Jaana Nivalan elämässä on kaksi tärkeää miestä: tyyliniekka kämppis Simo ja pomo Niklas. Pomo on perheellinen, naimissa oleva mies, mutta hän viettää Jaanan kanssa säännöllisesti intiimejä tuokioita. Luvassa on mielenkiintoisia hetkiä, kun kolmikko suuntaa työporukan kanssa matkalle 1980-luvun Leningradiin.

Välillä tarkkailin miestä kuin jotakin avaruudesta pudonnutta, oudon kaunista taivaankappaletta.

Pitkät jalat. Ristii ne häiritsevän seksuaalisesti. Liikehtii käsillään. Hämmästyttävän sirot kädet pitkään vartaloon suhteutettuina. Upea ääni. Ihan parasta. Samettia. Ei, ei sittenkään samettia­ vaan hunajaa, sulaa hunajaa, jota valutetaan kermajäätelökeon huipulle. Korkea otsa. Jotenkin… puhdas? Hassu sana, mutta ”puhdas” sen on oltava. Suora nenä. Hollywoodilaisittain valkoinen hammaskalusto. Hiukset. Tuuheat ja toffeenkultaiset. Muodikas takatukka kihartuu poikamaisesti korvalliselle.

Muu vartalo… Mmm. Sitä on paljon, todella paljon, sillä mies on pitkä. Atleetin lantio, litteä vatsa. Olkapäät. Aah, muotisuunnittelijan märkä uni. Ei härkämäistä niskaa, ei punttitreenaajien ylipaisuneita olkalihaksia. Pitkä kaula, joka jatkuu loivana, sulavana hyppyrinä hyvämuotoisiksi olkavarsiksi ja hauiksiksi.

Ja kaikki tuo oli olemassa vain minua varten. Minun käytettävissäni. Minun otettavissani milloin tahansa. Tai no, ehkei aina, ei milloin tahansa. Silloin, kun komistuksen vaimo ei ollut paikalla. Silloin, kun tämän perhe ei vaatinut miehen aikaa. Tai yritys. Alaiset. Asiakkaat. Kaverit, ja niitähän riitti menevällä miehellä. Sählykavereita, veneilyfrendejä, auton räplääjiä tai eppunormaalirundaajia. Mutta muuten. Ihan. Vain. Minun. Kuten viime yönä. Se oli ihana. Hikisen kiihkeä.

Liikahdin levottomasti tuolissani, ja ilkeä viiltely oikeassa lonkassa muistutti jälleen olemassaolostaan. Hipaisin näppäimistöä aivan kuin sellainen pieni ele olisi voinut salata sen, etten ollut tehnyt töitä viimeiseen puoleen tuntiin.

Hikinen. Sitä yö totisesti oli ollut,­ ja jos ihan rehellisesti puhuttiin, ei se hikoilu johtunut ainoastaan seksuaalisesta kiihottumisesta. Liian kova lattia ja aivan turhan helposti karkuun liukuvat sohvatyynyt, jotka Niklas oli viskonut lattialle mukamas pehmikkeeksi hätäisin,­ malttamattomin käsin.

Siitä se hikoilu. Kun oli sinniteltävä aktin loppuun asti, vaikka alkuhuuma oli hävinnyt jo aikaa sitten jäisen kylmiä klinkkerilaattoja vasten ryskivän alaselän kivulle. Kun näkymättömät pihdit ryhtyivät puristumaan kiinni jossakin alanikamien paikkeilla, ei siitä syntyvää kipua olisi saanut lievitettyä edes Mel Gibsonin trimmattu kroppa. Ei vaikka herra olisi valellut itsensä kermavaahdolla ja anellut minua lipomaan sen pois vihoviimeistä pisaraa myöten.

Oikaisin ryhtiäni, siristin silmiäni ja teeskentelin pohtivani jotakin äärimmäisen kinkkistä pulmaa, joka vilkutti minulle vihreää kursorisilmäänsä tietokoneen näytöltä. Onneksi edessäni kohosi harmaa sermi. Se esti työkaverini Mallan uteliaan tirkistelyn tehokkaasti.

Tätä vartta ei ollut tehty lattia-asentoja varten, niin nuori ja vetreä kuin se yhä olikin. Eikä pikkuautojen etupenkeillä tapahtuvia akrobaattisia taivutuksiakaan varten saatikka linja-autojen matkatavarakonteissa harrastettavia ”älä vain nosta päätäsi” hierontahetkiä varten. Minä halusin sängyn. Kunnon vuoteen, riittävän leveän ja tukevan patjan, joka ei inahtaisikaan, vaikka sen päällä ratsastettaisiin läpi yön.

Helpommin sanottu kuin tehty. Minä, Niklas ja sänky. Se epäpyhä kolminaisuus ei ihan heti näkisi päivänvaloa. Tukahdutin huokauksen ja säpsähdin heti perään, kun toimiston kaksi puhelinta pirahtivat yhtäaikaisesti eloon.

– Tuusulan Paperi & Liitin. Kuinka voin auttaa?

Innokas Malla. Nappasi luurinsa ylös yhdessä hujauksessa jättäen minut toiseksi. Hieno juttu, että tyttö oli reipas. Koeaikaa oli jäljellä enää kuukausi, joten todellinen Malla ei luultavasti ollut näyttäytynyt eikä näyttäytyisikään ennen kuin nimi olisi sutaistu vakinaisen työsopimuksen alle.

Olisin voinut rauhoittaa likkaa. Paljastaa, että Niklas oli vasta eilen kysellyt, miten tulimme toimeen ja hoitiko Malla osuutensa moitteetta. Olin antanut Mallalle puhtaat paperit, ja siitä arvasin,­ että hänet vakinaistettaisiin. Mutta miksi hosua? Malla teki kaikkensa vakuuttaakseen minut ja Niklaksen erinomaisuudestaan, joten­ meikäläinen pääsi helpommalla, kun vastapäätä häselsi ylienerginen duracel, jonka janefondamainen tarmokkuus pani hommat kerta laakista pakettiin ilman, että minun piti tehdä muuta kuin hymyillä­ hyväksyvästi työpäivän päätteeksi.

Malla oli juuri täyttänyt huikeat kaksikymmentäkaksi vuotta ja asui yhä vanhempiensa luona. Minä taas tunsin itseni vuosia vanhemmaksi – oikeasti vuosia oli vain kuusi enemmän kuin Mallalla – ja kokeneemmaksi, koska asuin omillani. Tosin puolet vuokrasta maksoi kämppäkaverini Simo.

Simppa, Simo Koskelainen. Olin tuntenut Simon jo ennen peruskoulun alkua, sillä perheemme olivat naapuruksia ja äitimme parhaat ystävykset.

Simo oli niitä poikia, jotka eivät pelänneet neonvärisiä trikoita tai tummaa kajalia. Sellainen kaveri, joka meni skinheadjoukon ohitse jazztanssisalilla harjoitettuja pakaroitaan keikuttaen ja mainostaen uljaasti Wham!:ia vitivalkoisen hupparinsa selkämyksessä. Kun nuppi huojui lähes kahden metrin korkeudessa ja hauis­ tyrkytti itseään kireän t-paidan alta, ei tarvinnut arastella.

Se, että Simo joskus meikkasi ja kuunteli mielellään kevyttä poppia rockin sijaan, oli monen mielestä turhan neitimäistä.  Minulle tuo kaikki sopi kuitenkin hyvin. Eipä tarvinnut riidellä kuunneltavasta musiikista, mitä nyt meikkipussin sisältö eksyi joskus väärään makuuhuoneeseen,­ mutta se oli pientä siihen verrattuna, että kämppiksenä oli pyykkinsä ja tiskinsä omin käsin pesevä tyyppi.

Sitä paitsi Simon trikookausi ei luultavasti kestäisi edes kesän ylitse. Mies oli kuin kameleontti. Vaihtoi asua ja kampausta tuulen ja seuran mukaan. Viime vuonna olin punkannut hopeanharmaaseen bleiseriin ja nahkaiseen kravattiin sonnustautuneen Ken-nuken kanssa. Sitä ennen toivottelin hyviä öitä siilitukkaiselle yrmyilijälle, joka suunnitteli vakavissaan lävistävänsä alahuulensa

Että näin. Ei tylsiä hetkiä Simon kämppiksenä. Kuten sanottu, elimme parhaillaan trikookautta, kuntoilimme ja luimme Suosikkia. Walkmaneista kuiski Cindy Lauper ja Madonna. Ilmeisesti vahvat naiset olivat tällä erää in. Toisinaan ihmettelin Suomen poliisilaitosta, vaikkakin samaan aikaan nostin sille kuvainnollisesti hattua. En olisi uskonut, että perinteisiin sidottu työpaikka olisi innokas pitämään palkkalistoillaan Simon kaltaista originellia elämäntapaintiaania.

Ainoa vika, jos Simosta nyt ylipäätään mitään huomautettavaa piti etsiä, oli se, että hän oli sukua Niklas Strömmerille. Minun Niklakselleni. Se piti Niklaksen tehokkaasti etäällä kotikulmiltani, ja haave sängystä ja sen patjalla jäseniään raukeasti oikovasta Niklaksesta jäisi silkaksi päiväuneksi ainakin­ siihen asti, kunnes jompi kumpi meistä muuttaisi omilleen.

Ilmankos olin retkahtanut pomooni. Olisin ominut Simon jo yläasteella, jos hän olisi milloinkaan vihjannut tuntevansa vetoa minuun. Simo oli herkkupala, kaikin puolin. Kohtelias, älykäs, huumorintajuinen ja lempeä. Rakasti pizzaa ja Raffeleita. Voiko tyttö toivoa sen enempää?

Kun törmäsin Simon kypsyneempään versioon ja sellaiseen, joka todistetusti kallistui vain naisten puoleen, olin kertakatseesta myyty. Siitä huolimatta, että mies oli naimissa. Siitä välittämättä, että hän oli perheenisä. Siitä huolimatta, että hän on pomoni. Ja että selkäparkani ei tulisi enää toistamiseen kestämään viime yön kaltaista rendez-vousia.

– Onko sun selkäsi taas kipeä? Etkö sä mennytkään sinne kiropraktikolle vaikka lupasit?

Pyöräytin tuolini ympäri ja kohtasin Mallan huolehtivan, kreikansinisen katseen. Tyttö nojasi sermiä vasten käsissään kaksi höyryävää kahvimukia. Oliko kello jo tosiaan­ kaksi, iltapäivän tauon paikka. Näin ilmeisesti oli, sillä Malla laski toisen mukin eteeni.

– Kaadoin ensin maidon ja vasta sitten kahvin, hän sanoi ja killitti minua kuin paijausta odottaen.

Kiltti, sievä puudeli. Pyöreät silmät, takaraivolla vaalea, kreppiraudoilla pöyhötetty ponnari, korkea, huilumainen ääni ja nykivä, vähän hypähtelevä kävelytyyli.

– Kiitos, vastasin.
– Ja ei, en saanut aikaa sille kiropraktikolle. On kuulemma hiihtämässä jossakin Alpeilla ja palaa vasta kahden viikon kuluttua.

– Ai.

Malla vaikutti pettyneeltä ja maisteli hetkisen kahviaan sen oloisena, että yritti keksiä uutta jutunjuurta.­ Olimme vielä vähän vieraskoreita toistemme seurassa. Rupattelimme vain töistä, päivän uutisotsikoista, lempiruuistamme, musiikista ja muusta sellaisesta. Emme miehistä, emme edes entisistä nykyisistä nyt puhumattakaan.

– Pääsiäinen on parin kuukauden kuluttua, autoin lopulta likkaa mäessä, kun hiljaisuus uhkasi venyä­ kiusallisen pitkäksi.

– Mitäs ajattelit tehdä ylimääräisillä vapailla?

Malla liikautti ohuiksi viivoiksi nypittyjä kulmiaan kuin ihmetellen kysymystäni. Jos ei pitäisi varaansa, kulmien karvoitus olisi kadonnut siinä vaiheessa, kun pimatsu täyttäisi viisikymmentä. Vaikka siinä iässä ei kai enää kulmakarvoja surisi,­ tai luultavasti olisi vain iloinen, jos karvoitus vähenisi edes jostakin kohtaa. Olisi muita, suurempia murheita.

Mummoaallot, saharaksi muuttunut alapää ja maankamaraa lähentelevät allit. Värähdin. Luoja suokoon, että sitä säilyttäisi hehkeytensä kuin Dallasin ja Dynastian painovoimaa uhmaavat luksusdaamit konsanaan.

– Silloin levätään, Malla vastasi ja hihitti kahviinsa.

– Vai etkö luule, että edellisen viikonlopun Leningradin-reissu ei painaisi kantapäissä?

Totta tosiaan. Olin unohtanut, että koko Tuusulan Paperin & Liittimen väki nousisi bussiin ja ajaa huristaisi rajan ylitse suureen ja mystiseen Neuvostoliittoon. Se oli jokavuotinen perinne tässä firmassa, joka vei suuria eriä toimistotarvikkeita rajanaapurimaahan.

Niklaksella oli äidinpuoleiset sukujuuret Karjalassa ja hän puhui moitteetonta venäjää, joten meillä oli tulkki omasta takaa. Lähtö olisi torstaina heti aamusta ja paluu sunnuntai-iltana. Töihin jäisi vain minimimiehitys, sellaiset, joilla ei joko ollut markkoja mällättäväksi tai joita ei houkutellut seurata vodkaturismia lähietäisyydeltä.

–Minä en lähde tällä kertaa, huomautin ja hörpin kahvini loppuun.

Olin luullut, ettei Malla olisi tarvinnut muistuttamista. Hän oli kinunnut­ minua mukaan lähes tauotta, kunnes olin hermostunut ja kivahtanut hänet hiljaiseksi.

Totta kai ymmärsin, että Mallaa jännitti uutena työntekijänä lähteä ensimmäiselle vapaa-ajan reissulle, mutta olihan siellä sentään firman vanhin työntekijä Pirjo varaston puolelta ja itse talouspäällikkö, Niklaksen vaimo Netta. Kolme naista, kun kaikki muut kolmekymmentä olisivat miehiä. Siinä kävisi flaksi joka naisella, peilikuvaan katsomatta.

Se taisi juuri ollakin ongelman ydin. Jos tarjontaa olisi liiankin kanssa, miten kävisi itsehillinnän ja annettujen lupausten vodkan sekoittaessa soppaa entisestään. Huonosti, ennustin ääneti mielessäni. Leningradin-matkat olivat kuin toisinto legendaarisista pikkujouluista. Pahempi toisinto, sillä niiden aikana mahdollisuus virheisiin ja mitä karmeimpiin lankeemuksiin oli moninkertainen.

Kuin aavistaen synkeät ajatukseni Malla pyöritti uutuuttaan kimaltelevaa kihlasormustaan ja vaihtoi rauhattomana painoa jalalta toiselle.

– Sun nimesi, hän kuiskasi ja vilkaisi olkansa ylitse kuin peläten, että joku väijyisi selän takana kuuntelemassa.
– Sun nimesi on kuitenkin lisätty siihen lähtijöiden listaan, joka on kahvihuoneen seinällä. Se ei ole sun käsialaasi, sen minäkin huomasin heti. Mutta siellä se silti on.

Siellä se oli. Tuijotin nimeäni, joka­ oli kirjoitettu vahvoin, lennokkain kirjaimin luettelon alimmaiseksi. Jaana Nivala. Heti nimen vieressä oli ruksi sen merkkinä, että matka oli maksettu. Ruksi puuttui enää viisumikohdasta, missä oli tarkoitus ilmoittaa, että kaksi vaadittua passikuvaa ja kopio passin nimiösivulta olisi toimitettu Netalle, joka hoiti matkan järjestelyt.

Tunsin, miten puna hiipi kaulalta kohti poskia ja tiesin pian helottavani kuin ylikypsä mansikka. Minä olin sanonut ”ei”. Olin väittänyt, ettei­ minulla ollut rahaa. Että olin sopinut Simon kanssa jotain muuta. Mitä tahansa muuta kuin tuntikausien matka täpötäydessä linja-autossa, jonka etupenkillä Niklas istuisi flirttaillen vaimonsa kanssa.

Netta ei yleensä tullut näille henkilökunnan rillumareimatkoille mukaan,­ mutta tällä kertaa hän teki­ poikkeuksen, koska hänet ja Niklas oli kutsuttu leningradilaisen liiketoverin viisikymmenvuotispäiville. Netan poikkeus aiheutti taas sen, että minun oli tehtävä oma siirtoni. Johonkin kai se raja oli vedettävä.­

Netta teki töitä kolmena päivänä viikossa, enkä normaalisti tavannut häntä muuta kuin hyvän huomenen ja moi, nähdään taas -huikkausten muodossa. Minä olin pelkkä asiakaspalveluassistentti, jolla ei ollut mitään sanottavaa kirjanpitopuolen ihmisille. Ja hyvä niin, sillä liiallinen yhteistyö olisi tehnyt Niklaksen ja minun suhteestani ylipääsemättömän vaikean. Nyt sen vielä kesti, juuri ja juuri. Kesti, kun ajatteli­ iltoja, jolloin paikalla olimme vain minä ja Niklas. Ja ne perhanan sohvatyynyt, jotka eivät suostuneet pysyttelemään aloillaan.

Samassa eteeni seinälle, lähtijälistan molemmille puolille, ilmestyi kauniisti ruskettunut käsi ja tunsin, kuinka joku painautui kiinni vartalooni. Hengähdin ja loin hätäisen silmäyksen ympärilleni. Onneksi kahvihuone oli tyhjä ja sen avoimen oven takana häämöttävä käytävä samoin. Asiakaspalvelupisteen takana sijaitsevasta myyntiedustajien avokonttorista kantautui naurunrähäkkä. Äijät lukivat luultavasti päivän Iltalehteä, joka julisti röyhkein lööpein Suomen voittavan tulevat Euroviisut voimakasäänisen Anneli Saariston avulla.

– Kiva, että päätit sittenkin lähteä mukaan.

Enhän minä… Vastusteluni unohtui heti, kun Niklaksen oikea käsi katosi näköpiiristäni ja löysi tutun paikan lantioltani, puristi omistavasti. Äkkiä minua heikotti. Oli pakko ottaa tukea seinästä ja sulkea silmät. Vain tuntea. Aistia miten lähellä Niklas oli. Tuntea miehen hengitys niskaani vasten.

Samassa mies oli mennyt, ja olin jälleen yksin. Tunsin taas lattian nahkasaapikkaideni alla ja ymmärsin säikähtääkin pikkuisen. Muistin, että Netta oli tänään töissä. Että­ ovi oli auki, ja jos Netta olisi mennyt naistenhuoneeseen ja kääntänyt päätään kahvihuonetta ohittaessaan, se olisi riittänyt. Pelkkä puolihuolimaton vilkaisu, ja koko­ hauras unelma, jonka olin kutonut­ tästä salaisesta suhteesta, olisi romahtanut kasaan.

Avasin silmäni ja katsoin listaa uudemman kerran. Kahvipöydällä likaisten astioiden ja puolitäysien tuhkakuppien seassa lojui kynä. Ojensin käteni, mutta vedin sen lähes­ saman tien takaisin. Katuisin tätä. Aivan varmasti katuisin. Puraisin alahuultani ja muistin. Äskeinen, selvästi yllättynyt ilo Niklaksen äänessä. Tyytyväinen hyrähdys korvani juuressa. Se ei suostunut jättämään minua rauhaan.

Kun lähdin kahvihuoneesta, nimeni oli edelleen luettelon viimeisenä.

VIHAAN AIKAISIA AAMUJA. Siinä yksi syy, miksi toisinaan harkitsin muuttamista omaan kämppään. Aamuärtyisää Jaana Nivalaa ei ollut luotu sosiaaliseen kanssakäymiseen ennen tiettyjä rituaaleja. Minulle­ kiireetön aamu oli välttämätön. Kahvilla. Ilman sitä olin kuin virnuilevan maskinsa unohtanut klovni, ja pahaa tuulta riitti päivän toiseen kofeiiniannokseen asti. Jos kahvi tai maito olivat päässeet loppumaan, katastrofi isolla K:lla oli valmis.

Ja juuri nyt näytti pahasti siltä, että isoja alkukirjaimia olisi jaossa. Olin jo älähtää ja potkia varpaani mustiksi vasten jääkaapin ovea, kun eteisestä kantautui toiveikkuuteni herättävä kolahdus.­ ­Pelastava enkeli trikoissaan lehahti sisään ja toi mukanaan kaipaamani valkoisen nektarin. Naapurissa sijaitseva kahvila aukesi onneksi heti aamutuimaan. Ei niiden kuulunut myydä maitoa muuta kuin kahvin tai teen seassa, mutta Simon hurmausvaihde oli sen verran tehokas, ettei yksikään kahvilan työntekijöistä kyennyt näemmä vastustamaan sitä.

– Demoisellen maito, olkaa hyvä.­

En tervehtinyt, en kiittänyt, en edes vilkaissut hengenpelastajaani vaan kiirehdin joka-aamuisen myrkkyannokseni kimppuun kuin kokaiinin puutteesta kärsivä puuterinenä. Muki puolilleen maitoa ja perään tulisen kuumaa kahvia, oikeaa poropannukahvia, ei mitään sähkökeittimellä lämmitettyä suodatinlöröä. Jos olisi ollut viikonloppu, olisin kuumentanut maidonkin. Nyt, haaliessani olemustani kokoon alkavaa työpäivää varten, en ehtinyt perehtyä täydellisen café au laitin väsäämiseen.

Imaisin ensimmäisen suullisen seisaaltani, lantio tiskipöytään nojaten.­ Luomeni lupsuivat vielä puoliummessa. Vasen säärystin uuvahti­ ja lysähti kasaan nilkkani ympärille, mutta en antanut sen häiritä. Neulesäärystimet olivat äitini tekemät ja pitäisin niitä urheasti niin kauan kunnes ne purkautuisivat käyttökelvottomiksi. Olin sillä tavalla­ uskollinen. Pienissä, mutta elintärkeissä jutuissa.

– Paha aamu?

– Mhym, ynähdin ja nielaisin uuden­ siemauksen.

Kiittäisin Simoa heti kun saisin suuni tyhjäksi. Tai oikeamminkin, heti kun saisin mukini tyhjen­nettyä.

– Mä olen miettinyt.

Raotin silmiäni ja annoin lämpimän höyryn hyväillä leukaani. Simo seisoi edessäni, kädet housuntaskuihin tungettuina, männynvihreät silmät ilmettäni tarkkaillen. Tänään ei ollutkaan salitrikoiden saatikka kajalien päivä. Ankaranharmaat suorat housut, sileäksi silitetty hennonsinervä paitapusero, jonka kaula-aukosta pilkisti valkoinen t-paita. Käärityt hihansuut, ranteessa… Olin pyrskähtää nauruun. Mikki Hiiri. Muovinen Mickey Mouse -kello. Simppa se osasi säilyttää tyylin.

– Mitä?

– Täh?

Ei taidettu kumpikaan olla ihan terävimmällä päällä heti näin aamusta.­

– Sä olit siis miettinyt?

Simo hieraisi niskaansa, ja vasta silloin hoksasin, että pitkä takatukka oli kadonnut yhdessä härnäävän väristen trikoiden kanssa. Paksut, lappilaisen mustat hiukset oli kynitty­ niukkaan armeijamalliin.

Nenäni värähti ja olin haistavinani jotakin ylellisen merellistä. Partavettä? Vai niin. Kameleontti oli piipahtanut jälleen kylässä.

Silmäni siristyivät. Tämä Simo, tämä virallinen, aikuisen oloinen Simo, oli jollakin tapaa häiritsevä. Sai oloni epämukavaksi, tai ehkä parempi ilmaus olisi ollut epävarmaksi. Järkeeni ei käynyt, miten niin tutusta ja rakkaasta ihmisestä saattoi pelkän muuttuneen ulkoasun vuoksi sukeutua henkilö, joka herätti minussa levottomuutta. Sillä sitä se oli. Hermoilua. Tämä äkillinen tarve suoristaa ryhtinsä, vältellä toisen katsetta ja halu paeta ahtaasta keittiöstä laveammille vesille.­ Tarve väistää läheisyyttä.

–Se Leningradin-matka, Simo sanoi.

Nostin yllättyneenä katseeni ja pingottamiseni unohtui.

– Tuumin tuossa, että lähtisin mielelläni sinne mukaan. Sehän on avec-reissu kuten aina ennenkin, eikö olekin? Tiedätkö, onko bussissa vielä vapaita paikkoja jäljellä?

– No on! Totta hemmetissä.

Aivan loistavaa. Saisin parhaan kaverini matkaseuraksi. Se auttaisi unohtamaan Niklaksen ja Netan. Simon tiimissä se kävisi suorastaan helposti. Virnuilin hullun lailla ja olin vähällä kapsahtaa kaverin kaulaan, mutta samassa Simo liikahti, ja sieraimeni saalistivat uuden häivähdyksen partavedestä. Merta. Myskiä. Vaara. Jähmetyin aloilleni ja spontaanin halauksen sijaan tyydyin hymyilemään laimeasti.

– Aamuhuumeesi jäähtyy. Tässä, otatko kuumennusta sekaan.

Simon kumartuessa mukini ylle tavoitin yllättäen uuden tuoksuyhdistelmän, jonka tunnistaminen sai kaiken jäykkyyden ja ujouden lentämään yhtä soittoa alas vie­märistä.

– Mitä! Lontoon rakeita. Sä olet syönyt Lontoon rakeita. Mulle kanssa!­

Lempikarkkiani. Makunystyrät lumoava salmiakin ja aniksen combo. Voittamaton. Vastustamaton.

– Enkä ole.

Valheellisen viatonta kulmien kohottelua. Täräytin kahvikuppini tiskipöydälle ja hyökkäsin käyttäen säälittä hyväkseni sitä, ettei Simo kyennyt puolustautumaan kuuma kahvipannu kädessään.

Ähäkutti. Puolitäysi karkkipussi löytyi oikeasta­ housuntaskusta. Verotin sen sisältöä parilla kouraisulla, harhautin Simoa kavalasti maradonamaisella valesyöksyllä, pujahdin voitokkaasti tuulettaen eteiseen ja muistin vasta ovensuussa huikata kiitoksen maidosta.

Maistoin salmiakin kielelläni vielä ulkonakin, kun alaovi naksahti kiinni selkäni takana. Satoi lunta ja pikkupakkanen kiristi poskipäitä. Mahtava ilma. Avasin punaisen potkukelkkani vaijerilukon, hyppäsin jalaksille ja potkaisin kelkan reippaaseen liukuun.

NIKLAKSEN TYÖPÖYTÄ pursui videokasetteja.­ Laskin hänen pyytämänsä puhelinraportin pöydän kulmalle ja ryhdyin järjestämään sekalaisia kasettikoteloja ryhdikkääseen pinoon. En sietänyt sekasortoa edes toisten työpöydillä.

– Anna niiden olla.

Hätkähdin ja käännyin katsomaan kynnyksellä seisovaa Niklasta. Jostakin syystä hänen tyly äänensävynsä­ sai minut tuntemaan syyllisyyttä, vaikka olin kymmeniä kertoja aikaisemminkin siistinyt hänen toimistoaan, enkä koskaan ollut saanut siitä toruja, tosin en kyllä kiitoksiakaan.

Kohautin olkiani ja pudotin pitelemäni VHS-kasetin kasan päällimmäiseksi. Sen selkämykseen oli kirjoitettu jotain venäjäksi paksulla huopakynällä.

Niklas käveli luokseni ja väläytti rennon hymyn.

– Työjuttuja, hän sanoi, pyyhkäisi kädellään, ja koko pino valahti samanlaiseksi sekamelskaksi, mitä se oli ollut ennen siivouspuuskahdustani.

– Vain työjuttuja, mies toisti, vetäisi­ minut lähemmäksi ja liu’utti kämmentään pitkin säärtäni.

Olin pukeutunut tiukkoihin hiihtohousuihin, leveään vyöhön ja korkeakauluksiseen pooloon. Kun kaula-aukkoa ei ollut nimeksikään, keräsivät sääreni kaiken Niklaksen huomion.

Työjuttuja? Entäs minä sitten. Enkö minäkin ollut eräänlainen ”työjuttu”? Kun viimeksi tarkistin, sain edelleen palkkani tästä firmasta. Yhtäkkiä kuulin, kuinka joku nauroi. Nainen? Käänsin päätäni, varmistin pikaisesti, ettei ketään ollut ilmestynyt näkösälle. Netta oli tänään kotikonttorissa, mutta oli silti fiksua olla varovainen.

– Jäätkö tänään ylitöihin? Olisi pari kiireellistä asiaa.

Hymähdin. Ne kiireelliset asiat taisivat olla parhaillaankin läsnä tässä samaisessa huoneessa. Niklaksen kämmenet tuntuivat ihanan lämpöisiltä ristiselkääni vasten. Rentouduin, ja kireys selkälihaksissani helpotti. Niklaksen kädet hieroivat ja silittivät rauhoittavasti kuin tyynnytellen levotonta kissaa. Puistin päätäni, kun taas muistin, että minulta oli kysytty jotain.

Niklas vetäytyi aavistuksen verran taaksepäin, jotta tavoitti katseeni.

– Etkö? Kultapieni. Jäisit vaan.

– Tänään on tiistai, sanoin painokkuutta tavoitellen.

– Tiistai?

Hetkisen näytti lyövän tyhjää, mutta sitten Niklas vihelsi hiljaa ja huokaisi luovuttaen.

– Ratsastuspäivä. Niinhän se taisi olla.

Nyökkäsin ja nojauduin takaisin hänen rintaansa vasten. Kävin ratsastamassa kaksi kertaa viikossa ja lisäksi osallistuin usein parin päivän mittaisille tehokursseille. Rakastin hevosia ja olin harrastanut niiden parissa seitsenvuotiaasta lähtien. Joskus unelmoin ryhtyväni ratsastuksenopettajaksi ja perustavani tallin.

Niin ihania kuin hevoset olivatkin, niillä ei lyönyt rahoiksi. Tarvittiin kosolti kahisevaa, jotta sitä olisi voinut tehdä lisää joko esteillä tai kouluratsastuksen parissa. Hyvät hevoset maksoivat, ja niiden kanssa piti työskennellä vuosia ennen kuin päästiin lähellekään huippua. Vain parhaat ansaitsivat elantonsa satulassa, eikä sitä tapahtunut Suomessa. Suuria seteleitä varten piti asua ja kilpailla ulkomailla.

Niklas tiukensi otettaan, ja tunsin parransängen raapaisevan poskipäätäni, mutta en välittänyt. Minusta oli ihanaa, että Niklas oli niin… niin karvainen. Runsas. Lihaksikas.­ Nallekarhu. Ruotsia ja venäjää puhuva Nalle Puh. Minä olin hunajapurkki, minne Puh työnsi mieluusti käpälänsä. Oi! Ja ilmeisesti myös kielensä.

– Kultani on tainnut syöpötellä Lontoon rakeita.

Niklaksen äänessä soinnahti moite. Punastuin välittömästi, enkä­ vastustellut, kun Niklas irrotti otteensa, astui ohitseni ja istahti korkeaselkäiseen nahkatuoliinsa.

– Hyvä, että menet ratsastamaan. Kai sekin on liikuntaa, vaikka tapahtuukin hevosen selässä.

Olin sanaton. Ilkeyttä. Peiteltyä, mutta ilkeyttä silti. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tajusin, että kaikki ne lempeät vitsit ja huolehtivaisuuden asuun puetut vihjaukset painostani olivat todellakin totta. Että Niklas oli tarkoittanut ja tarkoitti niitä kaikkia. Niklas halusi minun laihtuvan. Itse asiassa vaati sitä. Antoi sanojensa välissä ymmärtää, että jos tilanne pahenisi ja jos kieltäytyisin tekemästä parannusta, me olisimme finito.

En ollut lihava. Mutta en ollut hoikkakaan. Olin jotakin siltä väliltä. Leveälanteinen ja leveäharteinen. Muodokas. Tiimalasivartaloinen. Väitän kyllä, että minun näkemiseni pitsikorsetissa olisi monen miehen unelmien täyttymys. Olin n o r m a a l i suomalainen nainen. Ainakin omasta mielestäni, mutta en ilmeisesti Niklaksen mittapuulla. Se sattui.

– Tuliko viestejä, kun olin lounaalla? Niklas tiedusteli, nosti luurin ja vilkaisi minua kysyvästi.

Nyt oltiin taas työmoodissa. Asiallisia ja hymyttömiä. Ryhdistäydyin ja ravistin äänettömänä päätäni. En olisi saanut ulos pihahdustakaan vaikka olisin yrittänyt. Pidättelin­ itkua, myönnettäköön. Vain härkäpäinen ylpeys esti kyyneliä tulemasta iholle asti. Jätin Niklaksen soittamaan puhelunsa ja lähdin keräten viimeiset arvokkuuteni rippeet.

Kiirehdin wc-tiloihin ja lukitsin oven haparoivin sormin. Seisoin kaakeliseinäisessä, kaikuvassa kopperossa sitruunaa imitoivan tuoksupilven tukehduttamana ja tarkastelin villien permanenttikiharoiden ympäröimiä kalpeita kasvojani lavuaarin yläpuolisesta peilistä. Ruskeat silmäni kiilsivät pidätellystä itkusta, mutta turvallisesti lukitusta ovesta huolimatta suru ei päässyt valloilleen.

En sallinut sen tulla. En tällä kertaa. Yksikään mies ei ansainnut näitä kyyneleitä. Ei Niklas Strömmer, vaikka olikin rakastajani ja pomoni. Siltikään Niklas ei ansainnut kyyneliäni. Ei edes hän.

Jatkuu ensi viikolla.

KRISTIINA VUORI

Kristiina Vuoren esikoisromaani Näkijän tytär (Tammi) ilmestyi
kesällä 2012 ja oli ilmestymisvuotensa myydyin esikoisteos. Tämän jälkeen häneltä on julkaistu kaksi muuta historiallista romaania, ja neljäs on parhaillaan työn alla. Näin kesäaikaan Vuori kypsyttelee kirjojensa aiheita lattekupillisen äärellä makeita mansikoita napostellen.

Marcon rikostoverit tekevät yllätysvierailun Ruusun luokse. He eivät hyväksy tappiotaan ja haluavat osan rahasaaliista. Sitten Eevi katoaa uimareissulla ja Ruusu alkaa pelätä pahinta.

Sinä iltana Ruusu kiinnitti Eevertti-pukin pitkällä köydellä ulkoportaiden kaiteeseen.

– Pusket heti, jos joku tulee, Ruusu sanoi.

Eevertti katsoi kuin olisi ymmärtänyt, paneutui sitten pitkäkseen heinikkoon rappusten sivulle.

Portaiden yläpäässä Ruusu pysähtyi katselemaan ympärilleen. Maaseutu tuoksui. Kello oli yksitoista, aurinko tuikki vielä viimeisiä säteitään metsän läpi. Halogeenilampun valopiirin ulkopuolella yö oli hämärä ja sininen.

Ruusulla oli ikävä tunne, että häntä tarkkailtiin. Metsän reunasta luultavasti.

Keittiössä ei ollut valoa päällä. Tuuletusikkuna oli auki, sieltä kuului radion merisäätä ja tuolin kolahdus. Joku kaatoi kahvia termospullosta mukiin. Marco. Tai mikä sen nimi nyt sitten oli. Arvokuljetusryöstäjä, joka oli haavoittunut reiteensä.

Jos taloa joku tarkkaili, niin poliisi tai Marcon keikkakaverit. Tai molemmat. Kumpiakin oli jo käynyt kylässä.

Kumpiakin varmasti tulisi vielä.

Onneksi äiti oli vienyt lapset turvaan Aulangon kylpylähotelliin. Ruusu oli antanut äidille viisi satasta Marcon kätkemistä saalisrahoista. Äiti ihmetteli, miten hänelle oli kertynyt säästöjä. Eihän hän tienannutkaan mitään.

Rosvojen varalle Ruusu oli viritellyt talon lähiympäristöön muutaman pikku yllätyksen. Hän huomaisi kyllä, jos joku yrittäisi lähestyä taloa.

Ruusu meni sisään. Ikkunasta tulvi sisään vaaleaa hämyä.

– Olisko nyt hyvä hetki antaa mulle mun aseet takaisin? Marco kysyi.

Pitkä, roteva mies istui keittiön pöydän takana vasen jalka suorana. Pyyhkäisi pitkiä mustia hiuksia pois naamalta ja katsoi Ruusuun tummilla silmillään. Keittiö tuntui ahtaalta, ja pienihän se olikin.

– Mä oon miettinyt sitä, Ruusu sanoi. – Sä saat ne sitten, kun niitä tarvitaan.

Uskaltaisiko hän nukkua Marcon vahtivuorolla?

– Mitä jos sä et ehdi antaa niitä? Jos ne tekee yllätyshyökkäyksen?

– Se on sitten voivoi.

– Musta tuntuu, että ne vois iskee ensi yönä. Meidän täytyy ottaa vahtihukit.

Ruusu oli miettinyt sitäkin. Ja sitä, uskaltaisiko hän nukkua Marcon vahtivuorolla.

– Kumman sitkeesti ne sun kaveris jahtaa sua, jos ei sulla tosiaan ole mitään saalista. Ja vaatii sitä olematonta saalista ittelleen.

– Ehkä ne luulee, että mä onnistuin saamaan jotain mukaani.

– Ehkä, Ruusu tunnusti. Hän oli sattumalta löytänyt liiteristä rahakassin, jonka Marco oli kätkenyt puupinojen sisään. Ruusu oli kätkenyt rahat uuteen paikkaan eikä ollut kertonut Marcolle mitään löydöstään.

– Eikä ne halua jättää todistajia. Mä tunnen ne.

– Mäkin tunnen jo Virpin.

– Mutta sä et pysty todistamaan mitään.

– Ootko varma? Ruusu kysyi piruuttaan.

Marcon otsalla häivähti synkkä varjo.

– Mä luulen, että jos poliisit sais tietää musta, ne tutkis tarkkaan koko talon ja pihan. Lietekaivoo myöten…

Marco oli oikeassa. Ruusu ei voisi vedota poliisiin, koska hänellä oli omiakin luurankoja kaivossa. Ei edes rikosylikonstaapeli Nikkilään, joka saattoi olla hänen isänsä. Vai voisiko?

Ruusu kaatoi itselleen kahvia ja meni keittiön pöydän ääreen Marcoa vastapäätä. Kumpikin joi kahvia omissa ajatuksissaan ja katsoi välillä toiseen. Marcokin varmaan mietti, voisiko häneen luottaa.

Radiosta alkoi uutiset. Yhtä ikävät kuin aina: leikkauksia, veronkiertoa, kulkutauteja, sotaa, pakolaisia. Juhannusaatosta tähän iltaan eli tiistaihin mennessä oli hukkunut jo kuusi ihmistä. Liikenteessä oli mennyt kolme.

Ruusun pihassa Rengon perämetsässä oli niin ikään kuollut kolme, mutta niistä kolmesta ei kerrottu uutisissa. Onneksi.

Arvokuljetusryöstön tutkimukset jatkuivat ja kuulemma edistyivätkin, mutta tutkinnallisista syistä poliisi ei voinut paljastaa yksityiskohtia.

– Ei kai, kun ei ne tiedä, Marco hörähti. – Ne on ulkona kuin lumiukko. Sulaa pian tällä helteellä…

Ruusu hymähti. Nikkilän puheista hän tiesi, että poliisilla oli jo jotain hajua tekijöistä.

Ukkosrintama lähestyi Etelä-Suomea Venäjältä. Kymenlaaksossa jylisi jo.

Ruusu sulki radion.

– Voi tulla pitkä yö.

– Onneks ei olla yksin, Marco sanoi ja laski pöydän alla kätensä hänen polvelleen. – Kaksin on aina helpompi valvoa…

– Ei me nyt voida ryhtyä mihinkään, Ruusu sanoi ja pyyhkäisi Marcon käden pois polveltaan. – Täytyy pitää vahtia. Mä en haluu, että ne pääsee yllättämään meidät housut kintuissa.

– Tai ilman housuja, Marco virnuili. – Mä voisin kyllä vahtia toisella silmällä…

– Silmät kiinni sulla oli viimeksikin. Virpiäkö sä ajattelit?

– Mitä mä nyt Virpiä… kun mulla on Ruusu.

Parhaansa poika yritti. Vastauksessa oli pieni viive, niin kuin tv-uutisten ulkomaankirjeenvaihtajilla.

Ikkunasta näkyi välähdys ja ulkoa kuului pamaus.

Aamuyöstä Ruusu kuitenkin löysi itsensä Marcon kanssa sängystään. Helle ei hellittänyt. Varjot soutivat ja huopasivat seinällä. Ruusukin sulki silmänsä.

Huippuhetkellä maa todella tärähti. Ruusu avasi silmänsä. Ikkunasta näkyi välähdys ja ulkoa kuului pamaus.

– Mikä toi oli? Marco säikähti ja tyrkkäsi hänet pois päältään.

He työntyivät ikkunaan. Joku oli odottanut sitä, vaikkei heillä valoja ollutkaan. Metsänlaidassa kajahti kiväärinlaukaus, makuuhuoneen ikkuna särkyi ja luoti sirahti ikkunasta sisään. Ruusu sai lasinsirun poskeensa ja heittäytyi sänkyyn pitkälleen.

Marco tipahti hänen vierelleen ja kirosi:

– Helvetti! Karmee säkä ampujalla. Viidestäkymmenestä metristä olkapäähän!

– Onneksi se oli vasen, Ruusu huomasi sanovansa. Marco painoi osumakohtaa oikealla kädellään umpeen. Hänen otsansa oli hiestä märkä. Ruusunkin hiestä.

– Kuti jäi sisään. Olkavarrenluu on varmaan paskana.

– Mä voin sitoo sen.

– Etkä voi! Meet nyt heti hakemaan ne aseet. Meillä olis pitänyt olla ne mukana täällä…

– Ei kaikki tuu aina mieleen.

Ruusu nousi, veti farkut jalkaansa ja topin alas kainaloista.

– Mikä se eka pamaus oli? Marco kysyi.

– Ukkonen varmaan, Ruusu sanoi ja juoksi rappusiin.

Metsän laidassa jysähti taas. Luoti pirstoi olohuoneen ikkunan juuri, kun Ruusu tuli alakertaan. Hän heittäytyi lattialle ja kieri ja konttasi asekaapin luokse, hapuili avainta farkkujensa kellotaskusta. Sormenpäähän tarttui vain nöyhtää.

Pihalta kuului askelia. Miten joku oli päässyt niin pitkälle? Ja missä hitossa se avain oli? Oliko Marco…?

Raskaat askeleet lähestyivät ulkoportaita. Ruusu makasi selällään olohuoneen lattialla lasinsirujen päällä ja kävi läpi kaikki taskunsa. Pariin kertaan. Löytyi vain vähän käytetty nenäliina ja taskuveitsi.

Eevertti ynähti ja kuopaisi maata, Ruusu kuuli sen selvästi. Yhtä selvästi hän kuuli laukauksen ja Eevertin uuden ynähdyksen, kun se kahahti pihanurmelle kesken syöksyn. Ei noussut enää.

Oliko Eevertti kuollut?

Askeleet tömisivät jo portailla. Ruusu muisti, että oli pannut asekaapin avaimen kirjahyllyyn. Hän nousi, harppasi paljain jaloin lasinsiruissa hyllyn eteen ja otti avaimen vanhan Factan täydennysosan päältä. Astui asekaapin eteen, sovitti avaimen lukkoon ja avasi sen.

Joku kokeili ulko-ovea. Se oli lukossa, mutta Tonin rikkoman ikkunan tilalle oli teipattu pelkkä pahvinpala. Hän kuuli, kuinka teippi repesi irti ikkunanpokasta ja kättä lykättiin sisään avaamaan ulko-ovea lukkovivusta.

Ruusu otti haulikon kaapista, taittoi sen auki ja latasi kummankin piipun. Kun ulko-ovi aukesi, hän painoi haulikon kiinni ja viritti hanat. Samalla hän astui keittiön ovelle, josta oli suora näköala ulko-ovelle.

Oviaukon pimensi valtavan kokoinen mies. Tuuli erotti hänen kädessään jotakin metallista, jonka pinnasta kuunvalo välkehti.

Ruusulla oli sormi liipaisimella ja mies jyvällä.

– Iltaa taloon, miehenjärkäle sanoi kuin olisi tullut muuten vain kyläilemään. – Onko täällä keitään kotona?

Ruusulla oli sormi liipaisimella ja mies jyvällä, mutta hän häkeltyi miehen avauksesta niin, ettei tajunnut ampua heti. Hän karjaisi:

– Ulos täältä!

Miehen kädessä välkähti taas. Nyt välkähdys oli kirkas, ja sitä seurasi pamaus. Luoti nyhjäisi Ruusua oikean käden kyynärpäästä ja upposi lastulevyyn ja karhunvillaan hänen takanaan. Ruusun oma tähtäys meni harakoille. Oli tipalla, ettei hän taas laukaissut haulikon molempia piippuja kattoon.

Neliskanttinen mies vyöryi häntä kohti luodin perässä, lähes yhtä nopeasti. Kyynärpäähän sattui, mutta se ei estänyt häntä ampumasta. Haulit pirstoivat miehen asekättä, ja revolveri kolahti lattiaan.

– Perkele! mies sanoi, otti pienen sivuaskeleen ja kaatoi Eevin syöttötuolin.

Täysi susihaulilatinki tuntui vain ärsyttävän miestä. Se tuli yhä Ruusua kohti. Ruusu perääntyi olohuoneeseen ja tähtäsi äijää. Se oli nelissäkymmenissä ja neliskulmainen, lyhyt kihara tukka ja parta eivät paljon pehmentäneet vaikutelmaa. Varsinkaan kun mies tavoitteli paksulla verisellä kädellään Ruusun haulikkoa.

Ruusu tiesi, että hänen olisi pitänyt ampua, mutta ei hänestä ollut siihen heti perään uudestaan. Vasta kun mies tarttui piippuun ja painoi sitä alaspäin, hän havahtui puristamaan liipaisinta.

Haulikko oli jo kääntynyt sen verran huonoon asentoon, että perä potkaisi olkapään mustelmille. Haulit repivät miehen kämmeneen reiän ja tekivät tuhojaan hänen polvelleen. Ukko tipahti naamalleen Ruusun jalkojen juureen.

Ruusua vietiin. Hän kiersi toisen oven kautta eteiseen ja oli vähällä törmätä samaan neliskanttiseen mieheen, joka könkkäsi keittiöstä häntä vastaan. Ruusu kohotti vaistomaisesti haulikkonsa ja survaisi sen perän ukon otsaan.

Kuului rasahdus. Perä halkesi, kallo kesti. Törmäys oli sen verran luja, että ase kirposi Ruusun käsistä ja lennähti kellarin ovea vasten, putosi siitä lattialle.

Lattialle putosi ukkokin. Hän päästi tarzanmaisen korahduksen, melkein kuin olisi sanonut kreegah, mutta loppuhenkäisyn myötä hän vaipui kyljelleen lattiaan. Poskilihat läsähtivät muovimattoon kuin paisti leikkuulaudalle.

Juuri kun Ruusu aikoi vetää henkeä, miehen ehjä käsi yritti tarttua hänen jalkaansa. Hän potkaisi kättä ja pinkaisi pihalle. Metsänlaidassa jyrähti, ja samassa taivaalla jyrähti ukkonen. Luoti vingahti Ruusun korvan juuresta kuistin ikkunaan ja särki sen niin, että helähti. Vasta sitten välähti salama.

Ruusu oli vähällä kompastua portaiden juurella Eevertin elottomaan ruumiseen. Pukki makasi siinä velttona, rinta veressä. Ruusu pidensi askeltaan, jotta pääsi sen yli, pysyi kuin pysyikin pystyssä ja juoksi matalana piharakennuksen katveeseen. Miehenjärkäle rymisteli ulko-ovella, horjui rappuset alas ja kaatui Eevertti-vainaan päälle.

Ei ampunut kiväärimies tai -nainen omaansa. Neliskanttisen miehen tunnisti kyllä varjokuvanakin.

Ruusu jatkoi juoksuaan liiterin ovelle, avasi haan, riuhtaisi oven auki ja perässään kiinni, meni työkalukaapille, pujotti sormensa kaapin sivulta sen taakse ja sai sieltä näppeihinsä avaimen, jolla ovi aukesi. Otti ylähyllyltä Marcon nilkkakotelossa olleen lyhytpiippuisen Smith & Wesson -revolverin ja latasi panoskammion nopeasti täyteen. Seitsemän kolmeviisseiskan kutia.

Hän jäi seinustalle seisomaan ja tähtäämään ovea.

Ruusu hätkähti, kun ukkonen jylähti ja salama välähti. Aivan perätysten. Sitten tuli hetkeksi hiljaista.

Raskaat epätasaiset askeleet lähestyivät. Ohuen lautaseinän läpi hän kuuli neliskulmaisen miehen rahisevan hengityksen. Mies pysähtyi aivan hänen kohdalleen, noin metrin päähän ovesta. Oksanreiästä hän näki ulos ja erotti tumman neliskulmaisen siluetin, joka huojui raskaana vaaleampi talo taustallaan.

Seuraava ukkonen ja salama tulivat yhtä aikaa. Varjokuva liikahti, valtava nyrkki pamahti ulkoseinään juuri oksanreiän kohdalle ja lauta katkesi räsähtäen. Ruusu sai toisenkin silmäkulmansa mustaksi ja otsaansa ruhjeen, horjahti taaksepäin ja oikaisi itseään eteenpäin. Kaivinkoneen kauhaa muistuttava koura työntyi aukosta sisään, tarttui häntä kurkusta ja kuristi.

Hän käänsi revolverin seinää kohti ja puristi liipaisinta. Kerran, toisen, kolmannen. Seinään tuli reikiä, ote höltyi kurkulta. Hän otti nopean askeleen pois seinän luota, ja jättiläinen rojahti seinää vasten. Laudat murtuivat ryskyen.

Mies kaatui sisään. Samalla taivaalta kaatui kivikuorma ja rankkasade.

Mies ei enää yrittänyt nousta. Ruusu kumartui kokeilemaan pulssia eikä löytänyt sitä. Eevertin tappaja oli saanut saman kohtalon kuin pukkivanhus.

Vastakkaisella seinällä oli pieni yksiruutuinen ikkuna, josta näki navetan taakse. Ensimmäinen pamaus oli kuulunut sieltä. Seuraavalla salamanvälähdyksellä Ruusu näki, etteivät hänen aniittimiinansa olleet menneet aivan hukkaan. Ehkä kolmekymppisen lihaksikkaan kaverin ruumis oli lentänyt lammashaan aitaa vasten ja jäänyt siihen retkottamaan. Aidanseiväs oli lävistänyt hänet keskeltä.

Montakohan hyökkääjiä oli? Sade ropisi peltikattoon niin, ettei Ruusu enää kuulisi, vaikka pihaan marssisi kokonainen armeija. Rakeitako sieltä tuli? Ukkonen oli ainakin juuri kohdalla, salamat ja jyrähdykset seurasivat toisiaan yhtenä myräkkänä.

Miten Marco pärjäsi sisällä? Joko mies oli vuotanut kuiviin?

Ruusu työnsi päänsä ulos aukosta, jonka neliskulmainen miehenjärkäle oli jättänyt seinään. Ketään ei näkynyt missään. Metsänreunastakaan ei enää ammuttu. Kanat ja lampaat olivat vaienneet. Elmeri aloitti epävarman kiekaisun, mutta vaikeni kesken kaiken kuin olisi menettänyt lopunkin uskonsa.

Ruusu pyrähti pihan poikki kohti talon portaita. Rakeet takoivat päätä ja kasvoja ja kertyivät nurmikolle melkein kuin lumipeitteeksi.

Liian myöhään hän huomasi kahdet jäljet, jotka rikkoivat valkoista pintaa metsänreunan ja talon välillä. Hän pysähtyi ja oli jo aikeissa kääntyä takaisin, kun portaikon takaa syöksähti esiin pitkä vaalea maastopukuinen nuorimies, joka huitaisi häntä konepistoolin piipulla asekäden ranteeseen. Revolveri singahti parin metrin päähän heinikkoon. Kädestä meni tunto.

Saman portaikon takaa astui esiin vaalea maastopukuinen nainen. Sen kyllä tunnisti heti naiseksi, eikä se ollut mitenkään yrittänyt naamioitua. Korkokengät olivat vaihtuneet maihareihin. Olalla roikkui hihnasta kivääri ja kädessä oli pistooli, joka ei osoittanut erityisesti mihinkään.

– Mähän sanoin, että me tiedetään missä sä asut.

– Miten te pääsitte miinojen läpi? Ruusu kysyi.

– Tultiin kaikki samasta kohdasta. Ekalle kävi huonosti, mutta…

– Niin kävi toisellekin, Ruusu sanoi ja viittasi liiteriin kaatuneeseen miehenjärkäleeseen.

– Tilastotappioita, nainen kuittasi.

– Virpi, Marco sanoi kuistilta ja työnsi hirvikiväärin piipun esiin rikotusta ikkunasta.

Ruusulta oli jäänyt asekaapin ovi auki, kun oli ollut muita kiireitä. Salamojen valossa hän huomasi, että Marco oli sitonut hätäisesti olkapäähaavansa ja huojui uhkaavasti kiväärin takana. Kiväärin piippu souti ikkunassa edestakaisin ja heilui oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle, osoitti milloin ketäkin.

– Vito, Virpi sanoi. Hän sanoi sen niin hiljaa, ettei se tainnut kuulua kuistille asti myrskyn pauhinan läpi. Väliä oli sentään muutama metri. Hän korotti ääntään: – Vito!

– Pudottakaa… aseet! Marco eli Vito havahtui komentamaan. Komentoa heikensi äänen särkyminen.

– Pudota ite, Virpi sanoi. – Ja anna fyrkat tänne, tai me ammutaan toi sun pimus.

– Mun nimeni on Ruusu, Ruusu sanoi. Pimuttelu otti aivoon.

– Sä oot pimu, jos mä niin sanon, Virpi sanoi.

– Ei mulla oo mitään fyrkkaa, Vito sanoi.

– Ei sillä oo, Ruusu säesti.

– No ammutaan sitten, Virpi sanoi ja suuntasi pistoolinsa Ruusua kohti.

– Ihan vapaasti, Vito lupasi. – Ette te sillä mitään rahaa saa, kun ei sitä ole. Ja sen jälkeen mä ammun teidät.

Ruusu pelkäsi henkensä edestä. Päässä pyöri miljoona ajatusta yhtä aikaa, kaikki mahdolliset toimintamallit, mutta kaikki tuntuivat yhtä mahdottomilta.

Marco eli Vito oli sanonut, että hänet sai ampua ihan vapaasti. Rahat olivat sille tärkeämpiä kuin Ruusu.

Rakkaus oli kuollut. Kohta kuolisi Ruusukin.

– Mä näin, kun sä lähdit kymppitieltä rahakassin kanssa, Virpi sanoi.

– Toni vei ne massit, Vito valehteli.

– Mä kuulin, että Toni on kuollut.

– Sitä on liikkeellä, Ruusu sanoi. Hän olisi tietysti voinut luovuttaa rahat Virpille, mutta ei se heitä olisi pelastanut.

– Mä uhrasin sille kuprulle puolitoista vuotta, enkä mä saanut siitä latin latia, Virpi sanoi. – Mä en nyt hellitä ihan vähällä.

– Mutta kun… Vito ja Ruusu aloittivat yhtä aikaa.

– Ne jo puhuukin yhdessä, Virpi sanoi. – Vittu mikä lovistoori. Landeruusu ja divarirosvo.

– Helvetti! vaalean tyypin pinna petti. Se ampui sarjan kohti leimuavaa taivasta, ainakin kymmenkunta kutia. – Nyt lopetatte ton länkyttämisen tai mä tapan kaikki!

– Rauhotu nyt, Jere! Virpi huusi. – Sulla on kohta lipas tyhjä.

– Mä tapan! Tapan! Jere karjui ja kohotti taas konepistoolin piipun kohti taivasta.

Salama iski. Se osui koopeen piippuun ja kulki Jeren läpi maahan saakka. Jere sätki hetken rätisten pystyssä, kaatui sitten suorilta jaloilta. Ilmassa tuntui palaneen kankaan ja lihan käry.

Ruusu heittäytyi portaiden katveeseen pitkälleen. Hirvikivääri jyrähti ikkunassa. Salamat ja jyrähdykset seurasivat toisiaan, rakeet takoivat selkää. Kuului vielä pari laukausta, ainakin toinen pistoolista. Ruusu ryömi aivan kiinni kivijalkaan ja painautui mahdollisimman pieneksi portaikon sivuun.

Ukkonen alkoi pikkuhiljaa loitota. Rakeet muuttuivat vedeksi ja sade heikkeni. Hämärässä Ruusu kohotti varovasti päätään portaikon takaa.

Hirvikiväärin piippu sojotti yhä kuistin ikkunasta ulos, mutta se osoitti kohti taivasta. Heiluminen oli lakannut. Marco oli joko kuollut tai vain menettänyt tajunsa.

Virpi oli kadonnut. Oli varmaan ottanut jalat alleen, kun oli huomannut jääneensä yksin. Jereltä oli kärähtänyt iso osa vaatteita ja ihoa. Henkikin oli lähtenyt. Siitä Ruusu varmistui ensin.

Sitten hän haki revolverinsa vähän matkan päästä heinikosta ja kiipesi portaita ylos. Jaloista oli kadonnut kaikki voima. Hän pysähtyi tasanteelle hengähtämään, tarttui kiväärin piippuun ja veti aseen ikkuna-aukosta itselleen. Marco ei vastustellut.

Kun Ruusu avasi oven, hän säikähti. Marco makasi kynnyksen edessä verilammikossa. Otsaan oli ilmestynyt uusi haava, varmaankin Virpin pistoolin laukauksesta.

Marcon silmät olivat puoliksi auki.

– Kahden pyssyn Ruusu, Marco sanoi ja irvisti. Silmät muljahtivat kiinni.

Ruusu katsoi käsiinsä. Hänellä oli tosiaan kaksi asetta, kivääri ja revolveri. Hän laski ne kuistin lattialle ja lähti hakemaan sidetarpeita.

Selina tuli tavalliseen tapaansa puoli kahdeksan aikaan. Ruusu ei ollut nukkunut silmällistäkään. Helteestä huolimatta hänellä oli flanellipaita päällä, ettei tarvinnut selitellä kyynärpään sidettä.

– Taasko sä oot kävellyt kaapin oveen? Selina ihmetteli. – Onko sulla taas joku mies?

– Eevertti törmäili, särki liiterin seinänkin. Oli pakko lopettaa se.

Ruusulla oli toinenkin silmäkulma mustana, toinen alkoi jo kellertää. Otsassa oli punertava ruhje. Katkenneen laudan pää oli osunut siihen ja vasempaan silmäkulmaan. Kaulahuivilla hän oli peittänyt neliskanttisen miehenjärkäleen neliskanttiset sormenjäljet.

– Äitis vei kuulemma muksut Aulangolle.

– Parempi ettei niiden tarvinnut katella, kun mä ammuin ja nyljin ja paloittelin Eevertin.

Vuota oli paljun reunalla auringossa kuivumassa, pääkallo kiehui kattilassa hellalla. Lihat hän oli pannut pakkaseen. Vuohen lihassa oli pistävä maku, mutta sitä voisi käyttää pieninä annoksina lammaspaistin seassa, kun panisi tarpeeksi mausteita.

Selina tuli mukaan, kun Ruusu meni hakemaan munia kanalasta. Kennoon kertyi vain viisi munaa.

– Taisivat säikkyä ukkosta.

Tai räjähtelyä ja ammuskelua, Ruusu jatkoi ajatuksissaan. Selina ei ollut kysellyt paukkeesta, joten ilmeisesti kaikki oli mennyt ukkosen piikkiin.

Liiterin seinässä oli yhä reikä. Rankkasade oli huuhtonut verijäljet ulkoa, sisältä ne oli pitänyt kuurata juuriharjalla ja kloorilla. Ruumiit hän oli kärrännyt taas lietekaivoon. Siellä tulisi kohta ahdasta.

– Enhän mä voi sun ainoita munias ottaa, Selina sanoi.

– Ota pois vaan. Mulla on vielä jääkaapissa entisiä, enkä mä yksin paljon kuluta.

Selina otti ja lähti. Katsoi vielä mennessään ympärilleen kuin olisi epäillyt jotain.

Onneksi Ruusu oli tajunnut purkaa miinoituksen ennen kuin Selina tuli. Nyt voisi päästää Elmerin ja kanatkin vapaaksi saman tien eikä tarvitsisi pelätä, että ne räjähtelisivät. Vakuutus tuskin korvaisi vahinkoa.

Puhelin soi Ruusun taskussa. Äiti.

Äänessä oli kuitenkin Jalmari:

– Arvaa mitä?

– No mitä?

– Täällä on pikkunakkeja aamupalaksi!

– Oho, Ruusu sanoi. – Johan nyt.

Hän vaipui ulkorappusille istumaan. Kaikki voima pakeni hänestä, kun hän kuunteli miten muksut vuoron perään kertoivat kylpylän ja hotellielämän ihmeistä.

Rakkaus lapsiin lämmitti enemmän kuin aamuaurinko, vaikka sekin oli jo aika lämmin. Mitä hän olisi ilman mukuloita? Ei yhtään mitään. Elämä olisi turhaa.

Lopulta äiti otti puhelimen.

– Niinku kuuluu, täällä menee hienosti. Kohta lähdetään taas uimaan, vaikka mä varmaan muutun pian rusinaksi. Mites siellä?

– Ihan okei, Ruusu sanoi.

Hänen äänensävynsä ei tainnut olla kovin vakuuttava.

– Ihan okei? Mitä se tarkoittaa?

– En mä nyt ala sitä tässä puhelimessa selittää sen kummemmin.

– Ymmärrän, äiti sanoi siihen sävyyn. ettei taatusti ymmärtänyt. – Koettakaa pärjäillä.

– Ei sun mua tartte teititellä.

– Mitä? Joko se yks lähti?

– Eevertti lähti, joo.

– Karkas, vai?

– Ei kun piti lopettaa. Mutta älä sano muksuille vielä mitään.

Äiti lupasi olla sanomatta ja lopetti puhelun juuri, kun Ruusu tajusi, että olisi pitänyt toivottaa hauskaa päivää.

Hän jäi istumaan rappusille luuri kädessään. Aurinko lämmitti, väsymys painoi. Marcon kuorsaus kuului avoimesta kellarin ikkunasta.

Ei kai se vain ollut kuulunut äsken, kun Selina kävi?

Ruusu havahtui rappusilta auringosta, kun auto hurahti pihaan. Harmaa Ford Focus -farmari, lisävalot etumaskin ritilän alla. Poliisin siviiliauto.

Aurinko oli jo korkealla, päivä melkein puolessa. Marcon kuorsausta ei kuulunut kellarista. Ruusu tarkisti sen heti, kun auton moottorin oli sammunut.

Nikkilä nousi autosta, hitaasti ja rennosti mutta valppaana kuin villin lännen seriffi. Ruususta tuntui, että se näki yhdellä vilkaisulla kaiken, mitä pihassa ja talossa oli tapahtunut.

– Täällä se pandaneiti istuu, Nikkilä sanoi ja työnsi punakeltaisen havaijinpaitansa helmaa farkkujen alle. Se oli noussut sieltä ajaessa. – Naapuris oli huolissaan susta ja soitti mulle. Kerrohan nyt isukille…

Ruusu kuohahti.

– Et sä voi yhtäkkiä ruveta mun isäkseni! Mä oon kolkytkolmevuotias, ja mun isäni on kuollut. Mä löysin sen tuolta liiteristä kakskyt vuotta sitten, oli syyskuun alku ja mä olin tullut koulusta kotiin ja ihmettelin, missä isä on, kun auto oli pihassa. Aattelin sitten, että se oli varmaan lähtenyt polkupyörällä kirkolle hakemaan lisää olutta. Tai pimeen pullon, se kyllä ties mistä niitä sai. Menin sit liiteriin hakemaan puita hellaan, että saan keitettyä teevettä. Siellä se roikkui… Äiti tuli töistä vasta seuraavana aamuna. Kampaamosta.

Ruusu huomasi kyynelten virtaavan poskillaan. Ei hän niitä ollut tilannut, ne tulivat itsestään. Hyvä että tulivat. Nikkilä säikähti ja pysähtyi parin metrin päähän, katsoi siitä huolestuneen näköisenä.

– Mitä sä nyt tolleen? Hyvää mä tarkotin…

– Niin varmaan. Suksi nyt kuuseen siitä! Ei täällä oo mitään hätää.

– Onko varma?

Ruusun kävi melkein sääliksi miestä.

– Ihan varma. Jos tulee hätä, mä soitan sulle. Mä tiedän numeron.

– No hyvä, Nikkilä sanoi ja kääntyi takaisin kohti autoa. – Muistakin soittaa!

Mennessään Nikkilä rekisteröi katseellaan kaiken: reiän liiterin seinässä, yläkerran särkyneen ikkunan ja kuistin toisen särkyneen ikkunan, puuttuvan pukkivanhuksen. Ruusu melkein kuuli, miten rattaat raksuttivat vanhan rikostutkijan päässä.

Minkähänlaisen loppupäätelmän Nikkilän päätietokone tulostaisi?

Nikkilä avasi auton oven. Juuri kun se oli työntymässä ratin taakse, Ruusun puhelin soi taas.

Äiti.

– No mitä nyt taas? Ruusu kysyi.

– Älä nyt hermostu, äiti sanoi, – mutta Eevi on hävinnyt johonkin.

– Miten niin hävinnyt?

– Siten niin. Se katos pukuhuoneesta.

Nikkilä oli vetämässä auton ovea kiinni, mutta pysäytti oven ja jäi kuuntelemaan. Ruusu käänsi hänelle selkänsä ja nousi seisomaan. Hän yritti pitää äänensä rauhallisena, mutta luuria pitelevä vasen käsi vapisi niin, että hänen piti tukea sitä oikealla.

– Koska?

– Just äsken. Me oltiin uimassa koko aamupäivä. Mä pesin ensin Eevin ja se tuli yksin edeltä pukuhuoneeseen. Kun mä ja pojat tultiin, sitä ei enää näkynyt. Pukuhuone oli tyhjä, eikä tyttöä näy kahvilassa eikä pihallakaan.

– Sä… Sä päästit sen yksin pukuhuoneeseen! Ruusu huomasi huutavansa. – Oliko siellä silloin ketään?

– Joku tumma nainen… Se lupas kattoa Eeviä, se oli vasta tulossa uimaan.

Ei hitto! Ruusu näki silmissään Virpin, joka odotti Eeviä Aulangon kylpylän pukuhuoneessa musta peruukki päässään. Virpi oli tiennyt hänen osoitteensa. Tietysti konnat olivat tarkkailleet taloa ja seuranneet äitiä ja muksuja kylpylään. Kun Virpi oli täällä jäänyt tappiolle, se oli vaihtanut taktiikkaa ja iskenyt heikoimpaan kohtaan. Eeviin.

Kohta se soittaisi…

– Mitä nyt on tapahtunut? Nikkilä kysyi aivan portaiden vierestä. Se oli hiipinyt siihen puhelun aikana.

Ruusu hätkähti. Ei kai vain hän ollut ajatellut ääneen?

– Onko Nikkilä siellä? äiti kysyi luurista. – Anna puhelin sille, mä kerron kaiken. Eevi pitää löytää!

– Mä kerron, Ruusu sanoi. – Me tullaan kohta.

Hän katkaisi puhelun ja käännähti Nikkilään päin, alkoi heti sanella:

– Äiti ja muksut on Aulangolla, ja Eevi on hävinnyt kylpylän pukuhuoneesta. Mee sä edeltä, mä haen auton avaimet ja tuun perässä.

Nikkilä lähti heti autolleen. Ruusu meni sisään, lukitsi kellarin oven ja otti Transitin avaimen naulasta. Focus syöksähti koivikkokujalle kuin ammuttuna.

Marco pysyisi kellarissa toistaiseksi. Reisi ja olkapää tohjona siitä ei olisi murtamaan ovea. Otsahaava oli onneksi ollut vain raapaisu, luoti oli tullut alaviistosta ja pyyhkäissyt kalloa. Siihen oli riittänyt teippiside. Olkavarsi oli pitänyt lastoittaa ja sitoa ja panna kantositeeseen. Varmuuden vuoksi hän oli antanut kolme buranaa kerralla.

Ruusu meni pihalle, lukitsi ulko-oven ja nousi Transitiin. Käynnisti ja hyökkäsi Nikkilän perään.

Koko ajan Ruusu mietti, mitä kertoisi Nikkilälle. Niin vähän kuin mahdollista. Hän ei enää rakastanut Marcoa. Marco oli sanonut kavereilleen, että Ruusun sai ampua ihan vapaasti, häntä ei liikuttanut. Silti Ruusun ei tehnyt mieli ilmiantaa Marcoa. Hän menettäisi silloin rahat, ja ryöstäjän suojelemisesta hän voisi itsekin joutua linnaan ja menettää lapsensa.

Taposta puhumattakaan.

Mutta tärkeintä olisi nyt pelastaa Eevi. Pitäisi soittaa äidille ja neuvoa, mitä se sanoisi Nikkilälle.

Kaasutin temppuili. Transit rämisi hiekkatien kuopissa, tie pölisi edessä ja takana. Niin äkkiä aurinko oli kuivannut rankkasateen jäljet. Paikoitellen lätäköistä tosin roiskui vielä kuravesi.

Ruusu otti puhelimen käteensä ja haki nimiluettelosta Äitiä, kun luuri alkoi soida. Tuntematon numero.

Ensin Ruusu hätkähti. Miten Toni voi vielä soittaa, vaikka makasi ruumiskylmiössä? Vai joko se oli tuhkattu? Toivottavasti.

Sitten hän tajusi: soittaja oli tietysti Virpi.

Niin oli.

– Mitä kuuluu? Virpi kysyi hyväntuulisella äänellä.

– Miksen mä tappanut sua? Ruusu kysyi.

– Jos mä muistan oikein, mulla oli ase ja sulla ei ollut. Miten sä olisit voinut tappaa mut?

– Paljain käsin. Mä voin vieläkin tehdä sen.

– Mutta kuka sitten pitäis huolta pikku Eevistä?

– Eevi, Eevi sanoi taustalta. Kuulosti ihan hyväntuuliselta.

Ruusulle tuli äkkiä kylmä, vaikka aurinko paistoi yhä ja Transitin koppi oli kuuma. Hänen tyttönsä oli Virpin armoilla.

– Saatanan kusipäänarttu, hän sanoi luuriin.

– No mutta, Virpi sanoi nauruaan pidätellen. – Sähän käyt kuumana. Varo ettei skidi saa huonoja vaikutteita.

– Mitä sä haluut?

– Mä haluun rahat, mutta sullahan niitä ei ole.

– Ei niin. Eikä Eevillä kiristäminen tehoo Marcoon… tarkotan Vitoon. Sä näit, minkä verran se välittää musta.

Virpi nauroi ilotonta naurua.

– Ihan vapaasti, se sanoi. Totuuden hetki. Tommosta se on aina miesten kanssa. Ne tykkää susta niin kauan kuin susta on niille hyötyä. Sitten ne voi vaihtaa sut toiseen. Niin Anderskin teki.

– Kukas se on? Ruusu kysyi. Ei häntä oikeasti kiinnostanut, mutta hän halusi voittaa aikaa. Piti keksiä, miten Eevin voisi pelastaa.

Jatkis päivittyy joka lauantai.
Lue lisää:
Edellinen osa.

Jaanan matka Leningradiin ei ala lupaavasti. Hän joutuu tullimiehen kuulusteluun, ja bussistakin löytyy jotain epäilyttävää. Kaiken kukkuraksi matkaseurue joutuu keskelle miliisien kiinniotto-operaatiota, ja Simokin alkaa epäillä, että Jaanan ja Niklaksen välillä on meneillään jotain. Kaikki viittaa siihen, että lisää ongelmia on luvassa.

Totuus on kuin perse, ja jokainen istuu omallaan.

Toisissa olosuhteissa se olisi ollut hyvä heitto, mutta ei juuri nyt. Vastasin kivettyneeksi jäykistyneenä venäläisen tullimiehen kylmään, haaleansiniseen katseeseen, kun hän lehteili matkalaukustani löytämäänsä kirjaa ja silmäili vuoroin minua, vuoroin eteensä avautuvaa tekstiä. Jokainen sivun kääntö oli kuin kiukkuinen sivallus.

– Johdatus Marxin, Engelin ja Leninin tutkimiseen, tullimies tavasi­ sihahtavalla aksentilla kirjan nimiösivulta.

Lyhyt tauko ja sitten mies sulki kirjan, mutta piti sen vielä itsellään.

– Teidän kirja?

Nyökkäsin, kuinkas muuten. Kirja oli ollut päällimmäisenä matkalaukussani, vaikka en ollut ikänäni sitä nähnyt. Saatikka että olisin edes avannut mokomaa opusta, jos sellainen olisi joskus käsiini eksynyt. Marxilaisuus ei yksinkertaisesti ollut minun heiniäni.

Samassa tullimies puhkesi polottamaan­ venäjää, ja kesti tovin ennen kuin tajusin, että selkäni taakse oli ilmestynyt toinen virkailija, pyöreäkasvoinen nainen, jonka oliivinvihreä hame kiristi vyötäröltä.

Pääni ylitse käytiin kiivastempoista keskustelua, joka kuulosti kinastelulta. Sananvaihdon jatkuessa naisen ääni kohosi ja terävöityi, mies sen sijaan vaikutti tyynnyttelevän maatuskaa, jonka Rexona oli hajusta päätellen pettänyt.

Vilkaisin naista silmäkulmastani, ja kirkuvan punaiset natsat hyllyvillä olkapäillä pelästyttivät minut.­ Niitä oli selkeästi enemmän kuin edessäni seisovalla tullimiehellä. Jos nainen saisi tahtonsa lävitse,­ minut käskettäisiin takahuoneeseen ja vinyylihanskat otettaisiin käyttöön. En epäillyt sitä hetkeäkään. Sitten totuus todellakin selviäisi, jos se kerran löytyisi istumalihasten välistä, kuten kirjan marginaaliin tuhertanut tuntematon vitsiniekka röyhkeästi julisti. Jo pelkkä ajatuskin puistatti.

– Ja se kirjoitus. Myös teidän?

Hätkähdin.

– Ei.

Ääneni oli pelkkä korahdus. Rykäisin­ ja vastustin halua kuivata kostuneita kämmeniäni farkkuja vasten. Jostakin takaani kuului matala hörähdys, mutta en rohjennut kääntyä katsomaan, ketä jonossa seisojaa piinani niin huvitti.

– Jos ei sinun, kenen sitten?

Kysymys oli tyly ja sitä tehosti tuohtunut polotus olkapääni vierestä.

– Ajattele! hoin mielessäni.

– Se on koulukirja, ähkäisin hädissäni.­

– Ne kiertävät oppilaalta toiselle vuodesta toiseen. Kirjoitus voi olla kenen tahansa.

Hetkisen oli äänetöntä. Sitten tullimies laski kirjan takaisin myllätyn vaatepinoni päälle ja työnsi laukkuani eteenpäin matalalla tiskillä. Matami sihahti tyytymättömästi, mutta minä tuijotin tiiviisti levällään olevaa laukkuani ja pidätin hengitystäni toiveikkaana.

– Seuraava!

Astuin pari askelta sivulle ja kurotin­ sulkemaan laukkuni. Ikkunasta näin, että bussimme oli pysäköity oven eteen ja matkatavaraluukut nostettu valmiiksi ylös. Kiiruhdin ulos ja tömäytin laukkuni tyhjään konttiin. Olin joukkomme ensimmäinen tullitarkastuksesta selvinnyt.

Istahdin laukkuni viereen ja päästin värisevän huokauksen. Kun saisin kiinni sen törpön, joka oli kirjan laukkuuni muiluttanut, nostaisin äläkän. Neuvostoliiton tulli ei ollut leikin asia. Se, jonka mielestä marxilaisuuden pilkkaaminen neuvostosotilaan edessä oli ollut hyvä vitsi, täytyi olla­ joko typerys­ tai ilkeä.

Polvieni tärinän laannuttua pukkasin laukkuani taaksepäin, jotta toisten pakaaseille jäisi tilaa. Tavarakontti oli kuitenkin niin leveä, että lopulta kömmin sinne sisään, jotta sain tökittyä painavan kapsäkkini perälle asti. Peruuttaessani takaisin kolautin päälakeni kattoon ja liu’uin sadatellen kyljelleni.

Katosta törrötti jotain. Siristin silmiäni. Koko katto oli musta, ja jos törmäykseni ei olisi irrottanut pientä, mustaa liuskaa, en ikinä huomannut sitä. Nyt se kuitenkin riippui helposti nähtävillä. Kapea, viattoman oloinen muoviliuska. Nostin käteni ja tunnustelin sitä. Tartuin sen liukkaaseen pintaan, ja pysähtymättä miettimään sen tarkemmin vedin liuskaa alaspäin. Kuului vaimea naksahdus. Liuska toimi vipuna, josta kiskomalla aukesi­ isompi muovilevy. Hilasin levyä sormenpäilläni sivuun ja tajusin­ katsovani samoja videokasetteja, joita olin siivonnut Niklaksen työpöydältä.

Kätkö. Salainen kätkö firman bussissa. Ajatukset laukkasivat villeinä pitkin pääkoppaani, mutta sitten vaimeat askeleet bussin ulkopuolella­ saivat minuun liikettä.

Pukkasin levyn kiinni ja painoin avausvivun tiukasti takaisin koloonsa.­ Kierähdin takamukselleni ja hivuttauduin yhtä kyytiä ulos. Pyyhkiessäni hiekkaa farkuistani pidin silmällä bussin edessä ja takana vartioivia sotilaita, joiden tasaiset­ askeleet olivat saaneet minut­ takaisin järkiini.

Bussin edustalla partioiva solttu pysähtyi kuin aistien levottomuuteni. Katseemme kohtasivat, enkä osannut ajatella mitään muuta kuin nuorukaisen olan takana häämöttävää kiväärin piippua.

Nielaisin.

Sotilas tuijotti minua vihreän suikkansa ali, ja minä tuijotin takaisin. Hiki norui niskaani pitkin. Ja sitten se pentele iski silmää. Hitaasti ja vihjaillen. Kun vain toljotin tyhmänä takaisin, poju toisti flirttinsä ja vihdoin hoksasin vastata siihen. Pakotin valjun hymyn­ huulilleni ja aloitin varovaisen perääntymisen kohti bussin takaovea.

Sotilas astui lähemmäksi ja sanoi­ jotain. Puhui venäjää, enkä minä­ osannut sitä enempää kuin keskiverto vodkaturisti. Da, njet ja spasiba. Sotilas lähestyi askeleen verran. Hymyili ja suhisutti sitä venäjäänsä.­ Mitä hittoa se oikein halusi? Kielisuudelman? Pummata tupakkaa? Peräännyin pingottuneesti hymyillen.

– Täällä sitä vain pidetään silmäpeliä neuvostosoltun kanssa. Sinuna odottaisin edes Viipuriin asti. Kaupungeista ne isot koppalakit vasta löytyvät, ja tuohan on ihan penikkakin vielä.

Pyörähdin ympäri. Myyntipäällikkö Suhonen, entinen ammattijääkiekkoilija, nykyinen myyntitykki, ex-aviomies ja viikonloppuisä. Suhonen hekotteli omille sanoilleen ja viskasi putkikassinsa matkatavarakonttiin yhdellä lennokkaalla liikkeellä.

Muistin, että Suhosen­ vanhin tytär opiskeli Helsingin yliopistossa. Näinköhän likan­ kursseihin kuului marxilais-leniniläinen ideologia.

– Kiitos matkalukemisesta, sanoin­ testaten mieleeni putkahtanutta teoriaa.

Suhonen purskahti röhöttämään ja taputti minua selkään.

– Oli se vaan hupaisaa. Kerrassaan hupaisaa.

Kireä ilmeeni tyrehdytti äijän naurun.

– Nooh, älä huoli, tyttöpieni. Anna­ se kirja minulle, niin se ei enää paluumatkalla tuota harmia.

– Varmasti annan, tiuskaisin ja nousin ensimmäiselle askelmalle siirtyäkseni sisälle linja-autoon.

Olisin voinut heittää jonkun ilkeän­ piikin siitä, miten Suhonen nauttisi, kun tullimaatuska paukuttelisi vinyylikäsineitään ja tonkisi hänen perälihojaan, mutta en jaksanut. Videokasetit bussin lattian alla vaativat kaiken energiani. Ne ja Niklas. Minun Niklakseni, jonka omistamassa linja-autossa salakuljetettiin ties mitä.

– ME OLLAAN VISKISIEPPOJA kaikki, kun oikein silmiin katsotaan. Me ollaan kännikaloja elämän, ihan jokainen!­

Epävireinen loilotus kajahteli pitkin linja-auton sisätiloja. Kuoronvetäjänä toimi Suhonen. Äijän römeä basso siivitti iloisessa nousukiidossa leijailevat työkaverit grande finaleen.

Vieressäni torkkuva Simo sätkähteli unissaan kuin ravaava koira, ja pitkä kroppa valui sentti sentiltä olkaani kohden, kunnes urhea poliisimme nojasi koko massallaan kylkeäni vasten. Olin jo työntämäisilläni Simon takaisin omalle puolelleen pari istuinta, kun kohtasin suuresta taustapeilistä Niklaksen katseen. Se oli tumma ja huomattavan pahantuulinen. Tukahdutin hymyni ja annoin Simon­ nykertyä kainalooni. 

Niklas ajoi firman omistuksessa olevaa linja-autoa varmoin ottein. Kello läheni puoltapäivää, ja etenimme kohti Viipuria, missä pidettäisiin pidempi tauko. Ehkä minun onnistuisi siellä vetää Niklas syrjään ja selvittää salaperäisten kasettien­ tarkoitus ilman, että Simon poliisinenä haistaisi palaneen käryä.

Liikahdin jännittyneesti ja kohotin päätäni vain huomatakseni, että olin yhä Niklaksen mielenkiinnon kohteena. Keskittyisi tiehen, eikä vilkuilisi koko ajan peilin kautta matkustamoon. Netan täytyy olla sokea, ellei hän pian oivalla miehensä käytöksen outoutta.

– Porukka hei, meitä seuraa liikkuva rahanvaihtotoimisto, kuulutti Suhonen auton mikkiin.

– Pidettäisiinkö pieni tauko, jotta markat pariutuisivat veljeskansamme ruplien kanssa?

Bussimme rinnalle oli kiihdyttänyt ruosteinen ja loskainen Lada, jonka takaikkunassa vilautettiin vuoroin skumppapulloa, vuoroin vodkalekaa. Vasemmalla puolella avautui järvenselkä ja rantaan raivattu pysähdyspaikka. Muistin sen viime vuoden reissulta. Olin saanut ensisuudelman Niklakselta juuri tällä rannalla. Muisto sai pulssini tekemään lyhyen intervalliharjoituksen.

Niklas jarrutti ja käänsi bussin tottelevaisesti Ladan perään. Ihmiset alkoivat kaivella lompakkojaan ja tupakka-askejaan. Jokainen halusi­ päästä ulos raikkaaseen ilmaan­ oikomaan koipiaan ja hieromaan mustan pörssin kauppaa.

– Joko ollaan Viipurissa?

Simon uninen ääni kutitti korvalehteäni.

– Ei vielä. Mutta me pysähdytään hetkeksi ja voit vaihtaa ruplia, jos laiton rahanvaihtaja kelpaa.

Simo kohautti olkapäitään.

– Vapaallahan tässä ollaan.

Virnistin.

– Et sitten ottanut virkapamppuasi mukaan.

– Mitä pamppua?

Mallan utelias ääni tunki takapenkiltä mukaan keskusteluun, ja voimakas Poisonin lemahdus tuntui ilmassa.

– Kunhan vitsailee, Simo vastasi ja nousi seisomaan.

Väki jonotti auton kahdelle ovelle. Simon välttelevästä vastauksesta oivalsin, ettei hän halunnut paljastaa ammattiaan, mikä sopi minulle­ vallan mainiosti. Olin pyörinyt Simon kanssa tarpeeksi paljon, jotta tiesin, että rikospoliisiin suhtauduttiin kahtalaisesti. Virkavallan läsnäolo oli kinkkinen juttu. Suomalainen lankesi helposti syyllistämään itseään, ja jos sinivuokko sattui istumaan vieressä, huono omatunto otti selkävoiton itsevarmimmastakin tyypistä.

Ulkona paistoi kevätaurinko ja lähes täysin jäistä vapautunut järvi kimmelsi. Malla imi syöpäkäärylettään posket lommolla ja flirttaili laiskasti Simon kanssa. Tyttö oli naukkaillut naista väkevämpää tiuhaan mutta pysytteli silti tolpillaan, vaikka mokkasaapikkaissa oli yli kahdentoista sentin korot. Aamiaiseksi hän oli nauttinut vain banaanin­ ja lasillisen tuoremehua välittämättä pysähdyspaikan herkkuja notkuvasta noutopöydästä. Itse olin vetänyt puuroa marjojen kera, ison rasvaisen rahkapullan ja kolme kuppia kahvia. Viimeistään Viipurissa täytyisi hankkia Mallalle jotakin haukattavaa, tai muutoin voisi käydä niin, että likasta ei olisi illalla ravintolaan lähtijäksi.

Vaihdoin muutaman kympin rupliksi Viipuria varten, mutta en sen enempää, sillä olin ottanut mukaani sukkahousuja, lenkkariparin ja parit farkut, jotka aioin myydä hotellissa. Niistä saatavilla ruplilla elelisi herroiksi koko viikonlopun. Leningradissa olisi tosin pakko vaihtaa markkoja rupliksi myös ihan virallisesti, jotta kotimatkalla ei joutuisi tullin hampaisiin.

Ladalla matkanneita trokareita oli kolme. Jokaisella oli kulunut nahkatakki yllään, valpas katse silmissään ja päässään lippikset, joiden etumuksessa komeili pollein kirjaimin Hartwall. Ruplien lisäksi tarjolla oli venäläistä samppanjaa ja vodkaa, neuvostosotaväen aselakkeja ja erilaisia kunniamerkkejä.

Kauppa kävi hyvin, ja näin, kuinka Niklas osti Netalle lipallisen koppalakin. Se sopi upeasti Netan tummaan polkkaan ja kaakaonruskeisiin silmiin. Käännyin poispäin ja ojensin käteni pyytävästi kohti Mallan sätkää. Kun vetäisin ensimmäisen henkosen, välttelin Simon ihmettelevää katsetta. Hän tiesi, että sorruin polttelemaan vain hermostuneena tai masentuneena.

– Hei, katsokaa! Mähän sanoin, että mun jemmani olisi turvassa.
Pirjo varastopuolelta heilutti voitonriemuisesti käsissään ryppyistä ruplatukkua. Iloisen pinkki huulipuna oli levinnyt suupielten hentoihin ryppyihin.

– Viime syyskuussa piilotin paluumatkalla­ nämä tyhjään oluttölkkiin tuonne metsään, ja siellä ne saakutti sentään olivat yhä edelleen. Kukaan ei siivoa näitä metsiä, vaikka tässä on hieno hiekkaranta ja mitä upein järvimaisema. Ei Suomessa tällainen peli vetelisi.

Malla kumartui ja nuuhkaisi ruplakasaa kulmat epäluuloisesti kurtussa.

– Yök. Ne lemuaa ihan kamalalle.

– Raha haisee. Aina, Pirjo vastasi ja tunki setelit tyytyväisen oloisena anorakkinsa taskuun.

– Parempi vanhalta oluelta lemahtava­ raha kuin se, että jäisin kiinni tullissa rintsikat ruplia pursuten. Viime vuonna naapurin Maija yritti salakuljettaa kaikki jäljelle jääneet ruplansa Suomeen, koska sen ukko oli lähdössä Tallinnaan seuraavassa kuussa. Jäi akkaparka kiinni ja joutui maksamaan sakkoja satoja markkoja. Ukkokin peruutti­ reissunsa, kun pelkäsi, että sen nimi olisi joutunut KGB:n listalle Maijan tempauksen vuoksi.

– Minä kyllä maksaisin sakot ihan vapaaehtoisesti, jos saisin omin käsin täyttää sun rintaliivisi.

Suhosen rasvainen nauru viilsi korviani, mutta Pirjo ei ollut moksiskaan, tyrkkäsi vain Suhosta olkaan ja lähti astelemaan tämän rinnalla kohti bussia, kun äijä lupasi tarjota napanterit sisätiloissa.

– Jaana ei onnistuisi salakuljettamaan mitään. Sillä on ihan liikaa etuvarustusta, jotta sinne mahtuisi yhtään ylimääräistä mukaan.

Niklas oli hiipinyt ryhmämme luo niin äänettömästi, että kun kuulin hänen härskit sanansa, olin pudottaa tupakanjämäni silkasta sokista.

Lävähdin tulipunaiseksi, enkä tiennyt,  minne olisin katsellut. Niklas oli pomoni, luojan tähden! Voiko pomo lasketella tuollaista kaikkien kuullen? Ilmeisesti voi, sillä Malla tirskui kuin hyvällekin kaskulle eikä näyttänyt lainkaan huomaavan, että oli ainoa, jolle vitsi oli auennut. Simo mittaili Niklasta sen näköisenä, kuin olisi tarkastellut pilaantunutta tomaattia. Löyhkäävää ja matojen valloittamaa.

Jokin hipaisi farkkujeni takamusta. Säpsähdin ja yritin säilyttää ilmeettömän naamioni. Niklas hyväili­ pakaraani reiteen asti ulottuvan bleiserini suojissa. Se ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta, mutta ensimmäistä kertaa en pitänyt siitä, että Niklas kosketti minua.­ En nyt, kun Simo voisi koska tahansa hoksata, mitä takkini alla tapahtui.

– Onko sinulla Jaana hetki? Pitäisi­ vaihtaa pari sanaa, ihan työhommista vielä.

Nyökkäsin ja liiskasin tupakantumpin kenkäni korolla.

– Totta kai.

Suoristin ryhtini ja kävelin Niklaksen perässä lähemmäksi rantaviivaa. Olin tuntevinani Simon katseen painon niskassani, mutta en tohtinut tarkistaa, pitikö se paikkansa. Minun olisi pakko jutella Niklaksen kanssa, niin kiusallista kuin se olikin.

– Mitä niissä kaseteissa on? Ja miksi ne pitää tuoda rajan yli salaa?

Sähähdykseni jäädytti Niklaksen aloilleen, ja jos hän oli aikonut valittaa­ Simosta, se jäi puolitiehen, sillä en antanut hänelle puheenvuoroa.

– Ajattele, jos olisit jäänyt kiinni! Mitä sitten? Olisit joutunut vangituksi ja ties minkälaisiin oloihin jonnekin Siperiaan.

Niklas nosti kätensä hillitse­västi.

– Rauhoitu nyt. Ei tässä ole... 

En ehtinyt kuulla lauseen loppua, sillä yhtäkkiä kaikki vinksahti sijoiltaan. Jossakin takanamme auto­ huudatti moottoriaan, kaasutti kuin formulakisan lähtöruudussa.

Käännyin hämmästyneenä katsomaan, mistä meteli johtui. Näin mustan Volgan jarruttavan seisahduksiin niin että soraa lensi yltympäriinsä. Autonovet paukkuivat, joku huusi venäjäksi, joku kirkaisi. Kaksi miestä rynnisti peräkanaa ohitsemme kohti metsää. Toinen oli Ladassa matkustanut rahanvaihtaja, toinen vasta paikalle ajanut muukalainen. Ilmassa kärysi kumi. Pamahduksia, outoja, kumisevia paukahduksia. Puhkesiko joltain rengas?

– Alas! Painu alas, kuuletko?

Seisoin tyhmänä aloillani ymmärtämättä­ näkemääni tai tajuamatta vaaraa. Sitten Niklaksen käsivarret kiertyivät ympärilleni, ja paiskauduin vatsalleni maahan. Makasimme päällekkäin keväisen kylmässä rantahiekassa, ja Niklas painoi minut takaisin joka kerran, kun yritin nostaa päätäni.

– Ei vielä. Odota. Vasta sitten, kun aseita ei enää näy.

– Aseita?

Sydämeni jätti lyönnin väliin ja suljin hetkeksi silmäni. Luoja, jos joku niistä kuulemistani laukauksista olisi osunut meihin. Sairaalaan joutuminen Neuvostoliitossa olisi ollut todeksi tullut painajainen.

Viimein huudot vaimenivat, ja Niklas hellitti otteensa. Hän auttoi minut takaisin jaloilleni ja pyyhki roskia ja kivensiruja yltäni.

– Ratsia, hän selitti lyhyesti, kun en järkytykseltäni saanut vieläkään sanaa suustani.

– Siviilimiliisi nappasi nuo mustan pörssin kauppiaat. Lada seurasi bussiamme ja Volga taas Ladaa. Taitaa olla parasta ensi kerralla vaihtaa ruplat ihan virallisesti.

Seurasin vaiti, kuinka miliisit riepottivat nahkatakkisia trokareita kohden Volgaa. Nuorin kauppiaista yritti vängätä vastaan, piti auton ovipielestä kiinni, rähjäsi naama punaisena ja kieltäytyi menemästä sisään. Miliisi, joka roikotti kädessään äsken anastamaansa todistusaineistoa, kuoharipulloa, kohotti pullon ja iski sen muitta mutkitta vasten vangin yläselkää. Kerran, toisen ja vielä kolmannenkin kerran. Kun lyönnit vihdoin taukosivat, mukiloitu kauppamies antoi sysätä itsensä auton takapenkille.

Yksi miliisi penkoi Ladan konttia kunnes jysäytti kannen kiinni ja ärjäisi­ tiukan lähtökäskyn tovereilleen. Ei mennyt paria minuuttia kauempaa, kun molemmat autot olivat lähteneet, ja pysähdys­paikalle jäi vain bussimme ja liuta hölmistyneen oloisia turisteja. Kaikki oli ohitse alle vartissa.

Tartuin Niklaksen käsivarteen ja puristin sitä rystyset valkoisina.

– Hankkiudu niistä kaseteista eroon ja heti. Lupaa.

– Älä nyt ru...

– Lupaa! Ääneni lähenteli kir­kaisua.

Luultavasti Niklas olisi vastannut myöntävästi kiusallista kohtausta karttaakseen, mutta siinä vaiheessa Netta ehti luoksemme, ja Niklas pääsi pälkähästä.

– Hei, oletteko te kunnossa? Olipas kammottavaa. Jos Simo ei olisi pitänyt meistä huolta, olisin varmasti pissannut housuihini.

– Kaikki hyvin, Niklas tyynnytteli ja ojensi kätensä vaimolleen.

– Jaana taisi säikkyä vähän liikaa, mutta eiköhän hänkin rauhoitu, kun saa tujauksen lempivodkaansa.

– Sitä valkoetikettistä, jossa on viljapelto? Ostin sitä pullollisen.

Netta hieraisi kalliin nahkatakin verhoamia käsivarsiaan kuin häntä paleltaisi.

– Eipä hyödy miespolo ainakaan niistä markoista, joita minulta vastikään sai. Toivottavasti vievät hänet airaalaan paikattavaksi ennen kuin heittävät telkien taakse.

Kuuntelin mitään puhumatta Netan päivittelyä ja kävelin hänen ja Niklaksen vanavedessä bussille. Sisällä minua odotti Simo ja korkattu vodkapullo viljapeltoineen kaikkineen. Hörppäsin kiitollisena päivän ensimmäisen alkoholiannokseni ja nojauduin voipuneena vasten selkänojaa.

– Onko teillä kahdella menossa jotain?

Simon ääni oli vaimea, mutta sen kireästä vireestä ei voinut erehtyä.­
Pullossa oleva vodka heilahti vaarallisesti, kun otteeni lipsui.

– Ei. Ei tietenkään. Niklashan on naimissa!

Vaikenin ja tunsin äkkinäistä halua läimäistä itseäni. Typerys! Pitikö mennä heti mainitsemaan Niklas nimeltä. Vedin pari kertaa henkeä ja toistin sitten jo tyynemmin:

– Ei siis todellakaan ole mitään menossa. Että viitsitkin kysellä.

Simo ei uskonut minua. Luin sen hänen paheksuvasti kiristyvistä leukapielistään, ja äkkiä minua hävetti. Valehtelu. Pettäminen. Salattu seksi ja hiljaa mumistut puhelut keskellä yötä, kun kaikki kuulevat korvat olivat unten mailla.

Käännyin katsomaan ikkunasta ulos, suljin Simon ulkopuolelle, koska uskoin hänen tuomitsevan minut. Hän oli paras ystäväni, mutta tätä hän ei ymmärtäisi. Pettäminen oli  hänen silmissään suurin rikos. Se, mitä ei ikinä anteeksi annettaisi.

Ja nyt minä olin se toinen nainen. Avioliiton ja perheen särkijä, vieläpä Simon sukulaisperheen. Tuijotin ohi viliseviä maisemia mitään näkemättä, eikä niissä oikeastaan mitään katsomista ollutkaan. Huonossa kunnossa oleva asfalttitie, ränsistyneet puutalot, vinossa lenkottavat aidat ja tien vierustalla hölkkäävät takkuturkkiset, laihat koirat. Kaikki oli harmaata, säiden haalistuttamaa, kaltoin kohdeltua.

VAJAAN TUNNIN AJOMATKAN jälkeen saavuimme Viipuriin, missä pysäköimme rautatieaseman kylkeen.

Mallalla oli kauhea vessahätä, joten lähdin luotsaamaan häntä aseman yleiseen wc:hen. Simo lyöttäytyi seuraamme vaikka osoitti edelleen mieltään pysyttelemällä vaiti. Malla rupatteli niitä näitä, eikä­ näyttänyt huolestuvan yksipuolisesta keskustelusta.

Kaupungissa tuntui olevan jo pääsiäinen. Rautatieaseman porrastasanteella kyyhötti kurttuinen ikämies, jonka jaloissa lojui ruskea pahvilaatikko täynnä kesänkeltaisia, pörröisiä kananpoikia. Niiden piipitys oli pehmeää ja hentoista. Simo jäi ulos, ja ennen kuin ihmismassa peitti hänet taakseen, ehdin nähdä hänen kumartuvan hymyillen kananpoikien puoleen. Keltaiset tiput ansaitsivat siis hymyjä, mutta tämä tipu ei.

Vaikka ei olisi tiennyt, missä käymälä tarkalleen sijaitsi, sen olisi haistanut. Mitä lähemmäksi etenimme, sitä vihertävämmäksi Malla muuttui.

Työnsin raskaan oven auki ja tervehdin huivipäistä mummoa, joka istui kiikkerän pöydän takana. Kolikkoa vastaan saimme erän ohuen ohutta wc-paperia, ja sitten oli vain kestettävä se, mitä wc-kopissa tuli vastaan. Sieraimia viiltävä haju ja paljas posliini-istuin ilman kantta tai istuinrengasta.

Selviydyimme takaisin ulkoportaille. Tai ainakin minä selviydyin, Mallalla sen sijaan näytti menevän melkoisen huonosti. Tyttö oli harmaankalpea ja nojautui aseman kiviseinään happea haukkoen. Simo tarjosi Mallalle kurkkupastillia, tämä puisti päätään, mutta tukeutuikin tikkana Simon pastillia tarjoavaan, ojennettuun käsivarteen.

– Meillä on tunti aikaa kierrellä, sanoin ääntäni korottaen.

– Mitä haluaisitte nähdä? Pyö­reän tornin? Itse tahtoisin piipahtaa Punaisenlähteen torilla. Siellä voi tehdä ihan kunnon löytöjä turistirihkaman seasta.

– Mua ei taida kiinnostaa nyt mikään­ muu kuin bussi, Malla mutisi ja hinkkasi poskeaan vasten Simon olkaa. Simo liikahti, ja ensin luulin, että hän ravistaisi Mallan irti, mutta kaikkea muuta. Hän siirrähti lähemmäksi.­

Purin huultani, kun Malla jatkoi valitustaan:

– Heikottaa.

No, varmasti heikotti, kun oli kitannut­ viinaa aamusta lähtien ja jättänyt aamiaisen väliin, ajattelin ääneti, mutta sain kuin sainkin pidettyä­ mölyt mahassani. Simo näytti tulleen samaan lopputulokseen kuin minäkin, mutta hän esitti asian herrasmiesmäisesti:

– Eiköhän me Mallan kanssa hakeuduta­ takaisin autolle ja etsitä jotakin purtavaa. Jaksetaan sitten taas istua bussissa Leningradiin asti.­

– Me? toistin korviani usko­matta.

Simo vilkaisi minua, eikä sitä katsetta olisi voinut kutsua ystävälliseksi edes parhaalla tahdolla. Mieleni mataloitui.

– Nämähän ovat tuttuja kulmia sulle, eikö vaan? Pärjäät varmaan ilman meitäkin.

– Tietysti, vastasin välinpitämätöntä esittäen.

Hymyni oli kaikkea muuta kuin luonnollinen, mutta ylpeys kielsi minua anelemasta. En halunnut kulkea yksin Viipurissa. En siksi, että olisin pelännyt vaan siksi, että kaipasin Simon seuraa. Tarvitsin hänen nauruaan ja lämpöään. Tunnetta, että kaikki kävisi hyvin huolimatta siitä salaisuudesta, jota Niklas kuljetti mukanamme.

Tuijottaessani Mallan ja Simon etääntyviä selkiä en katsonut, minne jalkani asetin, ja tietysti se osui pääsiäistipujen laatikkoon. Kuului pahaenteinen rasahdus, yksi seinämä murtui ja koko auringonkeltainen lauma villiintyi, kun avara maailma avautui sen edessä.

Tipujen omistaja sylki ärräpäitä ja yritti konkata reumatismin runtelemilla jäsenillään kasvattiensa perässä. Minä tein hänelle seuraa, mutta turhaahan se oli. Yritäpä pysäyttää­ paljain käsin kuuttakymmentä kananpoikaa, joilla on kiire päästä pääsisäisbileisiin.

Sinkoilimme papan kanssa oikealle ja vasemmalle,­ ohikulkijat hyppivät tieltämme syrjään ja tekivät parhaansa ollakseen tallomatta piipittäviä höyhenpalloja. 

Kumartelin perä pitkällä oikealle ja vasemmalle. Hoin anteeksipyyntöjä, kun sohin ohikulkijoiden takkeja ja laukkuja. Sain kalastettua kaksi siipiveikkaa takaisin laatikkoon ja siinä kaikki. Isäntä itse pärjäsi hiukan paremmin, mutta loppujen lopuksi saaliimme käsitti vain kymmenen untuvikkoa. Ei mennyt kuin pari minuuttia, kun suurin osa puolelta toiselle vipeltävistä pyrstösulista oli kadonnut aseman ihmisvilinään. Lopullisesti.

Levittelin nolostuneena käsiäni ja kaivoin kukkaroni esiin. Tästä ahdingosta selviäisin toivon mukaan rahalla. Toisin olisi Simon kanssa. Pelkäsin, että olin menettämässä ystävän ja saamassa tilalle sydänsuruja.

Ladoin seteleitä papan­ kouraan, kun ykskaks tunsin hänen kämmenensä olallani. Papparainen taputti minua kuin isä tytärtään. Viisaat, huuhkajamaisten kulmakarvojen varjostamat silmät tarkkailivat ilmettäni ja harmaiden viiksien alla kävi suu. En ymmärtänyt sanoja, mutta ymmärsin sävyn. Se oli lempeä, lähes säälivä.

Vakuutin itselleni, että kyse oli vain tipuista. Että pappa kevensi tummaa mieltäni, kun olin päästänyt linnut karkuun, siinä kaikki. Niin tehdessäni petin itseäni. Pappa ei ollut tarvinnut suomenkieltä käsittääkseen äskeisen episodin luonteen. Hän tiesi, ettei kyse ollut kananpojista vaan miehestä.

Niinhän se oli aina. Ikiaikainen totuus. Kun nainen suri, syynä oli mies. Jos olisin kieltänyt sen, olisin valehdellut. Lähdin laahustamaan takaisin bussille. Olimme vasta Viipurissa ja kaipasin jo nyt takaisin kotiin. Enpä ollut arvannut, että yhden sijasta murehtisin peräti kahta miestä. Lisäksi jokin alkukantainen vaisto kertoi minulle, että tämä oli vasta alkua. Ensimmäinen kiihdytys ennen varsinaista hyppyä.

Jatkuu kahden viikon kuluttua.

Syy Marinan omituiseen käytökseen selviää viimein. Tuiren elämässä riittää muitakin yllättäviä käänteitä, sillä välit Iiron kanssa lämpenevät toden teolla. Asiat tuntuvat kuitenkin loksahtelevan paikoilleen, kun Pinja viimein palaa kotiin. Vaiherikas kesä huipentuu juhliin, joita vietetään naapurin pihalla.

– Toivo on Tonyn poika, Marina sanoi, kun olimme istuutuneet Perryn pöytään ja saaneet lasit eteemme.
– Älä väitä, ettet tiennyt, vaikka kuksit mun miestä kolme viikkoa.

Marinan ja minun välit olivat viilentyneet suunnilleen asteen viikkovauhtia sen jälkeen, kun Pinja lähti Australiaan. Näin paljon ne eivät olleet viilenneet vielä koskaan aiemmin, vaikka olimme ystäviä 20 vuoden takaa ja Marina Pinjan kummitäti.

Koska en ollut kuksinut koko keväänä­ muiden kuin Toivon kanssa, Marinan täytyi tarkoittaa, että Toivo oli hänen miehensä. Tieto yllätti­ minut kuusi nolla.

– Toivo on poika, totesin vain sanoakseni jotakin.

Olihan minun jollakin tapaa puolustauduttava sen suhteen, etten­ ollut tiennyt, että Toivo on Tonyn sukulainen. Olin sinnikkäästi pitänyt Toivoa Tonyn vuokralaisena, joka vain otti suuria etuuksia ja käytti vuokraisäntänsä hyväsydämisyyttä ja avokätisyyttään hyväkseen.­
Kumpikaan miehistä, ei isä eikä poika, ollut korjannut minua kertaakaan kutsuessani heitä vain vuokralaiseksi ja vuokraisännäksi. He olivat kyllä nauraneet partaansa, tajusin sen nyt.

– Hyvin se poika sulle kelpasi, Marina sanoi.

– En mä tiennyt, että Toivo oli sun, väitin taas ja älysin olla sanomatta, ettei Toivo ollut maininnut Marinasta puolta sanaa.

– Mun, mun, tietenkin mun, Marina­ jankutti.

– Se on se Ilpo, jonka takia mä jouduin duunissa puhutteluun.

Viime aikoina elämässäni oli tapahtunut­ paljon, vaikka tuntui, että­ olin pysynyt koko ajan kotona. Toivoin, että tilanne jo rauhoittuisi ja ihmisillä olisi vain yksi nimi.

– Miksi Toivokin ei voinut olla Toivo vaan vaihtoi nimeä kuin venäläisessä­ romaanissa? kysyin.

– Mä kutsuin niitä kaikkia Ilpoiksi, koska eka oli Ilpo, etkä sä olisi muuten ymmärtänyt, Marina sanoi ja vyörytti syyn niskoilleni.

Olin hänen mielestään sen verran vajaa, että minulle piti käyttää kaikista miehistä yhtä ja samaa nimeä.­ Vähän niin kuin presidentti oli presidentti ja paavi paavi. Äiti aina oma äiti ja isä meidän isä.

– Mä luulen, että olisin saattanut ymmärtää, sanoin hitaasti, jotta hän itse ymmärtäisi.

– Kyse oli kuitenkin mun naapurin pojasta.

Sain asian kuulostamaan siltä, että Marina oli sekaantunut alaikäiseen, vaikka silloinhan niin olin tehnyt minäkin.

Oli kurjaa riidellä, ja minulla oli ikävä niitä aikoja, kun emme riidelleet. Ennen kaikkea olin kuitenkin järkyttynyt siitä, että olin pyörinyt lakanoissa Tonyn, vuosikautisen ihastukseni, lapsen kanssa.

Toivo ei vain ollut yhtään isänsä näköinen! Tony oli iso ja vaalea, Toivo siro ja tumma. Ja miksi hemmetissä he eivät olleet sanoneet olevansa toisilleen sukua? Silloin en olisi takuulla vilkaissut koko lasta.­
Olin sentään Toivoa kolmetoista vuotta vanhempi – Toivo luuli, että kymmenen.

Ellei, ja nyt lävitseni kiiti paniikki, Toivokin ollut valehdellut ikäänsä.­

– Kaksikymmentäkaksi, Marina luki ajatukseni.

En ensin ymmärtänyt, miksi hän katsoi minua niin synkästi, sillä hän itse oli oikea nuorten miesten kuningatar, mutta sitten minulla leikkasi.

– Oletko sä rakastunut Toivoon? kysyin.

– Pahempaa.

– Oletko sä…

En voinut sanoa ajatustani loppuun. Se oli niin päätön. Marina oli ollut Pinjan avokätinen kummitäti ja istunut joskus Pinjan kanssa leikkikentällä, jotta minä pääsin jumppaan, mutta hän ei ikinä ollut pitänyt lapsista. Ei vauvoista, ei koululaisista, ei teineistä.

– Et kai sä, aloitin taas.

Marina nyökkäsi leuka koholla. Se oli ylpeä myöntö. Hän ummisti silmänsä kuin torjuakseen koko ajatuksen. Sitten hän sanoi kohtalokkaasti:
– Siksi tämä on viimeinen kerta Perryssä, ja mun lasissa on nytkin blandista.

Hän sanoi sen kuin se olisi koko asian suurin suru. Välillä oli vaikea uskoa, että hän on menestynyt professori.

– Mä luulin, että sä olet suuttunut mulle jostakin, sanoin jurosti.

Koko kevät Marinan kanssa oli ollut kummallista vispaamista.

– No, olin mä sitäkin. Mä odotin niin kovasti, että Pinja lähtee ja sulla on mulle aikaa, mutta mikään ei ollut enää kuin ennen. Ja kun mä maalasin olohuoneen seinän brien väriseksi, tajusin, että nyt riittää ja mä haluan sen.

Olin julma ja pakotin hänet sanomaan­ sen ääneen.

– Minkä sä halusit? kysyin, vaikka toki jo tiesin.

Näin, miten vaikeaa hänen oli kakistaa sana ulos. Hän otti blandistaan, mutta eihän se auttanut.

Hän oli aina vannonut, ettei itse ikinä vaihtaisi vaipan vaippaa.

– Jos sellaisen meinaa hankkia, alkoi olla jo kiire, hän kiemurteli.
– Mä olen sua kaksi vuotta vanhempikin.

– Niin minkä sä halusit, mä en vielä kuullut?

– No SEN, hän sanoi ja pyöritti silmiään ja olkapäitään.

Hän oli kaunis ilmeillessäänkin, ja nyt tajusin, miksi hän hehkui Singaporen-kuvissaan.

– Sen, sen, sen…

– Vauvan?

Ääneni kajahti Perryn seinistä takaisin.

– No niin, hän sanoi.

– Ja isä on Ilpo eli Toivo, var­mistin.

– Revi siitä!

Hänellä tulisi olemaan pitkä ja kuoppainen tie edessään, kun hän ei kerran pystynyt edes sanomaan ääneen sisällään kasvavan olennon nimeä.

MINUN OMA VAUVANI oli kuusitoista ja pakkasi jo kassejaan toisella puolen maapalloa. Vuoden mittainen yksinäisyyteni oli kutistunut noin sataan päivään.

En säälinyt Pinjaa yhtään ajatellessani, kuinka hän saisi kaikki ostamansa roinat mahtumaan laukkuihinsa. En enää lukenut­ hänen blogistaan tai muualta, miten hän kamppaili kohti kotimaata vajaan neljän kuukauden matkansa jälkeen.

Heti kun saisimme ostettua Pinjalle lentolipun, hän palaisi Tuulentielle, jossa asui edelleen Iirokin. Riemukas pikkuperheemme olisi taas koossa.
En viitsinyt miettiä tätäkään kuviota.­

Keskityin yhteen asiaan kerrallaan.

Ensinnäkin olin tyytyväinen, etten­ ollut enää Toivon kanssa. Oikeasti minua ällötti ajatus, että hän oli Marinan vauvan isä ja Tonyn poika. Vaikka tiesin, ettei kuviossa ollut mitään insestistä, tuntui kuin olisin toiminut jotenkin päätä vailla.­

Toivo oli taakse jäänyttä elämää, vaikka hän itse ei sitä ymmärtänyt.
Hän oli oppinut, että sai seksiä naapurin tädiltä yhdellä tekstiviestillä, ja nyt kun palvelu ei enää pelannut, hän piiritti minua pahemmin kuin koskaan. Hän väitti rakastuneensa minuun.

Yritin unohtaa tämänkin seikan ja toivoin, että hän suuntaisi kiintymyksensä Marinaan ja keskittyisi vastaanottamaan isän tehtävän sitten, kun asia hänelle paljastuisi. Toistaiseksi Marina ei ollut kertonut hänelle mitään.

Toinen tehtäväni oli myydä alikersantti Antero Rokan sukka entiselle­ pomolleni, jotta saisin lentolippurahat. Pinja oli höylännyt Australiassa luottokorttini saldorajalle, enkä pystynyt ostamaan lippua kortillani. Keskitin kaiken tarmoni Masan petkutukseen, laitoin sukan reppuuni ja poljin Pageen.­

Vanha työpaikkani oli hiljainen. Raskaana ollut kolmikko oli jäänyt ilmeisesti äitiyslomilleen, ja paikalla oli vain Jonne sekä pomoni, sota-Masa, joka oli Jonnen mukaan­ laskemassa, milloin loputkin työntekijät saataisiin kilometritehtaalle.

Koputtaessani Masan ovenpieleen mielessäni välähti ensimmäistä kertaa, miksi ihmeessä kuvittelin,­ että sota-Masalla olisi rahaa­ ostaa Rokan sukka. Jos hänen firmallaan meni surkeasti, saattoi olettaa, ettei Masa voinut sijoittaa tarvitsemaani yhdeksääsataa euroa kapiseen sukkaan, oli hän sitten kuinka sotahullu hy­vänsä.

– Ai, Tuire? Masa oli aidosti yllättynyt.­

– Mä, sanoin ja astuin reppu selässäni­ sisään.

Olin monta päivää miettinyt, miten­ alkaisin kaupata sukkaa, mutta kaikki sanat katosivat mielestäni, kun näin Masan ottaneen Tuntemattoman sotilaan elokuvajulisteen seinältään.

– Missä sun juliste on? kysyin.

– Mä en pitänyt siitä enää, Masa sanoi.
– Aloin vihata kaikkea sotaan liittyvää. Elämä on yhtä taistelua nykyäänkin, eikä ole mitään syytä ihannoida sitä, että ihmisillä menee kurjasti, perheitä hajoaa ja läheisiä­ kuolee. Niin mäkin joudun nyt tuhoamaan perheitä ja unelmia, kun firma kaatuu.

Tämä oli tietenkin totta ja viisasta puhetta, mutta huono uutinen sekä sukan että lentolipun kan­nalta.

– Mutta mä näin ne sun piirtämät kanit Kaisan käsiksessä ja vaimon vastusteluista huolimatta mä lähetin sen eteenpäin, Masa kehaisi.­

– Mä piirsin ne kanit ihan herjalla, mutisin.

– Ne olivat ihan mielettömiä! Samaan­ aikaan anarkistisia ja lempeitä pupuliineja, Masa lässytti.

Mies joka käytti pupuliini-sanaa olisi tuskin kiinnostunut alikessun sukasta, mutta kysyin silti.

Minun oli pakko. Sukka oli ainoa mahdollisuuteni.

– Sukka? Masa ihmetteli ja nosti housujensa lahkeita, tarkisti omansa.

– Se on siis vanha, tosi arvokas sukka, tarkensin.
– Antiikkia. Raimo Tolvasen.

– Se oli Reino Tolvanen, enkä mä ole kiinnostunut, Masa sanoi.

– No, onko sulla mulle töitä yhdeksänsadan euron edestä? kysyin.

Olin päättänyt hoitaa ensin lentolippuasian ja sitten vasta karhut muista laskuista.

Mutta töitä ei tietenkään ollut. Masa vain jankutti, miten mahtavia anarkistikanini olivat antaessaan nössöketuille huutia.

– Se naula vetää kustantamossa. Mä olen ihan varma.

Halusin uskoa häneen, sillä sukkasuunnitelman jälkeen anarkistikanit olivat viimeinen oljenkorteni.

IIRO SANOI, ETTEI sukkaa myydä huutonetissä tai muualla, vaan se palautetaan. Hän jopa lupasi viedä sen takaisin Siwa-mummon seinälle. Olin siitä niin kiitollinen, niin helpottunut ja huojentunut, että hyppäsin Iiron kaulaan. Roikuimme toisissamme ja puristimme kuin kaksi sodasta selvinnyttä.

Sitten halauksemme muuttui yhtäkkiä suudelmaksi ja suutelimme toisiamme kiihkeämmin kuin ikinä ja olimme pian yhtenä kasana mummin virkkaamalla viltillä. Iiro oli kaikella tapaa tuttu – muistin yhtäkkiä hänen luomensa ja sileän, kuuman ihonsa – ja silti asiat olivat uudella tavalla. Päällään.

– Sä olet ihan samanlainen kuin ennenkin, yhtä hoikka ja näppärä, Iiro huohotti.
– Että mä olen odottanut tätä!

– Niin mäkin, sanoin, vaikka en tosiaankaan ollut.

Olin enemmän odottanut sitä, että hän laittaa suihkun kuntoon ja muistuttaa minua, että tietokone pitää käynnistää uudestaan, jos se temppuilee.

En ollut ajatellut Iiroa vuosikausiin, mutta annoin mennä. Tämä sopi suunnitelmaani elää hetki kerrallaan. Olin ehkä sittenkin sisäistänyt mindfulnessin olemuksen, ja keskityin nyt tähän hetkeen ja hoitelemaan Iiron. Ja no, hoitelin minä samalla itsenikin, sillä onhan se ihanaa kuulla, ettei ollut muuttunut viidessätoista vuodessa mik­sikään.

Kun olimme valmiita, tassuttelin Iiron korjaamaan suihkuun ja myönsin, että jotkin asiat elämässäni olivat menneet eteenpäin.

Mutta kun Iiro yritti tulla sänkyyni nukkumaan palautettuaan jonkin juonen avulla sukan Siwa-mummon seinälle, pudistin hänelle surullisena päätäni. Niin pitkälle en sentään ollut valmis menemään, en edes sukan takia. Ja hän laahusti tyyny kainalossaan takaisin Pinjan sänkyyn ja narisutti sänkyä läpi yön.

MENI KOLME PÄIVÄÄ, ja me rakastelimme Iiron kanssa leikkien jälkeenpäin, että mitään ei tapahtunutkaan. Aina aktin jälkeen palasimme­ normaaleihin rutiineihin, ja Iiro jatkoi nysväämistä koneellaan. Toivoin hänen etsivän rahoja Pinjan lippuun, mutta olin varmaankin väärässä.

Päätin kysyä lainaa uudestaan Marinalta. Menin hänen brien väriseen olohuoneeseensa, join hänen keittämäänsä afternoon-teen ja levitin hilloa leipomosta haetuille, vielä höyryäville skonsseille. Samalla­ kuuntelin tarkkoja laskelmia siitä, kuinka paljon vauvaan meni rahaa.

Katselin ympärilleni modernissa asunnossa: vauvasta ei näkynyt vielä merkkiäkään. Marinan vatsakin oli litteä kuin lettu.

– Ensinnäkin se vakuutus on törkykallis, koska mä olen tämän ikäinen, ja sitten mun pitää ostaa isompi auto ja hemmotella itseäni, koska mä en sitten enää ehdi, kun bébé syntyy.

Hän oli keksinyt ratkaisun kiertää vauva-sanan.

Tirskahdin autolle ja hemmottelulle – saattoiko itseään hemmotella kuukausia etukäteen? Muistiko sitten vuoden päästä, että sokerivahasinpa sääreni ja muut paikat, kun olin toisella kuulla raskaana? Että kyllä minä nyt jaksan tätä koliikkisekoilua,­ kerta vuosi sitten sain kasvoilleni happihoitoa.

Marina lupasi yllätyksekseni lainata puolet tarvitsemastani summasta. Hän kysyi tarkan euromäärän ja teki huolellisen sopimuspaperin.

– Mutta maksat joka sentin takaisin,­ ja mä poikkean mun periaatteista vain siksi, että olen seonnut näistä hormoneista ja vein meille töihin pullaa.

– Sä olet myös Pinjan kummitäti, muistutin ja vetäisin nimeni alle hänen sopimukseensa.

– En ole enää, hän sanoi.

– Pinja on käynyt riparinsa, eli mun velvollisuus on päättynyt, ja mä sitä paitsi erosin kirkosta kauan sitten.

MINUSTA OLI OIKEUS ja kohtuus, että­ Iiro otti huolekseen hankkia toisen puolikkaan lentolipusta. Sanoin,­ että hän pyytäisi rahat vaikka Pirreltä, entiseltä vaimoltaan, jos hänellä ei ollut muita tuttuja. Kun Iiro näytti haluttomalta hommaan, minäkin näytin, ja hän soitti Pirrelle, ja sitten me taas peuhasimme mummin viltillä.

– Mietitkö sä ikinä sitä meidän kylpyläreissua? kysyin häneltä varovaisesti,­ kun makasimme sohvalla ahtaasti rinnakkain.

Ulkoa kuului lintujen sirkutusta, ja päivä oli niin korkealla, ettei aurinko­ valaissut huonetta vaan oli jossakin talon päällä. Sisällä oli siksi hämärää ja viileää, ja me kaksi olimme toimettomat kesäkuisena keskipäivänä. Siitäkin oli joku lastenlaulu, mutta en antanut sen tulla mieleeni, koska minua jännitti Iiron vastaus.

Minä en ollut unohtanut kylpyläreissuamme päiväksikään. Olin säikähtänyt aikoinaan tekoani ja mielenterveyttäni niin paljon, että olin käynyt lääkärissäkin. Sekä silmälääkärissä että psykiatrilla. Kumpikaan heistä ei ollut löytänyt mitään, mutta asia painoi minua edelleen.

Iiro ei muistanut koko kylpylää.

– Ai sitä, kun Pinja oli pieni ja isäsi hoiti häntä sen ainoan kerran? hän kysyi lopulta.

Nyökkäsin. Kai hän sen muisti, että hän jätti minut kylpylän parkkipaikalla, koska erehdyin hänestä kylpylän sumuisessa ja kostean pimeässä­ allasluolastossa?

Iiro räjähti nauramaan.

– Ai niin! Sähän kapsahdit sen ruman ja vanhan miehen kainaloon ja luulit, että se olin mä!

Muistin kaiken vieläkin tarkasti. Tulin saunasta bikineissäni ja näin Iiron odottavan minua porealtaassa. Kävelin altaalle lanteitani keinutellen, laskeuduin lämpimään, kuplivaan veteen ja kiilauduin feikki-Iiron kylkeen kiinni. Mies kavahti minusta kauemmaksi, mutta siinäkään vaiheessa en epäillyt älyäni tai silmiäni vaan nauroin ja pyysin Iiroa olemaan pelleilemättä. Vieras mies sanoi minulle äärettömän vakavasti­ niin kuin hulluille puhutaan, ettei tuntenut minua, ettei ollut koskaan nähnytkään ja pyysi minua siirtymään kauemmaksi. Mutta tästäkin huolimatta vielä varmistin, eikö hän ollut Iiro.

Muistan vieläkin miehen ilmeen.­ Hän näytti siltä, että oli kohdannut oikean hullun. Ja samaa sanoi Iiro.

Iiro höyrysi perässäni hotellihuoneeseen ja haukkui minut pystyyn. Se, että olin mennyt vieraan miehen viereen kainaloon, oli hänestä­ räikeä osoitus siitä, etten välittänyt hänestä yhtään. Etten pannut häntä sen vertaa merkille pikkulapsiarjessani, etten katsonut, miltä hän näytti.

Kaikista kamalinta oli Iirosta kuitenkin ollut se, että häneksi luulemani mies oli Iiroa viisitoista vuotta vanhempi ja kalju.

Siksi Iiro jätti minut. Turhamaisuuttaan ja kiukkuaan.

– Kai eroon oli muitakin syitä, Iiro nauroi edelleen.

Totta kai oli myös muita syitä, mutta sinne porealtaaseen kaikki kulminoitui.

Illalla Iiro oli saanut rahat Pirreltä – tai kuulemma Pirren nykyiseltä mieheltä, mikä oli aika jännä kuvio – ja minä Marinalta. Siirsimme rahat luottokorttini saldoon ja saimme ostettua Pinjalle lento­lipun.
Kolmen päivän päästä tyttäremme olisi kotona. Yhtäkkiä alkoi jännittää.

KUN LIPPU OLI ostettu, meidän seksielämämme loppui. Kumpikaan ei tehnyt enää aloitetta. Kesäleiri oli päättynyt. Siivosimme taloa, ostimme­ viimeisillä rahoillamme ruokaa, Iiro muutti Pinjan huoneesta alakerran sohvalle ja minä pesin kaikki Pinjan vaatteet, joita olin lainannut.

Iltaisin katselin, kun Toivo ja Tony grillasivat pihallaan, ja nyt huomasin heissä samoja piirteitä: he roikottivat grillikintaita käsissään samalla lailla ja kun he kurkistivat grillin kannen alle, he käänsivät päätään samaan kulmaan.

Mietin, osaisinko enää olla äiti, kun olin saanut koko kevään keskittyä vain omaan napaani. Olin älyttömän kiitollinen siitä, että toisin kuin Marinan, minun ei tarvinnut aloittaa alusta, vaan bébéni oli melkein seitsemäntoista ja vuoden parin päästä lopullisesti omillaan. Sadan päivän yksinäisyys oli tehnyt tehtävänsä ja olin valmis päästämään lintuseni lentoon.

– Millä me mennään Pinjaa kentälle vastaan? kysyin Iirolta.

– Junalla tietenkin, hän sanoi ja tutki taas tietokonettaan.

YLLÄTTÄEN MARINA LÄHTI minulle kuskiksi. Iirolle tuli samalle päivälle työhaastattelu – sitä se koneen naputtelu oli tiennyt – ja koska hän oli haastattelun suhteen toiveikas, minäkin olin.

– Kiitti, Tuire, kun sä ymmärrät, Iiro sanoi vilpittömästi, ja poissa oli se kopea kukko, jona olin hänet kaikki vuodet nähnyt. Hän selitti suorastaan lapsellisen innostuneesti hakeneensa töitä meidän läheltämme, jotta voisi olla paremmin Pinjan arjessa läsnä. Ajatus ilmeisesti­ sisälsi myös sen, että jonakin­ päivänä hän muuttaisi pois Tuulentien-talosta.

Se tuntui raikkaalta ja hyvältä. Vanhasta ei saanut uutta, ei millään, ajattelin ja muistin rumemman sanonnan: paskasta ei saanut konvehtia.
Ajoimme Marinan kanssa ensimmäiset­ kaksikymmentä kilometriä etelään vaiti. Sitten hänen täytyi päästä pissalle. Sama juttu taas puolen tunnin kuluttua.

Kun viimein jatkoimme matkaa, hän löi hyvin hoidetulla kädellään rattia niin että tussahti. Panin merkille, että hän oli hemmotellut myös kyntensä.

– On se vain niin epäreilua, että nyt kun me saatiin yksi lapsi aikuiseksi, toinen aloittaa vasta taaperruksensa! hän puuskahti.

Minua liikuttivat hänen käyttämänsä persoonapronominit. Ihan kuin kyse olisi yhdestä suuresta perheestä, jossa Pinja oli aikuinen ja bébé vasta taapersi.

Tosin Marinan alkio ei taapertaisi vielä pitkään aikaan.

– Äkkiä se aika menee, lohdutin silti.
– Pian sunkin bébé muuttaa pois kotoa.

– Nehän näyttävät palaavan, Marina murisi.
– Ensin ne lähtevät, mutta sitten ne tulevat takaisin.

Hän kuulosti kauhuleffan trailerin selostajalta. Tukahdutin nauruni.

Oli ihana kesäpäivä. Pellot kirkkaanvihreitä ja niiden reunoilla iloiset voikukkanauhat. Marina oli ostanut evääksi lempikarkkipussimme, josta hän söi hedelmäkarkit ja minä lakut.

Ehdimme juoda kahvit ja teet lentokentän kahviossa. Ala-aula ei ollut yhtään niin hohdokas kuin lähtöaula neljä kuukautta aiemmin, enkä edes pannut merkille, minkä värinen parketti siellä oli.

Marina kävi taas vessassa ja suri sitten matkoja, joille hän ei enää pääsisi. Minä mietin puolestani, saisiko Iiro työnsä ja koska hän muuttaisi kotoani pois.

Olimme molemmat niin ajatuksissamme, ettemme huomanneet, milloin Pinja oli tullut liukuovien takaa, mutta yhtäkkiä hän seisoi pöytämme vieressä ja koputti olkapäähäni.

– Äiti.

Se oli maailman kaunein sana. Ensin luulin, että hän läksyttäisi minua siitä, etten ollut ilmapalloin ja Tervetuloa kotiin! -kyltein huitomassa ympäriinsä, mutta hän vain rymysi laukkujensa ja jonkun sermin yli päälleni.

Hän tuntui isommalta kuin muistin. Hänen olkapäänsä olivat rotevammat. Hän tuoksui lentokoneilta, sipseiltä ja hiuslakalta. Hänellä­ oli yllään harmaa huppari ja selässään koulutyttömäinen reppu.­

Hän olikin pienempi kuin muistin.­

– Mun tuli siellä kylmä, hän sanoi­ Marinalle, kun Marina katsoi häntä suu vinossa virneessä.
– Siellä alkoi talvi ja täällä Suomen kesä.

– Tyttö, tyttö, sä ronkit rusinat pullasta, Marina sanoi, mutta hänen­ äänessään oli lempeä sointi.

Hän huomasi sen itsekin ja ryki hädissään kurkkuaan.

KOTONA MEITÄ ODOTTI kaksi yllätystä: Iiron järjestämät yllätysbileet, joihin oli kutsuttu Pinjan kaverit ja minun isäni, sekä se, että Iiro oli muuttanut pois.

Pieni Tuulentien-kotini repeili saumoistaan, enkä saanut tilaisuutta kysyä Iirolta, minne hän oli mennyt. Hän näytti kuitenkin niin iloiselta ja ylpeältä, että ajattelin mielessäni, että ihan sama missä hän oli, kunhan hän oli poissa. Ihmispaljoudesta huolimatta tuntui, että hengitin kotonani pitkästä aikaa keuhkot täyteen.

Yllätysjuhlat onnistuivat kai melko hyvin. Pinja tosin oli lennon jälkeen väsynyt ja hysteerinen. Syyksi paluuseensa hän sanoi ongelmat­ vaihto-oppilasperheen kanssa. Kun joku hänen kaverinsa kysyi, eikö hän olisi voinut vain vaihtaa perhettä, hän sanoi ykskantaan, että ei.

Mutta isäni oli järjestänyt juhlien varsinaisen yllätyksen – tietenkin hänen piti saada käännettyä huomion valokeila itseensä. Hän esitti kutsuna tyttärelleen, rakkaalle vävylleen ja ainoalle lapsenlapselleen sekä myös Marinalle, että hän ja Mirja-Anneli menisivät kihloihin. Että kihlajaiset olisivat Mirkun pihalla, jos ei olisi huono ilma.

– Mirja-Anneli? maistelin nimeä.­

En tuntenut ketään sen nimistä. Eero katsoi minua merkitsevästi ja nykäisi päällään naapuriin.

Ei! Siwa-mummo! Kamala, asioihin puuttuva, pahantahtoinen harmaapörrönaapurini. Ei ikinä!

– Onnea, Eki! Iiro sanoi miehekkäästi.

Hän ansaitsi ritarimerkkinsä, mutta minusta ei ollut mihinkään.

– No, mitäs tyttö sanoo? isä kysyi­ ylpeästi.

– Olipa ylläripylläri, mutisin, vaikka inhosin sanaa melkein yhtä paljon kuin tulevaa äitipuoltani.

KUN OLIMME PINJAN kanssa kahdestaan, odotin ensin monta päivää, että hän heräisi. Oli ollut ihan turhaa siivota ennen hänen paluutaan. Hän ei huomannut mitään. Hän makasi vain sängyssään ja söi hereillä ollessaan vadelmajugurtteja. Kun kysyin, ottaisiko hän jotakin muuta, hän pudisti päätään.

Ensin luulin, että hän oli raivoissaan minulle siitä, että oli joutunut palaamaan takaisin kesken vuoden, mutta vähitellen hänen huulilleen alkoi nousta hymynpoikasia. Silloin Pinja näytti samalta kuin lapsena, kun hän sairasti ja minä hortoilin hänen sänkynsä vierellä pelkäämässä, että hän hiutuisi pois.

– Ne halusivat multa liikaa, hän sanoi yhtenä päivänä, kun konttailin tyhjiä jugurttipurkkeja hänen sänkynsä alta.

Istuuduin sängynreunalle ja toivoin, että hän kertoisi lisää. Ja hän kertoi. Minua silmiin katsomatta hän paljasti, miten Australian-äiti Kate oli toivonut hänestä omaa lastaan ja miten Pinja ei ollut saanut mennä kavereittensa kanssa, kun aina oli pitänyt olla Katen seurana.

– Mun piti olla sen pikkutyttö. Se osti mulle oman makunsa mukaisia vaatteita, ja koko ajan piti kuunnella Kylietä. Kampaajalla istuttiin vierekkäisissä tuoleissa ja molemmille ostettiin kampaajalukemista ja kirsikkakokikset.

Olihan tuo ihan kamalaa, myöntelin, mutta sisimpäni hyrisi helpotuksesta. Pinja osaisi nyt takuulla arvostaa tällaista liberaalia, pohjoismaista äitiään, joka antoi liekaa mutta seisoi tarvittaessa lujasti rinnalla.

– Joku on muuten nukkunut minun­ sängyssäni, Pinja sanoi ja möyhi patjaansa pudottaen minut omahyväisyyteni kukkuloilta alas.

– Tähän on tullut kuoppa. Mä tarvitsen uuden patjan tai mieluummin koko sängyn.

Joku on nukkunut minunkin sängyssäni, ajattelin, mutta Pinjalle sanoin, että minulla oli muitakin rahareikiä hoidettavanani. Ajattelin muun muassa hänen vaihtarijärjestönsä viimeistä laskua, jonka muistin sentilleen ulkoa – ja ne sentit olivat muuttuneet monta kertaa, koska siihen oli tullut päälle ylenpalttisia muistutusmaksuja ja muuta kynintää.

– Miten vain, Pinja sanoi ja käänsi kylkeä.

ISÄN KIHLAJAISPÄIVÄ OLI kesäkuisen raikas. Ei hellettä, ei edes sinistä taivasta vaan vain vihreää, kaikenkattavaa rehotusta joka puolella.

Siwa-mummo oli häärinyt pihallaan jo kaksi päivää. En tiedä, mistä hän taikoi kymmenet kukkaruukut kaivonkannelle, rapulle ja puutarhapöydille, mutta sellaisia sinne putkahteli. Rakkaus kai versoi niitä, ajattelin happamana ja myönsin, että hän oli sittenkin Tuulentien naisista se, joka sai itselleen miehen.

En silti surrut Iiron saati Toivon perään. Molemmista oli ollut minulle lähinnä iloa ja seuraa. Toivo oli tuonut elämääni nimensä mukaisesti toivoa: lupauksen, että minullekin­ oli uutta luvassa, että kosteusvoidetta janoavan ihoni alla­ oli tallessa sama nuori tyttö kuin ennenkin. Ja Iiro puolestaan oli paikannut menneet. Minua oli hämmästyttänyt se, ettei hän muistanut kylpyläreissuamme yhtä dramaattisena kuin minä.

Joitakin asioita saattoi jättää jo taakseen.

Pujottauduin vanhaan kesämekkooni, joka hiveli kaurapuuron laihduttamaa vartaloani. Hiuksiini työnsin sireeninoksan.

– Au naturel, Marina kommentoi ulkomuotoani ja sipsutti kahdeksan sentin koroissaan Tuulentien kuopissa.

Hänen väljä mekkonsa liehui joka suuntaan, vaikka tuskin hänellä vielä oli mitään mahaa.

Me olimme värikäs seurue. Pinja ei riisunut harmaata huppariaan vaan veti jopa hupun päähänsä ja masensi hieman minua teiniydellään. Iiro puolestaan oli ostanut uuden työnsä kunniaksi lehmuksenvihreät farkut, joihin hän oli valinnut­ vastaväriksi vaaleanliilan kauluspaidan.

– Saako liittyä seuraan? Tony huusi portiltaan, ja he juoksivat Toivon kanssa meidät kiinni.

Marina naksautti vieressäni kieltään, ja tunsin hänen puristavan käsivarttani kipeästi. Hän aikoi kertoa Toivolle oman uutisensa kihlajaisissa.

Isä ja Siwa-mummo hehkuivat vanhaa ja nuorta lempeä. Vaikka en olisi onnistunut pusertamaan onnitteluja väkinäisten huulieni välistä, he eivät olisi sitä edes huomanneet: heillä oli toisensa.

Ruokaa riitti – tällä kertaa isä ei ollut pihtaillut – ja laseissa oli Pommacia. He olivat sen sukupolven ihmisiä, että eivät skoolanneet kuoharilla, jos eivät muutenkaan koskeneet alkoholiin.

Siwa-mummo kertoi kaikille, miten Rokan sukka oli palautunut mystisesti takaisin seinälle.

– Se on minun! hän julisti taas ylpeänä.

– Ja sinä minun! isäni makeili.

Kun Tony istuutui viereeni, kohensin­ kukkasta päässäni.

– Mä otin loparit opettajantyöstä, Tony aloitti ja kertoi elämänsä menneen liian rankaksi, kun yöt piti lyödä rumpuja La Hachen keikoilla ja päivät teinien edessä.

– Se oli rohkeasti tehty, sanoin.

Itse olisin kyllä pitänyt kunnan työpaikasta kynsin hampain kiinni ja ollut siitä ikuisesti kiitollinen.

Olin kuitenkin saanut kustantamosta lupaavan meilin, josta en ollut kertonut kenellekään, ettei lumous särkyisi. Sähköposti oli osoitettu vain minulle – ei siis pomoni­ Kaisa-vaimolle, joka oli aloittanut koko kirjaprojektin. Kirjeessä oli kiitelty viekkaan näköisiä kanejani, niiden inhimillisyyttä ja liikkeen tuntua. He aikoivat kustantamossa kuulemma tehdä kaikkensa löytääkseen kaneille niiden arvoisen tekstin.

Kerroin tästä nyt Tonylle.

– Osaisinpa mä kirjoittaa, niin mä voisin ryhtyä sun pariksi, hän sanoi.

Jo tämä kuopaisi vatsaani. Mutta parempaa oli luvassa.

Kun ilta oli edennyt pidemmälle, Tony palasi taas viereeni ja potkaisi keinuun vauhtia. Istuttuamme vähän aikaa hiljaa hän sanoi huomanneensa kiireensä ja väsymyksensä siitä, ettei ollut ehtinyt hoitaa asioitaan ja huomioida minua.

– Minua? varmistin.

– No, onhan se yhtä helvettiä, jos miehellä ei ole aikaa pitää puoliaan vaan antaa oman poikansa viedä kadun kauneimman tytön, hän sanoi.­ ­

Kadun kaunein tyttö ei ollut vielä paljon mitään, kun otti huomioon, että Tuulentiellä oli kevään aikana asunut lisäkseni vain Siwa-mummo. Mutta vatsassani huilui lupaavasti. Reisiäni alkoi kuumottaa aivan kuin Tonyn kämmenet olisivat taas edenneet niillä.

– Nyt kun mulla ei ole enää paljon menoa, mä ehdin kysyä, kelpaisiko sulle tällainen pappa?

– Pappa? säikähdin.

Emmekö me olleet aika samanikäiset? Jos Tony kuvitteli, että ostaisimme­ suhisevat tuulipuvut ja lähtisimme sauvakävelemään, hän todellakin saisi unohtaa…

– Marina kertoi tänään Toivolle, Tony selitti.
– Musta tulee pappa. Mä en voi ymmärtää sitä.

Vilkaisin Marinan suuntaan. Hän istui nyrpeän näköisenä rappusilla. Toivoa ei näkynyt missään. Olisi siinä pojalle vähän sulattelua, ajattelin naapurintätimäisesti, mutta painoin pääni keinun selkänojaa vasten. Tätä siis pitkin kevättä kuulemani laulut olivat ennustaneet, jossakin alkoi soida taas, ja minun olisi tehnyt mieli visertää.
Aloin varovaisesti hyräillä.

Jatkis päättyy.

Yhteiset hetket naapurin Toivon kanssa saavat Tuiren tuntemaan, että elämä hymyää. Iiro kuitenkin piikittelee suhteesta, eikä Marinakaan tunnu olevan innoissaan ystävänsä uudesta onnesta. Rahahuolet rassaavat Tuirea ja Iiroa edelleen, mikä ajaa Tuiren epätoivoiseen tekoon. Pakka menee lopullisesti sekaisin, kun Pinja soittaa Australiasta kotiin keskellä yötä ja pyytää apua.

Tuntui kuin olisin nuorentunut kaksikymmentä vuotta. Olin ihana, huoleton, kaunis ja kepeä. Pidin kovasti tästä uudesta minästäni, mahduin 16-vuotiaan tyttäreni Pinjan vaatteisiin helposti ja väitänpä, että hänen­ vaatteensa istuivat minulle jopa paremmin kuin hänelle, sillä minulla sentään oli iän tuomia kurveja. Australiaan lähtenyt Pinja kun oli kapea kuin purjo.

En lakannut hämmästelemästä, miksi olin ennen ollut sellainen nipo­. Pärjäsin hienosti rennomminkin. Ei, minähän pärjäsin tällä asenteella loistavasti. Yksinäisyyteni oli loppu. Olin onnellinen, olin varma, tiesin saavani rakkautta. Ja kyllä, seksiäkin sain.

Sain sitä niin paljon kuin halusin, ja minä halusin. Minun rakastajani oli komea ja kykenevä, ja hän jaksoi pitkään. Ja sitten kun olin saanut tarpeekseni, niin sen kuin vain hipsin tien yli kotiini. Oli onnellista­, oli ihanaa, oli toukokuinen aamu ja takana liki uneton yö tai vain pari lempeää, hyväntahtoista torkahdusta.

Joskus törmäsin kotiini hiipiessäni eksääni Iiroon, joka ei edelleenkään ollut saanut asioitaan kuntoon vaan bunkkasi tyttäremme huoneessa. Mutta Iirolla ei ollut oikeutta aukoa minulle päätään tai edes näyttää mustasukkaiselta, joten­ uusi, vallaton minä vain tanssahteli hänen ohitseen.

Marinan sanoin: olin seonnut.

Hän oli palannut konferenssimatkaltaan Sri Lankasta ja tuonut minulle tuliaiseksi villit alusvaatteet. Mutta kun ilahduin alusvaatteista ja kerroin, mihin niitä tarvitsin, hän näytti vihaiselta. En ymmärtänyt häntä. Ainahan hän valitti­, kun pengoin alelaareja ja jouduin tinkimään alusvaatteiden koosta, väristä ja materiaalista. Samoin­ hän urputti siitä, jos en käyttänyt rintsikoita lainkaan.

Mutta näitä käytin. Nämä srilankalaiset olivat mielettömät. Kanervanpunaista kangasta, ruskeita koristeompeleita ja kunnon topat – Marina tiesi kokoni millilleen. Stringimalliset pikkuhousut nostivat pakarani esille, ja rintoihin sain kaksi kuppikokoa lisää, mikä tuli tarpeeseen.

Olin niin lapsellisen innoissani uusista alusvaatteista, että olisin halunnut esitellä niitä Iirollekin, mutta maltoin kuitenkin vetää jalkaani Pinjan taivaansiniset stretch-farkut ja pääni yli hänen mustan, venekauluksellisen neuleensa, joka paljasti toisen rintaliivin olkaimen.
En tarvinnut takkia. Matkaa oli vain tien yli.

KESKELLÄ PÄIVÄÄ MIEHENTUOKSUISSA lakanoissa. Keskellä päivää seksiä. Keskellä päivää viileä olut reisieni välissä. Ei töitä, ei kiirettä, ei huolia.

Maatessani naapurini sängyssä tajusin, etten ollut viettänyt tällaista elämää ikinä, ja että elin nyt jonkinlaista elämättömäksi jäänyttä nuoruuttani, mikä tuntui minusta hyvältä.

Muutin ankaran isäni luota suoraan Iiron luokse, ja saimme melko pian Pinjan. Kun tarina Iiron kanssa päättyi sen kurjan kylpylän parkkipaikalle neljätoista vuotta sitten, jäin yksinhuoltajaksi. Ensin pienen tytön, sitten koululaisen ja lopulta teinitytön, eikä minulle ollut missään välissä tullut mieleenkään hypätä­ miehentuoksuisiin lakanoihin, naiskennella keskellä päivää ja pujottaa kylmä olutpullo reisieni väliin.

Kaikki kuluneet vuodet olin tehnyt ihan muita asioita – kurahousut, kaurapuurot, neuvolakortit – ja sitten kun Pinja oli jo iso ja tuli ja meni miten lystäsi, minusta tuntui, että olin itse vanha ja väsynyt enkä ollut edes osannut kaivata sitä, mitä­ nyt sain.

– Otetaanko uusiksi?

– Otetaan!

Olin kyltymätön ja potkin ruskeat lakanat sivuun, makasin kevään valossa alasti ja olin kiitollinen siitä, että vielä kuukausi sitten minulla oli ollut varaa jumpan kuukausikorttiin. Kroppani oli hyvässä kunnossa, sitkeä ja timmi.

– Eikö sulla ole kiire mihinkään? kysyin, kun lojuimme jälleen kaikkemme antaneina vierekkäin.

Ulkona alkoi olla kesä, peltikatto naksahteli lämmössä.

– Ei sun tartte kertoa, sanoin, kun hän ei heti vastannut.

En halunnut tehdä samoja virheitä kuin aiemmin. En tahtonut tiukata ja kiristää vaan halusin antaa­ itsestäni huolettoman, taivaalla ylväänä purjehtivan pilven kaltaisen vaikutelman. Minulle oli sama mitä seuraavaksi tapahtuisi! Otin nautintoni ja hän sai omansa, ja sitten me saatoimme purjehtia omiin suuntiimme.

– Täytyy mun kohta mennä.

– Mun ei, sanoin ja nauroin.

Nykyään minua vain nauratti se, ettei minulla ollut töitä ja että kettukäsis oli tällä hetkellä Kaisalla ihmeteltävänä. Sen sivut olivat täyttyneet kurttukulmaisista kaniineista, jotka jahtasivat hänen hyvätapaisia­ kettujaan…

Kiehnäsin reisiäni vastakkain, ja nousin kontalleni. Kipusin hänen päälleen ja pusersin jaloillani hänen­ kylkiään.

– Tuire! Sä olet ihan…

Suudelmani tukahduttivat vastustelut. Ja sitten tuli ilta, aurinko kääntyi toiseen suuntaan ja valaisi yläkerran huoneen niin, että siellä tuli kuuma.

Vedin paidan pääni yli.

– Pitää mennä! Moido!

Oli ihanaa, oli kevyttä, oli onnellista.

MARINA ISTUI PITKÄN pöytäni päässä kuin tuomiorovastinna ja naputti pitkillä kynsillä pöytää. Siinä oli piirustuksiani ja kyniä huiskin haiskin, kahvikuppeja ja lautasia, joilla kuivunutta pastaa, ja sitten oli leivänmuruja ja tyhjä siideritölkki.

Lattialla oli vaatteitani tai Pinjan housuja ja paitoja. Iiro oli menossa Seinfeldin seitsemännessä tuotantokaudessa. Tuttu musiikki­ napsahteli soimaan, kun neljä ystävystä vaihtoivat kuulumisia kulmakuppilassaan.

– Etkö tosiaan ole maksanut sitä laskua vieläkään? Marina varmisti.

– Tuossa pöydällä on pino muitakin laskuja! Ne voi ihan vapaasti kaikki maksaa, Iiro huusi mummini viltin alta.

Nauroimme Iiron kanssa ärhäkästi, mutta Marina suipisti suutaan. Hän oli kuin meidän äitimme. Osat olivat yllättäen vaihtuneet. Marina oli äiti ja minä en.

– Paljonko sulla on tästä lainaa?

– Tää on oma, sanoin ylpeästi.

Jos jostakin saatoin olla ylpeä niin siitä. Olin ostanut taloni halvalla ja maksanut sen jo pois. Sain muutama vuosi sitten mummin perintöä ja sijoitin kaiken lainan maksamiseen. Jopa Marina nyökkäsi hyväksyvästi, vaikka muuten näytti tuomitsevan kaikki tekemiseni.

Kuten seksin.

Yhtäkkiä hän tönäisi tyhjän kahvikupin nurin.

– Mikä sun tuli?

– Vie toi helvettiin tosta!

Kiikutin kupin keittiöön ja huuhtelin sen kummissani.

– Mennäänkö illalla Perryyn? kysyin ja toivoin samalla, että Marina haluaisi tarjota parit – emmehän olleet nähneet pitkään aikaan kunnolla.

Halusin kertoa hänelle kaikki riettaat yksityiskohdat uudesta elämästäni.
En voinut puhua siitä vapautuneesti kotonani, missä asusti eksä.

Jos ei Marina, niin ei myöskään Iiro tykännyt ravaamisestani naapurissa. Olin joutunut jo muistuttamaan häntä, ettei asia kuulunut hänelle ja että minulla oli oma elämäni enkä ollut koskaan puuttunut hänen seurusteluunsa, avioliitosta puhumattakaan.

Aikoinaan jopa puin Pinjan kauniiseen mekkoon ja lainasin isän autoa viedäkseni tytön sinne hevonkuuseen­, missä Pirre ja Iiro olivat päättäneet viettää häänsä. Odotin metsätiellä koko hääjuhlan ajan. Siellä oli ensin paarmoja ja sitten hyttysiä, ja minun piti pissata puun takana. Sitten toin Pinjan kotiin.

Olin edelleen sitä mieltä, että olin ollut hyvin lojaali.

Hävytön Iiro puolestaan oli sitä mieltä, että rietasteluni naapurissa oli ällöttävää ja että haisin ­seksiltä.

Minusta hän ei olisi saanut puhua minulle niin. Se meni yli kaikkien sopivaisuusrajojen, mutta en halunnut riidellä hänen kanssaan. Päätin vastedes käydä suihkussa naapurissa, siellä kun se oli huomattavasti helpompaa kuin tien tällä puolen.

En malttanut silti olla huomauttamatta, että jos Iiro korjaisi suihkun, en haisisi enää siltä, miltä hän väitti minun haisevan. En voinut toistaa hänen törkeitä sanojaan.

Sen sijaan toistin Marinalle ehdotuksen lähteä Perryyn.

Hän kalpeni ja oli muutenkin kalpea siihen nähden, että oli ollut etelässä.

– En mä tänään pääse.

– Huomenna?

– En sittenkään.

– Oletko sä sotkenut asiasi yliopistossa? kysyin.

Kyseessä ei voinut enää olla muu kuin se, että hän oli saamassa potkut pelehdittyään Ilpon kanssa.

– Yliopistossa? hän ihmetteli kuin ei olisi muistanut työpaikkaansa, jonka professuurista oli tapellut lähes verissä päin.

Sitä se lämpö kai teetti: aivot pehmenivät. Tai en minä voinut tietää, sillä siitä oli ihmisikä – Pinjan elämän pituinen – kun olin päässyt mihinkään.

MENIMME METSÄRETKELLE. Levitimme viltin korkealle kalliolle. Meillä oli kuohuviiniä ja tummaa suklaata ja taivas oli kesänkirkas, käden ulottuvilla. Huusin Tuiren keväthuudon.

Sillä hetkellä en muistanut laskuja tai viimeistä Pagesta saamaani tilinauhaa, en myöskään mustasukkaista eksää rapistuvassa talossani. En muistanut lastani maailmalla, vaan annoin suklaan sulaa suussani.

– Oijoi, mä olen onnellinen, huokaisin ja imaisin kylkiasennossa kuohuviiniä. Se oli vähän hankalaa, juomaa valui leualle, mutta en jaksanut nousta istumaan.

Käännyin vatsalleni ja katselin, miten kesän lämmittämä muurahainen kuljetti ensimmäistä neulastaan niistä kaikista neulasista, joita se kuljettaisi kesän aikana.

Sen sinnikäs, universumin kannalta tarpeeton ponnistelu huvitti minua. Muurahaisparka ei pysähtynyt rakastamaan itseään, ajattelemaan itsestään lempeästi, sulattamaan suklaata suussaan. Se olisi taatusti jaksanut nousta istumaan juodakseen kuoharia, jos joku olisi sitä sille tarjonnut.

Olin niin avoin ja myötäsukainen sinisen taivaan alla pylly paljaana, että aloin kertoa asioita, joita en ollut kertonut edes Marinalle tai Iirolle.

Kerroin, miten isä oli opettanut minut sinnikkääksi muurahaiseksi, joka ei saanut luovuttaa, vaan jonka piti nykäistä matkaansa aina vain pidempi korsi. Kerroin, miten en lapsena itkusta huolimatta – tai siitä johtuen – saanut hinkumaani Kaalimaan kakaraa, vaikka kaikki muut saivat. Oli ollut nöyryyttävää leikkiä feikki-Daisyllä.

Vilkaisin, millaisia reaktioita lapsuusmuistoni herättivät, mutta näin vain leveän selän. Jatkoin luottavaisena.

Kerroin, miten minua ärsyttivät isän Facebook-päivitykset, joiden mukaan hän oli käynyt Siwa-mummolla korjaamassa jonkin rännin. Se harmitti ja se, että jos itse uskaltauduin kirjoittamaan Facebookiin jotakin, isä heti opasti minua ja hyydytti läpän.

Pohdin, olinko itse samanlainen Pinjalle, koska hän ei ollut huolinut minua Face-kaverikseen, vaikka olin pyytänyt. En myöskään nähnyt enää hänen Instagram-kuviaan.

– Niin paljon mahdollisuuksia olla yhteydessä, mutta en voisi olla etäämpänä, filosofoin auringon, kuohuviinin ja suklaan turrut­tamana.

Ikävä minun ei kuitenkaan enää ollut. Olin tyytyväinen elämääni juuri nyt.

– Mitä sä ajattelet? kysyin viimein.

– Häh?

Kun Toivo kääntyi minuun päin, ehdin nähdä, että hän laikkaili etusormi ojossa kaveriensa kuvia.

– Mitä sä sanoit?

– Äh, en mitään, sanoin ja vedin srilankalaiset jalkaani.

MUURAHAISEN SINNILLÄ JATKOIN Toivon kanssa treffailua – tai ei se mitään treffailua ollut vaan sitä itseään­.

Rehellisyyden nimissä olin helpottunut, kun menkat viimein alkoivat ja tuli tauko.

Toivo oli kertonut olevansa kaksiviisi, ja minä olin sanonut, että olin kolmeviisi. En valehdellut kuin muutaman vuoden, vaikka  äitienpäivänä oli ropsahtanut vuosi lisää.

Pinjalta oli tullut Australiasta e-kortti­. Samalla sekä äitienpäivän että synttärieni kunniaksi. Iirokin muisti: hän laittoi Seinfeldit koteloihinsa ja lampsi rautakauppaan ostamaan remonttivälineitä suihkuhuoneen kunnostamiseen.

Olin siitä yllättävän helpottunut, enkä pelkästään sen takia, että saisin viimeinkin toimivan suihkun. Olin alkanut olla vähän huolissani Iirosta ja hänen lisääntyvästä alakuloisuudestaan. Suihkun korjaaminen ehkä piristäisi häntä.

Emme puhuneet Iiron kanssa mistään järkevästä. Samalla lailla kuin minä lepuutin naapurin yläkerrassa aivoparkojani, Iiro lepuutti niitä minun talossani, joko sohvalla tai Pinjan huoneessa.

Kumpikaan meistä ei enää edes maininnut koko Pinjaa. Maksamatonta laskua, viimeistä erää vaihto-oppilasjärjestölle, ei enää muka ollut, enkä käynyt tarkistamassa Pinjan blogeja ja twitteriä.

Viimein Pinja laittoi WhatsAppin perheketjuun kysymyksen, mitä meille kuului kun meistä ei kuulunut. Iiro ei vastannut siihen, vaikka varmasti oli sen nähnyt, ja minä vastasin, että hyvin meni, isä asui nyt meillä – se oli jäänyt lapselle kertomatta. Pinja vastasi heti, että WHAT?!

Kumpikaan meistä ei Iiron kanssa selittänyt asiaa enempää.

Kun menkkani olivat ohitse, Toivo soitti minut luokseen ja minä menin.
Kesä oli tullut sillä välin. Koivu hänen vuokralaishuoneensa ikkunan takana oli tuuheutunut.

– Maksatko sä tästä paljon vuokraa? kysyin ja tökin varpaallani seinää, joka oli vähän kuprulla.

– No en, Toivo nauroi.

Ehkä hänellä oli opiskelijaksi paljon rahaa, koska hän nauroi niin. Tai ehkä hän oli taitava höynäyttämään vuokraisäntäänsä, jos pystyi asumaan tässä halvalla. Vaikkei Tuulenkuja mikään unelmaosoite ollut, Tonyn talo oli sentään viehättävä ja minun taloani paremmassa kunnossa. Sitä paitsi Tony tarjosi vuokralaiselleen ruokaa ja kaljaakin.

– Tony on ihan loisto, Toivokin kehui.

Olin samaa mieltä ja mietin vähän haikeasti, että jos Toivo ei olisi silloin kerran rymistänyt keittiöön, kun Tonyn kädet olivat minun reisilläni, olisi Tonyn ja minun välille voinut kehkeytyä jotakin. Kaikki olisi voinut olla toisin kuin nyt.

Toivo oli mukava, mutta Tony oli aikuinen mies.

Välillä olin nimittäin vähän kyllästynyt siihen, että Toivo hipelöi koko ajan puhelintaan. Tai ei tietenkään ihan koko aikaa, sillä hipelöihän hän minuakin. Oli meissä myös se ero, että minä olin kasvattanut niin ison tytön, että hän oli pärjännyt jo monta kuukautta itsekseen­ maapallon toisella puolella. Toivolla ei vielä ollut sellaista kokemusta.

– Musta tuntuu kuin mäkin olisin kaksiviisi, ehdotin silti.

– Sä voisit olla, Toivo sanoi kohteliaasti.

– Kun mä olin kaksiviisi, mulla oli neljävuotias lapsi, lipsautin.

Toivo alkoi heti laskea, opiskelihan hän alaa.

– Sä laskit väärin, hän sanoi.

– Jos sulla oli kaksivitosena neljävuotias lapsi ja jos sun lapsi on nyt kuusitoista, sun pitäisi olla kolmekahdeksan. Mutta sähän olet kolmeviisi.

Oliko kolmella vuodella niin merkitystä?

– Mä olen aina ollut huono numeroiden­ kanssa, mutisin, ja se sentään oli totta – varsinkin jos ajatteli tilini saldoa.

HERÄSIN HUUTOONI. Olin nähnyt hirveää painajaista. Unessa Pinja oli pieni ja käveli tietä pitkin luokseni luottavaisen näköisenä. Minä ojensin hänelle käsiäni, astuin häntä lähemmäksi. Pinjalla oli yllään se kaunis punainen takki, jonka Marina oli hänelle ostanut. Pinja nauroi ja tepasteli minua kohti, mutta ihan yllättäen, varoittamatta, hän putosi. Tiessä olikin likakaivo, reikä, jokin hirveä, ja hän putosi sinne. Minä juoksin reiän viereen, lysähdin polvilleni maahan ja tuijotin kaivon mustaan silmään. Pinjaaaa! huusin ja syöksyin päätä pahkaa etsimään köyttä.

– Köysi! Missä köysi! karjuin ja ravistin Iiroa Pinjan sängyssä.

– Rauhoitu, Iiro sanoi ja tarttui minua molemmista käsivarsista.

– Asiat eivät ikinä ole noin huonosti. Mä tiedän.

Ajatukseni alkoivat palata siihen, että Pinja oli melkein seitsemäntoista ja poissa ja Iiro asui luonani tehtyään konkurssin ja kärsittyään kalliin avioeron.

Olin järkyttynyt, mitä Iiro minusta­ ja köydestä kuvitteli, ja sitten jo huvitti: luuliko hän oikeasti, että tekisin itselleni jotakin herättämällä hänet ensin hirveällä huudolla ja komentamalla etsimään kanssani köyttä?

Lampsin alakertaan ja keitin Iiron mieliksi oikein vahvaa kahvia.

– Meillähän on täällä oikein kotoisaa, Iiro sanoi tassutellessaan perässäni.

– Tietenkin täällä on kotoisaa, koska tämä on mun koti.

Iiro onnistui sanomaan asiat aina­ vähän väärin.

– Onhan tämä jo hiukan munkin koti, Iiro sanoi pokkana.

– Onko? annoin hänelle mahdollisuuden perua röyhkeytensä, mutta hän katsoi minua ruskeat silmät lämpiminä:

– On tämä, Tuire. Tästä on tullut mulle ihan hyvä koti.

Minulla ei ollut sydäntä sanoa hänelle sitä, mitä kuka tahansa minua­ selkärankaisempi nainen olisi sanonut. Sen sijaan vihjailin, eikö hän muistanut, mitä viisitoista vuotta sitten kylpylässä tapahtui­.

– Vaikka mä asun täällä, meidän ei silti tarvitse alkaa olla yhdessä, Iiro sanoi arvokkaasti.

En ollut silti varma, muistiko hän kylpylää. Iiro kaatoi kuppiinsa kahvia – hän käytti aina Nipsua – ja meni kuppeineen vessaan. Toisin sanoen: oli kuin kotonaan.

Kamala uneni ei jättänyt minua koko päivänä. Tuntui kuin olisin ollut jotenkin kaikesta vähän jäljessä sen takia. Vähän väliä muisto unesta palautti mieleeni sen, että minulla oli tytär kaukana ja olin muistanut häntä ihan liian vähän viime päivinä nauttiessani elämästäni naapurissa.

Minusta tuntui, että uni oli ollut varoitus. Se oli ollut niin todellinen ja muistutti, että mitä vain saattoi tapahtua hetkenä minä hyvänsä. Jos Pinja ei pudonnut kaivoon, hän voi jäädä auton alle, joutua koulusurmaajan uhriksi, saada ihosyövän tai bumerangin päähänsä, tukehtua barbeque-lihaan.

Miten tyhmän huoleton olin ollut­?

Olin vihainen itselleni kaikista niistä hetkistä, kun olin ummistanut silmäni todellisuudelta ja irstaillut naapurissa.

Oli aika olla aikuinen taas.

LÄHDIN PITKÄLLE LENKILLE. Minua inhotti sekin, millainen löllykkä minusta oli tullut, kun en ollut päässyt enää jumppaan. Tiivis makkara kierähti Pinjan housujen vyötärönkauluksen päälle, ja tökin sitä vyön alle. Makkara oli saatava pois!

Kiskoin lenkkarit jalkaani ja lähdin matkaan.

Kunto oli rapistunut nopeasti. Puuskutin jo ennen moottoritien alikulkutunnelia. Kun harppasin likakaivon yli, muistin taas uneni ja kurtistin kulmiani.

Minun oli pakko keksiä jokin ratkaisu. Minun oli maksettava Pinjan viimeinen lasku. Minun oli selvittävä tästä kaikesta voittajana.

Kun palasin hikisenä ja punaisena Tuulentielle, muistin yhtäkkiä uutisen, jonka olin lukenut lehdestä keväällä: Ranskan keisari Napoleonin viimeisenä yönään käyttämä yöpaita oli pantu myyntiin, ja siitä saatavan hinnan oli epäilty kipuavan yli 40 000 euroon.

Pysähdyin Siwa-mummon huolella nyrhityn pihan kohdalle: kukkaa oli korissa ja ruukussa ja pieni keinu kyyhötti omenapuun alla. Kuistilla oli pitsiset verhot ja pelakuita ja oviharjakin ovenpielessä aivan kuin kyttänaapurini olisi odottanut jonkun kotoiluohjelman pyyhältävän juuri hänen luokseen tekemään kuvauksia.

Etenin mielessäni Siwa-mummon roskattoman kuistin läpi hänen­ eteiseensä, ja siihen jäin.

– Jes! sanoin ääneen.

Siellä oli minun Napoleonin yöpaitani. Alikersantti Rokan sukka odotti Siwa-mummon eteisen seinällä puukehyksissä. Minä voisin viedä naapurini suuren ylpeyden ja myydä sen entiselle pomolleni, joka­ oli aina piinannut alaisiaan toisen maailmansodan selostuksilla. Sota-Masa olisi sukasta innoissaan ja maksaisi siitä avokätisesti.

Oli hämmentävää, miten kirkkaana suunnitelma aukeni heti mielessäni. Pyyhkäisin hikeä otsaltani ja aloin odottaa iltaa.

Illalla huomasin, että minun piti odottaa aamua, sillä Siwa-mummo kyykki pihallaan hämärään saakka eikä ollut aikeissa lähteä mihinkään.

– Mitä sä vahtaat siellä? Iiro ­kysyi ­­lopulta.
– Sehän on väärä suunta.

Tuhahdin hänelle, ja me menimme nukkumaan. Googlailin jonkin aikaa sängyssä, mitä voisin sukasta pyytää, mutta kukaan ei ollut vähään aikaan laittanut huutonettiin Tuntemattoman sotilaan sukkia.

En halunnut toimia yöllä. Siwa-mummo oli sitä tyyppiä, että hän ehkä jopa nukkui sukkansa kanssa. Enkä suoraan sanottuna uskaltanut lähteä hänen taloonsa edes toukokuun yössä vaan odotin aamua­. Silloin olin kuitenkin niin hermostunut, että päätin siirtää tekoni seuraavaan päivään, mutta iltapäivällä tilaisuuteni koittikin yllättäen.

Istuin Iiron kanssa mummin viltin alla katsomassa Seinfeldin viimeistä tuotantokautta, kun näin harmaan karvakasan siirtyvän ikkunan ohi. Nousin heti ja kurkistin verhon takaa: Siwa-mummo lompotti keskustaan päin.

Juoksin eteiseen ja puskin saappaat jalkaan.

– Tuliko noin kova hinku? Iiro huusi perääni.

Hän oli välillä niin kovin mauton­.

Tällä kertaa en tosiaan painellut Tuulentien yli vaan katua yhden talon verran alaspäin. Sivuilleni vilkuillen pujahdin naapurini pihaan, vedin valmiiksi ottamani hansikkaat käsiin, ongin avaimen Siwa-mummon sinkkisestä kastelukannusta – Pinja oli kertonut piilon minulle kauan sitten – ja työnsin avaimen lukkoon. Ovi aukeni napsahtaen.

Olin valmistautunut hyvin. Minulla oli valmiina samanlainen sukka kuin se, millaiseksi muistin alikessun sukan. Nostin kehystetyn sukan seinältä, avasin kehyksen takana olevat klipsit avaimen tylpällä päällä, irrotin taustapahvin, otin sukan – se oli valitettavasti kiinni pienillä teipinpaloilla joita minulla ei ollut mukanani – laitoin valesukan tilalle, suoristin sen niin hyvin kuin taisin, napsautin klipsit kiinni ja nostin koko hirvityksen takaisin seinälle.

Alikersantti Rokan vaatimattoman puuvillasukan työnsin farkkujeni takataskuun.

Sitten ovi kiinni, avain kastelukannuun, livistys tielle ja omaan pihaan.

VALVOIN SEURAAVAN YÖN, koska pari seikkaa häiritsi.
Yksi: Iiro oli nähnyt minun menevän Siwa-mummolle. Hän oli tietenkin mustasukkaisena kytännyt ikkunasta, pingonko Tuulentien toiselle puolelle himoissani, kuten hän asian tökerösti ilmaisi. Nähtyään minun painelevan tietä alaspäin häntä oli alkanut kiinnostaa, mitä tein vihaamani naapurin luona. En tietenkään ollut vastannut hänen epäilyihinsä mitään.
Kaksi: Tutkittuani alikersantti Rokan sukkaa – tai sitä sukkaa, jonka Siwa-mummo väitti kuuluneen Rokkaa näytelleelle Reino Tolvaselle – olin harmikseni huomannut, että se oli melko erilainen kuin se valkoinen tennissukka, jonka olin vienyt tilalle. Siwa-mummo saattoi olla riittävän kyylä huomatakseen eron, vaikka tennissukkani varressa ei ollutkaan raitoja tai lukenut Nikeä tai Adidasta.
Kolme: En halunnut nukahtaa ja herätä taas uuteen karseaan uneen, jossa Pinja putoaa enkä minä voi häntä pelastaa.
Neljä: Mietin, miten ottaisin sukan­ puheeksi ex-pomoni Masan kanssa. Se ei olisi ehkä ihan luontevin tilanne se.
Juuri kun olin vaipumassa armolliseen­ horrokseen, Pinjan huoneessa soi puhelin. Se ehti soida vain hetkisen, ennen kuin Iiro vastasi siihen unisella äänellään. Kello oli tasan neljä.
Laskin heti että se oli kolmetoista Australiassa.
Kun kuulin, millä äänellä Iiro alkoi puhua, tiesin, että soittaja oli Pinja.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Pinja soitti kotiin koko oleskelunsa aikana. Rymysin Iiron huoneen ovelle ja odotin kärsimättömänä, että saisin puhua Pinjan kanssa, mutta Iiro käänsi minulle selkänsä, jotta sai puhua rauhassa.
Kun puhelun loppui, kysyin, miksi Pinja soitti Iirolle eikä minulle, äidilleen.
– Se luotti muhun enemmän lentolippujen varaamisessa, Iiro sanoi ja katsoi minua jostakin kevätyön­ hämärästä.
– Mi-mitä? Tu-tuleeko se kotiin?
Vaalea läikkä hämärän keskellä nyökkäsi: Pinja oli palaamassa takaisin kotiin.
Tämän piti olla ilon päivä, olinhan kaivannut häntä niin paljon ja itkenyt tyhjää taloani, jossa tiskasin ja lakaisin, mutta nyt huomasin vain ärtyväni.
Olin jo tottunut olemaan yksikseni, enkä välttämättä jaksaisi taas huolehtia siitä, että yksi laittaisi kurkkua leivälle ja lukisi kokeeseen. Sadan vuoden yksinäisyyteni oli kutistumassa liian lyhyeksi.
Entä sukka! Minähän olin juuri vaarantanut kaiken maksaakseni Pinjan viimeisen laskun!
Näin punaista ja mustaa vuoronperään.
– Osaan minäkin varata lentoja, sihisin.
– Tietty osaat ja saatkin, sillä mulla ei ole luottokorttia, Iiro myönsi.
– Eikö vaihtarijärjestö maksa paluulentoa, ihmettelin.
Kuulemma ei. Ja siksi Pinjan piti palatakin, koska viimeinen erä oli edelleen maksamatta ja koska Pinja oli mennyt töihin ja jäänyt kiinni. Kate oli kuulemma ihan romuna.
– Kate? kysyin. Päässäni löi tyhjää.
– Pinjan äiti, Iiro muistutti.
– Se olen minä, muistutin puolestani, ja tunsin jotakin ylpeydentapaista, vaikka aika huteraa.

PÄIVITIN UUSIMPIA KUULUMISIA Marinan puutteessa Toivolle. Marina ei edelleenkään ollut halukas tulemaan Perryyn tai edes meille. Hän ei myöskään kutsunut minua brien väriseen olohuoneeseensa. Tuntui kuin hän olisi jostakin suuttunut, tai sitten kyse oli jostakin huolestuttavammasta.

Istuimme Toivon kanssa nuorisomestassa, jossa oli vähäpukeisia tyttöjä. Tunsin itseni lähinnä skimbaajaksi tilatessani tiskillä juotavaa farkuissa ja tällä kertaa ihan omassa puserossani. Huomasin Toivon silmien venyvän minua vähemmän pukeutuneiden puoleen ja ymmärsin suhteemme kaartavan viimeisessä mutkassa.

Se ei sanottavammin surettanut minua.

– Moi, sä olet Pinjan äiti!

Viereeni tupsahtivat pitkä ja pätkä, he jotka olivat käyneet kanssani jumpassa. Nyt he olivat hiprakassa ja kehuivat, miten jaksoin punnertaa miestenpunnerruksia enemmän kuin käskettiin ja laitoin samat painot kuin salin vahvimmat äijät.

– Mitä Pinjalle kuuluu? he kysyivät, vaikka taatusti tiesivät tyttäreni kuulumisista insta-whatsapp-twitter-face-linjalta paremmin kuin minä, heitä kun ei ollut blokattu ulos…

– Ihan hyvää sille kuuluu, mutisin mutta pudistin sitten päätäni. Ei hemmetti, tartuin pitkää käsivarresta:

– Ei kun, Pinja palaa kotiin.

– Whaaat? pitkä ihmetteli. Tätä ei ilmeisesti ollut jaettu missään somessa.
Eikä minullakaan ollut kanttia kertoa heille, miksi Pinja palasi.

– Sen tuli siellä kylmä, sanoin ja tuijotin tennarieni kärkiä.

Tytöt näyttivät hämmentyneiltä ja jotenkin pieniltä vähissä vaatteissaan. 

– Siellähän alkaa nyt talvi, kun meillä on kesä, muistutin.

– Aivan! he ilahtuivat ja nauroivat ja hoippuivat koroillaan ja saivat värikkäät juomansa, joita alkoivat imeä pilleillä söpösti.

Kun palasin pöytään, Toivoa kiinnosti, keiden kanssa olin jutellut­.

– Tosi vetävännäköisiä muijia! hän kehui kuin olisin joku hänen kaverinsa, jonka kanssa saattoi vertailla tarjontaa.

Join halpiskaljani yhdeltä istumalta, kaksikymmentä kulausta, hain takkini narikasta, joka oli maksanut enemmän kuin se takki, ja lähdin kotiin.

Tuulentiellä tuoksui tuomi ja omenapuut kukkivat.

TARKISTIN PINJAN SOMET, ja oli totta, ettei hän ollut kirjoittanut paluustaan­ Suomeen sanaakaan. Pitkästä aikaa tyttö kävi minua sääliksi, ja huomasin sääliväni häntä enemmän kuin itseäni, vaikka olin saanut Toivolta muistutuksen iästäni kuin märän rätin naamalle.

Pinja ei ollut vaihtanut Facebook-kuvaansakaan pitkään aikaan, mutta minun isälläni oli siellä uusi kuva: hän istui tutussa pihakeinussa liiankin tutun harmaapörrön kanssa. Isän ahavoitunut naama hymyili onnellisena, ja ruskea käsi oli kiertynyt Siwa-mummon harteille.

– Hyi helvetti! huusin ja heitin koneen sylistäni herättäen riehumisellani Iiron.

Hän kömpi unisena huoneeseeni ja istuutui sängynlaidalle.

– Mikä on, pikkuinen?

Olin niin järkyttynyt isän kuvasta, että en ensin huomannut, millä nimellä hän kutsui minua.

– Vähänkö ällöttävää! huusin ja osoitin konetta.

– Kappas Ekiä, Iiro nauroi.

– Ja tässähän lukee, että parisuhteessa.
– Parisuhteessa! parkaisin.
– Mä oksennan!

– Hienoahan se on, että vanhat ihmiset löytävät toisensa, Iiro sanoi­ ja katsoi minua tiiviisti.

Mitä hän tarkoitti? Ei kai hän meistä puhunut?

Ei puhunut. Hänellä oli muuta mielessään.

– Toi mummeli kävi täällä illalla ja kysyi, oltiinko me nähty jotain erityistä sen puolella toissapäivänä.

Kylmä koura puristi sisälläni pesusientä sormet valkoisina. Hyistä vettä tihkui.

– Mitä se mahtoi tarkoittaa? kysyin­ ääni vapisten.

– Se oli pyytänyt poliisit käymään, koska sillä oli käynyt varkaita sillä välin kun se oli piipahtanut kaupungilla, Iiro sanoi ja katseli minua.

– Mitä siltä oli viety? kysyin, ja huuleni olivat hiekankuivat.

– Jokin arvoesine, Iiro sanoi.
– Yksi mutta tosi arvokas.

Aloin hyräillä. Hyräilin aina Pinjallekin silloin, kun se oli ollut vauva ja vaikuttanut levottomalta.

– Tuliko ne poliisit? kysyin niin neutraalilla äänellä kuin osasin.

– Tuire-pieni, Iiro sanoi taas ja silitti minua tukasta.

Sitten hän meni nukkumaan jättäen minut yksin sirkuttavaan ja pörisevään ja huolta humisevaan kevätyöhön.

Jatkuu ensi numerossa.