Tuiren itkulle ei meinaa tulla loppua, kun tytär Pinja lähtee vaihto-oppilaaksi Australiaan ja 14 vuoden yksinhuoltaja-arki vaihtuu yksinelämiseen Tuulentien mökissä. Paras ystävä Marina haluaa juhlistaa tyttären lähtöä usealla tuopillisella, mutta naapurin ihana Tony sentään vaikuttaa ymmärtävän äidin ikävää. Mutta miksi Tonyn luokse muuttaa uusi vuokralainen Toivo?

Helsinki-Vantaan lento­kentän parketti kiilsi hunajankultaisena. Kun joskus harvoin varasin ulkomaanmatkan, ajattelin ­ensimmäisenä tätä parkettia ja näin itseni kävelemässä sillä kengät kopisten, liitävää matkalaukkua rinnallani kuljettaen.

Parasta matkoissa olikin odotus, se että olisi kentällä, istuisi terminaalin irkkupubissa lähtösiiderillä, ja pian kone nousisi ilmaan. Kaikki olisi vielä ihanasti edessä.

Nyt mikään ei ollut edessä vaan kaikki oli takana. En ollut tullut kentälle lähteäkseni vaan jäädäkseni. Minä olin täällä vain saattamassa.
Minulla ei ollut jalassani kopisevia korkokenkiä eikä vierelläni trendikästä, itsekseen liihottavaa matkalaukkua.

Jaloissani olivat matalat, talven loskissa haaltuneet talvikengät, ja olallani roikkui ­kulunut Marimekko, jonka etu­taskuun olin ängennyt lähtiessäni kaksi pakettia nenäliinoja. Ne oli nyt kaikki käytetty, turistettu täyteen itkuräkää, ja kaksi siistiä pakettia oli muuttunut ­kasaksi läpimärkiä paperitolloja.

– Äiti, sä nolaat mut.

Tätä Pinja oli toistellut siitä lähtien, kun aamulla raahasimme ­hänen kaksi valtavaa, isänsä ostamaa ja siksi supertyylikästä ja ­kovapintaista matkalaukkua taksin peräkonttiin.

Pinja oli pamauttanut taksin oven kiinni eikä ollut kääntynyt katsomaan enää kotiaan. Tytär olisi tuskin edes surrut, jos en olisi ehtinyt kavuta hänen viereensä takapenkille.

Taksi oli vienyt meidät juna-asemalle, mistä olimme tulleet junalla Tikkurilaan. Vantaalla meillä oli ollut treffit Iiron, eksäni kanssa.
Koko junamatkan Pinja oli ­hävennyt minua. Olin voivotellut, muistellut etappeja hänen kuudentoista vuoden pituisesta elämästään ja purskahdellut itkuun. Tikkurilan asemalla hän oli kävellyt kolme metriä edelläni, ja vaikka olin kiidättänyt hänen toista matkalaukkuaan kuin pieni orja, hän ei ollut suonut minulle pienintäkään tasoitusta tai nuivinta kiitosta.

Jos hän ei olisi ollut lähdössä maailman toiselle puolelle kokonaiseksi vuodeksi, olisin läksyttänyt häntä huonosta käytöksestä, mutta nyt vain ulisin ikävääni ja ­pian alkavaa yksinäisyyttäni.

Iirolle Pinja kertoi minun itkeneen koko junamatkan. Tytär valitti, että oli kuulemma tosi hauska lähteä reissuun, kun yksi vain ­porasi.

Iiro oli katsonut minua vaaleat kulmat koholla heilauttaessaan Pinjan pakaasit Audinsa perään ja kysynyt, enkö voisi kerrankin laittaa omia tunteitani sivuun. Että eikö ollut makeeta, kun Pinjalla oli tällainen mahdollisuus.

Iiron kustantama mahdollisuus. Iiron ehdottama paskaidea. Vedin silmät kieroon, kun Pinja ei nähnyt.

Vaikka turha luulo. Pinja ei ­kytännyt minua. Hänen katseensa oli suuntautunut eteenpäin. Hän katseli tulevaisuuteensa, paikkoihin joihin minä en pääsisi hänen kanssaan ja joihin hän ei edes toivonut minua mukaansa.

– Mua odotetaan jo, hän sanoi kärsimättömänä ja huitaisi kohti raitapaitaista naista, joka hääri ­lähistöllä kyltteineen.

Kyyneltenkin läpi näin kyltissä tutun logon – vaihto-oppilasjärjestö oli lähettänyt Pinjalle postia viikoittain viimeisen puolen vuoden ajan, vaikka laskut olivat menneet Iirolle.

– Halataan vielä!, huudahdin ja heittäydyin Pinjan kaulaan.

Yllättäen hän silitti lohduttavasti selkääni.

– No niin, äiti, hän sanoi.
– Kyllä sä pärjäät.

Umpeen muurautuneiden silmä­luomieni takana saattoi liikkua kaksi aivosolua, jotka muistuttivat toisiaan, että Pinja sanoi ­minun repliikkini. Että minun piti vakuuttaa Australiaan lähtevälle tyttärelleni, että kyllä hän pärjäisi.

Vinkaisin jotakin sen suuntaista, ja nyt puolestaan Iiro ilmeili ­minulle.

– Menehän sitten, typykkä, eksä sanoi ja kaivoi taskustaan muhkean lompakon ja sieltä setelitukun.

Hän taittoi rahat nipuksi ja painoi Pinjan kämmeneen.

– Voi kiitos, iskä!

Pinja puristi rahaa nyrkissään ja keikkui isänsä kaulassa kuin olisi kohdannut palvomansa bändin keulahahmon, vaikka Iiro oli ihan tavallinen kolmeseiska niin kuin minäkin ja kaiken lisäksi korni keltaisine farkkuineen.

– Mullakin on sulle jotakin, muistin ja kaivoin Marimekkoa.

Hunajaiselle parketille plopsahteli märkiä papereita, mutta Pinja oli nyt kohteliaasti hiljaa.

Ojensin hänelle ylpeänä CD-­kotelon, jonka kanteen olin leikellyt ja liimannut valokuvia hänen elämästään ja minustakin.

– Levy? Pinja tunnisti ja käänteli koteloa.

– Mä äänitin sinne kaikkea, ­mistä sä muistat meidän elämän, sanoin

– Niitä lauluja joita mä lauloin sulle kun sä olit pieni ja sellaisia Suomeen liittyviä lauluja, pari pientä kansanlauluakin, ihan hassuja, ja tämän päivän artisteja, ­kuten Anna Puuta ja Cheekiä.

Lauloin vähän Annaa:

– Olen kasvanut kiinni maahan / lapsuuden maisemaan.

Pinja katsoi minua hölmistyneenä, sitten vilkaisi taas lähistöllä ­levottomana liikehtivää vaihto-­oppilaiden ryhmää. Hän tunki levyn reppuunsa, jonne olin pakannut ­hänelle evääksi karkkia ja voileipiä.

– Mä en tiennyt, että sä osaat tehdä tällaista, äiti, Pinja sanoi nostaessaan repun selkäänsä.

– Tai niin kuin viitsit.

– Totta kai viitsin!, nauroin ­hämilläni.

Iiro kuunteli meitä tarkasti, ja Pinjan sanat saivat minut kuulostamaan vähän siltä kuin olisin superlaiska tai kykenemätön äidiksi.

– Tai että sulla on aikaa… 

– Höpö höpö nyt, keskeytin, ja ensimmäistä kertaa toivoin, että hän olisi jo mennyt.

– Soita heti, kun olet perillä.

– Kyllä tekstari riittää, Iiro sanoi.

– Ei riitä!, huusin Pinjan jälkeen, mutta hän ei katsonut enää taakseen.

SAIN PINJAN PARIKYMPPISENÄ, kesken opiskelujen. Hän oli Iirolle ja minulle yllätys, mutta toisaalta olimme niin nuoria ja umpirakastuneita, että tuntui kuin Pinja ­Elisabeth olisi ollut hyvinkin harkittu juttu.

Heittäydyin äitiyteen joka solullani. Yhtäkkiä minusta oli mahtavaa olla äiti. Äiti! Imetin lastani niin, etten voinut piipahtaa lähikaupassa puoleen vuoteen, ja ­ensimmäisen yön olin hänestä erossa, kun hän oli kaksi ja me lähdimme Iiron kanssa viikonlopuksi kylpylään.

Se viikonloppu katkaisi Pinjan ja minun välisen napanuoran – mutta myös Iiron ja minun välit.

Pinja oli lapsena hyvin pieni ja hyvin vaalea. Minä itse olin tumma ja keskikokoinen, eikä kukaan ­sanonut lastani näköisekseni.

Pinja roikkui neuvolan alakäyrillä, ja vaikka hän söi normaalisti, hän ei vain kasvanut. Iiron suvussa oltiinkin kuulemma pitkään kitukasvuisia, mutta sitten hujahdettiin yhdessä yössä. Iiro itse oli parimetrinen, ja Pinja ponkaisi rippikesänään minua päätä pidemmäksi.
Tuosta vain.

Pinjan kanssa kaikki tapahtui tuosta vain. Puolitoistavuotiaana hän alkoi yhtäkkiä puhua kokonaisia virkkeitä ja kantoi itse vaippansa roskikseen.
Hän opetteli yksinään lukemaan neljän vanhana ja kouluunkin hän meni ensimmäisenä päivänä ilman minua. Hiivin perässä puskia pitkin kameroineni, jotta näkisin, että tuolla se nyt menee…

Paras ystäväni ja Pinjan kummitäti Marina ihmetteli valitustani ja kysyi, eikö ollut hyvä, ettei lapsi ­ollut takertuja, varsinkin kun olin ollut lapsen yksihuoltaja melkein koko ajan. Mutta ei, liian itsenäinen lapsi ei ollut minusta hyvä.

Eikä ollut hyvä, että Pinja lähti vaihto-oppilaaksi. Eikä varsinkaan niin kauas.

Katsoimme Iiron kanssa, miten Pinja otti paikkansa vaihtarien remmistä ja alkoi jutella pojan kanssa, jolla oli kitara selässä. Näytti kuin he olisivat tunteneet toisensa aina.

– Tuo tyttö pärjää, Iiro sanoi ­ylpeänä.

– Eikö sinun tule ikävä? kysyin ja tuijotin raakalaista kutiavin silmin.

Silmiäni hiersi, sillä jos on itkenyt tarpeeksi kauan, kyynelet loppuvat ja silmiin sattuu.

– Varmaan voi joskus olla orpo olo, Iiro myönsi, mutta muistutti, että oli elänyt Pinjasta erossa ­neljätoista vuotta, joten hän oli tottunut.

Iiro sai sen kuulostamaan syytökseltä minua kohtaan. Ihan kuin minä olisin kiljuen häätänyt hänet pois lapsensa luota, vaikka totuus oli se, että Iiro jätti minut. Jätti ­yksinäni kylpylän pihalle kasseineni ja märkine uimapukuineni.

Eromme oli yllättävä, eikä se seurannut pitkiä riitoja. Me emme oikeastaan olleet riidelleet ikinä. Ei ennen eroa eikä eron jälkeen.

Minä en pitänyt riitelystä, olin ainoa lapsi ja ankaran isäni kasvattama; äiti kuoli kun olin kymmenvuotias. Lapsuudenkodissani ei ollut riidelty, eikä meillä.

Puhuin Pinjalle Iirosta aina kunnioittavasti, vaikka Iiro mielestäni hemmotteli Pinjan pilalle ja paikkasi rahalla ja roinalla sen, ettei ­ottanut tyttöä usein luokseen.

Pari vuotta sitten Iiro meni naimisiin. Iiron vaimo oli minua kymmenen vuotta nuorempi. Oikein nätti ja reipas. En tiennyt tarkkaan, mitä Pirre teki työkseen ja mikä se oli naisiaan, mutta Pinjan mielestä Pirre oli ihana.
Heillä oli kuulemma aivan ­samanlainen maku, he olivat ­samankokoisia ja -näköisiä, ja kun Pinja meni Pirren kanssa kauppoihin, takaisin tultiin viidentoista nyssäkän kanssa.

Me elimme Pinjan kanssa eri ­yhteiskuntaluokissa. Pinja oli rikas ja minä köyhä. Pinja eli isänsä ­rahoilla, minä nitkutin pienellä palkallani.

– Haluatko sä kyydin Vantaalle? Menetkö sä kotiin?

Nyökkäsin. En ollut vielä ajatellut, mitä tekisin, kun Pinja oli lähtenyt. Oli kuin elämää ei sen jälkeen enää olisi.

Mietin Tuulentien-taloani reilun sadan kilometrin päässä lentokentältä ja näin silmissäni aamupalatarpeemme keittiön suurella pöydällä, joka oli myös minun piirustuspöytäni. Muistelin, olinko ­pedannut sänkyni ja voisinko ­sukeltaa suoraan lakanoihin.
Tuntui etten jaksaisi siirtää edes päiväpeittoa sivuun.

– Etkö sä voisi ajaa mua kotiin?

Katsoin Iiroa anelevasti kirvelevillä silmilläni, mikä ei ollut kovin helppoa.
Tuntui, että junamatka ja selviytyminen asemalta kotiin menivät yli sietokykyni. En takuulla selviäisi niistä, putoaisin junan ja asemalaiturin väliin ja junan renkaat muussaisivat minut sotkuksi ja…

– Enhän mä voi ajaa keskellä työpäivää melkein kolmeasataa ­kilometriä huvikseni. Kai sä käsität, että jo tämä keikka oli ylimääräistä ja mun päivä venyy ainakin kaksi tuntia? Tällaiset pyynnöt, että heitätkö sä mut kotiin, pitää, Tuire, pyytää ajoissa, ymmärrätkö sä sen?

Nyökkäsin apeana.

– Oli ajattelematonta pyytää kyytiä, myönsin, vaikka olisin ollut hyvin hämmästynyt, jos Iiro ei olisi tullut lentokentälle saattamaan ­ainoaa lastaan.

– Kyllä mä pärjään, sanoin vielä niin kuin Pinja oli minulle luvannut.

– Joo, sä olet aina ollut reipas tyttö, Iiro kehui ja raaski uhrata kiireisestä bisnesmiehen aikataulustaan sen verran, että nakkasi minut Tikkurilaan.

Moikkasimme toisiamme huolimattomasti joidenkin rakennustellinkien varjossa. Sitten laahustin katsomaan, koska seuraava pohjoisenjuna menisi.

TUULENTIE OLI umpiperä. Aina meillä käydessään Marina kysyi, miksi en muuttanut helppoon ja remontoituun kerrostalokolmioon, jossa olisi edes suihku – meillä kun ei ollut.

Marina itse asui keskustan kivitalossa, mistä oli hänen työpaikalleen kivenheitto. Hän oli taloustieteen professori, mikä oli liikaa joillekin baarituttavuuksillemme, ja niinpä hän esitteli itsensä kosmetiikan myyntikonsulttina. Lancômen kuitenkin.

Välillä minua hirvitti hänen hurja maineensa – hän saattoi bilettää opiskelijoidensa kanssa – mutta toistaiseksi hän oli selvinnyt seikkailuistaan kuivin jaloin.

Minä itse olin graafikko. Tai ­oikeastaan en ollut ihan valmis graafikko, sillä Pinjan synnyttyä opinnot olivat jääneet, ja sitten kun olin yrittänyt jatkaa koulua, siellä oli eri meininki ja koneet ja ohjelmat muuttuneet ja kaikki oli tosi kummallista. Yhtäkkiä piti osata esimerkiksi verkkopuoli, vaikka ­kukaan ei neuvonut mitään.

Viisi vuotta sitten pääsin onnekseni oppisopimuksella sivunvalmistukseen keskittyvään yritykseen, ja Pagessa olin saanut jo pitkään vääntää ruokakaupan mainoksia ja vaatekaupan nettikatalogeja. Osasin erityisesti piirtää iloisia eläimiä, ja eläimeni olivatkin Pagen myyntivaltti.

Viimeisen vuoden aikana minulle ei kuitenkaan ollut riittänyt töitä kuin pariksi viikoksi kuukaudessa. Olin myös tietoinen siitä, ettei ­pomoni, sota-Masa, ollut koskaan vakinaistanut minua. Juttu harmitti aina kun sen muistin.

Iiro ja Marina tolkuttivat minulle, että minun pitäisi pitää elämässä paremmin puoliani, ja he olivat kai siinä ihan oikeassa. Minä unohdin kulkea kyynärpäät edellä. Saatoin jäädä piirtelemään tuntikausiksi…

Mutta minulla oli romanttinen, hiukan rapistuva puuomakotitalo, alhaalla tilava olohuone ja keittiö ja ylhäällä kaksi makuuhuonetta. Ja ­minulla oli omenapuupiha ja vain kaksi naapuria: ärsyttävä Siwa-mummo ja ihana Tony, jonka rumpujen ääni kaikui öisin tien toiselta puolelta.

Kiersin avainta kotini lukossa seisten rappujen sillä laudalla, joka ei ollut katkennut. Potkin kuistilla kengät jalastani ja kapusin suoraan yläkertaan, omaan makuuhuoneeseeni vain vilkaisten Pinjan huoneeseen, jonka sänkyä hän ei ollut näemmä ehtinyt pedata. Äidin tyttö, ajattelin ja sukelsin pehmeisiin lakanoihin, vedin peiton ylitseni ja purskahdin itkuun.

Minussa oli sittenkin vielä kyyneliä jäljellä.

OLI MYÖHÄINEN ILTA, kun nälkä iski ja laskeuduin keittiöön katsomaan, mitä jääkaapissa oli.

Aamupalatarpeemme olivat edelleen pöydällä, ja voi oli niin epäilyttävää sotkua, että se piti heittää pois. Narskuttelin kuivunutta leipää ja katselin pihalle: omenapuut ja marjapensaat olivat takatalven heittämän lumen alla.

Mutta kun laskin, että Pinja olisi poissa, kun lumi sulaisi, kun tulisi kevät ja kesä ja syksy ja uusi talvi uusine lumineen, vavahdutti suru taas kroppaani ja tärisin kuin ­minuun olisi iskenyt neljänkymmenen asteen kuume.

Kaivoin kännykän esille toivoen, että Pinja olisi laittanut viestin ­ennen koneen nousua – hänhän lentäisi vielä monta tuntia – mutta näytöllä keikkui vain neljä viestiä Marinalta.

Ensimmäisessä viestissä ystävälläni oli vielä rahtu myötätuntoa. Että olipa kurjaa, kun Pinja lähti ja olin jäänyt yksin.

Toinen viesti kysyi jo, eikö toisaalta ollut mahtavaa olla lopulta itsekseen, kun olin yksinhuoltanut lasta neljätoista vuotta.

Kolmas viesti oli loukkaantuneelta Marinalta, joka ihmetteli, miksi en ollut vastannut kahteen edelliseen ja lähtisinkö hänen kanssaan Perryyn nyt kun saatoin olla huoletta niin pitkään kuin halusin.

Neljännessä viestissä raivotar kiljui, miten hän oli odottanut tätä hetkeä, Pinjan lähtöä, seitsemäntoista vuotta raskausaika mukaan laskien, eikä aikonut antaa minun rypeä itsesäälissäni.

Että hän oli jo tulossa.

Samassa pamahti autonovi ja ­ulkoraput harpottiin ylös. Toivoin, että ovi oli jäänyt valelukkoon eikä minun tarvitsisi nousta avaamaan.

Ei tarvinnut: Marina käveli keskelle olohuonetta korkokengät ­jalassaan ja kassi kilisten.

– Ensin pelastetaan noi sun ­silmät!, hän sanoi ja alkoi kaivaa repun kokoista käsilaukkuaan, joka maksoi enemmän kuin kuukauden ruokaostokseni.

SE ILTA MENI Marinan piikkiin. Hän huitaisi kädellään, kun mutisin, ­että maksaisin seuraavat bileet.

– Tätä on kuule odotettu niin kauan, että mielelläni kustannan, hän sanoi.

– Mitä on odotettu?, kysyin ja katselin ympärilleni:

Perryssä ei ollut mitään mainitsemisen arvoista. Oli tavallinen arki-ilta, vähän porukkaa liikkeellä, edes jättiscreeniltä ei tullut peliä, joita joskus toljotin Marinan seuraksi, vaikka en erottanut kiekkoa tai palloa ruudulla, koska en halunnut lähteä baariin silmälaseissa.

– No, sitä että sä viimeinkin voit tulla ja mennä mun kanssa vapaasti!

Marina pöyhi isoa, punaista tukkaansa, joka oli aina huolella laitettu. Vaikka hän kävi joskus kanssani jumpassa, tukka pysyi silloinkin liikkumatta hänen kapeiden, kauniisti meikattujen kasvojensa ympärillä. Muutenkin hän oli pakkaus, josta miehet saivat harvoin silmänsä irti.

Toki tiesin, että Marina oli odottanut minun vapautumista. Hän oli ollut kärsivällinen kuunnellessaan aikoinaan kaikki puklu- ja kakka­jutut.
Hän oli ollut todella pitkämielinen sietäessään kaikki ne kerrat, kun peruin menomme vedoten korvatulehdukseen, lapsenvahdin ohareihin tai ihan vain siihen, että olin väsynyt tai peeaa, koska lapsen kanssa elämiseen menivät kaikki rahat – eikä ikinä riittänyt, vaan ­aina Iiro avusti runsaskätisesti.

Marina pamautti uudet tuopit pöytään.

– Teillä piti aina puhua lapsi­suodattimella, kun Pinja oli koko ajan siinä.
Marina työnsi uuden juoman eteeni, vaikka vanhakin oli melkein koskematon ja maistui kuralta.
– Ja aina piti kysellä, miten koulussa oli mennyt ja oliko ollut ­kokeita, ja se vain ynisi, että ­emmäätiiä ja ihanhyvinkai. Argh!

– Tosi kurjaa, että sulla oli meillä noin ikävää, mutisin.

Ihmettelin, miten paljon hänessä oli patoutunutta kiukkua.

– Älä viitsi! Taatusti sustakin on helpotus, kun saat koko vuoden kantaa huolta vain itsestäsi. Sä olet ollut niin älyttömän hyvä äiti, ettet ole muistanut itseäsi vuosikausiin!

– Mä olen ollut älyttömän huono äiti, sanoin ja olin kertomassa, ­miten Pinjalla oli lapsena usein ­risat sukkikset enkä yhtenäkään keväänä muistanut kylvää rai­ruohoa ja synttäreille ostin valmiskakun…

– Hei, mä en kuuntele tota paskaa enää!

Marina oli aika hiilenä. Tuntui, että koko seitsemäntoista vuoden kauna purkautui nyt, ja minun oli vain kestettävä se. Huitaisin ensimmäisen tuopin kerralla alas.

Ummistin silmäni ja laskin kulaukset. Kaksikymmentäkahdeksan.
Vähän sama kuin joskus jumpassa, kun ei olisi tehnyt mieli juoda vettä, mutta tiesi, että oli pakko.

– Noin sitä pitää.
Se ei ollut Marinan ääni vaan miehen, ja kun avasin silmäni, siinä oli Tony.

MEITÄ ASUI TUULENTIEN perällä siis kolme perhettä. Tai aika pieniä perheitähän me olimme, koska talotkin olivat pieniä.

Minä ja Pinja asuimme vanhimmassa mökissä, lauta-aidan takana asusti Siwa-mummo, ja hienoimmassa talossa asui Tony, La Hachen rumpali.

En tiennyt, miten heidän bändinsä nimi olisi pitänyt lausua. Moni sanoi vain että La Haske, vaikka olin varma, että metsään meni. Marina lallatteli la ash, mutta kukaan ei ­ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.

Minä sanoin reilusti että kirves, koska kirveshän se oli. Joskus vielä kysyisin Tonyltä, miksi bändillä oli ranskalainen nimi, vaikka biisit olivat suomeksi. Vielä en ollut kysynyt. Menin aina puihin, kun näin Tonyn.

Niin, Tony oli minusta ihana. Hän oli raamikas ja jyhkeä. Hänellä oli vaalea, lyhyt tukka ja suora nenä ­eikä hän oikeastaan näyttänyt rokkijätkältä. Kesäisin olin huomannut, että hänen käsivartensa olivat täynnä tatuointeja, kun hän niitti omaa pihaansa vahvoin liikeradoin.

Harmikseni Tony ei ollut minusta kiinnostunut vaan huolehti vain.
Talvisin hän saattoi lykkiä meidän lumemme samalla kuin omansa ja kun hän tilasi polttopuita, hän kysyi, otanko minäkin kuution. ­Tämä rumpali leipoi myös sämpylöitä ja toi niitä meille, vaihtoi ­Pinjan pyörän renkaan…

Tony oli Marinan mielestä melko nössö rokkikukoksi, mutta nyt hän salli Tonyn istua pöytäämme.

– Puhu Tuirelle järkeä, Marina kehotti.

Hän suhtautui Tonyyn yhtä mutkattomasti kuin kaikkiin kohtaamiinsa ihmisiin – hän oli yllättävän samanlainen Pinjan kanssa. Siksi he ehkä olivat elämäni tärkeimmät ihmiset.

– Tuirehan on tosi järkevä, Tony sanoi ystävällisesti.

– Eikä ole!, Marina väitti vastaan.

– Nytkin se ikävöi teiniprinsessaansa, vaikka lopultakin pääsi ­siitä eroon.

– Se on ihan luonnollista, Tony sanoi.

– Mistä sä tiedät? Onko sulla lapsia?, Marina tykitti, mutta ei ­antanut Tonyn vastata vaan paasasi jo, miten yhteiskunta oli tehty vain lapsiperheille.

Kukaan ei tukenut kolmikymppistä sinkkuprofessoria, jolla oli velaton kämppä.

Yllätyin, että hän mainitsi ­ammattinsa Tonylle. Hän mainitsi myös sen, että oli sinkku.

Tonykin nosti kulmiaan yllättyneenä ja hymyili minulle. Mutta se oli naapurillista hymyä, sellaista että harmi, kun minun koivuni on pudottanut lehtensä sinun tontillesi -hymyä, ja niinpä minä join toisen juomani.

Enää kaksikymmentäviisi kulausta.

– Jes, ilahtui Marina. Kai hän luuli, että tästä alkaisi minulle ­uusikin ura, mutta ei alkanut, sillä minä vain ajattelin sitä, joka istui ehkä parhaillaan Singaporen lentokentällä ja heitti tirskuen äitinsä laittamat voileivät roskikseen.

Eilen tähän aikaan pyöräilin ­ostamaan Pinjan lempikalkkunaleikettä leipien väliin. Vielä silloin lapsi oli luonani.

Tuijotin tyhjää tuoppia, päässäni soi Eppujen Voi kuinka me sinua kaivataan. Kuolisin ikävään.

– Sinulla jää enemmän rahaakin käyttöösi, armoton taloustieteilijä sanoi.

– Lapset ovat kalliita, Tony myötäili, vaikka mistä hän tiesi.

– Iiro on maksanut Pinjan elämän tähänkin saakka. Ihan yhtä ­rahaton olen kuin ennenkin, valitin.

– Nyt riittää!, Marina puuskahti ja käveli keinuvin lantein tiskille.

Huomasin Tonyn seuraavan ­hänen askellustaan ja tuhahdin.

– Kyllä sinä pärjäät, Tony lohdutti minua silmät kuitenkin Marinan perässä.

Muistelin kuulleeni sanat aiemminkin, tässä elämässä tai jossakin menneessä. Vedin viimeiset ripsivärit villapaitani hihaan ja katsoin Tonyä tyhjyydestä.

PÄRJÄÄMINEN OLI SITÄ sun tätä, kun seuraavana aamuna pesin tukkaani yhteissaunassamme. Jostakin syystä olin heti ensimmäiseksi haistanut pääni lemppaavan ­makkara-perunoilta, ja koska olin kasvissyöjä, en sietänyt hajua vaan suunnistin saunalle.

Oma suihkuni oli ollut rikki pari vuotta. Isä laittoi sen ankaraan käyttökieltoon, kun näki minun korjanneen suihkunnurkkaa jeesusteipillä.

Mutta mitenkään minulla ei ­ollut rahaa kylppäriremonttiin, ja niinpä olin piinannut Pinjaakin Tuulentien yhteissaunalla, joka oli minun ja Siwa-mummon tonttien kulmauksessa. Meillä oli molemmilla rakennukseen itse otettu käyttöoikeus, mutta myös Tony juhli siellä joskus bändinsä kanssa. Sauna oli joka tapauksessa laiton ja lähtisi hetkenä minä hyvänsä.

Siwa-mummo ja Tony kävivät saunassa vain kesäisin, mutta minä tyttö lämmitin sitä läpi vuoden ja hipsin sinne aamutakissani milloin räntäsateessa, milloin myrskytuulessa, milloin krapulassa.

Niin kuin nyt.

Jumppa alkaisi tunnin kuluttua, enkä missään tapauksessa jättäisi sitä väliin.

Syitä oli kaksi: Edellisillan törppöily ei ikinä saanut vaikuttaa seuraavan päivän suunnitelmiin. Ja kaksi, minä maksoin jumpastani ihan liian kallista kuukausimaksua, joka velotettiin häiritsevän epämääräisinä päivinä tililtäni.

Tällä kertaa en viitsinyt enkä ­ehtinyt lämmittää saunatilaa vaan kannoin pihan yli ämpärilliset kuumaa vettä ja tein pesuvedet alalauteelle. Monesti kävin jumpassa suihkussa, koska se oli helpompaa ja ilmaista, mutta nyt piti tehdä toisinpäin. En voinut mennä sinne tämän hajuisena.

Riisuuduin nopeasti saunan kylmässä eteisessä ja uikutin. Sitten kävin hommiin.

Mutta juuri kun olin saanut sampoon tukkaani, joku rymisti eteiseen ja paukutteli lunta kengistään rappusilla.

– Vanha paskahan tämä on, mutta täällä on joskus hauska fiilistellä, kuulin Tonyn äänen.

– Mä olen sisällä!, karjaisin heti, mutta jostakin syystä se ei ollut kunnon karjaisu vain pieni piipitys.

Olin ehkä itkenyt ääneni pois.

Huusin uudestaan.

Mutta se oli myöhäistä, sillä ­Tony oli jo vetänyt saunan oven ­auki ja seisoi ovella hyvännäköisen pojan kanssa. Tai mies hän jo kai oli.

Näin vähän huonosti, sillä ensireaktioni oli nykäistä vati suojakseni ja kääntää heille selkäni. Kaikki lämpimät veteni hulahtivat vadin mukana maahan, eikä yksi muovivati peittänyt mitään.

Kyyhötin heihin nähden nolossa linkussa.

– Mä sanoin, että mä olen täällä!, motkotin.

Nyt ääntä tuli, mutta melkoista raakkumista se oli. Kuulostin harmikseni siltä kuin olisin yrittänyt vampata heitä.

– Sori kamalasti, Tony sanoi ja peruutti jo ulos.

– Sulla oli illalla niin vauhti päällä, etten mä voinut arvata, että sä olet jo täällä.

– Ei ollut vauhtia!, raakuin takaisin, koska sääntö yksi uudestaan: edellisen illan törttöilyt eivät saaneet vaikuttaa seuraavaan päivään mitenkään.

Tonyn seuralaista kuului naurattavan, mutta he olivat jo ulkona, mistä pojot – tosin pienet – heille.

– Näytin vain tälle mun vuokralaiselle mestoja, Tony huuteli ulkoa ja kertoi vuokralaisen opiskelevan yliopistossa.

– Ja Toivo on mun nimi, huusi se vuokralainen.

Sitten he olivat menneet.

Ja toivo on mun nimi. Sanat jäivät soimaan mieleeni, kun kiroten ja suurta tuskaa tuntien huuhtelin sampoot tukasta jäisellä, suorastaan hileisellä vedellä.

Ja toivo on mun nimi!

Se oli kuin jostakin lastenlaulusta, jota oli joskus kauan sitten ­hyräillyt Pinjalle. En muistanut, ­miten laulu tarkalleen meni enkä muistanut, missä Pinja oli tähän aikaan lauantaiaamusta, kun meillä oli kello yhdeksän ja siellä missä Pinja oli, se oli…

Se oli…

Pinja katosi jo elämästäni, hän oli jo poissa, mutta minun oli sillä erää niin kylmä ja olin niin hermostunut ja nolona Tonyn ja hänen Toivo-vuokralaisensa vierailusta, etten pystynyt suremaan sitä, etten tiennyt, oliko Pinja parhaillaan maalla vai merellä vai ilmassa.

"Hu huu!"

Olin yleensä rauhallinen ja rauhaa rakastava. Kuten sanottu, emme olleet Iironkaan kanssa koskaan riidelleet vaan Iiro vain jätti minut kylpylän aurinkoiselle pihalle eräänä toukokuun sunnuntaina.

Mutta oli yksi ihminen, joka sai sappeni kiehumaan ja vatsani kouristelemaan inhosta, ja se yksi oli naapurin huttupää Siwa-mummo.

Hänellä oli nimikin, Anneli tai Mirja-Anneli, mutta en ikinä ajatellut häntä sillä nimellä. Minulle hän oli ikuisesti Siwa-mummo, koska ensimmäisen kerran törmäsin ­häneen lähi-Siwan edessä, kun ­Pinja oli kolme ja huusi pulkassa.

Siwa-mummo haukkui minut silloin pystyyn. Hän sanoi, etten vastaa lapseni hätään ja huudatan häntä hoitaen itse toimistoasioitani postilaatikolla – olin laittamassa jotakin kirjettä laatikkoon.

Kerroin mummolle ensin ihan rauhallisesti, että lapsi huutaa koko ajan, koska on uhmaiässä eikä suostu nousemaan pulkasta, jotta voisimme mennä kauppaan, ja että olen ­yksinhuoltaja enkä voi joka ininään vastata psykologisesti järkevästi, mutta mummo kertoi minulle, että olin itsekäs teiniäiti ja kasvatin ­lapseni väärin.

Meille tuli siitä melkoinen riita ja naapuripubin väki siirtyi ulos katsomaan ja huutamaan: Tappelu, tappelu!

Kun sitten ostin Tuulentien-­mökin, meinasin purkaa kauppakirjat nähdessäni, kenen harmaa pörrö nousi lauta-aidan takaa.

Sen jälkeen minusta tuntui aina siltä, että tein kaiken Pinjan kanssa väärin ja että Siwa-mummo oli aina ikkunan takana arvostelemassa kasvatustoimiani.

Olisin tunnistanut Siwa-mummon huhuilut vaikka helvetin ­tulessa ja karjaisin hänelle peseväni tukkaani ja tekeväni sen yksin.

– Kyllä minä saan tänne tulla, oli hänen korskea vastauksensa.

Marinan mielestä oli sata vuotta vanha ratkaisu, että meillä oli ­yhteissauna, ja siinä asiassa olin hänen kanssaan tismalleen samaa mieltä. Tietenkin olisin mieluummin käynyt suihkussa.

– Lähdin vain katsomaan, mitkä rosvot tänne tulivat, ja kun tiesin, että sinä olit täällä, halusin varmistaa, että… Hyh hyh, miltä täällä haisee!

Mummelin uteliaisuudella ei ­ollut rajoja. Hän oli räkättäjä ja naurettavan ylpeä siitä, että hänellä oli Reino Tolvasen sukka, mistä hän onnistui mainitsemaan ­melkein yhtä usein kuin tapasimme. Mikä oli aivan liikaa.

Reino Tolvanen oli näytellyt ­alikersantti Antero Rokkaa vuoden 1955 Tuntemattomassa sotilaassa, enkä todellakaan osannut olla ­hänen sukistaan kateellinen. En, vaikka sukka oli muka ollut miehen jalassa kuvauksissa. Hikinen sotilaan sukka!

– Tony on ottanut vuokralaisen, kerroin.

– Ja Toivo on sen nimi.

– Toivo, Siwa-mummo maisteli nimeä.

Ei se ehkä hänestäkään kuulostanut rosvolta.

– Miksi Tony otti vuokralaisen?, hän kysyi sitten, ja jäin miettimään sitä itsekin.

Tonyn ei kyllä olisi tarvinnut ­ottaa vuokralaista. Sen lisäksi, että Le Hache keikkaili monta iltaa viikossa, Tonyllä oli virka yläkoulun musiikinopettajana.

– Se ei ole meidän asiamme, muistutin mummoa ja kuivasin ­itseni ripeästi.

– Sinä olet liian laiha, hän huomautti.

– Miehet pitävät pulleammista!

– Eihän sinullakaan ole ketään, kivahdin hänen peräänsä, mutta jäin katselemaan itseäni peilistä.

Pieni seinäpeili oli vähän huurussa. Näin siitä kuitenkin kappaleen kylkeäni, ja koska siinä oli minun silmääni selvät rasvamakkarat, ­kunnon jenkkikset, puin päälleni, hyppäsin reppu selässä pyörän ­niskaan ja lähdin sotkemaan jumppaan.

Ja toi-vo on mun ni-mi, soi päässäni jokaisella polkaisulla. Ja toi-vo on mun ni-mi!

Jatkuu ensi viikolla.

Marcon rikostoverit tekevät yllätysvierailun Ruusun luokse. He eivät hyväksy tappiotaan ja haluavat osan rahasaaliista. Sitten Eevi katoaa uimareissulla ja Ruusu alkaa pelätä pahinta.

Sinä iltana Ruusu kiinnitti Eevertti-pukin pitkällä köydellä ulkoportaiden kaiteeseen.

– Pusket heti, jos joku tulee, Ruusu sanoi.

Eevertti katsoi kuin olisi ymmärtänyt, paneutui sitten pitkäkseen heinikkoon rappusten sivulle.

Portaiden yläpäässä Ruusu pysähtyi katselemaan ympärilleen. Maaseutu tuoksui. Kello oli yksitoista, aurinko tuikki vielä viimeisiä säteitään metsän läpi. Halogeenilampun valopiirin ulkopuolella yö oli hämärä ja sininen.

Ruusulla oli ikävä tunne, että häntä tarkkailtiin. Metsän reunasta luultavasti.

Keittiössä ei ollut valoa päällä. Tuuletusikkuna oli auki, sieltä kuului radion merisäätä ja tuolin kolahdus. Joku kaatoi kahvia termospullosta mukiin. Marco. Tai mikä sen nimi nyt sitten oli. Arvokuljetusryöstäjä, joka oli haavoittunut reiteensä.

Jos taloa joku tarkkaili, niin poliisi tai Marcon keikkakaverit. Tai molemmat. Kumpiakin oli jo käynyt kylässä.

Kumpiakin varmasti tulisi vielä.

Onneksi äiti oli vienyt lapset turvaan Aulangon kylpylähotelliin. Ruusu oli antanut äidille viisi satasta Marcon kätkemistä saalisrahoista. Äiti ihmetteli, miten hänelle oli kertynyt säästöjä. Eihän hän tienannutkaan mitään.

Rosvojen varalle Ruusu oli viritellyt talon lähiympäristöön muutaman pikku yllätyksen. Hän huomaisi kyllä, jos joku yrittäisi lähestyä taloa.

Ruusu meni sisään. Ikkunasta tulvi sisään vaaleaa hämyä.

– Olisko nyt hyvä hetki antaa mulle mun aseet takaisin? Marco kysyi.

Pitkä, roteva mies istui keittiön pöydän takana vasen jalka suorana. Pyyhkäisi pitkiä mustia hiuksia pois naamalta ja katsoi Ruusuun tummilla silmillään. Keittiö tuntui ahtaalta, ja pienihän se olikin.

– Mä oon miettinyt sitä, Ruusu sanoi. – Sä saat ne sitten, kun niitä tarvitaan.

Uskaltaisiko hän nukkua Marcon vahtivuorolla?

– Mitä jos sä et ehdi antaa niitä? Jos ne tekee yllätyshyökkäyksen?

– Se on sitten voivoi.

– Musta tuntuu, että ne vois iskee ensi yönä. Meidän täytyy ottaa vahtihukit.

Ruusu oli miettinyt sitäkin. Ja sitä, uskaltaisiko hän nukkua Marcon vahtivuorolla.

– Kumman sitkeesti ne sun kaveris jahtaa sua, jos ei sulla tosiaan ole mitään saalista. Ja vaatii sitä olematonta saalista ittelleen.

– Ehkä ne luulee, että mä onnistuin saamaan jotain mukaani.

– Ehkä, Ruusu tunnusti. Hän oli sattumalta löytänyt liiteristä rahakassin, jonka Marco oli kätkenyt puupinojen sisään. Ruusu oli kätkenyt rahat uuteen paikkaan eikä ollut kertonut Marcolle mitään löydöstään.

– Eikä ne halua jättää todistajia. Mä tunnen ne.

– Mäkin tunnen jo Virpin.

– Mutta sä et pysty todistamaan mitään.

– Ootko varma? Ruusu kysyi piruuttaan.

Marcon otsalla häivähti synkkä varjo.

– Mä luulen, että jos poliisit sais tietää musta, ne tutkis tarkkaan koko talon ja pihan. Lietekaivoo myöten…

Marco oli oikeassa. Ruusu ei voisi vedota poliisiin, koska hänellä oli omiakin luurankoja kaivossa. Ei edes rikosylikonstaapeli Nikkilään, joka saattoi olla hänen isänsä. Vai voisiko?

Ruusu kaatoi itselleen kahvia ja meni keittiön pöydän ääreen Marcoa vastapäätä. Kumpikin joi kahvia omissa ajatuksissaan ja katsoi välillä toiseen. Marcokin varmaan mietti, voisiko häneen luottaa.

Radiosta alkoi uutiset. Yhtä ikävät kuin aina: leikkauksia, veronkiertoa, kulkutauteja, sotaa, pakolaisia. Juhannusaatosta tähän iltaan eli tiistaihin mennessä oli hukkunut jo kuusi ihmistä. Liikenteessä oli mennyt kolme.

Ruusun pihassa Rengon perämetsässä oli niin ikään kuollut kolme, mutta niistä kolmesta ei kerrottu uutisissa. Onneksi.

Arvokuljetusryöstön tutkimukset jatkuivat ja kuulemma edistyivätkin, mutta tutkinnallisista syistä poliisi ei voinut paljastaa yksityiskohtia.

– Ei kai, kun ei ne tiedä, Marco hörähti. – Ne on ulkona kuin lumiukko. Sulaa pian tällä helteellä…

Ruusu hymähti. Nikkilän puheista hän tiesi, että poliisilla oli jo jotain hajua tekijöistä.

Ukkosrintama lähestyi Etelä-Suomea Venäjältä. Kymenlaaksossa jylisi jo.

Ruusu sulki radion.

– Voi tulla pitkä yö.

– Onneks ei olla yksin, Marco sanoi ja laski pöydän alla kätensä hänen polvelleen. – Kaksin on aina helpompi valvoa…

– Ei me nyt voida ryhtyä mihinkään, Ruusu sanoi ja pyyhkäisi Marcon käden pois polveltaan. – Täytyy pitää vahtia. Mä en haluu, että ne pääsee yllättämään meidät housut kintuissa.

– Tai ilman housuja, Marco virnuili. – Mä voisin kyllä vahtia toisella silmällä…

– Silmät kiinni sulla oli viimeksikin. Virpiäkö sä ajattelit?

– Mitä mä nyt Virpiä… kun mulla on Ruusu.

Parhaansa poika yritti. Vastauksessa oli pieni viive, niin kuin tv-uutisten ulkomaankirjeenvaihtajilla.

Ikkunasta näkyi välähdys ja ulkoa kuului pamaus.

Aamuyöstä Ruusu kuitenkin löysi itsensä Marcon kanssa sängystään. Helle ei hellittänyt. Varjot soutivat ja huopasivat seinällä. Ruusukin sulki silmänsä.

Huippuhetkellä maa todella tärähti. Ruusu avasi silmänsä. Ikkunasta näkyi välähdys ja ulkoa kuului pamaus.

– Mikä toi oli? Marco säikähti ja tyrkkäsi hänet pois päältään.

He työntyivät ikkunaan. Joku oli odottanut sitä, vaikkei heillä valoja ollutkaan. Metsänlaidassa kajahti kiväärinlaukaus, makuuhuoneen ikkuna särkyi ja luoti sirahti ikkunasta sisään. Ruusu sai lasinsirun poskeensa ja heittäytyi sänkyyn pitkälleen.

Marco tipahti hänen vierelleen ja kirosi:

– Helvetti! Karmee säkä ampujalla. Viidestäkymmenestä metristä olkapäähän!

– Onneksi se oli vasen, Ruusu huomasi sanovansa. Marco painoi osumakohtaa oikealla kädellään umpeen. Hänen otsansa oli hiestä märkä. Ruusunkin hiestä.

– Kuti jäi sisään. Olkavarrenluu on varmaan paskana.

– Mä voin sitoo sen.

– Etkä voi! Meet nyt heti hakemaan ne aseet. Meillä olis pitänyt olla ne mukana täällä…

– Ei kaikki tuu aina mieleen.

Ruusu nousi, veti farkut jalkaansa ja topin alas kainaloista.

– Mikä se eka pamaus oli? Marco kysyi.

– Ukkonen varmaan, Ruusu sanoi ja juoksi rappusiin.

Metsän laidassa jysähti taas. Luoti pirstoi olohuoneen ikkunan juuri, kun Ruusu tuli alakertaan. Hän heittäytyi lattialle ja kieri ja konttasi asekaapin luokse, hapuili avainta farkkujensa kellotaskusta. Sormenpäähän tarttui vain nöyhtää.

Pihalta kuului askelia. Miten joku oli päässyt niin pitkälle? Ja missä hitossa se avain oli? Oliko Marco…?

Raskaat askeleet lähestyivät ulkoportaita. Ruusu makasi selällään olohuoneen lattialla lasinsirujen päällä ja kävi läpi kaikki taskunsa. Pariin kertaan. Löytyi vain vähän käytetty nenäliina ja taskuveitsi.

Eevertti ynähti ja kuopaisi maata, Ruusu kuuli sen selvästi. Yhtä selvästi hän kuuli laukauksen ja Eevertin uuden ynähdyksen, kun se kahahti pihanurmelle kesken syöksyn. Ei noussut enää.

Oliko Eevertti kuollut?

Askeleet tömisivät jo portailla. Ruusu muisti, että oli pannut asekaapin avaimen kirjahyllyyn. Hän nousi, harppasi paljain jaloin lasinsiruissa hyllyn eteen ja otti avaimen vanhan Factan täydennysosan päältä. Astui asekaapin eteen, sovitti avaimen lukkoon ja avasi sen.

Joku kokeili ulko-ovea. Se oli lukossa, mutta Tonin rikkoman ikkunan tilalle oli teipattu pelkkä pahvinpala. Hän kuuli, kuinka teippi repesi irti ikkunanpokasta ja kättä lykättiin sisään avaamaan ulko-ovea lukkovivusta.

Ruusu otti haulikon kaapista, taittoi sen auki ja latasi kummankin piipun. Kun ulko-ovi aukesi, hän painoi haulikon kiinni ja viritti hanat. Samalla hän astui keittiön ovelle, josta oli suora näköala ulko-ovelle.

Oviaukon pimensi valtavan kokoinen mies. Tuuli erotti hänen kädessään jotakin metallista, jonka pinnasta kuunvalo välkehti.

Ruusulla oli sormi liipaisimella ja mies jyvällä.

– Iltaa taloon, miehenjärkäle sanoi kuin olisi tullut muuten vain kyläilemään. – Onko täällä keitään kotona?

Ruusulla oli sormi liipaisimella ja mies jyvällä, mutta hän häkeltyi miehen avauksesta niin, ettei tajunnut ampua heti. Hän karjaisi:

– Ulos täältä!

Miehen kädessä välkähti taas. Nyt välkähdys oli kirkas, ja sitä seurasi pamaus. Luoti nyhjäisi Ruusua oikean käden kyynärpäästä ja upposi lastulevyyn ja karhunvillaan hänen takanaan. Ruusun oma tähtäys meni harakoille. Oli tipalla, ettei hän taas laukaissut haulikon molempia piippuja kattoon.

Neliskanttinen mies vyöryi häntä kohti luodin perässä, lähes yhtä nopeasti. Kyynärpäähän sattui, mutta se ei estänyt häntä ampumasta. Haulit pirstoivat miehen asekättä, ja revolveri kolahti lattiaan.

– Perkele! mies sanoi, otti pienen sivuaskeleen ja kaatoi Eevin syöttötuolin.

Täysi susihaulilatinki tuntui vain ärsyttävän miestä. Se tuli yhä Ruusua kohti. Ruusu perääntyi olohuoneeseen ja tähtäsi äijää. Se oli nelissäkymmenissä ja neliskulmainen, lyhyt kihara tukka ja parta eivät paljon pehmentäneet vaikutelmaa. Varsinkaan kun mies tavoitteli paksulla verisellä kädellään Ruusun haulikkoa.

Ruusu tiesi, että hänen olisi pitänyt ampua, mutta ei hänestä ollut siihen heti perään uudestaan. Vasta kun mies tarttui piippuun ja painoi sitä alaspäin, hän havahtui puristamaan liipaisinta.

Haulikko oli jo kääntynyt sen verran huonoon asentoon, että perä potkaisi olkapään mustelmille. Haulit repivät miehen kämmeneen reiän ja tekivät tuhojaan hänen polvelleen. Ukko tipahti naamalleen Ruusun jalkojen juureen.

Ruusua vietiin. Hän kiersi toisen oven kautta eteiseen ja oli vähällä törmätä samaan neliskanttiseen mieheen, joka könkkäsi keittiöstä häntä vastaan. Ruusu kohotti vaistomaisesti haulikkonsa ja survaisi sen perän ukon otsaan.

Kuului rasahdus. Perä halkesi, kallo kesti. Törmäys oli sen verran luja, että ase kirposi Ruusun käsistä ja lennähti kellarin ovea vasten, putosi siitä lattialle.

Lattialle putosi ukkokin. Hän päästi tarzanmaisen korahduksen, melkein kuin olisi sanonut kreegah, mutta loppuhenkäisyn myötä hän vaipui kyljelleen lattiaan. Poskilihat läsähtivät muovimattoon kuin paisti leikkuulaudalle.

Juuri kun Ruusu aikoi vetää henkeä, miehen ehjä käsi yritti tarttua hänen jalkaansa. Hän potkaisi kättä ja pinkaisi pihalle. Metsänlaidassa jyrähti, ja samassa taivaalla jyrähti ukkonen. Luoti vingahti Ruusun korvan juuresta kuistin ikkunaan ja särki sen niin, että helähti. Vasta sitten välähti salama.

Ruusu oli vähällä kompastua portaiden juurella Eevertin elottomaan ruumiseen. Pukki makasi siinä velttona, rinta veressä. Ruusu pidensi askeltaan, jotta pääsi sen yli, pysyi kuin pysyikin pystyssä ja juoksi matalana piharakennuksen katveeseen. Miehenjärkäle rymisteli ulko-ovella, horjui rappuset alas ja kaatui Eevertti-vainaan päälle.

Ei ampunut kiväärimies tai -nainen omaansa. Neliskanttisen miehen tunnisti kyllä varjokuvanakin.

Ruusu jatkoi juoksuaan liiterin ovelle, avasi haan, riuhtaisi oven auki ja perässään kiinni, meni työkalukaapille, pujotti sormensa kaapin sivulta sen taakse ja sai sieltä näppeihinsä avaimen, jolla ovi aukesi. Otti ylähyllyltä Marcon nilkkakotelossa olleen lyhytpiippuisen Smith & Wesson -revolverin ja latasi panoskammion nopeasti täyteen. Seitsemän kolmeviisseiskan kutia.

Hän jäi seinustalle seisomaan ja tähtäämään ovea.

Ruusu hätkähti, kun ukkonen jylähti ja salama välähti. Aivan perätysten. Sitten tuli hetkeksi hiljaista.

Raskaat epätasaiset askeleet lähestyivät. Ohuen lautaseinän läpi hän kuuli neliskulmaisen miehen rahisevan hengityksen. Mies pysähtyi aivan hänen kohdalleen, noin metrin päähän ovesta. Oksanreiästä hän näki ulos ja erotti tumman neliskulmaisen siluetin, joka huojui raskaana vaaleampi talo taustallaan.

Seuraava ukkonen ja salama tulivat yhtä aikaa. Varjokuva liikahti, valtava nyrkki pamahti ulkoseinään juuri oksanreiän kohdalle ja lauta katkesi räsähtäen. Ruusu sai toisenkin silmäkulmansa mustaksi ja otsaansa ruhjeen, horjahti taaksepäin ja oikaisi itseään eteenpäin. Kaivinkoneen kauhaa muistuttava koura työntyi aukosta sisään, tarttui häntä kurkusta ja kuristi.

Hän käänsi revolverin seinää kohti ja puristi liipaisinta. Kerran, toisen, kolmannen. Seinään tuli reikiä, ote höltyi kurkulta. Hän otti nopean askeleen pois seinän luota, ja jättiläinen rojahti seinää vasten. Laudat murtuivat ryskyen.

Mies kaatui sisään. Samalla taivaalta kaatui kivikuorma ja rankkasade.

Mies ei enää yrittänyt nousta. Ruusu kumartui kokeilemaan pulssia eikä löytänyt sitä. Eevertin tappaja oli saanut saman kohtalon kuin pukkivanhus.

Vastakkaisella seinällä oli pieni yksiruutuinen ikkuna, josta näki navetan taakse. Ensimmäinen pamaus oli kuulunut sieltä. Seuraavalla salamanvälähdyksellä Ruusu näki, etteivät hänen aniittimiinansa olleet menneet aivan hukkaan. Ehkä kolmekymppisen lihaksikkaan kaverin ruumis oli lentänyt lammashaan aitaa vasten ja jäänyt siihen retkottamaan. Aidanseiväs oli lävistänyt hänet keskeltä.

Montakohan hyökkääjiä oli? Sade ropisi peltikattoon niin, ettei Ruusu enää kuulisi, vaikka pihaan marssisi kokonainen armeija. Rakeitako sieltä tuli? Ukkonen oli ainakin juuri kohdalla, salamat ja jyrähdykset seurasivat toisiaan yhtenä myräkkänä.

Miten Marco pärjäsi sisällä? Joko mies oli vuotanut kuiviin?

Ruusu työnsi päänsä ulos aukosta, jonka neliskulmainen miehenjärkäle oli jättänyt seinään. Ketään ei näkynyt missään. Metsänreunastakaan ei enää ammuttu. Kanat ja lampaat olivat vaienneet. Elmeri aloitti epävarman kiekaisun, mutta vaikeni kesken kaiken kuin olisi menettänyt lopunkin uskonsa.

Ruusu pyrähti pihan poikki kohti talon portaita. Rakeet takoivat päätä ja kasvoja ja kertyivät nurmikolle melkein kuin lumipeitteeksi.

Liian myöhään hän huomasi kahdet jäljet, jotka rikkoivat valkoista pintaa metsänreunan ja talon välillä. Hän pysähtyi ja oli jo aikeissa kääntyä takaisin, kun portaikon takaa syöksähti esiin pitkä vaalea maastopukuinen nuorimies, joka huitaisi häntä konepistoolin piipulla asekäden ranteeseen. Revolveri singahti parin metrin päähän heinikkoon. Kädestä meni tunto.

Saman portaikon takaa astui esiin vaalea maastopukuinen nainen. Sen kyllä tunnisti heti naiseksi, eikä se ollut mitenkään yrittänyt naamioitua. Korkokengät olivat vaihtuneet maihareihin. Olalla roikkui hihnasta kivääri ja kädessä oli pistooli, joka ei osoittanut erityisesti mihinkään.

– Mähän sanoin, että me tiedetään missä sä asut.

– Miten te pääsitte miinojen läpi? Ruusu kysyi.

– Tultiin kaikki samasta kohdasta. Ekalle kävi huonosti, mutta…

– Niin kävi toisellekin, Ruusu sanoi ja viittasi liiteriin kaatuneeseen miehenjärkäleeseen.

– Tilastotappioita, nainen kuittasi.

– Virpi, Marco sanoi kuistilta ja työnsi hirvikiväärin piipun esiin rikotusta ikkunasta.

Ruusulta oli jäänyt asekaapin ovi auki, kun oli ollut muita kiireitä. Salamojen valossa hän huomasi, että Marco oli sitonut hätäisesti olkapäähaavansa ja huojui uhkaavasti kiväärin takana. Kiväärin piippu souti ikkunassa edestakaisin ja heilui oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle, osoitti milloin ketäkin.

– Vito, Virpi sanoi. Hän sanoi sen niin hiljaa, ettei se tainnut kuulua kuistille asti myrskyn pauhinan läpi. Väliä oli sentään muutama metri. Hän korotti ääntään: – Vito!

– Pudottakaa… aseet! Marco eli Vito havahtui komentamaan. Komentoa heikensi äänen särkyminen.

– Pudota ite, Virpi sanoi. – Ja anna fyrkat tänne, tai me ammutaan toi sun pimus.

– Mun nimeni on Ruusu, Ruusu sanoi. Pimuttelu otti aivoon.

– Sä oot pimu, jos mä niin sanon, Virpi sanoi.

– Ei mulla oo mitään fyrkkaa, Vito sanoi.

– Ei sillä oo, Ruusu säesti.

– No ammutaan sitten, Virpi sanoi ja suuntasi pistoolinsa Ruusua kohti.

– Ihan vapaasti, Vito lupasi. – Ette te sillä mitään rahaa saa, kun ei sitä ole. Ja sen jälkeen mä ammun teidät.

Ruusu pelkäsi henkensä edestä. Päässä pyöri miljoona ajatusta yhtä aikaa, kaikki mahdolliset toimintamallit, mutta kaikki tuntuivat yhtä mahdottomilta.

Marco eli Vito oli sanonut, että hänet sai ampua ihan vapaasti. Rahat olivat sille tärkeämpiä kuin Ruusu.

Rakkaus oli kuollut. Kohta kuolisi Ruusukin.

– Mä näin, kun sä lähdit kymppitieltä rahakassin kanssa, Virpi sanoi.

– Toni vei ne massit, Vito valehteli.

– Mä kuulin, että Toni on kuollut.

– Sitä on liikkeellä, Ruusu sanoi. Hän olisi tietysti voinut luovuttaa rahat Virpille, mutta ei se heitä olisi pelastanut.

– Mä uhrasin sille kuprulle puolitoista vuotta, enkä mä saanut siitä latin latia, Virpi sanoi. – Mä en nyt hellitä ihan vähällä.

– Mutta kun… Vito ja Ruusu aloittivat yhtä aikaa.

– Ne jo puhuukin yhdessä, Virpi sanoi. – Vittu mikä lovistoori. Landeruusu ja divarirosvo.

– Helvetti! vaalean tyypin pinna petti. Se ampui sarjan kohti leimuavaa taivasta, ainakin kymmenkunta kutia. – Nyt lopetatte ton länkyttämisen tai mä tapan kaikki!

– Rauhotu nyt, Jere! Virpi huusi. – Sulla on kohta lipas tyhjä.

– Mä tapan! Tapan! Jere karjui ja kohotti taas konepistoolin piipun kohti taivasta.

Salama iski. Se osui koopeen piippuun ja kulki Jeren läpi maahan saakka. Jere sätki hetken rätisten pystyssä, kaatui sitten suorilta jaloilta. Ilmassa tuntui palaneen kankaan ja lihan käry.

Ruusu heittäytyi portaiden katveeseen pitkälleen. Hirvikivääri jyrähti ikkunassa. Salamat ja jyrähdykset seurasivat toisiaan, rakeet takoivat selkää. Kuului vielä pari laukausta, ainakin toinen pistoolista. Ruusu ryömi aivan kiinni kivijalkaan ja painautui mahdollisimman pieneksi portaikon sivuun.

Ukkonen alkoi pikkuhiljaa loitota. Rakeet muuttuivat vedeksi ja sade heikkeni. Hämärässä Ruusu kohotti varovasti päätään portaikon takaa.

Hirvikiväärin piippu sojotti yhä kuistin ikkunasta ulos, mutta se osoitti kohti taivasta. Heiluminen oli lakannut. Marco oli joko kuollut tai vain menettänyt tajunsa.

Virpi oli kadonnut. Oli varmaan ottanut jalat alleen, kun oli huomannut jääneensä yksin. Jereltä oli kärähtänyt iso osa vaatteita ja ihoa. Henkikin oli lähtenyt. Siitä Ruusu varmistui ensin.

Sitten hän haki revolverinsa vähän matkan päästä heinikosta ja kiipesi portaita ylos. Jaloista oli kadonnut kaikki voima. Hän pysähtyi tasanteelle hengähtämään, tarttui kiväärin piippuun ja veti aseen ikkuna-aukosta itselleen. Marco ei vastustellut.

Kun Ruusu avasi oven, hän säikähti. Marco makasi kynnyksen edessä verilammikossa. Otsaan oli ilmestynyt uusi haava, varmaankin Virpin pistoolin laukauksesta.

Marcon silmät olivat puoliksi auki.

– Kahden pyssyn Ruusu, Marco sanoi ja irvisti. Silmät muljahtivat kiinni.

Ruusu katsoi käsiinsä. Hänellä oli tosiaan kaksi asetta, kivääri ja revolveri. Hän laski ne kuistin lattialle ja lähti hakemaan sidetarpeita.

Selina tuli tavalliseen tapaansa puoli kahdeksan aikaan. Ruusu ei ollut nukkunut silmällistäkään. Helteestä huolimatta hänellä oli flanellipaita päällä, ettei tarvinnut selitellä kyynärpään sidettä.

– Taasko sä oot kävellyt kaapin oveen? Selina ihmetteli. – Onko sulla taas joku mies?

– Eevertti törmäili, särki liiterin seinänkin. Oli pakko lopettaa se.

Ruusulla oli toinenkin silmäkulma mustana, toinen alkoi jo kellertää. Otsassa oli punertava ruhje. Katkenneen laudan pää oli osunut siihen ja vasempaan silmäkulmaan. Kaulahuivilla hän oli peittänyt neliskanttisen miehenjärkäleen neliskanttiset sormenjäljet.

– Äitis vei kuulemma muksut Aulangolle.

– Parempi ettei niiden tarvinnut katella, kun mä ammuin ja nyljin ja paloittelin Eevertin.

Vuota oli paljun reunalla auringossa kuivumassa, pääkallo kiehui kattilassa hellalla. Lihat hän oli pannut pakkaseen. Vuohen lihassa oli pistävä maku, mutta sitä voisi käyttää pieninä annoksina lammaspaistin seassa, kun panisi tarpeeksi mausteita.

Selina tuli mukaan, kun Ruusu meni hakemaan munia kanalasta. Kennoon kertyi vain viisi munaa.

– Taisivat säikkyä ukkosta.

Tai räjähtelyä ja ammuskelua, Ruusu jatkoi ajatuksissaan. Selina ei ollut kysellyt paukkeesta, joten ilmeisesti kaikki oli mennyt ukkosen piikkiin.

Liiterin seinässä oli yhä reikä. Rankkasade oli huuhtonut verijäljet ulkoa, sisältä ne oli pitänyt kuurata juuriharjalla ja kloorilla. Ruumiit hän oli kärrännyt taas lietekaivoon. Siellä tulisi kohta ahdasta.

– Enhän mä voi sun ainoita munias ottaa, Selina sanoi.

– Ota pois vaan. Mulla on vielä jääkaapissa entisiä, enkä mä yksin paljon kuluta.

Selina otti ja lähti. Katsoi vielä mennessään ympärilleen kuin olisi epäillyt jotain.

Onneksi Ruusu oli tajunnut purkaa miinoituksen ennen kuin Selina tuli. Nyt voisi päästää Elmerin ja kanatkin vapaaksi saman tien eikä tarvitsisi pelätä, että ne räjähtelisivät. Vakuutus tuskin korvaisi vahinkoa.

Puhelin soi Ruusun taskussa. Äiti.

Äänessä oli kuitenkin Jalmari:

– Arvaa mitä?

– No mitä?

– Täällä on pikkunakkeja aamupalaksi!

– Oho, Ruusu sanoi. – Johan nyt.

Hän vaipui ulkorappusille istumaan. Kaikki voima pakeni hänestä, kun hän kuunteli miten muksut vuoron perään kertoivat kylpylän ja hotellielämän ihmeistä.

Rakkaus lapsiin lämmitti enemmän kuin aamuaurinko, vaikka sekin oli jo aika lämmin. Mitä hän olisi ilman mukuloita? Ei yhtään mitään. Elämä olisi turhaa.

Lopulta äiti otti puhelimen.

– Niinku kuuluu, täällä menee hienosti. Kohta lähdetään taas uimaan, vaikka mä varmaan muutun pian rusinaksi. Mites siellä?

– Ihan okei, Ruusu sanoi.

Hänen äänensävynsä ei tainnut olla kovin vakuuttava.

– Ihan okei? Mitä se tarkoittaa?

– En mä nyt ala sitä tässä puhelimessa selittää sen kummemmin.

– Ymmärrän, äiti sanoi siihen sävyyn. ettei taatusti ymmärtänyt. – Koettakaa pärjäillä.

– Ei sun mua tartte teititellä.

– Mitä? Joko se yks lähti?

– Eevertti lähti, joo.

– Karkas, vai?

– Ei kun piti lopettaa. Mutta älä sano muksuille vielä mitään.

Äiti lupasi olla sanomatta ja lopetti puhelun juuri, kun Ruusu tajusi, että olisi pitänyt toivottaa hauskaa päivää.

Hän jäi istumaan rappusille luuri kädessään. Aurinko lämmitti, väsymys painoi. Marcon kuorsaus kuului avoimesta kellarin ikkunasta.

Ei kai se vain ollut kuulunut äsken, kun Selina kävi?

Ruusu havahtui rappusilta auringosta, kun auto hurahti pihaan. Harmaa Ford Focus -farmari, lisävalot etumaskin ritilän alla. Poliisin siviiliauto.

Aurinko oli jo korkealla, päivä melkein puolessa. Marcon kuorsausta ei kuulunut kellarista. Ruusu tarkisti sen heti, kun auton moottorin oli sammunut.

Nikkilä nousi autosta, hitaasti ja rennosti mutta valppaana kuin villin lännen seriffi. Ruususta tuntui, että se näki yhdellä vilkaisulla kaiken, mitä pihassa ja talossa oli tapahtunut.

– Täällä se pandaneiti istuu, Nikkilä sanoi ja työnsi punakeltaisen havaijinpaitansa helmaa farkkujen alle. Se oli noussut sieltä ajaessa. – Naapuris oli huolissaan susta ja soitti mulle. Kerrohan nyt isukille…

Ruusu kuohahti.

– Et sä voi yhtäkkiä ruveta mun isäkseni! Mä oon kolkytkolmevuotias, ja mun isäni on kuollut. Mä löysin sen tuolta liiteristä kakskyt vuotta sitten, oli syyskuun alku ja mä olin tullut koulusta kotiin ja ihmettelin, missä isä on, kun auto oli pihassa. Aattelin sitten, että se oli varmaan lähtenyt polkupyörällä kirkolle hakemaan lisää olutta. Tai pimeen pullon, se kyllä ties mistä niitä sai. Menin sit liiteriin hakemaan puita hellaan, että saan keitettyä teevettä. Siellä se roikkui… Äiti tuli töistä vasta seuraavana aamuna. Kampaamosta.

Ruusu huomasi kyynelten virtaavan poskillaan. Ei hän niitä ollut tilannut, ne tulivat itsestään. Hyvä että tulivat. Nikkilä säikähti ja pysähtyi parin metrin päähän, katsoi siitä huolestuneen näköisenä.

– Mitä sä nyt tolleen? Hyvää mä tarkotin…

– Niin varmaan. Suksi nyt kuuseen siitä! Ei täällä oo mitään hätää.

– Onko varma?

Ruusun kävi melkein sääliksi miestä.

– Ihan varma. Jos tulee hätä, mä soitan sulle. Mä tiedän numeron.

– No hyvä, Nikkilä sanoi ja kääntyi takaisin kohti autoa. – Muistakin soittaa!

Mennessään Nikkilä rekisteröi katseellaan kaiken: reiän liiterin seinässä, yläkerran särkyneen ikkunan ja kuistin toisen särkyneen ikkunan, puuttuvan pukkivanhuksen. Ruusu melkein kuuli, miten rattaat raksuttivat vanhan rikostutkijan päässä.

Minkähänlaisen loppupäätelmän Nikkilän päätietokone tulostaisi?

Nikkilä avasi auton oven. Juuri kun se oli työntymässä ratin taakse, Ruusun puhelin soi taas.

Äiti.

– No mitä nyt taas? Ruusu kysyi.

– Älä nyt hermostu, äiti sanoi, – mutta Eevi on hävinnyt johonkin.

– Miten niin hävinnyt?

– Siten niin. Se katos pukuhuoneesta.

Nikkilä oli vetämässä auton ovea kiinni, mutta pysäytti oven ja jäi kuuntelemaan. Ruusu käänsi hänelle selkänsä ja nousi seisomaan. Hän yritti pitää äänensä rauhallisena, mutta luuria pitelevä vasen käsi vapisi niin, että hänen piti tukea sitä oikealla.

– Koska?

– Just äsken. Me oltiin uimassa koko aamupäivä. Mä pesin ensin Eevin ja se tuli yksin edeltä pukuhuoneeseen. Kun mä ja pojat tultiin, sitä ei enää näkynyt. Pukuhuone oli tyhjä, eikä tyttöä näy kahvilassa eikä pihallakaan.

– Sä… Sä päästit sen yksin pukuhuoneeseen! Ruusu huomasi huutavansa. – Oliko siellä silloin ketään?

– Joku tumma nainen… Se lupas kattoa Eeviä, se oli vasta tulossa uimaan.

Ei hitto! Ruusu näki silmissään Virpin, joka odotti Eeviä Aulangon kylpylän pukuhuoneessa musta peruukki päässään. Virpi oli tiennyt hänen osoitteensa. Tietysti konnat olivat tarkkailleet taloa ja seuranneet äitiä ja muksuja kylpylään. Kun Virpi oli täällä jäänyt tappiolle, se oli vaihtanut taktiikkaa ja iskenyt heikoimpaan kohtaan. Eeviin.

Kohta se soittaisi…

– Mitä nyt on tapahtunut? Nikkilä kysyi aivan portaiden vierestä. Se oli hiipinyt siihen puhelun aikana.

Ruusu hätkähti. Ei kai vain hän ollut ajatellut ääneen?

– Onko Nikkilä siellä? äiti kysyi luurista. – Anna puhelin sille, mä kerron kaiken. Eevi pitää löytää!

– Mä kerron, Ruusu sanoi. – Me tullaan kohta.

Hän katkaisi puhelun ja käännähti Nikkilään päin, alkoi heti sanella:

– Äiti ja muksut on Aulangolla, ja Eevi on hävinnyt kylpylän pukuhuoneesta. Mee sä edeltä, mä haen auton avaimet ja tuun perässä.

Nikkilä lähti heti autolleen. Ruusu meni sisään, lukitsi kellarin oven ja otti Transitin avaimen naulasta. Focus syöksähti koivikkokujalle kuin ammuttuna.

Marco pysyisi kellarissa toistaiseksi. Reisi ja olkapää tohjona siitä ei olisi murtamaan ovea. Otsahaava oli onneksi ollut vain raapaisu, luoti oli tullut alaviistosta ja pyyhkäissyt kalloa. Siihen oli riittänyt teippiside. Olkavarsi oli pitänyt lastoittaa ja sitoa ja panna kantositeeseen. Varmuuden vuoksi hän oli antanut kolme buranaa kerralla.

Ruusu meni pihalle, lukitsi ulko-oven ja nousi Transitiin. Käynnisti ja hyökkäsi Nikkilän perään.

Koko ajan Ruusu mietti, mitä kertoisi Nikkilälle. Niin vähän kuin mahdollista. Hän ei enää rakastanut Marcoa. Marco oli sanonut kavereilleen, että Ruusun sai ampua ihan vapaasti, häntä ei liikuttanut. Silti Ruusun ei tehnyt mieli ilmiantaa Marcoa. Hän menettäisi silloin rahat, ja ryöstäjän suojelemisesta hän voisi itsekin joutua linnaan ja menettää lapsensa.

Taposta puhumattakaan.

Mutta tärkeintä olisi nyt pelastaa Eevi. Pitäisi soittaa äidille ja neuvoa, mitä se sanoisi Nikkilälle.

Kaasutin temppuili. Transit rämisi hiekkatien kuopissa, tie pölisi edessä ja takana. Niin äkkiä aurinko oli kuivannut rankkasateen jäljet. Paikoitellen lätäköistä tosin roiskui vielä kuravesi.

Ruusu otti puhelimen käteensä ja haki nimiluettelosta Äitiä, kun luuri alkoi soida. Tuntematon numero.

Ensin Ruusu hätkähti. Miten Toni voi vielä soittaa, vaikka makasi ruumiskylmiössä? Vai joko se oli tuhkattu? Toivottavasti.

Sitten hän tajusi: soittaja oli tietysti Virpi.

Niin oli.

– Mitä kuuluu? Virpi kysyi hyväntuulisella äänellä.

– Miksen mä tappanut sua? Ruusu kysyi.

– Jos mä muistan oikein, mulla oli ase ja sulla ei ollut. Miten sä olisit voinut tappaa mut?

– Paljain käsin. Mä voin vieläkin tehdä sen.

– Mutta kuka sitten pitäis huolta pikku Eevistä?

– Eevi, Eevi sanoi taustalta. Kuulosti ihan hyväntuuliselta.

Ruusulle tuli äkkiä kylmä, vaikka aurinko paistoi yhä ja Transitin koppi oli kuuma. Hänen tyttönsä oli Virpin armoilla.

– Saatanan kusipäänarttu, hän sanoi luuriin.

– No mutta, Virpi sanoi nauruaan pidätellen. – Sähän käyt kuumana. Varo ettei skidi saa huonoja vaikutteita.

– Mitä sä haluut?

– Mä haluun rahat, mutta sullahan niitä ei ole.

– Ei niin. Eikä Eevillä kiristäminen tehoo Marcoon… tarkotan Vitoon. Sä näit, minkä verran se välittää musta.

Virpi nauroi ilotonta naurua.

– Ihan vapaasti, se sanoi. Totuuden hetki. Tommosta se on aina miesten kanssa. Ne tykkää susta niin kauan kuin susta on niille hyötyä. Sitten ne voi vaihtaa sut toiseen. Niin Anderskin teki.

– Kukas se on? Ruusu kysyi. Ei häntä oikeasti kiinnostanut, mutta hän halusi voittaa aikaa. Piti keksiä, miten Eevin voisi pelastaa.

Jatkis päivittyy joka lauantai.
Lue lisää:
Edellinen osa.

Jaanan matka Leningradiin ei ala lupaavasti. Hän joutuu tullimiehen kuulusteluun, ja bussistakin löytyy jotain epäilyttävää. Kaiken kukkuraksi matkaseurue joutuu keskelle miliisien kiinniotto-operaatiota, ja Simokin alkaa epäillä, että Jaanan ja Niklaksen välillä on meneillään jotain. Kaikki viittaa siihen, että lisää ongelmia on luvassa.

Totuus on kuin perse, ja jokainen istuu omallaan.

Toisissa olosuhteissa se olisi ollut hyvä heitto, mutta ei juuri nyt. Vastasin kivettyneeksi jäykistyneenä venäläisen tullimiehen kylmään, haaleansiniseen katseeseen, kun hän lehteili matkalaukustani löytämäänsä kirjaa ja silmäili vuoroin minua, vuoroin eteensä avautuvaa tekstiä. Jokainen sivun kääntö oli kuin kiukkuinen sivallus.

– Johdatus Marxin, Engelin ja Leninin tutkimiseen, tullimies tavasi­ sihahtavalla aksentilla kirjan nimiösivulta.

Lyhyt tauko ja sitten mies sulki kirjan, mutta piti sen vielä itsellään.

– Teidän kirja?

Nyökkäsin, kuinkas muuten. Kirja oli ollut päällimmäisenä matkalaukussani, vaikka en ollut ikänäni sitä nähnyt. Saatikka että olisin edes avannut mokomaa opusta, jos sellainen olisi joskus käsiini eksynyt. Marxilaisuus ei yksinkertaisesti ollut minun heiniäni.

Samassa tullimies puhkesi polottamaan­ venäjää, ja kesti tovin ennen kuin tajusin, että selkäni taakse oli ilmestynyt toinen virkailija, pyöreäkasvoinen nainen, jonka oliivinvihreä hame kiristi vyötäröltä.

Pääni ylitse käytiin kiivastempoista keskustelua, joka kuulosti kinastelulta. Sananvaihdon jatkuessa naisen ääni kohosi ja terävöityi, mies sen sijaan vaikutti tyynnyttelevän maatuskaa, jonka Rexona oli hajusta päätellen pettänyt.

Vilkaisin naista silmäkulmastani, ja kirkuvan punaiset natsat hyllyvillä olkapäillä pelästyttivät minut.­ Niitä oli selkeästi enemmän kuin edessäni seisovalla tullimiehellä. Jos nainen saisi tahtonsa lävitse,­ minut käskettäisiin takahuoneeseen ja vinyylihanskat otettaisiin käyttöön. En epäillyt sitä hetkeäkään. Sitten totuus todellakin selviäisi, jos se kerran löytyisi istumalihasten välistä, kuten kirjan marginaaliin tuhertanut tuntematon vitsiniekka röyhkeästi julisti. Jo pelkkä ajatuskin puistatti.

– Ja se kirjoitus. Myös teidän?

Hätkähdin.

– Ei.

Ääneni oli pelkkä korahdus. Rykäisin­ ja vastustin halua kuivata kostuneita kämmeniäni farkkuja vasten. Jostakin takaani kuului matala hörähdys, mutta en rohjennut kääntyä katsomaan, ketä jonossa seisojaa piinani niin huvitti.

– Jos ei sinun, kenen sitten?

Kysymys oli tyly ja sitä tehosti tuohtunut polotus olkapääni vierestä.

– Ajattele! hoin mielessäni.

– Se on koulukirja, ähkäisin hädissäni.­

– Ne kiertävät oppilaalta toiselle vuodesta toiseen. Kirjoitus voi olla kenen tahansa.

Hetkisen oli äänetöntä. Sitten tullimies laski kirjan takaisin myllätyn vaatepinoni päälle ja työnsi laukkuani eteenpäin matalalla tiskillä. Matami sihahti tyytymättömästi, mutta minä tuijotin tiiviisti levällään olevaa laukkuani ja pidätin hengitystäni toiveikkaana.

– Seuraava!

Astuin pari askelta sivulle ja kurotin­ sulkemaan laukkuni. Ikkunasta näin, että bussimme oli pysäköity oven eteen ja matkatavaraluukut nostettu valmiiksi ylös. Kiiruhdin ulos ja tömäytin laukkuni tyhjään konttiin. Olin joukkomme ensimmäinen tullitarkastuksesta selvinnyt.

Istahdin laukkuni viereen ja päästin värisevän huokauksen. Kun saisin kiinni sen törpön, joka oli kirjan laukkuuni muiluttanut, nostaisin äläkän. Neuvostoliiton tulli ei ollut leikin asia. Se, jonka mielestä marxilaisuuden pilkkaaminen neuvostosotilaan edessä oli ollut hyvä vitsi, täytyi olla­ joko typerys­ tai ilkeä.

Polvieni tärinän laannuttua pukkasin laukkuani taaksepäin, jotta toisten pakaaseille jäisi tilaa. Tavarakontti oli kuitenkin niin leveä, että lopulta kömmin sinne sisään, jotta sain tökittyä painavan kapsäkkini perälle asti. Peruuttaessani takaisin kolautin päälakeni kattoon ja liu’uin sadatellen kyljelleni.

Katosta törrötti jotain. Siristin silmiäni. Koko katto oli musta, ja jos törmäykseni ei olisi irrottanut pientä, mustaa liuskaa, en ikinä huomannut sitä. Nyt se kuitenkin riippui helposti nähtävillä. Kapea, viattoman oloinen muoviliuska. Nostin käteni ja tunnustelin sitä. Tartuin sen liukkaaseen pintaan, ja pysähtymättä miettimään sen tarkemmin vedin liuskaa alaspäin. Kuului vaimea naksahdus. Liuska toimi vipuna, josta kiskomalla aukesi­ isompi muovilevy. Hilasin levyä sormenpäilläni sivuun ja tajusin­ katsovani samoja videokasetteja, joita olin siivonnut Niklaksen työpöydältä.

Kätkö. Salainen kätkö firman bussissa. Ajatukset laukkasivat villeinä pitkin pääkoppaani, mutta sitten vaimeat askeleet bussin ulkopuolella­ saivat minuun liikettä.

Pukkasin levyn kiinni ja painoin avausvivun tiukasti takaisin koloonsa.­ Kierähdin takamukselleni ja hivuttauduin yhtä kyytiä ulos. Pyyhkiessäni hiekkaa farkuistani pidin silmällä bussin edessä ja takana vartioivia sotilaita, joiden tasaiset­ askeleet olivat saaneet minut­ takaisin järkiini.

Bussin edustalla partioiva solttu pysähtyi kuin aistien levottomuuteni. Katseemme kohtasivat, enkä osannut ajatella mitään muuta kuin nuorukaisen olan takana häämöttävää kiväärin piippua.

Nielaisin.

Sotilas tuijotti minua vihreän suikkansa ali, ja minä tuijotin takaisin. Hiki norui niskaani pitkin. Ja sitten se pentele iski silmää. Hitaasti ja vihjaillen. Kun vain toljotin tyhmänä takaisin, poju toisti flirttinsä ja vihdoin hoksasin vastata siihen. Pakotin valjun hymyn­ huulilleni ja aloitin varovaisen perääntymisen kohti bussin takaovea.

Sotilas astui lähemmäksi ja sanoi­ jotain. Puhui venäjää, enkä minä­ osannut sitä enempää kuin keskiverto vodkaturisti. Da, njet ja spasiba. Sotilas lähestyi askeleen verran. Hymyili ja suhisutti sitä venäjäänsä.­ Mitä hittoa se oikein halusi? Kielisuudelman? Pummata tupakkaa? Peräännyin pingottuneesti hymyillen.

– Täällä sitä vain pidetään silmäpeliä neuvostosoltun kanssa. Sinuna odottaisin edes Viipuriin asti. Kaupungeista ne isot koppalakit vasta löytyvät, ja tuohan on ihan penikkakin vielä.

Pyörähdin ympäri. Myyntipäällikkö Suhonen, entinen ammattijääkiekkoilija, nykyinen myyntitykki, ex-aviomies ja viikonloppuisä. Suhonen hekotteli omille sanoilleen ja viskasi putkikassinsa matkatavarakonttiin yhdellä lennokkaalla liikkeellä.

Muistin, että Suhosen­ vanhin tytär opiskeli Helsingin yliopistossa. Näinköhän likan­ kursseihin kuului marxilais-leniniläinen ideologia.

– Kiitos matkalukemisesta, sanoin­ testaten mieleeni putkahtanutta teoriaa.

Suhonen purskahti röhöttämään ja taputti minua selkään.

– Oli se vaan hupaisaa. Kerrassaan hupaisaa.

Kireä ilmeeni tyrehdytti äijän naurun.

– Nooh, älä huoli, tyttöpieni. Anna­ se kirja minulle, niin se ei enää paluumatkalla tuota harmia.

– Varmasti annan, tiuskaisin ja nousin ensimmäiselle askelmalle siirtyäkseni sisälle linja-autoon.

Olisin voinut heittää jonkun ilkeän­ piikin siitä, miten Suhonen nauttisi, kun tullimaatuska paukuttelisi vinyylikäsineitään ja tonkisi hänen perälihojaan, mutta en jaksanut. Videokasetit bussin lattian alla vaativat kaiken energiani. Ne ja Niklas. Minun Niklakseni, jonka omistamassa linja-autossa salakuljetettiin ties mitä.

– ME OLLAAN VISKISIEPPOJA kaikki, kun oikein silmiin katsotaan. Me ollaan kännikaloja elämän, ihan jokainen!­

Epävireinen loilotus kajahteli pitkin linja-auton sisätiloja. Kuoronvetäjänä toimi Suhonen. Äijän römeä basso siivitti iloisessa nousukiidossa leijailevat työkaverit grande finaleen.

Vieressäni torkkuva Simo sätkähteli unissaan kuin ravaava koira, ja pitkä kroppa valui sentti sentiltä olkaani kohden, kunnes urhea poliisimme nojasi koko massallaan kylkeäni vasten. Olin jo työntämäisilläni Simon takaisin omalle puolelleen pari istuinta, kun kohtasin suuresta taustapeilistä Niklaksen katseen. Se oli tumma ja huomattavan pahantuulinen. Tukahdutin hymyni ja annoin Simon­ nykertyä kainalooni. 

Niklas ajoi firman omistuksessa olevaa linja-autoa varmoin ottein. Kello läheni puoltapäivää, ja etenimme kohti Viipuria, missä pidettäisiin pidempi tauko. Ehkä minun onnistuisi siellä vetää Niklas syrjään ja selvittää salaperäisten kasettien­ tarkoitus ilman, että Simon poliisinenä haistaisi palaneen käryä.

Liikahdin jännittyneesti ja kohotin päätäni vain huomatakseni, että olin yhä Niklaksen mielenkiinnon kohteena. Keskittyisi tiehen, eikä vilkuilisi koko ajan peilin kautta matkustamoon. Netan täytyy olla sokea, ellei hän pian oivalla miehensä käytöksen outoutta.

– Porukka hei, meitä seuraa liikkuva rahanvaihtotoimisto, kuulutti Suhonen auton mikkiin.

– Pidettäisiinkö pieni tauko, jotta markat pariutuisivat veljeskansamme ruplien kanssa?

Bussimme rinnalle oli kiihdyttänyt ruosteinen ja loskainen Lada, jonka takaikkunassa vilautettiin vuoroin skumppapulloa, vuoroin vodkalekaa. Vasemmalla puolella avautui järvenselkä ja rantaan raivattu pysähdyspaikka. Muistin sen viime vuoden reissulta. Olin saanut ensisuudelman Niklakselta juuri tällä rannalla. Muisto sai pulssini tekemään lyhyen intervalliharjoituksen.

Niklas jarrutti ja käänsi bussin tottelevaisesti Ladan perään. Ihmiset alkoivat kaivella lompakkojaan ja tupakka-askejaan. Jokainen halusi­ päästä ulos raikkaaseen ilmaan­ oikomaan koipiaan ja hieromaan mustan pörssin kauppaa.

– Joko ollaan Viipurissa?

Simon uninen ääni kutitti korvalehteäni.

– Ei vielä. Mutta me pysähdytään hetkeksi ja voit vaihtaa ruplia, jos laiton rahanvaihtaja kelpaa.

Simo kohautti olkapäitään.

– Vapaallahan tässä ollaan.

Virnistin.

– Et sitten ottanut virkapamppuasi mukaan.

– Mitä pamppua?

Mallan utelias ääni tunki takapenkiltä mukaan keskusteluun, ja voimakas Poisonin lemahdus tuntui ilmassa.

– Kunhan vitsailee, Simo vastasi ja nousi seisomaan.

Väki jonotti auton kahdelle ovelle. Simon välttelevästä vastauksesta oivalsin, ettei hän halunnut paljastaa ammattiaan, mikä sopi minulle­ vallan mainiosti. Olin pyörinyt Simon kanssa tarpeeksi paljon, jotta tiesin, että rikospoliisiin suhtauduttiin kahtalaisesti. Virkavallan läsnäolo oli kinkkinen juttu. Suomalainen lankesi helposti syyllistämään itseään, ja jos sinivuokko sattui istumaan vieressä, huono omatunto otti selkävoiton itsevarmimmastakin tyypistä.

Ulkona paistoi kevätaurinko ja lähes täysin jäistä vapautunut järvi kimmelsi. Malla imi syöpäkäärylettään posket lommolla ja flirttaili laiskasti Simon kanssa. Tyttö oli naukkaillut naista väkevämpää tiuhaan mutta pysytteli silti tolpillaan, vaikka mokkasaapikkaissa oli yli kahdentoista sentin korot. Aamiaiseksi hän oli nauttinut vain banaanin­ ja lasillisen tuoremehua välittämättä pysähdyspaikan herkkuja notkuvasta noutopöydästä. Itse olin vetänyt puuroa marjojen kera, ison rasvaisen rahkapullan ja kolme kuppia kahvia. Viimeistään Viipurissa täytyisi hankkia Mallalle jotakin haukattavaa, tai muutoin voisi käydä niin, että likasta ei olisi illalla ravintolaan lähtijäksi.

Vaihdoin muutaman kympin rupliksi Viipuria varten, mutta en sen enempää, sillä olin ottanut mukaani sukkahousuja, lenkkariparin ja parit farkut, jotka aioin myydä hotellissa. Niistä saatavilla ruplilla elelisi herroiksi koko viikonlopun. Leningradissa olisi tosin pakko vaihtaa markkoja rupliksi myös ihan virallisesti, jotta kotimatkalla ei joutuisi tullin hampaisiin.

Ladalla matkanneita trokareita oli kolme. Jokaisella oli kulunut nahkatakki yllään, valpas katse silmissään ja päässään lippikset, joiden etumuksessa komeili pollein kirjaimin Hartwall. Ruplien lisäksi tarjolla oli venäläistä samppanjaa ja vodkaa, neuvostosotaväen aselakkeja ja erilaisia kunniamerkkejä.

Kauppa kävi hyvin, ja näin, kuinka Niklas osti Netalle lipallisen koppalakin. Se sopi upeasti Netan tummaan polkkaan ja kaakaonruskeisiin silmiin. Käännyin poispäin ja ojensin käteni pyytävästi kohti Mallan sätkää. Kun vetäisin ensimmäisen henkosen, välttelin Simon ihmettelevää katsetta. Hän tiesi, että sorruin polttelemaan vain hermostuneena tai masentuneena.

– Hei, katsokaa! Mähän sanoin, että mun jemmani olisi turvassa.
Pirjo varastopuolelta heilutti voitonriemuisesti käsissään ryppyistä ruplatukkua. Iloisen pinkki huulipuna oli levinnyt suupielten hentoihin ryppyihin.

– Viime syyskuussa piilotin paluumatkalla­ nämä tyhjään oluttölkkiin tuonne metsään, ja siellä ne saakutti sentään olivat yhä edelleen. Kukaan ei siivoa näitä metsiä, vaikka tässä on hieno hiekkaranta ja mitä upein järvimaisema. Ei Suomessa tällainen peli vetelisi.

Malla kumartui ja nuuhkaisi ruplakasaa kulmat epäluuloisesti kurtussa.

– Yök. Ne lemuaa ihan kamalalle.

– Raha haisee. Aina, Pirjo vastasi ja tunki setelit tyytyväisen oloisena anorakkinsa taskuun.

– Parempi vanhalta oluelta lemahtava­ raha kuin se, että jäisin kiinni tullissa rintsikat ruplia pursuten. Viime vuonna naapurin Maija yritti salakuljettaa kaikki jäljelle jääneet ruplansa Suomeen, koska sen ukko oli lähdössä Tallinnaan seuraavassa kuussa. Jäi akkaparka kiinni ja joutui maksamaan sakkoja satoja markkoja. Ukkokin peruutti­ reissunsa, kun pelkäsi, että sen nimi olisi joutunut KGB:n listalle Maijan tempauksen vuoksi.

– Minä kyllä maksaisin sakot ihan vapaaehtoisesti, jos saisin omin käsin täyttää sun rintaliivisi.

Suhosen rasvainen nauru viilsi korviani, mutta Pirjo ei ollut moksiskaan, tyrkkäsi vain Suhosta olkaan ja lähti astelemaan tämän rinnalla kohti bussia, kun äijä lupasi tarjota napanterit sisätiloissa.

– Jaana ei onnistuisi salakuljettamaan mitään. Sillä on ihan liikaa etuvarustusta, jotta sinne mahtuisi yhtään ylimääräistä mukaan.

Niklas oli hiipinyt ryhmämme luo niin äänettömästi, että kun kuulin hänen härskit sanansa, olin pudottaa tupakanjämäni silkasta sokista.

Lävähdin tulipunaiseksi, enkä tiennyt,  minne olisin katsellut. Niklas oli pomoni, luojan tähden! Voiko pomo lasketella tuollaista kaikkien kuullen? Ilmeisesti voi, sillä Malla tirskui kuin hyvällekin kaskulle eikä näyttänyt lainkaan huomaavan, että oli ainoa, jolle vitsi oli auennut. Simo mittaili Niklasta sen näköisenä, kuin olisi tarkastellut pilaantunutta tomaattia. Löyhkäävää ja matojen valloittamaa.

Jokin hipaisi farkkujeni takamusta. Säpsähdin ja yritin säilyttää ilmeettömän naamioni. Niklas hyväili­ pakaraani reiteen asti ulottuvan bleiserini suojissa. Se ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta, mutta ensimmäistä kertaa en pitänyt siitä, että Niklas kosketti minua.­ En nyt, kun Simo voisi koska tahansa hoksata, mitä takkini alla tapahtui.

– Onko sinulla Jaana hetki? Pitäisi­ vaihtaa pari sanaa, ihan työhommista vielä.

Nyökkäsin ja liiskasin tupakantumpin kenkäni korolla.

– Totta kai.

Suoristin ryhtini ja kävelin Niklaksen perässä lähemmäksi rantaviivaa. Olin tuntevinani Simon katseen painon niskassani, mutta en tohtinut tarkistaa, pitikö se paikkansa. Minun olisi pakko jutella Niklaksen kanssa, niin kiusallista kuin se olikin.

– Mitä niissä kaseteissa on? Ja miksi ne pitää tuoda rajan yli salaa?

Sähähdykseni jäädytti Niklaksen aloilleen, ja jos hän oli aikonut valittaa­ Simosta, se jäi puolitiehen, sillä en antanut hänelle puheenvuoroa.

– Ajattele, jos olisit jäänyt kiinni! Mitä sitten? Olisit joutunut vangituksi ja ties minkälaisiin oloihin jonnekin Siperiaan.

Niklas nosti kätensä hillitse­västi.

– Rauhoitu nyt. Ei tässä ole... 

En ehtinyt kuulla lauseen loppua, sillä yhtäkkiä kaikki vinksahti sijoiltaan. Jossakin takanamme auto­ huudatti moottoriaan, kaasutti kuin formulakisan lähtöruudussa.

Käännyin hämmästyneenä katsomaan, mistä meteli johtui. Näin mustan Volgan jarruttavan seisahduksiin niin että soraa lensi yltympäriinsä. Autonovet paukkuivat, joku huusi venäjäksi, joku kirkaisi. Kaksi miestä rynnisti peräkanaa ohitsemme kohti metsää. Toinen oli Ladassa matkustanut rahanvaihtaja, toinen vasta paikalle ajanut muukalainen. Ilmassa kärysi kumi. Pamahduksia, outoja, kumisevia paukahduksia. Puhkesiko joltain rengas?

– Alas! Painu alas, kuuletko?

Seisoin tyhmänä aloillani ymmärtämättä­ näkemääni tai tajuamatta vaaraa. Sitten Niklaksen käsivarret kiertyivät ympärilleni, ja paiskauduin vatsalleni maahan. Makasimme päällekkäin keväisen kylmässä rantahiekassa, ja Niklas painoi minut takaisin joka kerran, kun yritin nostaa päätäni.

– Ei vielä. Odota. Vasta sitten, kun aseita ei enää näy.

– Aseita?

Sydämeni jätti lyönnin väliin ja suljin hetkeksi silmäni. Luoja, jos joku niistä kuulemistani laukauksista olisi osunut meihin. Sairaalaan joutuminen Neuvostoliitossa olisi ollut todeksi tullut painajainen.

Viimein huudot vaimenivat, ja Niklas hellitti otteensa. Hän auttoi minut takaisin jaloilleni ja pyyhki roskia ja kivensiruja yltäni.

– Ratsia, hän selitti lyhyesti, kun en järkytykseltäni saanut vieläkään sanaa suustani.

– Siviilimiliisi nappasi nuo mustan pörssin kauppiaat. Lada seurasi bussiamme ja Volga taas Ladaa. Taitaa olla parasta ensi kerralla vaihtaa ruplat ihan virallisesti.

Seurasin vaiti, kuinka miliisit riepottivat nahkatakkisia trokareita kohden Volgaa. Nuorin kauppiaista yritti vängätä vastaan, piti auton ovipielestä kiinni, rähjäsi naama punaisena ja kieltäytyi menemästä sisään. Miliisi, joka roikotti kädessään äsken anastamaansa todistusaineistoa, kuoharipulloa, kohotti pullon ja iski sen muitta mutkitta vasten vangin yläselkää. Kerran, toisen ja vielä kolmannenkin kerran. Kun lyönnit vihdoin taukosivat, mukiloitu kauppamies antoi sysätä itsensä auton takapenkille.

Yksi miliisi penkoi Ladan konttia kunnes jysäytti kannen kiinni ja ärjäisi­ tiukan lähtökäskyn tovereilleen. Ei mennyt paria minuuttia kauempaa, kun molemmat autot olivat lähteneet, ja pysähdys­paikalle jäi vain bussimme ja liuta hölmistyneen oloisia turisteja. Kaikki oli ohitse alle vartissa.

Tartuin Niklaksen käsivarteen ja puristin sitä rystyset valkoisina.

– Hankkiudu niistä kaseteista eroon ja heti. Lupaa.

– Älä nyt ru...

– Lupaa! Ääneni lähenteli kir­kaisua.

Luultavasti Niklas olisi vastannut myöntävästi kiusallista kohtausta karttaakseen, mutta siinä vaiheessa Netta ehti luoksemme, ja Niklas pääsi pälkähästä.

– Hei, oletteko te kunnossa? Olipas kammottavaa. Jos Simo ei olisi pitänyt meistä huolta, olisin varmasti pissannut housuihini.

– Kaikki hyvin, Niklas tyynnytteli ja ojensi kätensä vaimolleen.

– Jaana taisi säikkyä vähän liikaa, mutta eiköhän hänkin rauhoitu, kun saa tujauksen lempivodkaansa.

– Sitä valkoetikettistä, jossa on viljapelto? Ostin sitä pullollisen.

Netta hieraisi kalliin nahkatakin verhoamia käsivarsiaan kuin häntä paleltaisi.

– Eipä hyödy miespolo ainakaan niistä markoista, joita minulta vastikään sai. Toivottavasti vievät hänet airaalaan paikattavaksi ennen kuin heittävät telkien taakse.

Kuuntelin mitään puhumatta Netan päivittelyä ja kävelin hänen ja Niklaksen vanavedessä bussille. Sisällä minua odotti Simo ja korkattu vodkapullo viljapeltoineen kaikkineen. Hörppäsin kiitollisena päivän ensimmäisen alkoholiannokseni ja nojauduin voipuneena vasten selkänojaa.

– Onko teillä kahdella menossa jotain?

Simon ääni oli vaimea, mutta sen kireästä vireestä ei voinut erehtyä.­
Pullossa oleva vodka heilahti vaarallisesti, kun otteeni lipsui.

– Ei. Ei tietenkään. Niklashan on naimissa!

Vaikenin ja tunsin äkkinäistä halua läimäistä itseäni. Typerys! Pitikö mennä heti mainitsemaan Niklas nimeltä. Vedin pari kertaa henkeä ja toistin sitten jo tyynemmin:

– Ei siis todellakaan ole mitään menossa. Että viitsitkin kysellä.

Simo ei uskonut minua. Luin sen hänen paheksuvasti kiristyvistä leukapielistään, ja äkkiä minua hävetti. Valehtelu. Pettäminen. Salattu seksi ja hiljaa mumistut puhelut keskellä yötä, kun kaikki kuulevat korvat olivat unten mailla.

Käännyin katsomaan ikkunasta ulos, suljin Simon ulkopuolelle, koska uskoin hänen tuomitsevan minut. Hän oli paras ystäväni, mutta tätä hän ei ymmärtäisi. Pettäminen oli  hänen silmissään suurin rikos. Se, mitä ei ikinä anteeksi annettaisi.

Ja nyt minä olin se toinen nainen. Avioliiton ja perheen särkijä, vieläpä Simon sukulaisperheen. Tuijotin ohi viliseviä maisemia mitään näkemättä, eikä niissä oikeastaan mitään katsomista ollutkaan. Huonossa kunnossa oleva asfalttitie, ränsistyneet puutalot, vinossa lenkottavat aidat ja tien vierustalla hölkkäävät takkuturkkiset, laihat koirat. Kaikki oli harmaata, säiden haalistuttamaa, kaltoin kohdeltua.

VAJAAN TUNNIN AJOMATKAN jälkeen saavuimme Viipuriin, missä pysäköimme rautatieaseman kylkeen.

Mallalla oli kauhea vessahätä, joten lähdin luotsaamaan häntä aseman yleiseen wc:hen. Simo lyöttäytyi seuraamme vaikka osoitti edelleen mieltään pysyttelemällä vaiti. Malla rupatteli niitä näitä, eikä­ näyttänyt huolestuvan yksipuolisesta keskustelusta.

Kaupungissa tuntui olevan jo pääsiäinen. Rautatieaseman porrastasanteella kyyhötti kurttuinen ikämies, jonka jaloissa lojui ruskea pahvilaatikko täynnä kesänkeltaisia, pörröisiä kananpoikia. Niiden piipitys oli pehmeää ja hentoista. Simo jäi ulos, ja ennen kuin ihmismassa peitti hänet taakseen, ehdin nähdä hänen kumartuvan hymyillen kananpoikien puoleen. Keltaiset tiput ansaitsivat siis hymyjä, mutta tämä tipu ei.

Vaikka ei olisi tiennyt, missä käymälä tarkalleen sijaitsi, sen olisi haistanut. Mitä lähemmäksi etenimme, sitä vihertävämmäksi Malla muuttui.

Työnsin raskaan oven auki ja tervehdin huivipäistä mummoa, joka istui kiikkerän pöydän takana. Kolikkoa vastaan saimme erän ohuen ohutta wc-paperia, ja sitten oli vain kestettävä se, mitä wc-kopissa tuli vastaan. Sieraimia viiltävä haju ja paljas posliini-istuin ilman kantta tai istuinrengasta.

Selviydyimme takaisin ulkoportaille. Tai ainakin minä selviydyin, Mallalla sen sijaan näytti menevän melkoisen huonosti. Tyttö oli harmaankalpea ja nojautui aseman kiviseinään happea haukkoen. Simo tarjosi Mallalle kurkkupastillia, tämä puisti päätään, mutta tukeutuikin tikkana Simon pastillia tarjoavaan, ojennettuun käsivarteen.

– Meillä on tunti aikaa kierrellä, sanoin ääntäni korottaen.

– Mitä haluaisitte nähdä? Pyö­reän tornin? Itse tahtoisin piipahtaa Punaisenlähteen torilla. Siellä voi tehdä ihan kunnon löytöjä turistirihkaman seasta.

– Mua ei taida kiinnostaa nyt mikään­ muu kuin bussi, Malla mutisi ja hinkkasi poskeaan vasten Simon olkaa. Simo liikahti, ja ensin luulin, että hän ravistaisi Mallan irti, mutta kaikkea muuta. Hän siirrähti lähemmäksi.­

Purin huultani, kun Malla jatkoi valitustaan:

– Heikottaa.

No, varmasti heikotti, kun oli kitannut­ viinaa aamusta lähtien ja jättänyt aamiaisen väliin, ajattelin ääneti, mutta sain kuin sainkin pidettyä­ mölyt mahassani. Simo näytti tulleen samaan lopputulokseen kuin minäkin, mutta hän esitti asian herrasmiesmäisesti:

– Eiköhän me Mallan kanssa hakeuduta­ takaisin autolle ja etsitä jotakin purtavaa. Jaksetaan sitten taas istua bussissa Leningradiin asti.­

– Me? toistin korviani usko­matta.

Simo vilkaisi minua, eikä sitä katsetta olisi voinut kutsua ystävälliseksi edes parhaalla tahdolla. Mieleni mataloitui.

– Nämähän ovat tuttuja kulmia sulle, eikö vaan? Pärjäät varmaan ilman meitäkin.

– Tietysti, vastasin välinpitämätöntä esittäen.

Hymyni oli kaikkea muuta kuin luonnollinen, mutta ylpeys kielsi minua anelemasta. En halunnut kulkea yksin Viipurissa. En siksi, että olisin pelännyt vaan siksi, että kaipasin Simon seuraa. Tarvitsin hänen nauruaan ja lämpöään. Tunnetta, että kaikki kävisi hyvin huolimatta siitä salaisuudesta, jota Niklas kuljetti mukanamme.

Tuijottaessani Mallan ja Simon etääntyviä selkiä en katsonut, minne jalkani asetin, ja tietysti se osui pääsiäistipujen laatikkoon. Kuului pahaenteinen rasahdus, yksi seinämä murtui ja koko auringonkeltainen lauma villiintyi, kun avara maailma avautui sen edessä.

Tipujen omistaja sylki ärräpäitä ja yritti konkata reumatismin runtelemilla jäsenillään kasvattiensa perässä. Minä tein hänelle seuraa, mutta turhaahan se oli. Yritäpä pysäyttää­ paljain käsin kuuttakymmentä kananpoikaa, joilla on kiire päästä pääsisäisbileisiin.

Sinkoilimme papan kanssa oikealle ja vasemmalle,­ ohikulkijat hyppivät tieltämme syrjään ja tekivät parhaansa ollakseen tallomatta piipittäviä höyhenpalloja. 

Kumartelin perä pitkällä oikealle ja vasemmalle. Hoin anteeksipyyntöjä, kun sohin ohikulkijoiden takkeja ja laukkuja. Sain kalastettua kaksi siipiveikkaa takaisin laatikkoon ja siinä kaikki. Isäntä itse pärjäsi hiukan paremmin, mutta loppujen lopuksi saaliimme käsitti vain kymmenen untuvikkoa. Ei mennyt kuin pari minuuttia, kun suurin osa puolelta toiselle vipeltävistä pyrstösulista oli kadonnut aseman ihmisvilinään. Lopullisesti.

Levittelin nolostuneena käsiäni ja kaivoin kukkaroni esiin. Tästä ahdingosta selviäisin toivon mukaan rahalla. Toisin olisi Simon kanssa. Pelkäsin, että olin menettämässä ystävän ja saamassa tilalle sydänsuruja.

Ladoin seteleitä papan­ kouraan, kun ykskaks tunsin hänen kämmenensä olallani. Papparainen taputti minua kuin isä tytärtään. Viisaat, huuhkajamaisten kulmakarvojen varjostamat silmät tarkkailivat ilmettäni ja harmaiden viiksien alla kävi suu. En ymmärtänyt sanoja, mutta ymmärsin sävyn. Se oli lempeä, lähes säälivä.

Vakuutin itselleni, että kyse oli vain tipuista. Että pappa kevensi tummaa mieltäni, kun olin päästänyt linnut karkuun, siinä kaikki. Niin tehdessäni petin itseäni. Pappa ei ollut tarvinnut suomenkieltä käsittääkseen äskeisen episodin luonteen. Hän tiesi, ettei kyse ollut kananpojista vaan miehestä.

Niinhän se oli aina. Ikiaikainen totuus. Kun nainen suri, syynä oli mies. Jos olisin kieltänyt sen, olisin valehdellut. Lähdin laahustamaan takaisin bussille. Olimme vasta Viipurissa ja kaipasin jo nyt takaisin kotiin. Enpä ollut arvannut, että yhden sijasta murehtisin peräti kahta miestä. Lisäksi jokin alkukantainen vaisto kertoi minulle, että tämä oli vasta alkua. Ensimmäinen kiihdytys ennen varsinaista hyppyä.

Jatkuu kahden viikon kuluttua.

Jaana Nivalan elämässä on kaksi tärkeää miestä: tyyliniekka kämppis Simo ja pomo Niklas. Pomo on perheellinen, naimissa oleva mies, mutta hän viettää Jaanan kanssa säännöllisesti intiimejä tuokioita. Luvassa on mielenkiintoisia hetkiä, kun kolmikko suuntaa työporukan kanssa matkalle 1980-luvun Leningradiin.

Välillä tarkkailin miestä kuin jotakin avaruudesta pudonnutta, oudon kaunista taivaankappaletta.

Pitkät jalat. Ristii ne häiritsevän seksuaalisesti. Liikehtii käsillään. Hämmästyttävän sirot kädet pitkään vartaloon suhteutettuina. Upea ääni. Ihan parasta. Samettia. Ei, ei sittenkään samettia­ vaan hunajaa, sulaa hunajaa, jota valutetaan kermajäätelökeon huipulle. Korkea otsa. Jotenkin… puhdas? Hassu sana, mutta ”puhdas” sen on oltava. Suora nenä. Hollywoodilaisittain valkoinen hammaskalusto. Hiukset. Tuuheat ja toffeenkultaiset. Muodikas takatukka kihartuu poikamaisesti korvalliselle.

Muu vartalo… Mmm. Sitä on paljon, todella paljon, sillä mies on pitkä. Atleetin lantio, litteä vatsa. Olkapäät. Aah, muotisuunnittelijan märkä uni. Ei härkämäistä niskaa, ei punttitreenaajien ylipaisuneita olkalihaksia. Pitkä kaula, joka jatkuu loivana, sulavana hyppyrinä hyvämuotoisiksi olkavarsiksi ja hauiksiksi.

Ja kaikki tuo oli olemassa vain minua varten. Minun käytettävissäni. Minun otettavissani milloin tahansa. Tai no, ehkei aina, ei milloin tahansa. Silloin, kun komistuksen vaimo ei ollut paikalla. Silloin, kun tämän perhe ei vaatinut miehen aikaa. Tai yritys. Alaiset. Asiakkaat. Kaverit, ja niitähän riitti menevällä miehellä. Sählykavereita, veneilyfrendejä, auton räplääjiä tai eppunormaalirundaajia. Mutta muuten. Ihan. Vain. Minun. Kuten viime yönä. Se oli ihana. Hikisen kiihkeä.

Liikahdin levottomasti tuolissani, ja ilkeä viiltely oikeassa lonkassa muistutti jälleen olemassaolostaan. Hipaisin näppäimistöä aivan kuin sellainen pieni ele olisi voinut salata sen, etten ollut tehnyt töitä viimeiseen puoleen tuntiin.

Hikinen. Sitä yö totisesti oli ollut,­ ja jos ihan rehellisesti puhuttiin, ei se hikoilu johtunut ainoastaan seksuaalisesta kiihottumisesta. Liian kova lattia ja aivan turhan helposti karkuun liukuvat sohvatyynyt, jotka Niklas oli viskonut lattialle mukamas pehmikkeeksi hätäisin,­ malttamattomin käsin.

Siitä se hikoilu. Kun oli sinniteltävä aktin loppuun asti, vaikka alkuhuuma oli hävinnyt jo aikaa sitten jäisen kylmiä klinkkerilaattoja vasten ryskivän alaselän kivulle. Kun näkymättömät pihdit ryhtyivät puristumaan kiinni jossakin alanikamien paikkeilla, ei siitä syntyvää kipua olisi saanut lievitettyä edes Mel Gibsonin trimmattu kroppa. Ei vaikka herra olisi valellut itsensä kermavaahdolla ja anellut minua lipomaan sen pois vihoviimeistä pisaraa myöten.

Oikaisin ryhtiäni, siristin silmiäni ja teeskentelin pohtivani jotakin äärimmäisen kinkkistä pulmaa, joka vilkutti minulle vihreää kursorisilmäänsä tietokoneen näytöltä. Onneksi edessäni kohosi harmaa sermi. Se esti työkaverini Mallan uteliaan tirkistelyn tehokkaasti.

Tätä vartta ei ollut tehty lattia-asentoja varten, niin nuori ja vetreä kuin se yhä olikin. Eikä pikkuautojen etupenkeillä tapahtuvia akrobaattisia taivutuksiakaan varten saatikka linja-autojen matkatavarakonteissa harrastettavia ”älä vain nosta päätäsi” hierontahetkiä varten. Minä halusin sängyn. Kunnon vuoteen, riittävän leveän ja tukevan patjan, joka ei inahtaisikaan, vaikka sen päällä ratsastettaisiin läpi yön.

Helpommin sanottu kuin tehty. Minä, Niklas ja sänky. Se epäpyhä kolminaisuus ei ihan heti näkisi päivänvaloa. Tukahdutin huokauksen ja säpsähdin heti perään, kun toimiston kaksi puhelinta pirahtivat yhtäaikaisesti eloon.

– Tuusulan Paperi & Liitin. Kuinka voin auttaa?

Innokas Malla. Nappasi luurinsa ylös yhdessä hujauksessa jättäen minut toiseksi. Hieno juttu, että tyttö oli reipas. Koeaikaa oli jäljellä enää kuukausi, joten todellinen Malla ei luultavasti ollut näyttäytynyt eikä näyttäytyisikään ennen kuin nimi olisi sutaistu vakinaisen työsopimuksen alle.

Olisin voinut rauhoittaa likkaa. Paljastaa, että Niklas oli vasta eilen kysellyt, miten tulimme toimeen ja hoitiko Malla osuutensa moitteetta. Olin antanut Mallalle puhtaat paperit, ja siitä arvasin,­ että hänet vakinaistettaisiin. Mutta miksi hosua? Malla teki kaikkensa vakuuttaakseen minut ja Niklaksen erinomaisuudestaan, joten­ meikäläinen pääsi helpommalla, kun vastapäätä häselsi ylienerginen duracel, jonka janefondamainen tarmokkuus pani hommat kerta laakista pakettiin ilman, että minun piti tehdä muuta kuin hymyillä­ hyväksyvästi työpäivän päätteeksi.

Malla oli juuri täyttänyt huikeat kaksikymmentäkaksi vuotta ja asui yhä vanhempiensa luona. Minä taas tunsin itseni vuosia vanhemmaksi – oikeasti vuosia oli vain kuusi enemmän kuin Mallalla – ja kokeneemmaksi, koska asuin omillani. Tosin puolet vuokrasta maksoi kämppäkaverini Simo.

Simppa, Simo Koskelainen. Olin tuntenut Simon jo ennen peruskoulun alkua, sillä perheemme olivat naapuruksia ja äitimme parhaat ystävykset.

Simo oli niitä poikia, jotka eivät pelänneet neonvärisiä trikoita tai tummaa kajalia. Sellainen kaveri, joka meni skinheadjoukon ohitse jazztanssisalilla harjoitettuja pakaroitaan keikuttaen ja mainostaen uljaasti Wham!:ia vitivalkoisen hupparinsa selkämyksessä. Kun nuppi huojui lähes kahden metrin korkeudessa ja hauis­ tyrkytti itseään kireän t-paidan alta, ei tarvinnut arastella.

Se, että Simo joskus meikkasi ja kuunteli mielellään kevyttä poppia rockin sijaan, oli monen mielestä turhan neitimäistä.  Minulle tuo kaikki sopi kuitenkin hyvin. Eipä tarvinnut riidellä kuunneltavasta musiikista, mitä nyt meikkipussin sisältö eksyi joskus väärään makuuhuoneeseen,­ mutta se oli pientä siihen verrattuna, että kämppiksenä oli pyykkinsä ja tiskinsä omin käsin pesevä tyyppi.

Sitä paitsi Simon trikookausi ei luultavasti kestäisi edes kesän ylitse. Mies oli kuin kameleontti. Vaihtoi asua ja kampausta tuulen ja seuran mukaan. Viime vuonna olin punkannut hopeanharmaaseen bleiseriin ja nahkaiseen kravattiin sonnustautuneen Ken-nuken kanssa. Sitä ennen toivottelin hyviä öitä siilitukkaiselle yrmyilijälle, joka suunnitteli vakavissaan lävistävänsä alahuulensa

Että näin. Ei tylsiä hetkiä Simon kämppiksenä. Kuten sanottu, elimme parhaillaan trikookautta, kuntoilimme ja luimme Suosikkia. Walkmaneista kuiski Cindy Lauper ja Madonna. Ilmeisesti vahvat naiset olivat tällä erää in. Toisinaan ihmettelin Suomen poliisilaitosta, vaikkakin samaan aikaan nostin sille kuvainnollisesti hattua. En olisi uskonut, että perinteisiin sidottu työpaikka olisi innokas pitämään palkkalistoillaan Simon kaltaista originellia elämäntapaintiaania.

Ainoa vika, jos Simosta nyt ylipäätään mitään huomautettavaa piti etsiä, oli se, että hän oli sukua Niklas Strömmerille. Minun Niklakselleni. Se piti Niklaksen tehokkaasti etäällä kotikulmiltani, ja haave sängystä ja sen patjalla jäseniään raukeasti oikovasta Niklaksesta jäisi silkaksi päiväuneksi ainakin­ siihen asti, kunnes jompi kumpi meistä muuttaisi omilleen.

Ilmankos olin retkahtanut pomooni. Olisin ominut Simon jo yläasteella, jos hän olisi milloinkaan vihjannut tuntevansa vetoa minuun. Simo oli herkkupala, kaikin puolin. Kohtelias, älykäs, huumorintajuinen ja lempeä. Rakasti pizzaa ja Raffeleita. Voiko tyttö toivoa sen enempää?

Kun törmäsin Simon kypsyneempään versioon ja sellaiseen, joka todistetusti kallistui vain naisten puoleen, olin kertakatseesta myyty. Siitä huolimatta, että mies oli naimissa. Siitä välittämättä, että hän oli perheenisä. Siitä huolimatta, että hän on pomoni. Ja että selkäparkani ei tulisi enää toistamiseen kestämään viime yön kaltaista rendez-vousia.

– Onko sun selkäsi taas kipeä? Etkö sä mennytkään sinne kiropraktikolle vaikka lupasit?

Pyöräytin tuolini ympäri ja kohtasin Mallan huolehtivan, kreikansinisen katseen. Tyttö nojasi sermiä vasten käsissään kaksi höyryävää kahvimukia. Oliko kello jo tosiaan­ kaksi, iltapäivän tauon paikka. Näin ilmeisesti oli, sillä Malla laski toisen mukin eteeni.

– Kaadoin ensin maidon ja vasta sitten kahvin, hän sanoi ja killitti minua kuin paijausta odottaen.

Kiltti, sievä puudeli. Pyöreät silmät, takaraivolla vaalea, kreppiraudoilla pöyhötetty ponnari, korkea, huilumainen ääni ja nykivä, vähän hypähtelevä kävelytyyli.

– Kiitos, vastasin.
– Ja ei, en saanut aikaa sille kiropraktikolle. On kuulemma hiihtämässä jossakin Alpeilla ja palaa vasta kahden viikon kuluttua.

– Ai.

Malla vaikutti pettyneeltä ja maisteli hetkisen kahviaan sen oloisena, että yritti keksiä uutta jutunjuurta.­ Olimme vielä vähän vieraskoreita toistemme seurassa. Rupattelimme vain töistä, päivän uutisotsikoista, lempiruuistamme, musiikista ja muusta sellaisesta. Emme miehistä, emme edes entisistä nykyisistä nyt puhumattakaan.

– Pääsiäinen on parin kuukauden kuluttua, autoin lopulta likkaa mäessä, kun hiljaisuus uhkasi venyä­ kiusallisen pitkäksi.

– Mitäs ajattelit tehdä ylimääräisillä vapailla?

Malla liikautti ohuiksi viivoiksi nypittyjä kulmiaan kuin ihmetellen kysymystäni. Jos ei pitäisi varaansa, kulmien karvoitus olisi kadonnut siinä vaiheessa, kun pimatsu täyttäisi viisikymmentä. Vaikka siinä iässä ei kai enää kulmakarvoja surisi,­ tai luultavasti olisi vain iloinen, jos karvoitus vähenisi edes jostakin kohtaa. Olisi muita, suurempia murheita.

Mummoaallot, saharaksi muuttunut alapää ja maankamaraa lähentelevät allit. Värähdin. Luoja suokoon, että sitä säilyttäisi hehkeytensä kuin Dallasin ja Dynastian painovoimaa uhmaavat luksusdaamit konsanaan.

– Silloin levätään, Malla vastasi ja hihitti kahviinsa.

– Vai etkö luule, että edellisen viikonlopun Leningradin-reissu ei painaisi kantapäissä?

Totta tosiaan. Olin unohtanut, että koko Tuusulan Paperin & Liittimen väki nousisi bussiin ja ajaa huristaisi rajan ylitse suureen ja mystiseen Neuvostoliittoon. Se oli jokavuotinen perinne tässä firmassa, joka vei suuria eriä toimistotarvikkeita rajanaapurimaahan.

Niklaksella oli äidinpuoleiset sukujuuret Karjalassa ja hän puhui moitteetonta venäjää, joten meillä oli tulkki omasta takaa. Lähtö olisi torstaina heti aamusta ja paluu sunnuntai-iltana. Töihin jäisi vain minimimiehitys, sellaiset, joilla ei joko ollut markkoja mällättäväksi tai joita ei houkutellut seurata vodkaturismia lähietäisyydeltä.

–Minä en lähde tällä kertaa, huomautin ja hörpin kahvini loppuun.

Olin luullut, ettei Malla olisi tarvinnut muistuttamista. Hän oli kinunnut­ minua mukaan lähes tauotta, kunnes olin hermostunut ja kivahtanut hänet hiljaiseksi.

Totta kai ymmärsin, että Mallaa jännitti uutena työntekijänä lähteä ensimmäiselle vapaa-ajan reissulle, mutta olihan siellä sentään firman vanhin työntekijä Pirjo varaston puolelta ja itse talouspäällikkö, Niklaksen vaimo Netta. Kolme naista, kun kaikki muut kolmekymmentä olisivat miehiä. Siinä kävisi flaksi joka naisella, peilikuvaan katsomatta.

Se taisi juuri ollakin ongelman ydin. Jos tarjontaa olisi liiankin kanssa, miten kävisi itsehillinnän ja annettujen lupausten vodkan sekoittaessa soppaa entisestään. Huonosti, ennustin ääneti mielessäni. Leningradin-matkat olivat kuin toisinto legendaarisista pikkujouluista. Pahempi toisinto, sillä niiden aikana mahdollisuus virheisiin ja mitä karmeimpiin lankeemuksiin oli moninkertainen.

Kuin aavistaen synkeät ajatukseni Malla pyöritti uutuuttaan kimaltelevaa kihlasormustaan ja vaihtoi rauhattomana painoa jalalta toiselle.

– Sun nimesi, hän kuiskasi ja vilkaisi olkansa ylitse kuin peläten, että joku väijyisi selän takana kuuntelemassa.
– Sun nimesi on kuitenkin lisätty siihen lähtijöiden listaan, joka on kahvihuoneen seinällä. Se ei ole sun käsialaasi, sen minäkin huomasin heti. Mutta siellä se silti on.

Siellä se oli. Tuijotin nimeäni, joka­ oli kirjoitettu vahvoin, lennokkain kirjaimin luettelon alimmaiseksi. Jaana Nivala. Heti nimen vieressä oli ruksi sen merkkinä, että matka oli maksettu. Ruksi puuttui enää viisumikohdasta, missä oli tarkoitus ilmoittaa, että kaksi vaadittua passikuvaa ja kopio passin nimiösivulta olisi toimitettu Netalle, joka hoiti matkan järjestelyt.

Tunsin, miten puna hiipi kaulalta kohti poskia ja tiesin pian helottavani kuin ylikypsä mansikka. Minä olin sanonut ”ei”. Olin väittänyt, ettei­ minulla ollut rahaa. Että olin sopinut Simon kanssa jotain muuta. Mitä tahansa muuta kuin tuntikausien matka täpötäydessä linja-autossa, jonka etupenkillä Niklas istuisi flirttaillen vaimonsa kanssa.

Netta ei yleensä tullut näille henkilökunnan rillumareimatkoille mukaan,­ mutta tällä kertaa hän teki­ poikkeuksen, koska hänet ja Niklas oli kutsuttu leningradilaisen liiketoverin viisikymmenvuotispäiville. Netan poikkeus aiheutti taas sen, että minun oli tehtävä oma siirtoni. Johonkin kai se raja oli vedettävä.­

Netta teki töitä kolmena päivänä viikossa, enkä normaalisti tavannut häntä muuta kuin hyvän huomenen ja moi, nähdään taas -huikkausten muodossa. Minä olin pelkkä asiakaspalveluassistentti, jolla ei ollut mitään sanottavaa kirjanpitopuolen ihmisille. Ja hyvä niin, sillä liiallinen yhteistyö olisi tehnyt Niklaksen ja minun suhteestani ylipääsemättömän vaikean. Nyt sen vielä kesti, juuri ja juuri. Kesti, kun ajatteli­ iltoja, jolloin paikalla olimme vain minä ja Niklas. Ja ne perhanan sohvatyynyt, jotka eivät suostuneet pysyttelemään aloillaan.

Samassa eteeni seinälle, lähtijälistan molemmille puolille, ilmestyi kauniisti ruskettunut käsi ja tunsin, kuinka joku painautui kiinni vartalooni. Hengähdin ja loin hätäisen silmäyksen ympärilleni. Onneksi kahvihuone oli tyhjä ja sen avoimen oven takana häämöttävä käytävä samoin. Asiakaspalvelupisteen takana sijaitsevasta myyntiedustajien avokonttorista kantautui naurunrähäkkä. Äijät lukivat luultavasti päivän Iltalehteä, joka julisti röyhkein lööpein Suomen voittavan tulevat Euroviisut voimakasäänisen Anneli Saariston avulla.

– Kiva, että päätit sittenkin lähteä mukaan.

Enhän minä… Vastusteluni unohtui heti, kun Niklaksen oikea käsi katosi näköpiiristäni ja löysi tutun paikan lantioltani, puristi omistavasti. Äkkiä minua heikotti. Oli pakko ottaa tukea seinästä ja sulkea silmät. Vain tuntea. Aistia miten lähellä Niklas oli. Tuntea miehen hengitys niskaani vasten.

Samassa mies oli mennyt, ja olin jälleen yksin. Tunsin taas lattian nahkasaapikkaideni alla ja ymmärsin säikähtääkin pikkuisen. Muistin, että Netta oli tänään töissä. Että­ ovi oli auki, ja jos Netta olisi mennyt naistenhuoneeseen ja kääntänyt päätään kahvihuonetta ohittaessaan, se olisi riittänyt. Pelkkä puolihuolimaton vilkaisu, ja koko­ hauras unelma, jonka olin kutonut­ tästä salaisesta suhteesta, olisi romahtanut kasaan.

Avasin silmäni ja katsoin listaa uudemman kerran. Kahvipöydällä likaisten astioiden ja puolitäysien tuhkakuppien seassa lojui kynä. Ojensin käteni, mutta vedin sen lähes­ saman tien takaisin. Katuisin tätä. Aivan varmasti katuisin. Puraisin alahuultani ja muistin. Äskeinen, selvästi yllättynyt ilo Niklaksen äänessä. Tyytyväinen hyrähdys korvani juuressa. Se ei suostunut jättämään minua rauhaan.

Kun lähdin kahvihuoneesta, nimeni oli edelleen luettelon viimeisenä.

VIHAAN AIKAISIA AAMUJA. Siinä yksi syy, miksi toisinaan harkitsin muuttamista omaan kämppään. Aamuärtyisää Jaana Nivalaa ei ollut luotu sosiaaliseen kanssakäymiseen ennen tiettyjä rituaaleja. Minulle­ kiireetön aamu oli välttämätön. Kahvilla. Ilman sitä olin kuin virnuilevan maskinsa unohtanut klovni, ja pahaa tuulta riitti päivän toiseen kofeiiniannokseen asti. Jos kahvi tai maito olivat päässeet loppumaan, katastrofi isolla K:lla oli valmis.

Ja juuri nyt näytti pahasti siltä, että isoja alkukirjaimia olisi jaossa. Olin jo älähtää ja potkia varpaani mustiksi vasten jääkaapin ovea, kun eteisestä kantautui toiveikkuuteni herättävä kolahdus.­ ­Pelastava enkeli trikoissaan lehahti sisään ja toi mukanaan kaipaamani valkoisen nektarin. Naapurissa sijaitseva kahvila aukesi onneksi heti aamutuimaan. Ei niiden kuulunut myydä maitoa muuta kuin kahvin tai teen seassa, mutta Simon hurmausvaihde oli sen verran tehokas, ettei yksikään kahvilan työntekijöistä kyennyt näemmä vastustamaan sitä.

– Demoisellen maito, olkaa hyvä.­

En tervehtinyt, en kiittänyt, en edes vilkaissut hengenpelastajaani vaan kiirehdin joka-aamuisen myrkkyannokseni kimppuun kuin kokaiinin puutteesta kärsivä puuterinenä. Muki puolilleen maitoa ja perään tulisen kuumaa kahvia, oikeaa poropannukahvia, ei mitään sähkökeittimellä lämmitettyä suodatinlöröä. Jos olisi ollut viikonloppu, olisin kuumentanut maidonkin. Nyt, haaliessani olemustani kokoon alkavaa työpäivää varten, en ehtinyt perehtyä täydellisen café au laitin väsäämiseen.

Imaisin ensimmäisen suullisen seisaaltani, lantio tiskipöytään nojaten.­ Luomeni lupsuivat vielä puoliummessa. Vasen säärystin uuvahti­ ja lysähti kasaan nilkkani ympärille, mutta en antanut sen häiritä. Neulesäärystimet olivat äitini tekemät ja pitäisin niitä urheasti niin kauan kunnes ne purkautuisivat käyttökelvottomiksi. Olin sillä tavalla­ uskollinen. Pienissä, mutta elintärkeissä jutuissa.

– Paha aamu?

– Mhym, ynähdin ja nielaisin uuden­ siemauksen.

Kiittäisin Simoa heti kun saisin suuni tyhjäksi. Tai oikeamminkin, heti kun saisin mukini tyhjen­nettyä.

– Mä olen miettinyt.

Raotin silmiäni ja annoin lämpimän höyryn hyväillä leukaani. Simo seisoi edessäni, kädet housuntaskuihin tungettuina, männynvihreät silmät ilmettäni tarkkaillen. Tänään ei ollutkaan salitrikoiden saatikka kajalien päivä. Ankaranharmaat suorat housut, sileäksi silitetty hennonsinervä paitapusero, jonka kaula-aukosta pilkisti valkoinen t-paita. Käärityt hihansuut, ranteessa… Olin pyrskähtää nauruun. Mikki Hiiri. Muovinen Mickey Mouse -kello. Simppa se osasi säilyttää tyylin.

– Mitä?

– Täh?

Ei taidettu kumpikaan olla ihan terävimmällä päällä heti näin aamusta.­

– Sä olit siis miettinyt?

Simo hieraisi niskaansa, ja vasta silloin hoksasin, että pitkä takatukka oli kadonnut yhdessä härnäävän väristen trikoiden kanssa. Paksut, lappilaisen mustat hiukset oli kynitty­ niukkaan armeijamalliin.

Nenäni värähti ja olin haistavinani jotakin ylellisen merellistä. Partavettä? Vai niin. Kameleontti oli piipahtanut jälleen kylässä.

Silmäni siristyivät. Tämä Simo, tämä virallinen, aikuisen oloinen Simo, oli jollakin tapaa häiritsevä. Sai oloni epämukavaksi, tai ehkä parempi ilmaus olisi ollut epävarmaksi. Järkeeni ei käynyt, miten niin tutusta ja rakkaasta ihmisestä saattoi pelkän muuttuneen ulkoasun vuoksi sukeutua henkilö, joka herätti minussa levottomuutta. Sillä sitä se oli. Hermoilua. Tämä äkillinen tarve suoristaa ryhtinsä, vältellä toisen katsetta ja halu paeta ahtaasta keittiöstä laveammille vesille.­ Tarve väistää läheisyyttä.

–Se Leningradin-matka, Simo sanoi.

Nostin yllättyneenä katseeni ja pingottamiseni unohtui.

– Tuumin tuossa, että lähtisin mielelläni sinne mukaan. Sehän on avec-reissu kuten aina ennenkin, eikö olekin? Tiedätkö, onko bussissa vielä vapaita paikkoja jäljellä?

– No on! Totta hemmetissä.

Aivan loistavaa. Saisin parhaan kaverini matkaseuraksi. Se auttaisi unohtamaan Niklaksen ja Netan. Simon tiimissä se kävisi suorastaan helposti. Virnuilin hullun lailla ja olin vähällä kapsahtaa kaverin kaulaan, mutta samassa Simo liikahti, ja sieraimeni saalistivat uuden häivähdyksen partavedestä. Merta. Myskiä. Vaara. Jähmetyin aloilleni ja spontaanin halauksen sijaan tyydyin hymyilemään laimeasti.

– Aamuhuumeesi jäähtyy. Tässä, otatko kuumennusta sekaan.

Simon kumartuessa mukini ylle tavoitin yllättäen uuden tuoksuyhdistelmän, jonka tunnistaminen sai kaiken jäykkyyden ja ujouden lentämään yhtä soittoa alas vie­märistä.

– Mitä! Lontoon rakeita. Sä olet syönyt Lontoon rakeita. Mulle kanssa!­

Lempikarkkiani. Makunystyrät lumoava salmiakin ja aniksen combo. Voittamaton. Vastustamaton.

– Enkä ole.

Valheellisen viatonta kulmien kohottelua. Täräytin kahvikuppini tiskipöydälle ja hyökkäsin käyttäen säälittä hyväkseni sitä, ettei Simo kyennyt puolustautumaan kuuma kahvipannu kädessään.

Ähäkutti. Puolitäysi karkkipussi löytyi oikeasta­ housuntaskusta. Verotin sen sisältöä parilla kouraisulla, harhautin Simoa kavalasti maradonamaisella valesyöksyllä, pujahdin voitokkaasti tuulettaen eteiseen ja muistin vasta ovensuussa huikata kiitoksen maidosta.

Maistoin salmiakin kielelläni vielä ulkonakin, kun alaovi naksahti kiinni selkäni takana. Satoi lunta ja pikkupakkanen kiristi poskipäitä. Mahtava ilma. Avasin punaisen potkukelkkani vaijerilukon, hyppäsin jalaksille ja potkaisin kelkan reippaaseen liukuun.

NIKLAKSEN TYÖPÖYTÄ pursui videokasetteja.­ Laskin hänen pyytämänsä puhelinraportin pöydän kulmalle ja ryhdyin järjestämään sekalaisia kasettikoteloja ryhdikkääseen pinoon. En sietänyt sekasortoa edes toisten työpöydillä.

– Anna niiden olla.

Hätkähdin ja käännyin katsomaan kynnyksellä seisovaa Niklasta. Jostakin syystä hänen tyly äänensävynsä­ sai minut tuntemaan syyllisyyttä, vaikka olin kymmeniä kertoja aikaisemminkin siistinyt hänen toimistoaan, enkä koskaan ollut saanut siitä toruja, tosin en kyllä kiitoksiakaan.

Kohautin olkiani ja pudotin pitelemäni VHS-kasetin kasan päällimmäiseksi. Sen selkämykseen oli kirjoitettu jotain venäjäksi paksulla huopakynällä.

Niklas käveli luokseni ja väläytti rennon hymyn.

– Työjuttuja, hän sanoi, pyyhkäisi kädellään, ja koko pino valahti samanlaiseksi sekamelskaksi, mitä se oli ollut ennen siivouspuuskahdustani.

– Vain työjuttuja, mies toisti, vetäisi­ minut lähemmäksi ja liu’utti kämmentään pitkin säärtäni.

Olin pukeutunut tiukkoihin hiihtohousuihin, leveään vyöhön ja korkeakauluksiseen pooloon. Kun kaula-aukkoa ei ollut nimeksikään, keräsivät sääreni kaiken Niklaksen huomion.

Työjuttuja? Entäs minä sitten. Enkö minäkin ollut eräänlainen ”työjuttu”? Kun viimeksi tarkistin, sain edelleen palkkani tästä firmasta. Yhtäkkiä kuulin, kuinka joku nauroi. Nainen? Käänsin päätäni, varmistin pikaisesti, ettei ketään ollut ilmestynyt näkösälle. Netta oli tänään kotikonttorissa, mutta oli silti fiksua olla varovainen.

– Jäätkö tänään ylitöihin? Olisi pari kiireellistä asiaa.

Hymähdin. Ne kiireelliset asiat taisivat olla parhaillaankin läsnä tässä samaisessa huoneessa. Niklaksen kämmenet tuntuivat ihanan lämpöisiltä ristiselkääni vasten. Rentouduin, ja kireys selkälihaksissani helpotti. Niklaksen kädet hieroivat ja silittivät rauhoittavasti kuin tyynnytellen levotonta kissaa. Puistin päätäni, kun taas muistin, että minulta oli kysytty jotain.

Niklas vetäytyi aavistuksen verran taaksepäin, jotta tavoitti katseeni.

– Etkö? Kultapieni. Jäisit vaan.

– Tänään on tiistai, sanoin painokkuutta tavoitellen.

– Tiistai?

Hetkisen näytti lyövän tyhjää, mutta sitten Niklas vihelsi hiljaa ja huokaisi luovuttaen.

– Ratsastuspäivä. Niinhän se taisi olla.

Nyökkäsin ja nojauduin takaisin hänen rintaansa vasten. Kävin ratsastamassa kaksi kertaa viikossa ja lisäksi osallistuin usein parin päivän mittaisille tehokursseille. Rakastin hevosia ja olin harrastanut niiden parissa seitsenvuotiaasta lähtien. Joskus unelmoin ryhtyväni ratsastuksenopettajaksi ja perustavani tallin.

Niin ihania kuin hevoset olivatkin, niillä ei lyönyt rahoiksi. Tarvittiin kosolti kahisevaa, jotta sitä olisi voinut tehdä lisää joko esteillä tai kouluratsastuksen parissa. Hyvät hevoset maksoivat, ja niiden kanssa piti työskennellä vuosia ennen kuin päästiin lähellekään huippua. Vain parhaat ansaitsivat elantonsa satulassa, eikä sitä tapahtunut Suomessa. Suuria seteleitä varten piti asua ja kilpailla ulkomailla.

Niklas tiukensi otettaan, ja tunsin parransängen raapaisevan poskipäätäni, mutta en välittänyt. Minusta oli ihanaa, että Niklas oli niin… niin karvainen. Runsas. Lihaksikas.­ Nallekarhu. Ruotsia ja venäjää puhuva Nalle Puh. Minä olin hunajapurkki, minne Puh työnsi mieluusti käpälänsä. Oi! Ja ilmeisesti myös kielensä.

– Kultani on tainnut syöpötellä Lontoon rakeita.

Niklaksen äänessä soinnahti moite. Punastuin välittömästi, enkä­ vastustellut, kun Niklas irrotti otteensa, astui ohitseni ja istahti korkeaselkäiseen nahkatuoliinsa.

– Hyvä, että menet ratsastamaan. Kai sekin on liikuntaa, vaikka tapahtuukin hevosen selässä.

Olin sanaton. Ilkeyttä. Peiteltyä, mutta ilkeyttä silti. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tajusin, että kaikki ne lempeät vitsit ja huolehtivaisuuden asuun puetut vihjaukset painostani olivat todellakin totta. Että Niklas oli tarkoittanut ja tarkoitti niitä kaikkia. Niklas halusi minun laihtuvan. Itse asiassa vaati sitä. Antoi sanojensa välissä ymmärtää, että jos tilanne pahenisi ja jos kieltäytyisin tekemästä parannusta, me olisimme finito.

En ollut lihava. Mutta en ollut hoikkakaan. Olin jotakin siltä väliltä. Leveälanteinen ja leveäharteinen. Muodokas. Tiimalasivartaloinen. Väitän kyllä, että minun näkemiseni pitsikorsetissa olisi monen miehen unelmien täyttymys. Olin n o r m a a l i suomalainen nainen. Ainakin omasta mielestäni, mutta en ilmeisesti Niklaksen mittapuulla. Se sattui.

– Tuliko viestejä, kun olin lounaalla? Niklas tiedusteli, nosti luurin ja vilkaisi minua kysyvästi.

Nyt oltiin taas työmoodissa. Asiallisia ja hymyttömiä. Ryhdistäydyin ja ravistin äänettömänä päätäni. En olisi saanut ulos pihahdustakaan vaikka olisin yrittänyt. Pidättelin­ itkua, myönnettäköön. Vain härkäpäinen ylpeys esti kyyneliä tulemasta iholle asti. Jätin Niklaksen soittamaan puhelunsa ja lähdin keräten viimeiset arvokkuuteni rippeet.

Kiirehdin wc-tiloihin ja lukitsin oven haparoivin sormin. Seisoin kaakeliseinäisessä, kaikuvassa kopperossa sitruunaa imitoivan tuoksupilven tukehduttamana ja tarkastelin villien permanenttikiharoiden ympäröimiä kalpeita kasvojani lavuaarin yläpuolisesta peilistä. Ruskeat silmäni kiilsivät pidätellystä itkusta, mutta turvallisesti lukitusta ovesta huolimatta suru ei päässyt valloilleen.

En sallinut sen tulla. En tällä kertaa. Yksikään mies ei ansainnut näitä kyyneleitä. Ei Niklas Strömmer, vaikka olikin rakastajani ja pomoni. Siltikään Niklas ei ansainnut kyyneliäni. Ei edes hän.

Jatkuu ensi viikolla.

KRISTIINA VUORI

Kristiina Vuoren esikoisromaani Näkijän tytär (Tammi) ilmestyi
kesällä 2012 ja oli ilmestymisvuotensa myydyin esikoisteos. Tämän jälkeen häneltä on julkaistu kaksi muuta historiallista romaania, ja neljäs on parhaillaan työn alla. Näin kesäaikaan Vuori kypsyttelee kirjojensa aiheita lattekupillisen äärellä makeita mansikoita napostellen.

Syy Marinan omituiseen käytökseen selviää viimein. Tuiren elämässä riittää muitakin yllättäviä käänteitä, sillä välit Iiron kanssa lämpenevät toden teolla. Asiat tuntuvat kuitenkin loksahtelevan paikoilleen, kun Pinja viimein palaa kotiin. Vaiherikas kesä huipentuu juhliin, joita vietetään naapurin pihalla.

– Toivo on Tonyn poika, Marina sanoi, kun olimme istuutuneet Perryn pöytään ja saaneet lasit eteemme.
– Älä väitä, ettet tiennyt, vaikka kuksit mun miestä kolme viikkoa.

Marinan ja minun välit olivat viilentyneet suunnilleen asteen viikkovauhtia sen jälkeen, kun Pinja lähti Australiaan. Näin paljon ne eivät olleet viilenneet vielä koskaan aiemmin, vaikka olimme ystäviä 20 vuoden takaa ja Marina Pinjan kummitäti.

Koska en ollut kuksinut koko keväänä­ muiden kuin Toivon kanssa, Marinan täytyi tarkoittaa, että Toivo oli hänen miehensä. Tieto yllätti­ minut kuusi nolla.

– Toivo on poika, totesin vain sanoakseni jotakin.

Olihan minun jollakin tapaa puolustauduttava sen suhteen, etten­ ollut tiennyt, että Toivo on Tonyn sukulainen. Olin sinnikkäästi pitänyt Toivoa Tonyn vuokralaisena, joka vain otti suuria etuuksia ja käytti vuokraisäntänsä hyväsydämisyyttä ja avokätisyyttään hyväkseen.­
Kumpikaan miehistä, ei isä eikä poika, ollut korjannut minua kertaakaan kutsuessani heitä vain vuokralaiseksi ja vuokraisännäksi. He olivat kyllä nauraneet partaansa, tajusin sen nyt.

– Hyvin se poika sulle kelpasi, Marina sanoi.

– En mä tiennyt, että Toivo oli sun, väitin taas ja älysin olla sanomatta, ettei Toivo ollut maininnut Marinasta puolta sanaa.

– Mun, mun, tietenkin mun, Marina­ jankutti.

– Se on se Ilpo, jonka takia mä jouduin duunissa puhutteluun.

Viime aikoina elämässäni oli tapahtunut­ paljon, vaikka tuntui, että­ olin pysynyt koko ajan kotona. Toivoin, että tilanne jo rauhoittuisi ja ihmisillä olisi vain yksi nimi.

– Miksi Toivokin ei voinut olla Toivo vaan vaihtoi nimeä kuin venäläisessä­ romaanissa? kysyin.

– Mä kutsuin niitä kaikkia Ilpoiksi, koska eka oli Ilpo, etkä sä olisi muuten ymmärtänyt, Marina sanoi ja vyörytti syyn niskoilleni.

Olin hänen mielestään sen verran vajaa, että minulle piti käyttää kaikista miehistä yhtä ja samaa nimeä.­ Vähän niin kuin presidentti oli presidentti ja paavi paavi. Äiti aina oma äiti ja isä meidän isä.

– Mä luulen, että olisin saattanut ymmärtää, sanoin hitaasti, jotta hän itse ymmärtäisi.

– Kyse oli kuitenkin mun naapurin pojasta.

Sain asian kuulostamaan siltä, että Marina oli sekaantunut alaikäiseen, vaikka silloinhan niin olin tehnyt minäkin.

Oli kurjaa riidellä, ja minulla oli ikävä niitä aikoja, kun emme riidelleet. Ennen kaikkea olin kuitenkin järkyttynyt siitä, että olin pyörinyt lakanoissa Tonyn, vuosikautisen ihastukseni, lapsen kanssa.

Toivo ei vain ollut yhtään isänsä näköinen! Tony oli iso ja vaalea, Toivo siro ja tumma. Ja miksi hemmetissä he eivät olleet sanoneet olevansa toisilleen sukua? Silloin en olisi takuulla vilkaissut koko lasta.­
Olin sentään Toivoa kolmetoista vuotta vanhempi – Toivo luuli, että kymmenen.

Ellei, ja nyt lävitseni kiiti paniikki, Toivokin ollut valehdellut ikäänsä.­

– Kaksikymmentäkaksi, Marina luki ajatukseni.

En ensin ymmärtänyt, miksi hän katsoi minua niin synkästi, sillä hän itse oli oikea nuorten miesten kuningatar, mutta sitten minulla leikkasi.

– Oletko sä rakastunut Toivoon? kysyin.

– Pahempaa.

– Oletko sä…

En voinut sanoa ajatustani loppuun. Se oli niin päätön. Marina oli ollut Pinjan avokätinen kummitäti ja istunut joskus Pinjan kanssa leikkikentällä, jotta minä pääsin jumppaan, mutta hän ei ikinä ollut pitänyt lapsista. Ei vauvoista, ei koululaisista, ei teineistä.

– Et kai sä, aloitin taas.

Marina nyökkäsi leuka koholla. Se oli ylpeä myöntö. Hän ummisti silmänsä kuin torjuakseen koko ajatuksen. Sitten hän sanoi kohtalokkaasti:
– Siksi tämä on viimeinen kerta Perryssä, ja mun lasissa on nytkin blandista.

Hän sanoi sen kuin se olisi koko asian suurin suru. Välillä oli vaikea uskoa, että hän on menestynyt professori.

– Mä luulin, että sä olet suuttunut mulle jostakin, sanoin jurosti.

Koko kevät Marinan kanssa oli ollut kummallista vispaamista.

– No, olin mä sitäkin. Mä odotin niin kovasti, että Pinja lähtee ja sulla on mulle aikaa, mutta mikään ei ollut enää kuin ennen. Ja kun mä maalasin olohuoneen seinän brien väriseksi, tajusin, että nyt riittää ja mä haluan sen.

Olin julma ja pakotin hänet sanomaan­ sen ääneen.

– Minkä sä halusit? kysyin, vaikka toki jo tiesin.

Näin, miten vaikeaa hänen oli kakistaa sana ulos. Hän otti blandistaan, mutta eihän se auttanut.

Hän oli aina vannonut, ettei itse ikinä vaihtaisi vaipan vaippaa.

– Jos sellaisen meinaa hankkia, alkoi olla jo kiire, hän kiemurteli.
– Mä olen sua kaksi vuotta vanhempikin.

– Niin minkä sä halusit, mä en vielä kuullut?

– No SEN, hän sanoi ja pyöritti silmiään ja olkapäitään.

Hän oli kaunis ilmeillessäänkin, ja nyt tajusin, miksi hän hehkui Singaporen-kuvissaan.

– Sen, sen, sen…

– Vauvan?

Ääneni kajahti Perryn seinistä takaisin.

– No niin, hän sanoi.

– Ja isä on Ilpo eli Toivo, var­mistin.

– Revi siitä!

Hänellä tulisi olemaan pitkä ja kuoppainen tie edessään, kun hän ei kerran pystynyt edes sanomaan ääneen sisällään kasvavan olennon nimeä.

MINUN OMA VAUVANI oli kuusitoista ja pakkasi jo kassejaan toisella puolen maapalloa. Vuoden mittainen yksinäisyyteni oli kutistunut noin sataan päivään.

En säälinyt Pinjaa yhtään ajatellessani, kuinka hän saisi kaikki ostamansa roinat mahtumaan laukkuihinsa. En enää lukenut­ hänen blogistaan tai muualta, miten hän kamppaili kohti kotimaata vajaan neljän kuukauden matkansa jälkeen.

Heti kun saisimme ostettua Pinjalle lentolipun, hän palaisi Tuulentielle, jossa asui edelleen Iirokin. Riemukas pikkuperheemme olisi taas koossa.
En viitsinyt miettiä tätäkään kuviota.­

Keskityin yhteen asiaan kerrallaan.

Ensinnäkin olin tyytyväinen, etten­ ollut enää Toivon kanssa. Oikeasti minua ällötti ajatus, että hän oli Marinan vauvan isä ja Tonyn poika. Vaikka tiesin, ettei kuviossa ollut mitään insestistä, tuntui kuin olisin toiminut jotenkin päätä vailla.­

Toivo oli taakse jäänyttä elämää, vaikka hän itse ei sitä ymmärtänyt.
Hän oli oppinut, että sai seksiä naapurin tädiltä yhdellä tekstiviestillä, ja nyt kun palvelu ei enää pelannut, hän piiritti minua pahemmin kuin koskaan. Hän väitti rakastuneensa minuun.

Yritin unohtaa tämänkin seikan ja toivoin, että hän suuntaisi kiintymyksensä Marinaan ja keskittyisi vastaanottamaan isän tehtävän sitten, kun asia hänelle paljastuisi. Toistaiseksi Marina ei ollut kertonut hänelle mitään.

Toinen tehtäväni oli myydä alikersantti Antero Rokan sukka entiselle­ pomolleni, jotta saisin lentolippurahat. Pinja oli höylännyt Australiassa luottokorttini saldorajalle, enkä pystynyt ostamaan lippua kortillani. Keskitin kaiken tarmoni Masan petkutukseen, laitoin sukan reppuuni ja poljin Pageen.­

Vanha työpaikkani oli hiljainen. Raskaana ollut kolmikko oli jäänyt ilmeisesti äitiyslomilleen, ja paikalla oli vain Jonne sekä pomoni, sota-Masa, joka oli Jonnen mukaan­ laskemassa, milloin loputkin työntekijät saataisiin kilometritehtaalle.

Koputtaessani Masan ovenpieleen mielessäni välähti ensimmäistä kertaa, miksi ihmeessä kuvittelin,­ että sota-Masalla olisi rahaa­ ostaa Rokan sukka. Jos hänen firmallaan meni surkeasti, saattoi olettaa, ettei Masa voinut sijoittaa tarvitsemaani yhdeksääsataa euroa kapiseen sukkaan, oli hän sitten kuinka sotahullu hy­vänsä.

– Ai, Tuire? Masa oli aidosti yllättynyt.­

– Mä, sanoin ja astuin reppu selässäni­ sisään.

Olin monta päivää miettinyt, miten­ alkaisin kaupata sukkaa, mutta kaikki sanat katosivat mielestäni, kun näin Masan ottaneen Tuntemattoman sotilaan elokuvajulisteen seinältään.

– Missä sun juliste on? kysyin.

– Mä en pitänyt siitä enää, Masa sanoi.
– Aloin vihata kaikkea sotaan liittyvää. Elämä on yhtä taistelua nykyäänkin, eikä ole mitään syytä ihannoida sitä, että ihmisillä menee kurjasti, perheitä hajoaa ja läheisiä­ kuolee. Niin mäkin joudun nyt tuhoamaan perheitä ja unelmia, kun firma kaatuu.

Tämä oli tietenkin totta ja viisasta puhetta, mutta huono uutinen sekä sukan että lentolipun kan­nalta.

– Mutta mä näin ne sun piirtämät kanit Kaisan käsiksessä ja vaimon vastusteluista huolimatta mä lähetin sen eteenpäin, Masa kehaisi.­

– Mä piirsin ne kanit ihan herjalla, mutisin.

– Ne olivat ihan mielettömiä! Samaan­ aikaan anarkistisia ja lempeitä pupuliineja, Masa lässytti.

Mies joka käytti pupuliini-sanaa olisi tuskin kiinnostunut alikessun sukasta, mutta kysyin silti.

Minun oli pakko. Sukka oli ainoa mahdollisuuteni.

– Sukka? Masa ihmetteli ja nosti housujensa lahkeita, tarkisti omansa.

– Se on siis vanha, tosi arvokas sukka, tarkensin.
– Antiikkia. Raimo Tolvasen.

– Se oli Reino Tolvanen, enkä mä ole kiinnostunut, Masa sanoi.

– No, onko sulla mulle töitä yhdeksänsadan euron edestä? kysyin.

Olin päättänyt hoitaa ensin lentolippuasian ja sitten vasta karhut muista laskuista.

Mutta töitä ei tietenkään ollut. Masa vain jankutti, miten mahtavia anarkistikanini olivat antaessaan nössöketuille huutia.

– Se naula vetää kustantamossa. Mä olen ihan varma.

Halusin uskoa häneen, sillä sukkasuunnitelman jälkeen anarkistikanit olivat viimeinen oljenkorteni.

IIRO SANOI, ETTEI sukkaa myydä huutonetissä tai muualla, vaan se palautetaan. Hän jopa lupasi viedä sen takaisin Siwa-mummon seinälle. Olin siitä niin kiitollinen, niin helpottunut ja huojentunut, että hyppäsin Iiron kaulaan. Roikuimme toisissamme ja puristimme kuin kaksi sodasta selvinnyttä.

Sitten halauksemme muuttui yhtäkkiä suudelmaksi ja suutelimme toisiamme kiihkeämmin kuin ikinä ja olimme pian yhtenä kasana mummin virkkaamalla viltillä. Iiro oli kaikella tapaa tuttu – muistin yhtäkkiä hänen luomensa ja sileän, kuuman ihonsa – ja silti asiat olivat uudella tavalla. Päällään.

– Sä olet ihan samanlainen kuin ennenkin, yhtä hoikka ja näppärä, Iiro huohotti.
– Että mä olen odottanut tätä!

– Niin mäkin, sanoin, vaikka en tosiaankaan ollut.

Olin enemmän odottanut sitä, että hän laittaa suihkun kuntoon ja muistuttaa minua, että tietokone pitää käynnistää uudestaan, jos se temppuilee.

En ollut ajatellut Iiroa vuosikausiin, mutta annoin mennä. Tämä sopi suunnitelmaani elää hetki kerrallaan. Olin ehkä sittenkin sisäistänyt mindfulnessin olemuksen, ja keskityin nyt tähän hetkeen ja hoitelemaan Iiron. Ja no, hoitelin minä samalla itsenikin, sillä onhan se ihanaa kuulla, ettei ollut muuttunut viidessätoista vuodessa mik­sikään.

Kun olimme valmiita, tassuttelin Iiron korjaamaan suihkuun ja myönsin, että jotkin asiat elämässäni olivat menneet eteenpäin.

Mutta kun Iiro yritti tulla sänkyyni nukkumaan palautettuaan jonkin juonen avulla sukan Siwa-mummon seinälle, pudistin hänelle surullisena päätäni. Niin pitkälle en sentään ollut valmis menemään, en edes sukan takia. Ja hän laahusti tyyny kainalossaan takaisin Pinjan sänkyyn ja narisutti sänkyä läpi yön.

MENI KOLME PÄIVÄÄ, ja me rakastelimme Iiron kanssa leikkien jälkeenpäin, että mitään ei tapahtunutkaan. Aina aktin jälkeen palasimme­ normaaleihin rutiineihin, ja Iiro jatkoi nysväämistä koneellaan. Toivoin hänen etsivän rahoja Pinjan lippuun, mutta olin varmaankin väärässä.

Päätin kysyä lainaa uudestaan Marinalta. Menin hänen brien väriseen olohuoneeseensa, join hänen keittämäänsä afternoon-teen ja levitin hilloa leipomosta haetuille, vielä höyryäville skonsseille. Samalla­ kuuntelin tarkkoja laskelmia siitä, kuinka paljon vauvaan meni rahaa.

Katselin ympärilleni modernissa asunnossa: vauvasta ei näkynyt vielä merkkiäkään. Marinan vatsakin oli litteä kuin lettu.

– Ensinnäkin se vakuutus on törkykallis, koska mä olen tämän ikäinen, ja sitten mun pitää ostaa isompi auto ja hemmotella itseäni, koska mä en sitten enää ehdi, kun bébé syntyy.

Hän oli keksinyt ratkaisun kiertää vauva-sanan.

Tirskahdin autolle ja hemmottelulle – saattoiko itseään hemmotella kuukausia etukäteen? Muistiko sitten vuoden päästä, että sokerivahasinpa sääreni ja muut paikat, kun olin toisella kuulla raskaana? Että kyllä minä nyt jaksan tätä koliikkisekoilua,­ kerta vuosi sitten sain kasvoilleni happihoitoa.

Marina lupasi yllätyksekseni lainata puolet tarvitsemastani summasta. Hän kysyi tarkan euromäärän ja teki huolellisen sopimuspaperin.

– Mutta maksat joka sentin takaisin,­ ja mä poikkean mun periaatteista vain siksi, että olen seonnut näistä hormoneista ja vein meille töihin pullaa.

– Sä olet myös Pinjan kummitäti, muistutin ja vetäisin nimeni alle hänen sopimukseensa.

– En ole enää, hän sanoi.

– Pinja on käynyt riparinsa, eli mun velvollisuus on päättynyt, ja mä sitä paitsi erosin kirkosta kauan sitten.

MINUSTA OLI OIKEUS ja kohtuus, että­ Iiro otti huolekseen hankkia toisen puolikkaan lentolipusta. Sanoin,­ että hän pyytäisi rahat vaikka Pirreltä, entiseltä vaimoltaan, jos hänellä ei ollut muita tuttuja. Kun Iiro näytti haluttomalta hommaan, minäkin näytin, ja hän soitti Pirrelle, ja sitten me taas peuhasimme mummin viltillä.

– Mietitkö sä ikinä sitä meidän kylpyläreissua? kysyin häneltä varovaisesti,­ kun makasimme sohvalla ahtaasti rinnakkain.

Ulkoa kuului lintujen sirkutusta, ja päivä oli niin korkealla, ettei aurinko­ valaissut huonetta vaan oli jossakin talon päällä. Sisällä oli siksi hämärää ja viileää, ja me kaksi olimme toimettomat kesäkuisena keskipäivänä. Siitäkin oli joku lastenlaulu, mutta en antanut sen tulla mieleeni, koska minua jännitti Iiron vastaus.

Minä en ollut unohtanut kylpyläreissuamme päiväksikään. Olin säikähtänyt aikoinaan tekoani ja mielenterveyttäni niin paljon, että olin käynyt lääkärissäkin. Sekä silmälääkärissä että psykiatrilla. Kumpikaan heistä ei ollut löytänyt mitään, mutta asia painoi minua edelleen.

Iiro ei muistanut koko kylpylää.

– Ai sitä, kun Pinja oli pieni ja isäsi hoiti häntä sen ainoan kerran? hän kysyi lopulta.

Nyökkäsin. Kai hän sen muisti, että hän jätti minut kylpylän parkkipaikalla, koska erehdyin hänestä kylpylän sumuisessa ja kostean pimeässä­ allasluolastossa?

Iiro räjähti nauramaan.

– Ai niin! Sähän kapsahdit sen ruman ja vanhan miehen kainaloon ja luulit, että se olin mä!

Muistin kaiken vieläkin tarkasti. Tulin saunasta bikineissäni ja näin Iiron odottavan minua porealtaassa. Kävelin altaalle lanteitani keinutellen, laskeuduin lämpimään, kuplivaan veteen ja kiilauduin feikki-Iiron kylkeen kiinni. Mies kavahti minusta kauemmaksi, mutta siinäkään vaiheessa en epäillyt älyäni tai silmiäni vaan nauroin ja pyysin Iiroa olemaan pelleilemättä. Vieras mies sanoi minulle äärettömän vakavasti­ niin kuin hulluille puhutaan, ettei tuntenut minua, ettei ollut koskaan nähnytkään ja pyysi minua siirtymään kauemmaksi. Mutta tästäkin huolimatta vielä varmistin, eikö hän ollut Iiro.

Muistan vieläkin miehen ilmeen.­ Hän näytti siltä, että oli kohdannut oikean hullun. Ja samaa sanoi Iiro.

Iiro höyrysi perässäni hotellihuoneeseen ja haukkui minut pystyyn. Se, että olin mennyt vieraan miehen viereen kainaloon, oli hänestä­ räikeä osoitus siitä, etten välittänyt hänestä yhtään. Etten pannut häntä sen vertaa merkille pikkulapsiarjessani, etten katsonut, miltä hän näytti.

Kaikista kamalinta oli Iirosta kuitenkin ollut se, että häneksi luulemani mies oli Iiroa viisitoista vuotta vanhempi ja kalju.

Siksi Iiro jätti minut. Turhamaisuuttaan ja kiukkuaan.

– Kai eroon oli muitakin syitä, Iiro nauroi edelleen.

Totta kai oli myös muita syitä, mutta sinne porealtaaseen kaikki kulminoitui.

Illalla Iiro oli saanut rahat Pirreltä – tai kuulemma Pirren nykyiseltä mieheltä, mikä oli aika jännä kuvio – ja minä Marinalta. Siirsimme rahat luottokorttini saldoon ja saimme ostettua Pinjalle lento­lipun.
Kolmen päivän päästä tyttäremme olisi kotona. Yhtäkkiä alkoi jännittää.

KUN LIPPU OLI ostettu, meidän seksielämämme loppui. Kumpikaan ei tehnyt enää aloitetta. Kesäleiri oli päättynyt. Siivosimme taloa, ostimme­ viimeisillä rahoillamme ruokaa, Iiro muutti Pinjan huoneesta alakerran sohvalle ja minä pesin kaikki Pinjan vaatteet, joita olin lainannut.

Iltaisin katselin, kun Toivo ja Tony grillasivat pihallaan, ja nyt huomasin heissä samoja piirteitä: he roikottivat grillikintaita käsissään samalla lailla ja kun he kurkistivat grillin kannen alle, he käänsivät päätään samaan kulmaan.

Mietin, osaisinko enää olla äiti, kun olin saanut koko kevään keskittyä vain omaan napaani. Olin älyttömän kiitollinen siitä, että toisin kuin Marinan, minun ei tarvinnut aloittaa alusta, vaan bébéni oli melkein seitsemäntoista ja vuoden parin päästä lopullisesti omillaan. Sadan päivän yksinäisyys oli tehnyt tehtävänsä ja olin valmis päästämään lintuseni lentoon.

– Millä me mennään Pinjaa kentälle vastaan? kysyin Iirolta.

– Junalla tietenkin, hän sanoi ja tutki taas tietokonettaan.

YLLÄTTÄEN MARINA LÄHTI minulle kuskiksi. Iirolle tuli samalle päivälle työhaastattelu – sitä se koneen naputtelu oli tiennyt – ja koska hän oli haastattelun suhteen toiveikas, minäkin olin.

– Kiitti, Tuire, kun sä ymmärrät, Iiro sanoi vilpittömästi, ja poissa oli se kopea kukko, jona olin hänet kaikki vuodet nähnyt. Hän selitti suorastaan lapsellisen innostuneesti hakeneensa töitä meidän läheltämme, jotta voisi olla paremmin Pinjan arjessa läsnä. Ajatus ilmeisesti­ sisälsi myös sen, että jonakin­ päivänä hän muuttaisi pois Tuulentien-talosta.

Se tuntui raikkaalta ja hyvältä. Vanhasta ei saanut uutta, ei millään, ajattelin ja muistin rumemman sanonnan: paskasta ei saanut konvehtia.
Ajoimme Marinan kanssa ensimmäiset­ kaksikymmentä kilometriä etelään vaiti. Sitten hänen täytyi päästä pissalle. Sama juttu taas puolen tunnin kuluttua.

Kun viimein jatkoimme matkaa, hän löi hyvin hoidetulla kädellään rattia niin että tussahti. Panin merkille, että hän oli hemmotellut myös kyntensä.

– On se vain niin epäreilua, että nyt kun me saatiin yksi lapsi aikuiseksi, toinen aloittaa vasta taaperruksensa! hän puuskahti.

Minua liikuttivat hänen käyttämänsä persoonapronominit. Ihan kuin kyse olisi yhdestä suuresta perheestä, jossa Pinja oli aikuinen ja bébé vasta taapersi.

Tosin Marinan alkio ei taapertaisi vielä pitkään aikaan.

– Äkkiä se aika menee, lohdutin silti.
– Pian sunkin bébé muuttaa pois kotoa.

– Nehän näyttävät palaavan, Marina murisi.
– Ensin ne lähtevät, mutta sitten ne tulevat takaisin.

Hän kuulosti kauhuleffan trailerin selostajalta. Tukahdutin nauruni.

Oli ihana kesäpäivä. Pellot kirkkaanvihreitä ja niiden reunoilla iloiset voikukkanauhat. Marina oli ostanut evääksi lempikarkkipussimme, josta hän söi hedelmäkarkit ja minä lakut.

Ehdimme juoda kahvit ja teet lentokentän kahviossa. Ala-aula ei ollut yhtään niin hohdokas kuin lähtöaula neljä kuukautta aiemmin, enkä edes pannut merkille, minkä värinen parketti siellä oli.

Marina kävi taas vessassa ja suri sitten matkoja, joille hän ei enää pääsisi. Minä mietin puolestani, saisiko Iiro työnsä ja koska hän muuttaisi kotoani pois.

Olimme molemmat niin ajatuksissamme, ettemme huomanneet, milloin Pinja oli tullut liukuovien takaa, mutta yhtäkkiä hän seisoi pöytämme vieressä ja koputti olkapäähäni.

– Äiti.

Se oli maailman kaunein sana. Ensin luulin, että hän läksyttäisi minua siitä, etten ollut ilmapalloin ja Tervetuloa kotiin! -kyltein huitomassa ympäriinsä, mutta hän vain rymysi laukkujensa ja jonkun sermin yli päälleni.

Hän tuntui isommalta kuin muistin. Hänen olkapäänsä olivat rotevammat. Hän tuoksui lentokoneilta, sipseiltä ja hiuslakalta. Hänellä­ oli yllään harmaa huppari ja selässään koulutyttömäinen reppu.­

Hän olikin pienempi kuin muistin.­

– Mun tuli siellä kylmä, hän sanoi­ Marinalle, kun Marina katsoi häntä suu vinossa virneessä.
– Siellä alkoi talvi ja täällä Suomen kesä.

– Tyttö, tyttö, sä ronkit rusinat pullasta, Marina sanoi, mutta hänen­ äänessään oli lempeä sointi.

Hän huomasi sen itsekin ja ryki hädissään kurkkuaan.

KOTONA MEITÄ ODOTTI kaksi yllätystä: Iiron järjestämät yllätysbileet, joihin oli kutsuttu Pinjan kaverit ja minun isäni, sekä se, että Iiro oli muuttanut pois.

Pieni Tuulentien-kotini repeili saumoistaan, enkä saanut tilaisuutta kysyä Iirolta, minne hän oli mennyt. Hän näytti kuitenkin niin iloiselta ja ylpeältä, että ajattelin mielessäni, että ihan sama missä hän oli, kunhan hän oli poissa. Ihmispaljoudesta huolimatta tuntui, että hengitin kotonani pitkästä aikaa keuhkot täyteen.

Yllätysjuhlat onnistuivat kai melko hyvin. Pinja tosin oli lennon jälkeen väsynyt ja hysteerinen. Syyksi paluuseensa hän sanoi ongelmat­ vaihto-oppilasperheen kanssa. Kun joku hänen kaverinsa kysyi, eikö hän olisi voinut vain vaihtaa perhettä, hän sanoi ykskantaan, että ei.

Mutta isäni oli järjestänyt juhlien varsinaisen yllätyksen – tietenkin hänen piti saada käännettyä huomion valokeila itseensä. Hän esitti kutsuna tyttärelleen, rakkaalle vävylleen ja ainoalle lapsenlapselleen sekä myös Marinalle, että hän ja Mirja-Anneli menisivät kihloihin. Että kihlajaiset olisivat Mirkun pihalla, jos ei olisi huono ilma.

– Mirja-Anneli? maistelin nimeä.­

En tuntenut ketään sen nimistä. Eero katsoi minua merkitsevästi ja nykäisi päällään naapuriin.

Ei! Siwa-mummo! Kamala, asioihin puuttuva, pahantahtoinen harmaapörrönaapurini. Ei ikinä!

– Onnea, Eki! Iiro sanoi miehekkäästi.

Hän ansaitsi ritarimerkkinsä, mutta minusta ei ollut mihinkään.

– No, mitäs tyttö sanoo? isä kysyi­ ylpeästi.

– Olipa ylläripylläri, mutisin, vaikka inhosin sanaa melkein yhtä paljon kuin tulevaa äitipuoltani.

KUN OLIMME PINJAN kanssa kahdestaan, odotin ensin monta päivää, että hän heräisi. Oli ollut ihan turhaa siivota ennen hänen paluutaan. Hän ei huomannut mitään. Hän makasi vain sängyssään ja söi hereillä ollessaan vadelmajugurtteja. Kun kysyin, ottaisiko hän jotakin muuta, hän pudisti päätään.

Ensin luulin, että hän oli raivoissaan minulle siitä, että oli joutunut palaamaan takaisin kesken vuoden, mutta vähitellen hänen huulilleen alkoi nousta hymynpoikasia. Silloin Pinja näytti samalta kuin lapsena, kun hän sairasti ja minä hortoilin hänen sänkynsä vierellä pelkäämässä, että hän hiutuisi pois.

– Ne halusivat multa liikaa, hän sanoi yhtenä päivänä, kun konttailin tyhjiä jugurttipurkkeja hänen sänkynsä alta.

Istuuduin sängynreunalle ja toivoin, että hän kertoisi lisää. Ja hän kertoi. Minua silmiin katsomatta hän paljasti, miten Australian-äiti Kate oli toivonut hänestä omaa lastaan ja miten Pinja ei ollut saanut mennä kavereittensa kanssa, kun aina oli pitänyt olla Katen seurana.

– Mun piti olla sen pikkutyttö. Se osti mulle oman makunsa mukaisia vaatteita, ja koko ajan piti kuunnella Kylietä. Kampaajalla istuttiin vierekkäisissä tuoleissa ja molemmille ostettiin kampaajalukemista ja kirsikkakokikset.

Olihan tuo ihan kamalaa, myöntelin, mutta sisimpäni hyrisi helpotuksesta. Pinja osaisi nyt takuulla arvostaa tällaista liberaalia, pohjoismaista äitiään, joka antoi liekaa mutta seisoi tarvittaessa lujasti rinnalla.

– Joku on muuten nukkunut minun­ sängyssäni, Pinja sanoi ja möyhi patjaansa pudottaen minut omahyväisyyteni kukkuloilta alas.

– Tähän on tullut kuoppa. Mä tarvitsen uuden patjan tai mieluummin koko sängyn.

Joku on nukkunut minunkin sängyssäni, ajattelin, mutta Pinjalle sanoin, että minulla oli muitakin rahareikiä hoidettavanani. Ajattelin muun muassa hänen vaihtarijärjestönsä viimeistä laskua, jonka muistin sentilleen ulkoa – ja ne sentit olivat muuttuneet monta kertaa, koska siihen oli tullut päälle ylenpalttisia muistutusmaksuja ja muuta kynintää.

– Miten vain, Pinja sanoi ja käänsi kylkeä.

ISÄN KIHLAJAISPÄIVÄ OLI kesäkuisen raikas. Ei hellettä, ei edes sinistä taivasta vaan vain vihreää, kaikenkattavaa rehotusta joka puolella.

Siwa-mummo oli häärinyt pihallaan jo kaksi päivää. En tiedä, mistä hän taikoi kymmenet kukkaruukut kaivonkannelle, rapulle ja puutarhapöydille, mutta sellaisia sinne putkahteli. Rakkaus kai versoi niitä, ajattelin happamana ja myönsin, että hän oli sittenkin Tuulentien naisista se, joka sai itselleen miehen.

En silti surrut Iiron saati Toivon perään. Molemmista oli ollut minulle lähinnä iloa ja seuraa. Toivo oli tuonut elämääni nimensä mukaisesti toivoa: lupauksen, että minullekin­ oli uutta luvassa, että kosteusvoidetta janoavan ihoni alla­ oli tallessa sama nuori tyttö kuin ennenkin. Ja Iiro puolestaan oli paikannut menneet. Minua oli hämmästyttänyt se, ettei hän muistanut kylpyläreissuamme yhtä dramaattisena kuin minä.

Joitakin asioita saattoi jättää jo taakseen.

Pujottauduin vanhaan kesämekkooni, joka hiveli kaurapuuron laihduttamaa vartaloani. Hiuksiini työnsin sireeninoksan.

– Au naturel, Marina kommentoi ulkomuotoani ja sipsutti kahdeksan sentin koroissaan Tuulentien kuopissa.

Hänen väljä mekkonsa liehui joka suuntaan, vaikka tuskin hänellä vielä oli mitään mahaa.

Me olimme värikäs seurue. Pinja ei riisunut harmaata huppariaan vaan veti jopa hupun päähänsä ja masensi hieman minua teiniydellään. Iiro puolestaan oli ostanut uuden työnsä kunniaksi lehmuksenvihreät farkut, joihin hän oli valinnut­ vastaväriksi vaaleanliilan kauluspaidan.

– Saako liittyä seuraan? Tony huusi portiltaan, ja he juoksivat Toivon kanssa meidät kiinni.

Marina naksautti vieressäni kieltään, ja tunsin hänen puristavan käsivarttani kipeästi. Hän aikoi kertoa Toivolle oman uutisensa kihlajaisissa.

Isä ja Siwa-mummo hehkuivat vanhaa ja nuorta lempeä. Vaikka en olisi onnistunut pusertamaan onnitteluja väkinäisten huulieni välistä, he eivät olisi sitä edes huomanneet: heillä oli toisensa.

Ruokaa riitti – tällä kertaa isä ei ollut pihtaillut – ja laseissa oli Pommacia. He olivat sen sukupolven ihmisiä, että eivät skoolanneet kuoharilla, jos eivät muutenkaan koskeneet alkoholiin.

Siwa-mummo kertoi kaikille, miten Rokan sukka oli palautunut mystisesti takaisin seinälle.

– Se on minun! hän julisti taas ylpeänä.

– Ja sinä minun! isäni makeili.

Kun Tony istuutui viereeni, kohensin­ kukkasta päässäni.

– Mä otin loparit opettajantyöstä, Tony aloitti ja kertoi elämänsä menneen liian rankaksi, kun yöt piti lyödä rumpuja La Hachen keikoilla ja päivät teinien edessä.

– Se oli rohkeasti tehty, sanoin.

Itse olisin kyllä pitänyt kunnan työpaikasta kynsin hampain kiinni ja ollut siitä ikuisesti kiitollinen.

Olin kuitenkin saanut kustantamosta lupaavan meilin, josta en ollut kertonut kenellekään, ettei lumous särkyisi. Sähköposti oli osoitettu vain minulle – ei siis pomoni­ Kaisa-vaimolle, joka oli aloittanut koko kirjaprojektin. Kirjeessä oli kiitelty viekkaan näköisiä kanejani, niiden inhimillisyyttä ja liikkeen tuntua. He aikoivat kustantamossa kuulemma tehdä kaikkensa löytääkseen kaneille niiden arvoisen tekstin.

Kerroin tästä nyt Tonylle.

– Osaisinpa mä kirjoittaa, niin mä voisin ryhtyä sun pariksi, hän sanoi.

Jo tämä kuopaisi vatsaani. Mutta parempaa oli luvassa.

Kun ilta oli edennyt pidemmälle, Tony palasi taas viereeni ja potkaisi keinuun vauhtia. Istuttuamme vähän aikaa hiljaa hän sanoi huomanneensa kiireensä ja väsymyksensä siitä, ettei ollut ehtinyt hoitaa asioitaan ja huomioida minua.

– Minua? varmistin.

– No, onhan se yhtä helvettiä, jos miehellä ei ole aikaa pitää puoliaan vaan antaa oman poikansa viedä kadun kauneimman tytön, hän sanoi.­ ­

Kadun kaunein tyttö ei ollut vielä paljon mitään, kun otti huomioon, että Tuulentiellä oli kevään aikana asunut lisäkseni vain Siwa-mummo. Mutta vatsassani huilui lupaavasti. Reisiäni alkoi kuumottaa aivan kuin Tonyn kämmenet olisivat taas edenneet niillä.

– Nyt kun mulla ei ole enää paljon menoa, mä ehdin kysyä, kelpaisiko sulle tällainen pappa?

– Pappa? säikähdin.

Emmekö me olleet aika samanikäiset? Jos Tony kuvitteli, että ostaisimme­ suhisevat tuulipuvut ja lähtisimme sauvakävelemään, hän todellakin saisi unohtaa…

– Marina kertoi tänään Toivolle, Tony selitti.
– Musta tulee pappa. Mä en voi ymmärtää sitä.

Vilkaisin Marinan suuntaan. Hän istui nyrpeän näköisenä rappusilla. Toivoa ei näkynyt missään. Olisi siinä pojalle vähän sulattelua, ajattelin naapurintätimäisesti, mutta painoin pääni keinun selkänojaa vasten. Tätä siis pitkin kevättä kuulemani laulut olivat ennustaneet, jossakin alkoi soida taas, ja minun olisi tehnyt mieli visertää.
Aloin varovaisesti hyräillä.

Jatkis päättyy.