Kuva Henna Jansson

Rakkausvalmentaja Jenni Kauppila opettaa, että rakkaus löytyy itsestä – ei ihmissuhteista.

Neljä vuotta sitten helsinkiläinen Jenni Kauppila asui New Yorkissa. Hän valokuvasi työkseen muun muassa muotiviikoilla, ja taskussa oli työtarjous huippukuvaaja Annie Leibovitzin studiolle. Järki sanoi hänen elävän unelmaa, mutta sydän sanoi toista.

Työ ei tuntunut enää merkitykselliseltä. Jenni päätti hypätä tyhjän päälle ja palata Helsinkiin.

– Olen aina luottanut siihen, että elämä kantaa.

Niin se kantoi nytkin. Jennin vanhemmat ovat kehoterapeutteja ja joogaopettajia, joten ”henkiset jutut” ovat olleet Jennille tuttuja pienestä lähtien. 12-vuotiaana hän oli kahlannut läpi eri uskonnot ja vanhempiensa kirjahyllyn. 19-vuotiaana äidin antama Keskusteluja Jumalan kanssa -kirja avasi silmät.

– Oivalsin, että kaiken taustalla on sama voima. Joku kutsuu sitä Jumalaksi, joku tietoisuudeksi, joku hengeksi. Minä kutsun sitä rakkaudeksi.

Pian New Yorkista paluun jälkeen Jenni veti ensimmäisen rakkauskurssinsa Helsingissä. Hän oli ohjannut muutamia meditaatioita ystäville kattoterassillaan Brooklynissa. Ihmisten ohjaaminen läsnäoloon oli heti tuntunut luontaiselta. Kun Jenni sitten sai idean rakkauskurssista, juttu lähti lentoon. Kurssi täyttyi tutuista ja heidän ystävistään.

Nyt takana on viisitoista rakkauskurssia, joista yksi on ollut vain miehille. Jenni on huomannut, että monet kaipaavat rakkauteenkin pikaratkaisuja. Niitä hän ei tarjoa.

– Rakkausvalmennus ei ole romanttista parisuhdevalmennusta, vaan todellisen sisimpänsä paljastamista paitsi muille myös itselle. Jokaisen on pakko kohdata omat ongelmansa.

Haasteet ovat yllättävän samoja. Yksi yleisimmistä on pelko näyttää puutteensa. Jennin mielestä juuri se on rakkauden edellytys, sillä haavoittuvuus tekee ihmisestä inhimillisen. Jennin mielestä parasta on, kun kurssilainen uskaltaa avautua.

– Joka kerta, kun joku rohkenee paljastaa itsensä, se avaa myös omaa sydäntäni vähän enemmän.

Marcon rikostoverit tekevät yllätysvierailun Ruusun luokse. He eivät hyväksy tappiotaan ja haluavat osan rahasaaliista. Sitten Eevi katoaa uimareissulla ja Ruusu alkaa pelätä pahinta.

Sinä iltana Ruusu kiinnitti Eevertti-pukin pitkällä köydellä ulkoportaiden kaiteeseen.

– Pusket heti, jos joku tulee, Ruusu sanoi.

Eevertti katsoi kuin olisi ymmärtänyt, paneutui sitten pitkäkseen heinikkoon rappusten sivulle.

Portaiden yläpäässä Ruusu pysähtyi katselemaan ympärilleen. Maaseutu tuoksui. Kello oli yksitoista, aurinko tuikki vielä viimeisiä säteitään metsän läpi. Halogeenilampun valopiirin ulkopuolella yö oli hämärä ja sininen.

Ruusulla oli ikävä tunne, että häntä tarkkailtiin. Metsän reunasta luultavasti.

Keittiössä ei ollut valoa päällä. Tuuletusikkuna oli auki, sieltä kuului radion merisäätä ja tuolin kolahdus. Joku kaatoi kahvia termospullosta mukiin. Marco. Tai mikä sen nimi nyt sitten oli. Arvokuljetusryöstäjä, joka oli haavoittunut reiteensä.

Jos taloa joku tarkkaili, niin poliisi tai Marcon keikkakaverit. Tai molemmat. Kumpiakin oli jo käynyt kylässä.

Kumpiakin varmasti tulisi vielä.

Onneksi äiti oli vienyt lapset turvaan Aulangon kylpylähotelliin. Ruusu oli antanut äidille viisi satasta Marcon kätkemistä saalisrahoista. Äiti ihmetteli, miten hänelle oli kertynyt säästöjä. Eihän hän tienannutkaan mitään.

Rosvojen varalle Ruusu oli viritellyt talon lähiympäristöön muutaman pikku yllätyksen. Hän huomaisi kyllä, jos joku yrittäisi lähestyä taloa.

Ruusu meni sisään. Ikkunasta tulvi sisään vaaleaa hämyä.

– Olisko nyt hyvä hetki antaa mulle mun aseet takaisin? Marco kysyi.

Pitkä, roteva mies istui keittiön pöydän takana vasen jalka suorana. Pyyhkäisi pitkiä mustia hiuksia pois naamalta ja katsoi Ruusuun tummilla silmillään. Keittiö tuntui ahtaalta, ja pienihän se olikin.

– Mä oon miettinyt sitä, Ruusu sanoi. – Sä saat ne sitten, kun niitä tarvitaan.

Uskaltaisiko hän nukkua Marcon vahtivuorolla?

– Mitä jos sä et ehdi antaa niitä? Jos ne tekee yllätyshyökkäyksen?

– Se on sitten voivoi.

– Musta tuntuu, että ne vois iskee ensi yönä. Meidän täytyy ottaa vahtihukit.

Ruusu oli miettinyt sitäkin. Ja sitä, uskaltaisiko hän nukkua Marcon vahtivuorolla.

– Kumman sitkeesti ne sun kaveris jahtaa sua, jos ei sulla tosiaan ole mitään saalista. Ja vaatii sitä olematonta saalista ittelleen.

– Ehkä ne luulee, että mä onnistuin saamaan jotain mukaani.

– Ehkä, Ruusu tunnusti. Hän oli sattumalta löytänyt liiteristä rahakassin, jonka Marco oli kätkenyt puupinojen sisään. Ruusu oli kätkenyt rahat uuteen paikkaan eikä ollut kertonut Marcolle mitään löydöstään.

– Eikä ne halua jättää todistajia. Mä tunnen ne.

– Mäkin tunnen jo Virpin.

– Mutta sä et pysty todistamaan mitään.

– Ootko varma? Ruusu kysyi piruuttaan.

Marcon otsalla häivähti synkkä varjo.

– Mä luulen, että jos poliisit sais tietää musta, ne tutkis tarkkaan koko talon ja pihan. Lietekaivoo myöten…

Marco oli oikeassa. Ruusu ei voisi vedota poliisiin, koska hänellä oli omiakin luurankoja kaivossa. Ei edes rikosylikonstaapeli Nikkilään, joka saattoi olla hänen isänsä. Vai voisiko?

Ruusu kaatoi itselleen kahvia ja meni keittiön pöydän ääreen Marcoa vastapäätä. Kumpikin joi kahvia omissa ajatuksissaan ja katsoi välillä toiseen. Marcokin varmaan mietti, voisiko häneen luottaa.

Radiosta alkoi uutiset. Yhtä ikävät kuin aina: leikkauksia, veronkiertoa, kulkutauteja, sotaa, pakolaisia. Juhannusaatosta tähän iltaan eli tiistaihin mennessä oli hukkunut jo kuusi ihmistä. Liikenteessä oli mennyt kolme.

Ruusun pihassa Rengon perämetsässä oli niin ikään kuollut kolme, mutta niistä kolmesta ei kerrottu uutisissa. Onneksi.

Arvokuljetusryöstön tutkimukset jatkuivat ja kuulemma edistyivätkin, mutta tutkinnallisista syistä poliisi ei voinut paljastaa yksityiskohtia.

– Ei kai, kun ei ne tiedä, Marco hörähti. – Ne on ulkona kuin lumiukko. Sulaa pian tällä helteellä…

Ruusu hymähti. Nikkilän puheista hän tiesi, että poliisilla oli jo jotain hajua tekijöistä.

Ukkosrintama lähestyi Etelä-Suomea Venäjältä. Kymenlaaksossa jylisi jo.

Ruusu sulki radion.

– Voi tulla pitkä yö.

– Onneks ei olla yksin, Marco sanoi ja laski pöydän alla kätensä hänen polvelleen. – Kaksin on aina helpompi valvoa…

– Ei me nyt voida ryhtyä mihinkään, Ruusu sanoi ja pyyhkäisi Marcon käden pois polveltaan. – Täytyy pitää vahtia. Mä en haluu, että ne pääsee yllättämään meidät housut kintuissa.

– Tai ilman housuja, Marco virnuili. – Mä voisin kyllä vahtia toisella silmällä…

– Silmät kiinni sulla oli viimeksikin. Virpiäkö sä ajattelit?

– Mitä mä nyt Virpiä… kun mulla on Ruusu.

Parhaansa poika yritti. Vastauksessa oli pieni viive, niin kuin tv-uutisten ulkomaankirjeenvaihtajilla.

Ikkunasta näkyi välähdys ja ulkoa kuului pamaus.

Aamuyöstä Ruusu kuitenkin löysi itsensä Marcon kanssa sängystään. Helle ei hellittänyt. Varjot soutivat ja huopasivat seinällä. Ruusukin sulki silmänsä.

Huippuhetkellä maa todella tärähti. Ruusu avasi silmänsä. Ikkunasta näkyi välähdys ja ulkoa kuului pamaus.

– Mikä toi oli? Marco säikähti ja tyrkkäsi hänet pois päältään.

He työntyivät ikkunaan. Joku oli odottanut sitä, vaikkei heillä valoja ollutkaan. Metsänlaidassa kajahti kiväärinlaukaus, makuuhuoneen ikkuna särkyi ja luoti sirahti ikkunasta sisään. Ruusu sai lasinsirun poskeensa ja heittäytyi sänkyyn pitkälleen.

Marco tipahti hänen vierelleen ja kirosi:

– Helvetti! Karmee säkä ampujalla. Viidestäkymmenestä metristä olkapäähän!

– Onneksi se oli vasen, Ruusu huomasi sanovansa. Marco painoi osumakohtaa oikealla kädellään umpeen. Hänen otsansa oli hiestä märkä. Ruusunkin hiestä.

– Kuti jäi sisään. Olkavarrenluu on varmaan paskana.

– Mä voin sitoo sen.

– Etkä voi! Meet nyt heti hakemaan ne aseet. Meillä olis pitänyt olla ne mukana täällä…

– Ei kaikki tuu aina mieleen.

Ruusu nousi, veti farkut jalkaansa ja topin alas kainaloista.

– Mikä se eka pamaus oli? Marco kysyi.

– Ukkonen varmaan, Ruusu sanoi ja juoksi rappusiin.

Metsän laidassa jysähti taas. Luoti pirstoi olohuoneen ikkunan juuri, kun Ruusu tuli alakertaan. Hän heittäytyi lattialle ja kieri ja konttasi asekaapin luokse, hapuili avainta farkkujensa kellotaskusta. Sormenpäähän tarttui vain nöyhtää.

Pihalta kuului askelia. Miten joku oli päässyt niin pitkälle? Ja missä hitossa se avain oli? Oliko Marco…?

Raskaat askeleet lähestyivät ulkoportaita. Ruusu makasi selällään olohuoneen lattialla lasinsirujen päällä ja kävi läpi kaikki taskunsa. Pariin kertaan. Löytyi vain vähän käytetty nenäliina ja taskuveitsi.

Eevertti ynähti ja kuopaisi maata, Ruusu kuuli sen selvästi. Yhtä selvästi hän kuuli laukauksen ja Eevertin uuden ynähdyksen, kun se kahahti pihanurmelle kesken syöksyn. Ei noussut enää.

Oliko Eevertti kuollut?

Askeleet tömisivät jo portailla. Ruusu muisti, että oli pannut asekaapin avaimen kirjahyllyyn. Hän nousi, harppasi paljain jaloin lasinsiruissa hyllyn eteen ja otti avaimen vanhan Factan täydennysosan päältä. Astui asekaapin eteen, sovitti avaimen lukkoon ja avasi sen.

Joku kokeili ulko-ovea. Se oli lukossa, mutta Tonin rikkoman ikkunan tilalle oli teipattu pelkkä pahvinpala. Hän kuuli, kuinka teippi repesi irti ikkunanpokasta ja kättä lykättiin sisään avaamaan ulko-ovea lukkovivusta.

Ruusu otti haulikon kaapista, taittoi sen auki ja latasi kummankin piipun. Kun ulko-ovi aukesi, hän painoi haulikon kiinni ja viritti hanat. Samalla hän astui keittiön ovelle, josta oli suora näköala ulko-ovelle.

Oviaukon pimensi valtavan kokoinen mies. Tuuli erotti hänen kädessään jotakin metallista, jonka pinnasta kuunvalo välkehti.

Ruusulla oli sormi liipaisimella ja mies jyvällä.

– Iltaa taloon, miehenjärkäle sanoi kuin olisi tullut muuten vain kyläilemään. – Onko täällä keitään kotona?

Ruusulla oli sormi liipaisimella ja mies jyvällä, mutta hän häkeltyi miehen avauksesta niin, ettei tajunnut ampua heti. Hän karjaisi:

– Ulos täältä!

Miehen kädessä välkähti taas. Nyt välkähdys oli kirkas, ja sitä seurasi pamaus. Luoti nyhjäisi Ruusua oikean käden kyynärpäästä ja upposi lastulevyyn ja karhunvillaan hänen takanaan. Ruusun oma tähtäys meni harakoille. Oli tipalla, ettei hän taas laukaissut haulikon molempia piippuja kattoon.

Neliskanttinen mies vyöryi häntä kohti luodin perässä, lähes yhtä nopeasti. Kyynärpäähän sattui, mutta se ei estänyt häntä ampumasta. Haulit pirstoivat miehen asekättä, ja revolveri kolahti lattiaan.

– Perkele! mies sanoi, otti pienen sivuaskeleen ja kaatoi Eevin syöttötuolin.

Täysi susihaulilatinki tuntui vain ärsyttävän miestä. Se tuli yhä Ruusua kohti. Ruusu perääntyi olohuoneeseen ja tähtäsi äijää. Se oli nelissäkymmenissä ja neliskulmainen, lyhyt kihara tukka ja parta eivät paljon pehmentäneet vaikutelmaa. Varsinkaan kun mies tavoitteli paksulla verisellä kädellään Ruusun haulikkoa.

Ruusu tiesi, että hänen olisi pitänyt ampua, mutta ei hänestä ollut siihen heti perään uudestaan. Vasta kun mies tarttui piippuun ja painoi sitä alaspäin, hän havahtui puristamaan liipaisinta.

Haulikko oli jo kääntynyt sen verran huonoon asentoon, että perä potkaisi olkapään mustelmille. Haulit repivät miehen kämmeneen reiän ja tekivät tuhojaan hänen polvelleen. Ukko tipahti naamalleen Ruusun jalkojen juureen.

Ruusua vietiin. Hän kiersi toisen oven kautta eteiseen ja oli vähällä törmätä samaan neliskanttiseen mieheen, joka könkkäsi keittiöstä häntä vastaan. Ruusu kohotti vaistomaisesti haulikkonsa ja survaisi sen perän ukon otsaan.

Kuului rasahdus. Perä halkesi, kallo kesti. Törmäys oli sen verran luja, että ase kirposi Ruusun käsistä ja lennähti kellarin ovea vasten, putosi siitä lattialle.

Lattialle putosi ukkokin. Hän päästi tarzanmaisen korahduksen, melkein kuin olisi sanonut kreegah, mutta loppuhenkäisyn myötä hän vaipui kyljelleen lattiaan. Poskilihat läsähtivät muovimattoon kuin paisti leikkuulaudalle.

Juuri kun Ruusu aikoi vetää henkeä, miehen ehjä käsi yritti tarttua hänen jalkaansa. Hän potkaisi kättä ja pinkaisi pihalle. Metsänlaidassa jyrähti, ja samassa taivaalla jyrähti ukkonen. Luoti vingahti Ruusun korvan juuresta kuistin ikkunaan ja särki sen niin, että helähti. Vasta sitten välähti salama.

Ruusu oli vähällä kompastua portaiden juurella Eevertin elottomaan ruumiseen. Pukki makasi siinä velttona, rinta veressä. Ruusu pidensi askeltaan, jotta pääsi sen yli, pysyi kuin pysyikin pystyssä ja juoksi matalana piharakennuksen katveeseen. Miehenjärkäle rymisteli ulko-ovella, horjui rappuset alas ja kaatui Eevertti-vainaan päälle.

Ei ampunut kiväärimies tai -nainen omaansa. Neliskanttisen miehen tunnisti kyllä varjokuvanakin.

Ruusu jatkoi juoksuaan liiterin ovelle, avasi haan, riuhtaisi oven auki ja perässään kiinni, meni työkalukaapille, pujotti sormensa kaapin sivulta sen taakse ja sai sieltä näppeihinsä avaimen, jolla ovi aukesi. Otti ylähyllyltä Marcon nilkkakotelossa olleen lyhytpiippuisen Smith & Wesson -revolverin ja latasi panoskammion nopeasti täyteen. Seitsemän kolmeviisseiskan kutia.

Hän jäi seinustalle seisomaan ja tähtäämään ovea.

Ruusu hätkähti, kun ukkonen jylähti ja salama välähti. Aivan perätysten. Sitten tuli hetkeksi hiljaista.

Raskaat epätasaiset askeleet lähestyivät. Ohuen lautaseinän läpi hän kuuli neliskulmaisen miehen rahisevan hengityksen. Mies pysähtyi aivan hänen kohdalleen, noin metrin päähän ovesta. Oksanreiästä hän näki ulos ja erotti tumman neliskulmaisen siluetin, joka huojui raskaana vaaleampi talo taustallaan.

Seuraava ukkonen ja salama tulivat yhtä aikaa. Varjokuva liikahti, valtava nyrkki pamahti ulkoseinään juuri oksanreiän kohdalle ja lauta katkesi räsähtäen. Ruusu sai toisenkin silmäkulmansa mustaksi ja otsaansa ruhjeen, horjahti taaksepäin ja oikaisi itseään eteenpäin. Kaivinkoneen kauhaa muistuttava koura työntyi aukosta sisään, tarttui häntä kurkusta ja kuristi.

Hän käänsi revolverin seinää kohti ja puristi liipaisinta. Kerran, toisen, kolmannen. Seinään tuli reikiä, ote höltyi kurkulta. Hän otti nopean askeleen pois seinän luota, ja jättiläinen rojahti seinää vasten. Laudat murtuivat ryskyen.

Mies kaatui sisään. Samalla taivaalta kaatui kivikuorma ja rankkasade.

Mies ei enää yrittänyt nousta. Ruusu kumartui kokeilemaan pulssia eikä löytänyt sitä. Eevertin tappaja oli saanut saman kohtalon kuin pukkivanhus.

Vastakkaisella seinällä oli pieni yksiruutuinen ikkuna, josta näki navetan taakse. Ensimmäinen pamaus oli kuulunut sieltä. Seuraavalla salamanvälähdyksellä Ruusu näki, etteivät hänen aniittimiinansa olleet menneet aivan hukkaan. Ehkä kolmekymppisen lihaksikkaan kaverin ruumis oli lentänyt lammashaan aitaa vasten ja jäänyt siihen retkottamaan. Aidanseiväs oli lävistänyt hänet keskeltä.

Montakohan hyökkääjiä oli? Sade ropisi peltikattoon niin, ettei Ruusu enää kuulisi, vaikka pihaan marssisi kokonainen armeija. Rakeitako sieltä tuli? Ukkonen oli ainakin juuri kohdalla, salamat ja jyrähdykset seurasivat toisiaan yhtenä myräkkänä.

Miten Marco pärjäsi sisällä? Joko mies oli vuotanut kuiviin?

Ruusu työnsi päänsä ulos aukosta, jonka neliskulmainen miehenjärkäle oli jättänyt seinään. Ketään ei näkynyt missään. Metsänreunastakaan ei enää ammuttu. Kanat ja lampaat olivat vaienneet. Elmeri aloitti epävarman kiekaisun, mutta vaikeni kesken kaiken kuin olisi menettänyt lopunkin uskonsa.

Ruusu pyrähti pihan poikki kohti talon portaita. Rakeet takoivat päätä ja kasvoja ja kertyivät nurmikolle melkein kuin lumipeitteeksi.

Liian myöhään hän huomasi kahdet jäljet, jotka rikkoivat valkoista pintaa metsänreunan ja talon välillä. Hän pysähtyi ja oli jo aikeissa kääntyä takaisin, kun portaikon takaa syöksähti esiin pitkä vaalea maastopukuinen nuorimies, joka huitaisi häntä konepistoolin piipulla asekäden ranteeseen. Revolveri singahti parin metrin päähän heinikkoon. Kädestä meni tunto.

Saman portaikon takaa astui esiin vaalea maastopukuinen nainen. Sen kyllä tunnisti heti naiseksi, eikä se ollut mitenkään yrittänyt naamioitua. Korkokengät olivat vaihtuneet maihareihin. Olalla roikkui hihnasta kivääri ja kädessä oli pistooli, joka ei osoittanut erityisesti mihinkään.

– Mähän sanoin, että me tiedetään missä sä asut.

– Miten te pääsitte miinojen läpi? Ruusu kysyi.

– Tultiin kaikki samasta kohdasta. Ekalle kävi huonosti, mutta…

– Niin kävi toisellekin, Ruusu sanoi ja viittasi liiteriin kaatuneeseen miehenjärkäleeseen.

– Tilastotappioita, nainen kuittasi.

– Virpi, Marco sanoi kuistilta ja työnsi hirvikiväärin piipun esiin rikotusta ikkunasta.

Ruusulta oli jäänyt asekaapin ovi auki, kun oli ollut muita kiireitä. Salamojen valossa hän huomasi, että Marco oli sitonut hätäisesti olkapäähaavansa ja huojui uhkaavasti kiväärin takana. Kiväärin piippu souti ikkunassa edestakaisin ja heilui oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle, osoitti milloin ketäkin.

– Vito, Virpi sanoi. Hän sanoi sen niin hiljaa, ettei se tainnut kuulua kuistille asti myrskyn pauhinan läpi. Väliä oli sentään muutama metri. Hän korotti ääntään: – Vito!

– Pudottakaa… aseet! Marco eli Vito havahtui komentamaan. Komentoa heikensi äänen särkyminen.

– Pudota ite, Virpi sanoi. – Ja anna fyrkat tänne, tai me ammutaan toi sun pimus.

– Mun nimeni on Ruusu, Ruusu sanoi. Pimuttelu otti aivoon.

– Sä oot pimu, jos mä niin sanon, Virpi sanoi.

– Ei mulla oo mitään fyrkkaa, Vito sanoi.

– Ei sillä oo, Ruusu säesti.

– No ammutaan sitten, Virpi sanoi ja suuntasi pistoolinsa Ruusua kohti.

– Ihan vapaasti, Vito lupasi. – Ette te sillä mitään rahaa saa, kun ei sitä ole. Ja sen jälkeen mä ammun teidät.

Ruusu pelkäsi henkensä edestä. Päässä pyöri miljoona ajatusta yhtä aikaa, kaikki mahdolliset toimintamallit, mutta kaikki tuntuivat yhtä mahdottomilta.

Marco eli Vito oli sanonut, että hänet sai ampua ihan vapaasti. Rahat olivat sille tärkeämpiä kuin Ruusu.

Rakkaus oli kuollut. Kohta kuolisi Ruusukin.

– Mä näin, kun sä lähdit kymppitieltä rahakassin kanssa, Virpi sanoi.

– Toni vei ne massit, Vito valehteli.

– Mä kuulin, että Toni on kuollut.

– Sitä on liikkeellä, Ruusu sanoi. Hän olisi tietysti voinut luovuttaa rahat Virpille, mutta ei se heitä olisi pelastanut.

– Mä uhrasin sille kuprulle puolitoista vuotta, enkä mä saanut siitä latin latia, Virpi sanoi. – Mä en nyt hellitä ihan vähällä.

– Mutta kun… Vito ja Ruusu aloittivat yhtä aikaa.

– Ne jo puhuukin yhdessä, Virpi sanoi. – Vittu mikä lovistoori. Landeruusu ja divarirosvo.

– Helvetti! vaalean tyypin pinna petti. Se ampui sarjan kohti leimuavaa taivasta, ainakin kymmenkunta kutia. – Nyt lopetatte ton länkyttämisen tai mä tapan kaikki!

– Rauhotu nyt, Jere! Virpi huusi. – Sulla on kohta lipas tyhjä.

– Mä tapan! Tapan! Jere karjui ja kohotti taas konepistoolin piipun kohti taivasta.

Salama iski. Se osui koopeen piippuun ja kulki Jeren läpi maahan saakka. Jere sätki hetken rätisten pystyssä, kaatui sitten suorilta jaloilta. Ilmassa tuntui palaneen kankaan ja lihan käry.

Ruusu heittäytyi portaiden katveeseen pitkälleen. Hirvikivääri jyrähti ikkunassa. Salamat ja jyrähdykset seurasivat toisiaan, rakeet takoivat selkää. Kuului vielä pari laukausta, ainakin toinen pistoolista. Ruusu ryömi aivan kiinni kivijalkaan ja painautui mahdollisimman pieneksi portaikon sivuun.

Ukkonen alkoi pikkuhiljaa loitota. Rakeet muuttuivat vedeksi ja sade heikkeni. Hämärässä Ruusu kohotti varovasti päätään portaikon takaa.

Hirvikiväärin piippu sojotti yhä kuistin ikkunasta ulos, mutta se osoitti kohti taivasta. Heiluminen oli lakannut. Marco oli joko kuollut tai vain menettänyt tajunsa.

Virpi oli kadonnut. Oli varmaan ottanut jalat alleen, kun oli huomannut jääneensä yksin. Jereltä oli kärähtänyt iso osa vaatteita ja ihoa. Henkikin oli lähtenyt. Siitä Ruusu varmistui ensin.

Sitten hän haki revolverinsa vähän matkan päästä heinikosta ja kiipesi portaita ylos. Jaloista oli kadonnut kaikki voima. Hän pysähtyi tasanteelle hengähtämään, tarttui kiväärin piippuun ja veti aseen ikkuna-aukosta itselleen. Marco ei vastustellut.

Kun Ruusu avasi oven, hän säikähti. Marco makasi kynnyksen edessä verilammikossa. Otsaan oli ilmestynyt uusi haava, varmaankin Virpin pistoolin laukauksesta.

Marcon silmät olivat puoliksi auki.

– Kahden pyssyn Ruusu, Marco sanoi ja irvisti. Silmät muljahtivat kiinni.

Ruusu katsoi käsiinsä. Hänellä oli tosiaan kaksi asetta, kivääri ja revolveri. Hän laski ne kuistin lattialle ja lähti hakemaan sidetarpeita.

Selina tuli tavalliseen tapaansa puoli kahdeksan aikaan. Ruusu ei ollut nukkunut silmällistäkään. Helteestä huolimatta hänellä oli flanellipaita päällä, ettei tarvinnut selitellä kyynärpään sidettä.

– Taasko sä oot kävellyt kaapin oveen? Selina ihmetteli. – Onko sulla taas joku mies?

– Eevertti törmäili, särki liiterin seinänkin. Oli pakko lopettaa se.

Ruusulla oli toinenkin silmäkulma mustana, toinen alkoi jo kellertää. Otsassa oli punertava ruhje. Katkenneen laudan pää oli osunut siihen ja vasempaan silmäkulmaan. Kaulahuivilla hän oli peittänyt neliskanttisen miehenjärkäleen neliskanttiset sormenjäljet.

– Äitis vei kuulemma muksut Aulangolle.

– Parempi ettei niiden tarvinnut katella, kun mä ammuin ja nyljin ja paloittelin Eevertin.

Vuota oli paljun reunalla auringossa kuivumassa, pääkallo kiehui kattilassa hellalla. Lihat hän oli pannut pakkaseen. Vuohen lihassa oli pistävä maku, mutta sitä voisi käyttää pieninä annoksina lammaspaistin seassa, kun panisi tarpeeksi mausteita.

Selina tuli mukaan, kun Ruusu meni hakemaan munia kanalasta. Kennoon kertyi vain viisi munaa.

– Taisivat säikkyä ukkosta.

Tai räjähtelyä ja ammuskelua, Ruusu jatkoi ajatuksissaan. Selina ei ollut kysellyt paukkeesta, joten ilmeisesti kaikki oli mennyt ukkosen piikkiin.

Liiterin seinässä oli yhä reikä. Rankkasade oli huuhtonut verijäljet ulkoa, sisältä ne oli pitänyt kuurata juuriharjalla ja kloorilla. Ruumiit hän oli kärrännyt taas lietekaivoon. Siellä tulisi kohta ahdasta.

– Enhän mä voi sun ainoita munias ottaa, Selina sanoi.

– Ota pois vaan. Mulla on vielä jääkaapissa entisiä, enkä mä yksin paljon kuluta.

Selina otti ja lähti. Katsoi vielä mennessään ympärilleen kuin olisi epäillyt jotain.

Onneksi Ruusu oli tajunnut purkaa miinoituksen ennen kuin Selina tuli. Nyt voisi päästää Elmerin ja kanatkin vapaaksi saman tien eikä tarvitsisi pelätä, että ne räjähtelisivät. Vakuutus tuskin korvaisi vahinkoa.

Puhelin soi Ruusun taskussa. Äiti.

Äänessä oli kuitenkin Jalmari:

– Arvaa mitä?

– No mitä?

– Täällä on pikkunakkeja aamupalaksi!

– Oho, Ruusu sanoi. – Johan nyt.

Hän vaipui ulkorappusille istumaan. Kaikki voima pakeni hänestä, kun hän kuunteli miten muksut vuoron perään kertoivat kylpylän ja hotellielämän ihmeistä.

Rakkaus lapsiin lämmitti enemmän kuin aamuaurinko, vaikka sekin oli jo aika lämmin. Mitä hän olisi ilman mukuloita? Ei yhtään mitään. Elämä olisi turhaa.

Lopulta äiti otti puhelimen.

– Niinku kuuluu, täällä menee hienosti. Kohta lähdetään taas uimaan, vaikka mä varmaan muutun pian rusinaksi. Mites siellä?

– Ihan okei, Ruusu sanoi.

Hänen äänensävynsä ei tainnut olla kovin vakuuttava.

– Ihan okei? Mitä se tarkoittaa?

– En mä nyt ala sitä tässä puhelimessa selittää sen kummemmin.

– Ymmärrän, äiti sanoi siihen sävyyn. ettei taatusti ymmärtänyt. – Koettakaa pärjäillä.

– Ei sun mua tartte teititellä.

– Mitä? Joko se yks lähti?

– Eevertti lähti, joo.

– Karkas, vai?

– Ei kun piti lopettaa. Mutta älä sano muksuille vielä mitään.

Äiti lupasi olla sanomatta ja lopetti puhelun juuri, kun Ruusu tajusi, että olisi pitänyt toivottaa hauskaa päivää.

Hän jäi istumaan rappusille luuri kädessään. Aurinko lämmitti, väsymys painoi. Marcon kuorsaus kuului avoimesta kellarin ikkunasta.

Ei kai se vain ollut kuulunut äsken, kun Selina kävi?

Ruusu havahtui rappusilta auringosta, kun auto hurahti pihaan. Harmaa Ford Focus -farmari, lisävalot etumaskin ritilän alla. Poliisin siviiliauto.

Aurinko oli jo korkealla, päivä melkein puolessa. Marcon kuorsausta ei kuulunut kellarista. Ruusu tarkisti sen heti, kun auton moottorin oli sammunut.

Nikkilä nousi autosta, hitaasti ja rennosti mutta valppaana kuin villin lännen seriffi. Ruususta tuntui, että se näki yhdellä vilkaisulla kaiken, mitä pihassa ja talossa oli tapahtunut.

– Täällä se pandaneiti istuu, Nikkilä sanoi ja työnsi punakeltaisen havaijinpaitansa helmaa farkkujen alle. Se oli noussut sieltä ajaessa. – Naapuris oli huolissaan susta ja soitti mulle. Kerrohan nyt isukille…

Ruusu kuohahti.

– Et sä voi yhtäkkiä ruveta mun isäkseni! Mä oon kolkytkolmevuotias, ja mun isäni on kuollut. Mä löysin sen tuolta liiteristä kakskyt vuotta sitten, oli syyskuun alku ja mä olin tullut koulusta kotiin ja ihmettelin, missä isä on, kun auto oli pihassa. Aattelin sitten, että se oli varmaan lähtenyt polkupyörällä kirkolle hakemaan lisää olutta. Tai pimeen pullon, se kyllä ties mistä niitä sai. Menin sit liiteriin hakemaan puita hellaan, että saan keitettyä teevettä. Siellä se roikkui… Äiti tuli töistä vasta seuraavana aamuna. Kampaamosta.

Ruusu huomasi kyynelten virtaavan poskillaan. Ei hän niitä ollut tilannut, ne tulivat itsestään. Hyvä että tulivat. Nikkilä säikähti ja pysähtyi parin metrin päähän, katsoi siitä huolestuneen näköisenä.

– Mitä sä nyt tolleen? Hyvää mä tarkotin…

– Niin varmaan. Suksi nyt kuuseen siitä! Ei täällä oo mitään hätää.

– Onko varma?

Ruusun kävi melkein sääliksi miestä.

– Ihan varma. Jos tulee hätä, mä soitan sulle. Mä tiedän numeron.

– No hyvä, Nikkilä sanoi ja kääntyi takaisin kohti autoa. – Muistakin soittaa!

Mennessään Nikkilä rekisteröi katseellaan kaiken: reiän liiterin seinässä, yläkerran särkyneen ikkunan ja kuistin toisen särkyneen ikkunan, puuttuvan pukkivanhuksen. Ruusu melkein kuuli, miten rattaat raksuttivat vanhan rikostutkijan päässä.

Minkähänlaisen loppupäätelmän Nikkilän päätietokone tulostaisi?

Nikkilä avasi auton oven. Juuri kun se oli työntymässä ratin taakse, Ruusun puhelin soi taas.

Äiti.

– No mitä nyt taas? Ruusu kysyi.

– Älä nyt hermostu, äiti sanoi, – mutta Eevi on hävinnyt johonkin.

– Miten niin hävinnyt?

– Siten niin. Se katos pukuhuoneesta.

Nikkilä oli vetämässä auton ovea kiinni, mutta pysäytti oven ja jäi kuuntelemaan. Ruusu käänsi hänelle selkänsä ja nousi seisomaan. Hän yritti pitää äänensä rauhallisena, mutta luuria pitelevä vasen käsi vapisi niin, että hänen piti tukea sitä oikealla.

– Koska?

– Just äsken. Me oltiin uimassa koko aamupäivä. Mä pesin ensin Eevin ja se tuli yksin edeltä pukuhuoneeseen. Kun mä ja pojat tultiin, sitä ei enää näkynyt. Pukuhuone oli tyhjä, eikä tyttöä näy kahvilassa eikä pihallakaan.

– Sä… Sä päästit sen yksin pukuhuoneeseen! Ruusu huomasi huutavansa. – Oliko siellä silloin ketään?

– Joku tumma nainen… Se lupas kattoa Eeviä, se oli vasta tulossa uimaan.

Ei hitto! Ruusu näki silmissään Virpin, joka odotti Eeviä Aulangon kylpylän pukuhuoneessa musta peruukki päässään. Virpi oli tiennyt hänen osoitteensa. Tietysti konnat olivat tarkkailleet taloa ja seuranneet äitiä ja muksuja kylpylään. Kun Virpi oli täällä jäänyt tappiolle, se oli vaihtanut taktiikkaa ja iskenyt heikoimpaan kohtaan. Eeviin.

Kohta se soittaisi…

– Mitä nyt on tapahtunut? Nikkilä kysyi aivan portaiden vierestä. Se oli hiipinyt siihen puhelun aikana.

Ruusu hätkähti. Ei kai vain hän ollut ajatellut ääneen?

– Onko Nikkilä siellä? äiti kysyi luurista. – Anna puhelin sille, mä kerron kaiken. Eevi pitää löytää!

– Mä kerron, Ruusu sanoi. – Me tullaan kohta.

Hän katkaisi puhelun ja käännähti Nikkilään päin, alkoi heti sanella:

– Äiti ja muksut on Aulangolla, ja Eevi on hävinnyt kylpylän pukuhuoneesta. Mee sä edeltä, mä haen auton avaimet ja tuun perässä.

Nikkilä lähti heti autolleen. Ruusu meni sisään, lukitsi kellarin oven ja otti Transitin avaimen naulasta. Focus syöksähti koivikkokujalle kuin ammuttuna.

Marco pysyisi kellarissa toistaiseksi. Reisi ja olkapää tohjona siitä ei olisi murtamaan ovea. Otsahaava oli onneksi ollut vain raapaisu, luoti oli tullut alaviistosta ja pyyhkäissyt kalloa. Siihen oli riittänyt teippiside. Olkavarsi oli pitänyt lastoittaa ja sitoa ja panna kantositeeseen. Varmuuden vuoksi hän oli antanut kolme buranaa kerralla.

Ruusu meni pihalle, lukitsi ulko-oven ja nousi Transitiin. Käynnisti ja hyökkäsi Nikkilän perään.

Koko ajan Ruusu mietti, mitä kertoisi Nikkilälle. Niin vähän kuin mahdollista. Hän ei enää rakastanut Marcoa. Marco oli sanonut kavereilleen, että Ruusun sai ampua ihan vapaasti, häntä ei liikuttanut. Silti Ruusun ei tehnyt mieli ilmiantaa Marcoa. Hän menettäisi silloin rahat, ja ryöstäjän suojelemisesta hän voisi itsekin joutua linnaan ja menettää lapsensa.

Taposta puhumattakaan.

Mutta tärkeintä olisi nyt pelastaa Eevi. Pitäisi soittaa äidille ja neuvoa, mitä se sanoisi Nikkilälle.

Kaasutin temppuili. Transit rämisi hiekkatien kuopissa, tie pölisi edessä ja takana. Niin äkkiä aurinko oli kuivannut rankkasateen jäljet. Paikoitellen lätäköistä tosin roiskui vielä kuravesi.

Ruusu otti puhelimen käteensä ja haki nimiluettelosta Äitiä, kun luuri alkoi soida. Tuntematon numero.

Ensin Ruusu hätkähti. Miten Toni voi vielä soittaa, vaikka makasi ruumiskylmiössä? Vai joko se oli tuhkattu? Toivottavasti.

Sitten hän tajusi: soittaja oli tietysti Virpi.

Niin oli.

– Mitä kuuluu? Virpi kysyi hyväntuulisella äänellä.

– Miksen mä tappanut sua? Ruusu kysyi.

– Jos mä muistan oikein, mulla oli ase ja sulla ei ollut. Miten sä olisit voinut tappaa mut?

– Paljain käsin. Mä voin vieläkin tehdä sen.

– Mutta kuka sitten pitäis huolta pikku Eevistä?

– Eevi, Eevi sanoi taustalta. Kuulosti ihan hyväntuuliselta.

Ruusulle tuli äkkiä kylmä, vaikka aurinko paistoi yhä ja Transitin koppi oli kuuma. Hänen tyttönsä oli Virpin armoilla.

– Saatanan kusipäänarttu, hän sanoi luuriin.

– No mutta, Virpi sanoi nauruaan pidätellen. – Sähän käyt kuumana. Varo ettei skidi saa huonoja vaikutteita.

– Mitä sä haluut?

– Mä haluun rahat, mutta sullahan niitä ei ole.

– Ei niin. Eikä Eevillä kiristäminen tehoo Marcoon… tarkotan Vitoon. Sä näit, minkä verran se välittää musta.

Virpi nauroi ilotonta naurua.

– Ihan vapaasti, se sanoi. Totuuden hetki. Tommosta se on aina miesten kanssa. Ne tykkää susta niin kauan kuin susta on niille hyötyä. Sitten ne voi vaihtaa sut toiseen. Niin Anderskin teki.

– Kukas se on? Ruusu kysyi. Ei häntä oikeasti kiinnostanut, mutta hän halusi voittaa aikaa. Piti keksiä, miten Eevin voisi pelastaa.

Jatkis päivittyy joka lauantai.
Lue lisää:
Edellinen osa.

Jenkkihuivi, bandana ja paisley – klassikkohuiville löytyy monta nimeä.

Paisley-kuvioitu puuvillahuivi, tuttavallisemmin jenkkihuivi, on trenditietoisen asustevalinta juuri nyt. Kaulan korostaminen on ollut muutenkin pinnalla pukeutumisessa, esimerkiksi chokereiden ja kapeiden pitkien huivien muodossa.

Huivin voi sitoa hiuksiin tai ranteeseen, mutta tällä hetkellä tyylikkäintä on kietaista se kaulalle. Sido rennosti kolmioksi tai sirosti rusetille, kuten Kendall Jenner teki.

 

A photo posted by Kendall Jenner (@kendalljenner) on

Varma valinta on yhdistää huivi muuten hyvin simppeliin asuun, Kendallin tyyliin esimerkiksi olkapäät paljastavaan klassiseen bardot-paitaan. Bandana tuo tyyliin boheemia särmää. Kokeile yhdessä punattujen huulien ja rennon nutturan kanssa.

 

 

A photo posted by Kendall Jenner (@kendalljenner) on

Monilta löytyy jenkkihuivi kotoa kaapin perältä. Jos ei, niin netistä huivin saa omakseen 3,5 euron hintaan. Hinta ei päätä huimaa, joten värejä voi valita vaikka useamman erilaisen.

Jos haet klassisempaa lookia, silkkihuivi on aivan yhtä tyylikäs valinta. Mallia näyttää brasilialainen muotibloggaaja Helena Bordon.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Choker-kaulakoru kipuaa takaisin kaulalle. Valitsetko mustan pannan, ruusukkeen vai kimallusta?

Kaulapantaa muistuttavat choker-kaulakorut ovat olleet muodissa useilla eri vuosisadoilla, aina Marie Antoinetten ajoista 1990-luvulle. Nykynaiselle ensimmäisenä mieleen tulevat ysäritrendin muovista punotut pannat.

Sellainen nähtiin esimerkiksi Melissa Joan Hartilla Sabrina, teininoita -sarjassa.

Kuva: MV-photos
Kuva: MV-photos

Kaulakorua eivät ottaneet omakseen vain teinit. Chokereita nähtiin punaisen maton tähtien lisäksi myös kuninkaallisilla. Timanteista koottu smaragdi-choker oli prinsessa Dianan luottokoru. Diana oli yksi 90-luvun seuratuimmista tyyli-ikoneista.

Kuva: MV-photos
Kuva: MV-photos

Kaulapanta vuosimallia 2016

Nyt chokerit ovat palanneet trenditietoisten kaulaan. Esimerkiksi laulaja Ariana Granden koru on kauniin yksinkertainen.

 

A photo posted by Ariana Grande (@arianagrande) on

Yhtä lailla trendikäs on Rihannan tyyli kerrostaa useita kaulakoruja chokerin kaveriksi.

 

A photo posted by badgalriri (@badgalriri) on

Valitse mieleisesi

Choker on siis ajankohtainen asuste, josta valikoimaa piisaa: yksinkertaisia, koristeellisia, boheemeja ja rajuja. Mikä sopisi parhaiten sinun tyyliisi?

 

 Simppeliä mustaa kaulakorua löytyy kahdessa eri leveydessä, kaksoispakkaus 17,95€, Zalando.
Simppeliä mustaa kaulakorua löytyy kahdessa eri leveydessä, kaksoispakkaus 17,95€, Zalando.

Vähän kuin olisi liperit ja ruusuke samassa korussa, 9,95€, Gina Tricot.
Vähän kuin olisi liperit ja ruusuke samassa korussa, 9,95€, Gina Tricot.

Hopeinen ketju on siro vaihtoehto, 6.99€, H&M.
Hopeinen ketju on siro vaihtoehto, 6.99€, H&M.

 

Choker henkii gootti-viboja, 12,95€, Gina Tricot.
Choker henkii gootti-viboja, 12,95€, Gina Tricot.
Prinsessa Dianan tyyliä havitteleva valitsee koristeellisen chokerin, 14,99€., H&M
Prinsessa Dianan tyyliä havitteleva valitsee koristeellisen chokerin, 14,99€., H&M

Vyö, joka onkin kaulakoru, 9,99€, Zara.
Vyö, joka onkin kaulakoru, 9,99€, Zara.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, voit tilata sen kautta lehden maksuttoman näytenumeron kotiisi.

Albiinokrokotiilin nahkaa, timantteja ja valkokultaa. Niistä on tehty kenties maailman harvinaisin ja halutuin laukku, Hermèsin Nile Crocodile Birkin Bag.

Ranskalainen luksuslaukkujen valmistaja Hermès on myynyt huutokaupassa toiseksi kalleimman valmistamansa laukun, uutisoi muun muassa Daily Mail. Harvinaisesta vaaleasta Niilin-krokotiilin nahasta valmistettu laukku myytiin 185 000 dollarilla Beverly Hillsissä, Los Angelesissa.

Huutokaupan pitäjä Kathleen Guzman kertoi Hermèsin kasvattavan krokotiilejä omalla farmillaan, jotta krokotiilien nahkaan saadaan oikenalainen, vaalea sävy.

– Kuitenkin näin vaalea, albiinonahkainen krokotiili on hyvin harvinainen.

Albiinokrokotiilin nahkan lisäksi laukun hintaa nostavat myös 18-karaatin valkokullasta tehty lukko sekä 240 timanttia.

Hermèsin laukkuja on aikaisemminkin kaupattu pilviä hipovin hinnoin. Nile Crocodile Birkiniäkin kalliimmalla myyty veska oli vuonna 2011 huutokaupattu timanteilla koristeltu Birkin, josta maksettiin noin 203 000 dollaria eli melkein 167 000 euroa.

Lue lisää:

Osaatko lausua muotimerkkien nimet oikein?

Ensi syksyn hittituote sopii rikkaille – yli tuhannen euron avaimenperä