Liityin puoli vuotta sitten Facebookiin, koska niin kuului tehdä.

Kaikkihan siellä jo olivat: työkaverit, ystävät ja sukulaisetkin. 

Facebook-elämäni alkupäivinä kävin viidentoista minuutin välein tarkistamassa, olinko saanut lisää kavereita. Itse kaivoin esiin kaikki vanhat ystäväni kouluajoilta asti ja jännitin, vahvistaisivatko satunnaiset tuttavuudet kaveripyyntöjäni.

Profiilissani paljastin varovaisesti vain nimeni ja kuvani. Syntymäpäiväni kerroin – en tietenkään vuotta – vain siksi, että saisin kaikilta huomaavaisilta kavereiltani synttärionnittelut. Kävin kylläkin tirkistelemässä toisten profiileja ja sitä, mitä muut kirjoittivat seinälleen. Ihailin nasevuutta, jolla konkarikäyttäjät kertoivat uusista perunoista, liikenteen törpöistä kuskeista ja vauvan nukutusvinkeistä.

Omalle seinälleni sain raapustettua vain: Sari Parkkonen KÄVI HIIHTÄMÄSSÄ. OLI IHANAA. Aktiivisuuteni huipentuma oli, kun lähetin lapsuudenystävälleni ”mitä kuuluu” -viestin, naapurilleni ”lähdetäänkö illalla lenkille” -kysymyksen ja entiselle työkaverilleni vastauksen: ”ilman muuta kohotamme pian maljan kuohuvaa!” Kolme kertaa nostin pystyyn tykkää-peukun ja kahdesti onnittelin päivän synttärisankaria.  

Kahdessa viikossa ymmärsin, että Facebook olisi minulle vain uusi tapa laiminlyödä ystäviäni. Jos tähän asti olin ollut huono kirjeystävä, huono sähköpostiystävä, huono puhelinystävä, sain nyt aimo annoksen lisää syyllisyyttä kannettavakseni. Olinhan epäsosiaalinen sosiaalisessa mediassa.

Digitaalinen minäni ei nimittäin ole sen kummempi kuin oikeakaan. Teoriassa se lähettelee tekstareita, lörpöttelee puhelimessa, ilahduttaa vitsikkäillä sähköposteilla ja pitää näin vilkkaasti yhteyttä seurapiiriinsä. Käytännössä ei. Huonoa omaatuntoani yritän rauhoitella uskomalla, että ystävien välinen läheisyys syntyy muustakin kuin jokapäiväisten kuulumisten reaaliaikaisesta päivittämisestä. Toivon, että juuri siitä muusta!