Kohta koti on järjestyksessä ja nurkat puhtaina turhista tavaroista, puhkun valmistautuessani korttelikirppikselle.

Illan myöhäisinä tunteina löydän itseni penkomasta silmät kiiluen täyteen ahdettua varastokoppiani. Hiki roiskuu, ja olen täysin kuuro lapseni aneluille päästä nukkumaan.

Seuraavana päivänä käyn vanhempieni varaston kimppuun. Sinne olen kätkenyt lapsuuteni ja nuoruuteni aarteita. 

Sielläkin alku on ponteva. Kaikki turha vaan pois, tuo myyntiin, ja tuo raa’asti roskikseen.

Pian huomaan siirteleväni tavaroita laatikosta toiseen. Nämä linttaan astutut buutsit pitää säilyttää – saattavat vaikka tulla muotiin. Kyllä jalattomalle posliinikoiralle löytyy varmasti jokin paikka. Ja näitä vanhoja koulukirjoja on kiva katsella sitten vanhana, selitän äidilleni ihan pokkana. En usko itsekään.

Jotain sentään raaskin laittaa myyntiin. Kirppispäivän aamuna iloitsen, kuinka joku lapsiperhe saa kohta hyvät rattaat halvalla. Tämä kiva syystakkini (myisinkö sittenkään?) ja pari sievintä mekkoakin menevät varmaan heti. 

Eivät menneet.

Vain kolme esinettä vaihtaa omistajaa. Levysoitin, jonka olin ostanut ensimmäisillä kesätyörahoillani. Värikäs villahame ja musta posliinikissa. Naapuri saa myytyä vain moottoripyöräkypärän, mutta jää tappiolle, koska hän ostaa viereiseltä myyjältä pikkuruisen lämpölampun.

Olen yllättynyt ja vähän loukkaantunutkin: miksi aarteemme eivät kelpaa?

Monella taitaa olla sama ongelma kuin meillä myyjillä. Kaikkea on jo valmiiksi liikaa. Siitä kertoo tässä lehdessä (s. 34) kolmekymppinen mies, joka otti tavoitteekseen karsia kotinsa esineet sataan. Se ei ihan onnistunut, mutta stoppi tavaravirralle muutti hänen ja hänen perheensä elämän.

Eräs tuttuni on pitänyt jo vuosia perheensä kamat kurissa sillä, että aina kun ostaa jotakin uutta, jotain pitää panna samalla kiertoon. Aika fiksua.