”Aja varovasti. Sinä olet tärkeä”, huikkaa taksikuski, kun olen maksamassa kyytiäni autokorjaamolle.   

En meinaa uskoa korviani: Sinä olet tärkeä! Hämmennyn niin, että änkytän jotain sekavaa vastaukseksi ja yritän kammeta itseni vikkelästi pois taksista. 

Milloin minulle on viimeksi sanottu tuolla tavalla? Niin kauan sitten, etten edes muista. Nyt kuulen noin vahvan lauseen täysin tuntemattomalta ihmiseltä, joka suomea hieman murtaen, rauhallisella äänellä ja lempeästi hymyillen hyvästelee asiakkaansa. Ihan kuin olisin pyhimyksen tavannut! 

Miten tuohon upeaan lausahdukseen olisi pitänyt vastata? Kiitos, niin olet sinäkin? Huh, huh. Ihan luonnostaan kieli ei moiseen taivu – ei ainakaan vieraalle. Siitäkin on liian kauan, kun olen sanonut niin läheisilleni. 

Kummallista, miten vaikeaa noiden kolmen sanan sanominen on. 

Mutta olen minä yrittänyt. Vähän kömpelösti, mutta kuitenkin. Jos jollakulla lähipiirissäni on vaikeaa, saatan aloittaa tekstiviestin sanoilla ”rakas ystävä”. Ääneen sanon niin paljon harvemmin. Kauniit sanat on helpompi kirjoittaa, siksi me suomalaiset kai olemmekin kännykkä- ja tekstarikansaa. 

Ehkä me vain kerromme toisen tärkeyden omalla tavallamme. Lapselle on helppo sanoa hänen olevan rakas ja ihana. Aikuiselle heitetty huikkaus ”olipa kiva, kun tulit” on usein suuri kiintymyksenosoitus. Ja kun tärkeä ihminen ei itse ole paikalla, puhe pulppuaa: ”On se kyllä aivan mahtavan hieno tyyppi!” 

Viime viikolla vietimme toimituksessa meille tärkeän ihmisen, päätoimittaja Riitta Pollarin läksiäisiä. Hän on arjessa näyttänyt, miten työpaikalla jokainen voi tuntea olevansa tärkeä niin itsenään kuin osana porukkaa. Hän on myös osannut sanoa sen ääneen. Riitan aloittaessa talomme sisältöjohtajana tuosta taidosta saavat nauttia muutkin kuin me.  

Nyt on sinun vuorosi, Riitta: Olet tärkeä! Tulet sen myös kuulemaan.