Kansanedustaja Nasima Razmyar kertoo elämäkerrassaan perhesuhteistaan. Kuva: Sanoma-arkisto / Kalle Koponen
Kansanedustaja Nasima Razmyar kertoo elämäkerrassaan perhesuhteistaan. Kuva: Sanoma-arkisto / Kalle Koponen

Kansanedustaja Nasima Razmyarin kertoo tuoreessa elämäkerrassaan pohtineensa, arvostaisivatko vanhemmat häntä enää, jos hän ei olisi politiikassa.

Kansanedustaja Nasima Razmyarin tuoreessa Nasima-elämäkerrassa (Tammi) piirtyy kuva naisesta, joka on halunnut tehdä vanhempansa ja erityisesti isänsä onnelliseksi – ja onnistunutkin siinä.

Nasima kertoo kirjassa, että afgaanikulttuurissa isän ja tyttären välit ovat usein paljon etäisemmät kuin suomalaisessa kulttuurissa.

– Ajatus siitä, että olet lainassa isällä ja lopullinen sijoituspaikkasi on sitten jonkun toisen miehen talo, opetetaan lapsesta asti. Lopullinen sijoituspaikka on aviomiehesi, joka on omistajasi, Nasima kuvailee kirjassa.

Nasiman ja hänen isänsä Daoud Razmyarin suhde on kuitenkin ollut toisenlainen. Koska 1990-luvulla perheineen Suomeen paennut Daoud ei työllistynyt Suomessa, hän ehti viettää aikaa lastensa kanssa. Kirjassa kerrotaan, että isä esimerkiksi järjesti lapsille perjantaisin tietovisan viikon uutisaiheista ja lenkkeili Nasiman kanssa.

Isä ja tytär poliitikkoja

Nasima on perinyt kiinnostuksensa politiikkaan isältään. Isä-Razmyar liittyi jo nuorena Afganistanin kansandemokraattiseen PDPA-puolueeseen. 1980-luvulla hänen poliittinen uransa oli kovassa nosteessa: Razmyar toimi muun muassa varapääministerina, puolueensa talouspäällikkönä ja Kabulin turvallisuudesta vastaavana virkamiehenä.

Nasima muistelee saaneensa Nomyal-veljensä kanssa jonkinlaista erikoiskohtelua serkkujen kesken, koska Nasiman ja Nomyalin isä oli niin merkittävä henkilö.

Näin Nasima kuvailee kirjassa perjantaisten vapaapäivien viettoa isovanhempien luona Kabulissa:

– Isä oli kauhean tärkeä. – – Hän oli korkeassa asemassa. Hän tuli sinne aina perjantaina kesken oman työpäivänsä. Tiedettiin suunnilleen, mihin aikaa hän tulee, ja kun auto mahtipontisesti porskutti pihalle – yleensä mukana oli autonkuljettaja ja toinen auto, turvallisuusauto – kaikki pysähtyi.

Prameaan lähetystöön

Vuonna 1989 Dauod Razmyar lähetettiin suurlähettilääksi Moskovaan. Koko perhe muutti prameaan lähetystöön:

– Lähetystö oli kuin palatsi, poikkeuksellisen iso, ja siihen oli satsattu paljon. Valtavaan eteiseen kun astui, ajatteli, että tähän se varmaan loppuu. Mutta se oli vasta sisääntuloaula, jota seurasivat suuret olohuoneet ja ruokasalit, isän muhkea työhuone – ikinä en ollut nähnyt niin suurta työpöytää – ja nurkassa seisoi biljardipöytä, Nasima kertoo kirjassa.

Nasima ja Nomyal viihdyttivät itseään muun muassa karkailemalla alakertaan palvelusväen luo suklaan ja muiden herkkujen toivossa. Daoud oli suurlähettilään pestissä niin kiireinen, että Nasima muistelee nähneensä isänsä kotona kolmen suurlähettiläsvuoden aikana ehkä kolme kertaa.

Isä itki ensimmäistä ja viimeistä kertaa

Vuonna 1992 tilanne sekä Neuvostoliitossa että Afganistanissa oli muuttunut niin, että Razmyarit joutuivat hakemaan turvapaikkaa Suomesta. Pudotus suurlähetystöstä Rovaniemen vastaanottokeskuksen tyhjään huoneeseen oli melkoinen.

– Muistan, miten vanhemmat hiljaa katselivat sitä huonetta ympäri. Olin koko päivän valittanut siitä, että ruokaa pitäisi saada. Isä näki nurkassa jääkaapin, että hienoa, siellä on varmaan jotain, ja minä ryhdyin jo riemuitsemaan, että lopultakin saa jotain syödäkseen. Kun isä avasi oven, kaappi oli poissa päältä ja tyhjä, ei murun murua. Silloin näin isän ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässäni itkevän, Nasima kertoo kirjassa.

Kesällä 1993 Razmyarit saivat oleskelulupapäätöksen ja kodin Helsingistä. Isa Daoud kannusti lapsia tutustumaan naapurustoon, mutta ei itse voinut hyvin. Molemmat vanhemmat olivat laihtuneet parikymmentä kiloa. Nasima muistelee kirjassa äitinsä olleen avoimemmin masentunut. Isä taas eristäytyi ja oli ankara erityisesti Nasiman veljelle.

”Tiedän, että isä on arvostanut minua ennenkin, mutta luultavasti hän antaa tästä eteenpäin vähemmän elämänohjeita ja uraopastuksia.”

Nasima pärjäsi hyvin koulussa ja kotona. Hänellähän oli motiivi:

– Ajattelin aina, että haluan tehdä isän ylpeäksi, haluan tuottaa vanhemmilleni hyvää mieltä enkä ainakaan kasvattaa taakkaa. Siitä seurasi tolkuton yrittäminen koulussa.

Vaikka lapset pärjäsivät, vanhemmat eivät onnistuneet työllistymään Suomessa.

– Vuodet kuluivat, tuli hetki, jolloin isästä näki, ettei hän jaksa enää. Hän tyytyi niihin muutamaan kymppiin ja sataseen, mitä hänelle toimeentulotukena annettiin.

Suurin lahja: lapsenlapsi

Kuten moni muukin kansanedustaja, myös Nasima on miettinyt, onko kansanedustajan työ sittenkään toimiva tapa vaikuttaa. Kirjassa Nasima myöntää pohtineensa sitä, olisivatko hänen vanhempansa vielä tyytyväisiä häneen, jos hän ei olisi mukana politiikassa. Äidiksi tuleminen on muuttanut Nasiman ajatuksia aiheesta.

– Nyt olen antanut heille suurimman lahjan, mitä he voivat odottaa ja haluta: lapsenlapsen. Lapsen myötä minulla on sellainen olo, että en voi heidän silmissään
epäonnistua, Nasima toteaa kirjassa.

– Tiedän, että isä on arvostanut minua ennenkin, mutta luultavasti hän antaa tästä eteenpäin vähemmän elämänohjeita ja uraopastuksia.