Nuori nainen kaartaa vauhdikkaasti polkupyörällä maalaisbaarin pihaan, mutta kääntyy pettyneenä ympäri, kun huomaa, että baari onkin jo suljettu.

–Olisitko tarvinnut jotakin? isäntä kuitenkin huikkaa ja saa naisen pysähtymään. Saman tien alkaa kovaääninen, hysteerinen vuodatus.

Onkohan se hullu vai humalassa, aprikoimme me tavaroitamme keräilevät, mökeille valuvat kesäasukkaat hiukan kiusaantuneina.

Ei ollut kumpaakaan.

– Meni hermot, oli pakko päästä ulos rauhoittumaan, nainen ihan tärisee.

– Meidän mökissä viisi lasta juoksee jo kolmatta päivää ympäriinsä ja pitää hirveää elämää. Siellä on omat ja vieraat tenavat, ja niiden vanhemmat siihen päälle. En enää jaksanut kuunnella. Enkä passata sitä sakkia. ­Mökkikin on niin pieni.

Baarinpitäjä nyökyttelee, jatkaa leppoisaa jutusteluaan ja saa naisen vähitellen rauhoittumaan. Hymykin tulee kasvoille, kun isäntä ripustaa talon tarjoamina pyörän sarveen viisi jäätelötuuttia. Yksi jokaiselle kirkuvalle tenavalle tuliaiseksi.

Lähtiessään nainen on selvästi hämmentynyt sympatiasta ja huomiosta, jota saa osakseen tuiki tuntemattomalta. Hiekkatien mutkaan hän katoaa kevein polkimin.

Yksinäisyys kärjistyy kesällä, mutta niin kärjistyy joukossa oleminenkin.

On mahtavaa, kun kesä tuo yhteen ystävät ja sukulaiset. Vain suhteessa toisiin ihmisiin voi tuntea kuuluvansa johonkin. Parhaassa tapauksessa yhteisistä hetkistä jää koko elämää kantavia, hyviä muistoja.

Mutta tiiviissä yhdessäolossa on myös vaaransa. Kun astumme liiaksi toisen reviirille ja puhumme totuuden nimissä suumme puhtaaksi, hienotunteisuus helposti unohtuu. Syntyy tilanteita, joita emme välittäisi myöhemmin muistella.

Ulkomailla kunnioitamme hövelisti paikallisia tapoja ja olemme herkkiä sille, mikä koetaan epäkunnioittavaksi. Samoilla säännöillä pääsee pitkälle kotomaassakin, kun menee visiitille maalaisserkun luokse.