua aiemmin Suomeen. En tosin kertonut Hollannin-perheelle oikeaa syytä.

Hommasin kotikylästä kesätyöpaikannurmikonleikkaajana. Siellä sain kävellä juuri sen kokoisena kuin olin.