Maakuntalauluja sateessa

Se on valkoinen. Sillä on ruskea satula, pyöreä lamppu ja pitkävartiset retropeilit, joista vasemmanpuoleinen alkaa aina kovassa vauhdissa pikkuhiljaa vääntyä kohti kuskia. Se on törkeä kopio aidosta Vespasta mutta maksaa puolet vähemmän.
Se on keväällä ostamani, pitkään haaveilemani moposkootteri. Kirjoitan siitä jo toista kolumnia, mutta onneksi se on sen arvoinen.

Ensimmäinen yhteinen kesämme on nyt ohi, ja siksi vihaan syksyä enemmän kuin koskaan. Mopo odottaa edelleen joka aamu uskollisena pihalla, ja toisinaan se heittää minut kilometrin matkan rautatieasemalle, mutta pitkät retkemme ovat tältä vuodelta auttamatta ohi.

Mopoani ei ole tarkoitettu kylmään säähän. Se kuljettaa vaikka kahdeksanhenkisen perheen ylös vuorenrinnettä jossain Vietnamin tai Thaimaan lämmössä, mutta kylmän suomalaisen yön jälkeen se käynnistyy alakuloisesti yskien ja nytkyttelee kohti asemaa kuin vanhus rollaattorilla. Ihan hävettää olla sille häiriöksi.

Mutta meillä oli hieno kesä. Sää suosi. Tosi kuumina päivinä mikään ei vilvoita niin kuin mopoajelu. Samalla oppii myös, että aurinkorasva on oikeastaan aika hyvä keksintö – oppii, tai itkee ja oppii.

Paras mopomuistoni ei silti ole heinä­kuun helteiltä.

Eräänä viileänä alkukesän päivänä, kun mopo oli aivan tuliterä, päätin hurauttaa sillä kesämökille Kemiön¬saareen. Lahdesta.
Reitti kulki läpi paikkakuntien, joista osa oli ennestään outoja: Riihimäki, Loppi, Läyliäinen, Karkkila, Pusula, Saukkola, Karjalohja, Kisko, Perniö, Kemiönsaari. Matkaa oli melko tasan 200 kilometriä. Mopo kulkee noin 45 kilometriä tunnissa, mitä nyt ylämäessä vähän hitaammin.

Olin ehtinyt Hausjärven kohdalle – se on vähän ennen Riihimäkeä – kun alkoi sataa.

Pysähdyin tienvarsikuppilaan, jossa on Etelä-Suomen parhaat munkit. Söin kaksi, join kahvia ja katsoin, miten pisarat hyppelivät ulkona terassin pöydällä. Sitten laitoin kypärän päähäni, menin ulos sateeseen ja jatkoin matkaani, jota oli jäljellä hieman yli 150 kilometriä. Älkää kysykö miksi.

Vaikka mopo oli uusi, olin ehtinyt jo hankkia kolme kypärää. Kahdessa niistä oli visiiri, mutta päässäni oli tietysti avokypärä, koska se oli parhaan näköinen. Sadetta vastaan olin varustautunut silmälaseilla.

Oli minulla aluksi sadeviittakin. Kirkkaankeltainen muovireuhake lepatti kuin tornadon riepottelema teltta. Totesin olevani vaaraksi koko Etelä-Suomen tieliikenteelle ja jatkoin matkaa nahkatakissa. Parissa tunnissa se oli kastunut läpimäräksi ja painoi kilokaupalla.

Matka vei kuutisen tuntia – mukaan laskettuna kahvitauot. Viimeisellä tauolla näin itseni huoltoaseman kahvilan peilistä. Minusta nousi höyryä.

Loppumatkasta en ollut varma, valuiko poskilleni sadevettä vai kyyneleitä. Nauroin itsekseni kuin hullu ja lauloin täyttä kurkkua läpi kaikki Suomen maakuntalaulut moneen kertaan. Ikinä ei ole tuntunut yhtä hyvältä kääntyä kesä­kämpän pihaan ja laittaa sauna lämpiämään.

Seuraavana aamuna helotti aurinko ja mopo paistatteli pihamaalla. Patterin päälle laittamani hanskat olivat kuivuneet ajoasentoon. Nahkatakki oli kostea vielä viiden päivän päästä, kun lähdin ajamaan takaisin kotiin.

Outi Keskevaari on tv-työläinen, joka ei osaa olla kirjoittamatta.