Aloittelen lomaa pikkuruisen mökkisaunani lauteilla.

Lokoisat päivät edessä, ei aikatauluja eikä arjen murheita. Ihanaa!

Löylyhikeä pestessäni käteni hipaisee rintaa. Jokin muljahtaa sormieni alla. Hetkinen. Pakotan itseni rauhalliseksi ja kokeilen kohtaa uudestaan. Kyllä, selvä möykky.

Sitä ei ole ollut siinä aiemmin.

Säikähdän – ja suutun: Hitto tätä naisen elämää! Mistä ihmeestä sitä tietää, mistä möykystä pitäisi olla huolissaan ja mistä ei. Pitikö tämän tulla juuri nyt? Lomakin menee pilalle.

Päätän olla piittaamatta koko möykystä. Joku hormonihäiriö varmaan.

Pystyn huijaamaan itseäni vuorokauden. Kun ystäväni soittaa iloisissa lomatunnelmissa, purskahdan itkuun: ”Löysin kyhmyn rinnastani. Pelottaa.”

Seuraavana arkiaamuna aloitan soittokierroksen lääkäriasemille. Pikkukaupungin yksityiseen mammografiaan pääsisi kuukauden päästä. Miten ihmiset muka pystyvät odottamaan niin kauan? Isommassa kaupungissa tärppää.

Kun ajan kohti lääkäriasemaa, nieleskelen kyyneleitä. Hermostuneena tiuskin tyttärelleni, vaikka se on viimeinen asia, mitä haluan tehdä. Miten hänen käy? Nyt pitää laittaa kaikki paperit ja raha-asiat kuntoon. Tehdä testamentti. Mitä muuta?

Yhtäkkiä tajuan elämän rajallisuuden. Se lyö kovaa. Sitten iskee ikävä ihmisiä. Sitten itsesääli.

Pakotan itseni rauhoittumaan. Rintasyövän paranemisennuste on hyvä. Ja kyhmyähän vasta tutkitaan. Odotushuoneessa hiipii taikausko: olen ollut samassa tilanteessa kaksi kertaa aiemmin. Tällä kertaa se varmaan on se.

Makaan jäykkänä radiologin tutkittavana. Hän sanoo mötikän näkyvän selvästi silmälläkin. ”Mutta vaaraton se on, hyvin todennäköisesti. Unohda se kuukaudeksi ja katsotaan sitten uudestaan.” Olo on kuin puolihirressä.

Palaan kuukauden jälkeen. Yllätyn, kun lääkäri paljastaa säikähtäneensä möykyn kokoa ja selkeyttä. Nyt se on kutistunut niin pieneksi, ettei sitä meinaa löytää.

Olemme helpottuneita, lääkäri ja minä. Tälläkin kertaa kävi tuuri.