Festarikävijän olennaiset: aurinkolasit ja reppu.
Festarikävijän olennaiset: aurinkolasit ja reppu.

Tungosta, hellettä ja korviasärkeviä volyymeja – ihan täydellinen viikonloppu! Keski-ikäinen festarivieras kertoo, miksi rockjuhlaviikonloppu on yhä parasta ikinä.

Tänä kesänä minä ja rakas ystävämme vietimme 20-vuotismerkkipäivää – emme omaamme, vaan tärkeän festarikeikan. Huusimme ja hurrasimme, kun Faith No More -yhtye nousi Seinäjoen Provinssirockin lavalle. Siellä se soitti myös kesällä 1995, jolloin olimme yleisössä huutamassa vähintään yhtä kovaa.

Tässä välissä kalenteriini on sopinut aika monet festarit. Olen nelikymppinen kaupunkilaisnainen, jonka kesäkassan tuhoavat kesämökin tai asuntoauton sijaan viikonloppujen festarimatkat. Parhaina vuosina olen reissussa kaikki sydänkesän viikonloput, mutta heikoimpiinkin sopii ainakin pari visiittiä.

Rakkauteni festarien tunnelmaan syntyi reilusti yli kaksikymmentä vuotta sitten, kun majoituspaikkoina olivat vielä vuotavat teltat ja ravintona kylmät roiskeläppäpitsat lämpimän keskioluen kanssa. Ja koska rakkaus ei ole haalistunut olojen päivityttyä hotellimajoitukseen ja ravintola-aterioihin, en ole keksinyt yhtään syytä lopettaa niillä käymistä. Enkä suinkaan ole yksin. Monilla festarikeikoilla kävijöiden keski-ikä on pikemminkin neljän- kuin kahdenkymmenenviiden tienoilla. Se toki on huomattu festareillakin, joille viime vuosina on rakennettu samppanjabaareja ja fine dining -ravintoloita. Silti monet edelleenkin pitävät sitä kakaroiden puuhana.

Nykyään festareilla juodaan laatuviiniä hassuissa coolereissa. Ilosaari 2014.

Tätä intohimoa on vaikeaa selittää ulkopuolisille. Festaridokailun aika on ohi, ja suosikkibändien keikkojakin näkisi sisäsiististi areenakonserteissa. Siellä ei kuitenkaan saisi mitään niistä eduista, jotka kesä toisensa jälkeen pitävät minut pölyisillä ja paahteisilla hiekkakentillä.

1) Ystävyys vahvistuu

Aikuisen(kin) festariporukan lähtö muistuttaa koululaisten matkaa harrastusleirille. Kuka menee kenenkin kyydillä? Mistä hotellista saa peruutushuoneen vielä edellisenä iltana? Onko pakattuna käsidesi, sadetakki, varalaturi, vedenpitävät laastarit? Missä tavataan, jos tekstiviestit eivät tule läpi? Kuka on porukan luotettavin, jolle voi antaa avaimet jemmaan? Keski-ikäiset ystävykset, jotka enimmäkseen ovat läheisissä tekemisissä vain oman perheensä kanssa ja tapaavat toisiaan pikaisesti kahvitellen, joutuvat yhden viikonlopun ajaksi muodostamaan joukkueen. Yhteispelin on oltava saumatonta, jotta kaikki päätyvät oikeisiin osoitteisiin ja saavat samat tiedot. Rasittavaa säätämistä? Sitäkin, mutta sellainen myös lujittaa ystävyyttä. Samoin kuin se, että festariviikonloppua muistellaan koko seuraava talvi – seikkailuita kun on niin paljon vähemmän kuin nuorena.

Jos kohteen hotellit ovat täynnä, turvaudumme yhä sukulaisiin, tuttaviin ja makuualustoihin. Ruisrock 2010.

2) On mitä muistella

Siinä vaiheessa, kun ikävuodet ylittävät kengännumeron, alkaa heittäytyä piinallisen nostalgiseksi. Muistelee liikuttuneena, miten hienoa oli, kun kaikki koulussa kohkasivat samasta Dallasin jaksosta. Nyt jokainen seurailee somesta vähän omia juttujaan omaan aikaansa. Paitsi festareilla! Siellä ollaan koko porukalla samalla irl-keikalla (irl niin kuin in real life, kuten aidosti uskottava somekansa sanoi ehkä viisi vuotta sitten), kännyköiden verkot ovat alhaalla ja on melkein pakkokin keskittyä hetkeen. Päivitysten sijaan syntyy ihan oikeita live-muistoja. Kuvioon muuten kuuluu, että luen keikan arvostelut aina nimenomaan paikallisesta paperilehdestä, koska se tuntuu niin aidolta asialta.

 

Yksi PMMP:n viimeisen keikkakesän esiintymisistä nähtiin aika kaukaa. Ruisrock 2013.

3) On hetken huoleton

Festarikesä ei ole ikuisen nuoruuden tavoittelua. Keikkamaraton tuntuu lonkissa ja näkyy naamassa ihan eri tavalla kuin nuorena aikuisena. Mutta koska elämä on nyt monimutkaisempaa kuin takavuosina, viikonlopun mittainen pako todellisuudesta on vielä enemmän tarpeen kuin ennen. Kiukuttelevat lapset, sairastelevat vanhemmat ja aviokriisit eivät yllä festarialueen aitojen sisäpuolelle, tai ainakin ne tuntuvat helpommilta kestää, kun on taas hetken saanut hoilata epävireisiä yhteislauluja suosikkibändiensä tahtiin.

Minun ja ystäväni vakiintuneena tapana on tilittää huolet pois ennen festarialueelle siirtymistä, aina samalla terassilla. Ravintola Tintå, Ruisrock 2013.

4) Pääsee osaksi jotain suurta

Muut festarivieraat ovat vähän kuin sukulaiset – ne saattavat olla ärsyttäviä, liian kännisiä ja töniä jonossa, mutta silti niiden kanssa on tultava jotenkin toimeen. Se myös pakkokasvattaa tällaisen omistusasunnossa asuvan sohvaperunan pinnaa ihmeesti. Ja sitä paitsi on salaa jotenkin ihanaa olla osa isoa, vellovaa ihmismassaa. Joka ikinen paikallaolija on nähnyt tarpeeksi vaivaa ja uhrannut aika paljon rahaa päästäkseen samaan paikkaan, samojen esiintymislavojen eteen. Näinä digiaikoina siinä on jotain suorastaan liikuttavan aitoa.

... ja onhan siellä niitä keikkojakin. Glasvegas, Provinssirock 2013.