Marraskuu ei ole koskaan ollut lempikuukauteni.

Sen kamaluuden poteminen on yleensä alkanut jo hyvissä ajoin lokakuussa. Pieni narina ja valitus ovat hiipineet kuin huomaamatta kahvipöytä­puheisiini – ja pimeys on vallannut mielen nopeammin kuin luonto synkentänyt päivät.

Tänä vuonna marraskuu ei varoitellut vaan läiskäisi koko voimallaan kasvoilleni.

Mikä helpotus! Herättyäni pimeään todellisuuteen tajusin kirkkaasti, kuinka valoisat ajat meillä onkaan edessämme. Tässä vaiheessa vuotta olen aivan valmis hellittämään kesän ja syksyn hulinoista. On vapauttavaa, kun saa kääntyä ihan luvan kanssa sisäänpäin ja olla möllöttää omissa nurkissa. Niin tekevät kaikki muutkin.

Yksi ystäväni katoaa marraskuuksi talviunille, toinen villiinnyttää itsensä joulusta, jotta jaksaisi rasittavan kuukauden yli. Minä aion ottaa kaiken irti siitä, että olen kerrankin kotosalla. Mökkeilijäksi ryhtymiseni jälkeen olen viettänyt kotona kokonaisen viikonlopun viimeksi keväällä.

Päätän satsata kahteen asiaan: lämpimiin villasukkiin ja siihen, että meillä elellään ihan hissuksiin. Ei suunnitelmia, ei pakkoa lähteä mihinkään.

Vähän sitä viikonloppuna harjoittelimmekin.

Perjantai-ilta sujui mallikkaasti. Lököilimme sohvalla tyttären kanssa ja mussutimme jäätelöä. Lauantaiaamuna keksin, että lähdemme sirkuksen päivänäytäntöön. Sitä ennen poikkesimme kahvilla kaverin luona. Siellä nuoriso oli ymmärtänyt pimeän ajan arvon: uni maittoi yli puolenpäivän.

Sirkus oli loppuunmyyty. Ostimme liput seuraavalle päivälle ja painuimme elokuviin. Sieltä pikaisesti talvivaateostoksille. Sitten olikin jo kiire saunaan. Jonka jälkeen naapuri pyysi iltateelle.
Sunnuntaina ponkaisin heti aamusta imurinvarteen, jotta ehtisimme näytökseen. Pyörähdimme nopeasti kaupan kautta kotiin. Olin pyytänyt aamulla ystäväni lapsineen syömään ja leipomaan valmistaikinasta joulupipareita.

Rauhoittumisessa taitaa olla vielä opettelemista. Ellei sitten marraskuu yllätä taas – ja tainnuta entiseen malliin.