Pitkästä aikaa asiat sujuvat Karoliinan akateemisessa pätkäprojektissa, ja ero Villestä tuntuu todellisemmalta kuin koskaan. Mutta miksi siviilipalvelusmies Matias on niin etäinen ja vaikea?

Voit kuunnella jatkiksen myös kuunelmana

Oli kulunut kuukausi siitä, kun olin aloittanut työni filosofian laitoksella. Oli korkea aika, että tapaisin laitoksen ainoan tutkijan, joka oli saanut aikaan jotakin tieteelliseksi julkaisuksi laskettavaa viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Tähän asti olin kommunikoinut Helke Komulaisen kanssa ainoastaan sähköpostin välityksellä. Filosofian laitoksen homeongelma oli karkottanut hänet yliopiston käytäviltä ja pakottanut hänet määräämättömäksi ajaksi etä­työhön.

Pyöräilin kaupungin läpi edellisvuonna valmistuneeseen, uutuuttaan hohkaavaan kerrostalotorniin ja nousin hissillä talon yhdeksänteen kerrokseen. Perille päästyäni soitin ovikelloa. Kuulin askeleita ja sitten ovea raotettiin.

– Tulitko sä laitokselta vai kotoa? varautunut naisääni kysyi.

– Kotoa.

Ovi raottui vähän enemmän, ja nyt näin Komulaisen. Hän oli pienikokoinen, vähän minua vanhempi nainen, joka oli pukeutunut
jakkupukuun.

Arvioiva katse kävi minut läpi päästä varpaisiin.

– Onko sulla ollut nuo vaatteet päällä laitoksella?

– On.

– Oletko sä pessyt niitä tässä välissä?

Yritin muistella vaatteiden pesuhistoriaa. Paidan ja alusvaatteet olin ottanut aamulla suoraan puhtaasta pyykistä, mutta hameen materiaali oli sellainen, ettei siinä näkynyt lika. Oli täysin mahdollista, etten ollut pessyt sitä lainkaan sen jälkeen, kun olin ostanut sen kaupasta.

Komulainen veti hiljaisuudestani omat johtopäätöksensä. 
– Mikä sun vaatekoko on? hän kysyi.

– 38.

– Pieni hetki.

Ovi loksahti jälleen kiinni. Odotin hetken, ja Komulainen palasi. Hän ojensi minulle kaupan avaamattoman muovipakkauksen, joka sisälsi nähtävästi naisten XL-kokoisen oloasun.

– Se on varmaan vähän liian iso, Komulainen pahoitteli.
– Mä annoin viimeisen sun koon eilen mun ystävälle, joka vei ensin mun papereita Kelalle ja tuli tänne kahville. Kelalla on ihan hirveä sisä­ilma.

Olin astumassa Komulaisen asuntoon vaihtamaan vaatteita, mutta hän ei päästänyt minua sisään.

– Sä voit vaihtaa tuolla käytävän päässä. Siellä on parveke, jolla käy harvoin kukaan. Ota tänne sisään vain arvotavarat. Kännykkä, lompakko ja tietokone. Jätä muut kamat tähän ovensuuhun, ei niitä kukaan vie.

Alistuin kohtalooni ja noudatin Komulaisen ohjeita. Hytisin puolipukeissa tuuletusparvekkeella, kun vanha mies kurkisti ovesta ja astui sisään.

– Taidat olla Komulaisen vieraita, hän sanoi.
– Näin, kun kävelit tänne tuolta parkkipaikalta.

…ja ajattelit tulla katsomaan, kun riisuudun, täydensin lausetta mielessäni.

Vanha mies pisti tupakaksi, vilkuili samalla paljaita sääriäni.
– Miten se on, onko se kokonaan hullu vai puolihullu? hän kysyi.

Tuokiota myöhemmin istuin Helke Komulaisen keittiössä. Join lämmintä vahvaa teetä, jota Komulainen oli valmistanut minua varten. Päässäni oli kertakäyttöinen hiusmyssy, ja muu kehoni oli verhoiltu säkkimäiseen valkoiseen trikoo-oloasuun, jonka hihat ja lahkeet olin kiertänyt rullalle.

– Mä olen pahoillani tästä, Helke Komulainen sanoi.
– Mutta viime kerran, kun joku tuli suoraan laitokselta mun luokse käymään, mä olin tunnin sisällä päivystyksessä vakavien hengitysvaikeuksien vuoksi. Mulla meni kaksi viikkoa palautua työkuntoon. Enkä mä uskalla ottaa riskiä, että tämä asunto pääsisi jotenkin saastumaan. Näyttää, että mä voin ehkä asua täällä pidempään.

– Ei se mitään, vastasin.
– Tärkeintä on, että me tavataan.

– No, miten siellä kaikki voivat? Järvinen ja Vinhanmäki ja kumppanit.

Komulainen nojautui eteenpäin kuin olisi halunnut varmistaa, ettei vähäisinkään tiedonmurunen menisi häneltä ohi. Etä- ja yksintyöskentelyä oli nähtävästi kestänyt jo niin kauan, että työyhteisö oli alkanut näyttäytyä Komulaiselle ruusuisessa valossa. Pois muistista olivat pyyhkiytyneet käytävillä kerrotut pakkonaurettavat vitsit ja puuduttavat, huonosti organisoidut kokoukset. Ne olivat korvautuneet nostalgisilla kuvilla, joissa käytiin virkistäviä keskusteluja vesiautomaateilla ja jaettiin kollegiaalista apua monistuskoneen huristessa lempeästi taustalla.

Sikäli kuin Komulaisen olemuksesta saattoi päätellä, hän olisi voinut tappaa, jos olisi saanut atk-tukihenkilön asumaan naapurihuoneeseen.

– Vinhanmäki opettelee tieto­koneen käyttöä, sanoin.
– Lähinnä se kyllä pelaa sillä verkossa sakkia.

– Sekin on niin mahtava vanha pieru, Komulainen kommentoi, ja minun oli vaikea yhdistää ronskeja sanoja hillittyyn olemukseen.

Katselin Komulaisen jakkupuvun alta pilkottavaa, vasta silitettyä paitapuseroa, ja yhtäkkiä minun kävi häntä vähän sääliksi. Mietin, sonnustautuiko hän jakkupukuun aamulla silloinkin, kun hän ei tulisi tapaamaan ketään, vai viettikö hän päivän suosiolla yöpaidassa, söi näkkileipää ja karkkia ja sortui yhä useammin katsomaan ostostelevisiota, vaikka hänen olisi pitänyt kirjoittaa työhakemuksia.

Viimeinen mielikuva ei kylläkään koskenut Komulaista. Se oli oma muistoni niiltä parilta kuukaudelta, jotka olin ollut valmistumisen jälkeen työtön. Toimettomuus ei ollut todellakaan sopinut minulle. En ymmärtänyt, miten
Komulainen jaksoi pitää elämänsä ryhtiä yllä yksin päivästä toiseen.

– Entä Kultala? Komulainen kysyi.

Äänessä oli tuskin havaittava, kirpeä sävy. Ilmeisesti välimatka filosofian laitoksen todellisuuteen ei ollut palauttanut aivan kaikkia ihmisiä Komulaisen suo­sioon.

– Joko sä olet tajunnut, että siinä on nainen niin väärällä paikalla kuin vain voi olla? Se myy kollegansa tuosta noin vain, jos se saa vastineeksi lannoitetta ja elintilaa pelargonioilleen.

En ollut välttämättä eri mieltä, mutta yritin olla lisäämättä tulta Komulaisen liekkeihin. Jo Kultalan satunnaisista puheista olin saanut sen käsityksen, että homeongelman paljastuttua Komulaisen ja Kultalan entisestäänkin heikot
välit olivat kärjistyneet ilmiriidaksi. Komulaisen mielestä Kultala ei kantanut vastuutaan laitoksen johtajana, ja Kultala puolestaan tahtoi nähdä Helke Komulaisen luulosairaana ja luonnevikaisena.

– Romahduksen jälkeen se ei ole ollut tehtäviensä tasalla, Komulainen sanoi.
Herkesin silti uteliaaksi. Vihamiehiltä sai usein kuulla hyödyllistä informaatiota.

– Minkä romahduksen?

Odotin kuulevani selvityksen Kultalan tuoreesta akateemisesta loppuunpalamisesta, joka olisi auttanut selittämään hänen tämänhetkistä puutarhaintoiluaan.

– Neuvostoliiton, Komulainen sanoi.
– Sehän oli aikansa johtava marxilaisen filosofian tutkija. Kommunismi ei vain ole enää ollut ihan niin suuressa huudossa kuin joskus.

Vuonna, jolloin Neuvostoliitto oli muuttunut Venäjäksi, olin ollut seitsemänvuotias. Mikäli Komulaisen puhe piti paikkansa, filosofian laitos oli ollut samassa jamassa viimeiset 22 vuotta. Ajatus tuntui minusta vähän liian masentavalta, joten kampesin keskustelun Komulaisen nykyiseen tutkimusaiheeseen.

– Mitä sulla on tällä hetkellä työn alla? 

– Mä tutkin homekeskustelua. Täsmällisemmin mä yritän käsitteellistää, mistä me puhumme, kun kysymme, onko hometta ilmiönä ”olemassa”?

Viimeisen sanan kohdalla Komulainen teki lainausmerkit.

– Olemassa? 

– Niin. Miten ”olemassa oleminen” keskustelussa määritellään? Se palaa tähän klassiseen perus­ongelmaan. Jos jokin olio on olemassa, on tarpeetonta lisätä sitä koskevaan väitelauseeseen erikseen mainintaa olemassaolon ominaisuudesta. Ja jos taas jokin olio ei ole olemassa, ei voida sanoa erikseen, ettei se olisi olemassa. Koska sellaiselta oliolta ei voida kieltää mitään, joka ei ole edes olemassa. Mä haluan antaa oman panokseni tähän filosofiseen keskusteluun siitä, mikä on erilaisia entiteettejä koskevien olemassaoloväitteiden luonne.

Komulainen lämpeni omille ajatuksilleen mutta piti sitten tauon, odotti selvästikin, että minä tekisin sen, mistä oli ollut puhetta: ohjaisin hänen tieteellistä työtään kohti kansainvälistä huippua. 

Nielaisin. Niin kasvatustieteen vastavalmistunut tohtori kuin olinkin, en kokenut olevani aivan pätevä vastaamaan Komulaisen haasteeseen.

Kun kahta tuntia myöhemmin kävelin syksyisen kaupungin läpi ja talloin jalkakäytäville pudonneita lehtiä, olin sitä mieltä, että keskustelumme olisi voinut sujua huonomminkin. Jos olin tulkinnut Komulaisen reaktioita oikein, hän ei ollut huomannut jatkuvaa bluffaamistani. Olin nojannut turvallisiin kysymyksiin ja lähinnä pitänyt Komulaista itseään äänessä: Mikä hänestä tuntui tällä hetkellä oleellisimmalta ongelmalta? Miten hän oli tähän mennessä yrittänyt lähestyä sitä? Oliko jotakin, mitä hän ei ollut vielä kokeillut mutta mikä vaikuttaisi kiinnostavalta mahdollisuudelta?

Erotessamme Komulainen oli joka tapauksessa vaikuttanut innostuneelta. Hän oli puristanut kättäni kolmesti, melkein halannut minua ennen kuin oli muistanut mahdollisesti kantamani itiökannan. ”Susta oli aivan suunnattomasti hyötyä”, Komulainen oli väittänyt. ”Yksin mä olisin miettinyt seuraavaa askelta ainakin vielä vuoden.”

Mitä tuli Komulaisen varsinaiseen työhön, en ollut millään tavalla viisastunut siitä, oliko hän tekemässä vuosisadan filosofista läpimurtoa vai koostuiko hänen työnsä oman homehelvetin puolivillaisesta teoretisoinnista. Olisi tarvittu joku muu kuin minä huomaamaan se kohta, jossa hän laski yhteen kaksi ja kaksi ja sai tulokseksi viisi.

Bluffia tai ei, Komulaisen tapaaminen sai minut joka tapauksessa tuntemaan, että päivän urotyöt oli kohdallani suoritettu. Hengitin syysilmaa syvälle sisääni, otin sitä talteen ennen kuin taas joutuisin homelaitokselle riutumaan. Tunsin, miten tuuli viilensi kasvojani ja olin hetken vain olemassa, miten tahansa tuo olemassaolo sitten määriteltäisiinkin. 

Saapuessani perille yliopistolle näin yllätyksekseni Villen, joka istui pihan penkillä lähellä lounasruokalaa. Kävelin hänen luokseen.

– Ei kai meidän pitänyt tavata tänään? Vai teinkö mä sulle vahingossa oharit? Anteeksi.

– Mä tulin tänne muuten vain, Ville rauhoitteli.
– Satuin ajamaan ohi ja kävin syömässä. Mutta onko sulla kiire?

Pudistin päätäni. Ville taputti penkkiä ja noudatin kutsua, istuuduin hänen viereensä.

Vaikka erosta oli jo seitsemän kuukautta, minusta oli tuntunut vasta viimeisten viikkojen aikana, että suhteemme olomuoto oli alkanut muuttua. En enää kokenut tuntevani Villeä samaan tapaan kuin ennen. Hän oli etäämpänä, melkein tavoittamattomissani. En olisi voinut riidellä hänen kanssaan yhtä luottavaisesti kuin aiemmin, koska en ollut enää täysin varma siitä, että riita jatkuisi kunnes päätyisimme sovintoon.

Kun asiaa ajatteli tarkemmin, se oli vähän niin kuin Komulaisen aiemmat kysymykset olemassaolosta. Kun jokin oli olemassa, sen olemassaolosta ei tarvinnut erikseen tehdä numeroa. Ja kun se ei ollut, kaikista kysymyksistä tuli äärettömän paljon vaikeampia. 

– Mitä mieltä sä olet? Ville kysyi.

Havahduin ajatuksistani ja tajusin, että Ville oli puhunut minulle kaiken aikaa.

– Anteeksi, mä taisin taas unohtua miettimään jotain. Mulla oli pitkä työpalaveri tänään. Sen asiat pyörii mielessä.

– Ei se mitään, Ville vastasi mutta kuulosti vähän loukkaantuneelta. 

– Anteeksi, totta kai se on tär­keää. Mitä sä kysyit? 

Ville huitaisi kättään, sai sitten ajatuksen ja jakoi sen heti:
– Olinko mä tuollainen silloin, kun me oltiin yhdessä?

– Millainen?

– Etten mä kuunnellut. Että mä mietin vain töitä.

Oli vaikea olla hymyilemättä. Mietin, kuinka hellävaraisesti tieto oli syytä jakaa.

– Kyllä sä voit sanoa suoraan, Ville jatkoi.

– No olit sä. Ainakin sen jälkeen, kun sulla alkoi olla yrityksen kanssa kiireitä.

– Mä olen pahoillani. Olisit sanonut. 

Hymyilin taas. Se ei täysin torjunut kipua, joka säteili vieläkin pinnan alla. En ollut osannut ennakoida oikein, mitkä murheistani jäisivät minuun senkin jälkeen, kun ero oli varmistunut. Toisin kuin olin pelännyt, minua ei yleensä enää huolettanut se, olinko tehnyt oikean ratkaisun. Ja sitten oli näitä yllätyksiä, kuten se, että minua edelleen välillä suretti, miten yksin olin suhteessamme jäänyt.

– Kyllä mä sanoin, vastasin.

– No olisit sanonut niin, että mä kuulen.  

– Ai laittanut pyssyn ohimolle keskellä yötä ja alkanut tilittää?

– Vaikka. Mieluummin mä sen olisin ottanut kuin tämän.

Suru päästi minut otteestaan, nämä hetket eivät nykyään kestäneet kuin sekunteja. Haamukipua, ajattelin, säteilyä todellisuudesta, joka ei ollut enää totta. Ei ollut Villen tapaista epäillä itseään, ja niin virkistävää kuin se välillä olikin, en tahtonut jättää hänelle väärää vaikutelmaa. 

– Ei se siitä ollut kiinni. Oli tylsää, ettet sä aina kuunnellut mua ja teit niin paljon työtä, muttei se siitä ollut kiinni.

– Mistä sitten? Ville kysyi.

– Ollaanhan me siitä puhuttu.

– Ehkä mä en ole vielä kuunnellut.

Helken tapaamisen jäljiltä olin aivan liian väsynyt käymään toista niin vaativaa keskustelua. 

– Sariannan häät on ihan kohta, sanoin.
– Voisitko sä ehkä pitää huolta siitä, että ihmiset saa autonsa kirkolla järkevästi parkkiin? Mulla on sinä päivänä kädet muutenkin täynnä työtä.

Jos Ville tuntuikin ajautuvan kauemmaksi minusta, kokonainen joukko filosofeja oli melkein huomaamattani lähentynyt sydäntäni.

Laitoksen henkilökunta oli alkanut käydä minulle niin tutuksi, etten aina osannut pitää heidän ongelmiaan ongelmina. Varsinaisen tehtäväni suorittamisen kannalta se oli tietysti pulmallista, mutta juuri tänään minun ei tehnyt mieli olla suuri uudistaja vaan ainoastaan vaatimaton osa porukkaa.

Kulkiessani harmaaparran huoneen ohitse huomasin, että Vinhanmäki oli syventynyt tieto­konesakkiin. Mies oli tätä nykyä valjastanut kaikki loogiset kykynsä selättääkseen koneen sakkistrategiat, jopa siinä määrin, että hänen päiväunensa olivat alkaneet jäädä väliin. Minun olisi ehkä ollut syytä yrittää kanavoida tämä teknisten taitojen kertyminen siihen, että Vinhanmäki vastaisi opiskelijoiden sähköposteihin, mutta toistaiseksi pidin muutosta askeleena oikeaan suuntaan.

Itsemurhafilosofi Kosti Järvisen huoneessa oli edelleen hiljaista, mutta päätin tulkita asiantilan niin, että Järvinen piti kenties vain taukoa näppäimistön näpyttelystä. Mistä tiesin, mitä kaikkea hän oli saanut aikaan vieraillessani Helke Komulaisen luona? Hiivin ohitse, etten häiritsisi Järvisen keskittymistä. Jos kuningasajatus oli muodostumassa, en tahtonut tulla sen tielle.

Käytävän päässä pysähdyin hengittämään Kultalan huoneesta kantautuvaa mullan tuoksua. Olin alkanut välillä pistäytyä siellä vilkaisemassa, miten nukkatyräkkini eli paha poika jaksoi. Vaikka suhde kasviin oli muodostettu petoksen merkeissä, se tuntui minusta koko ajan todemmalta. Kun Kultala esitteli minulle nukkatyräkin paremmasta voinnista kertovia pieniä merkkejä, minusta tuntui kuin olisin oikeasti tuonut kasvin kotoani sen sijaan, että olin hankkinut sen puutarhamyymälästä  luodakseni Kultalan ja minun välille valheellista läheisyyttä.

– Karoliina! Kultala huudahti, kun hän huomasi minut.

Mervi kiikutti käytävään pelargonian ruukkuineen ja osoitti minulle pientä vihreää silmua sen juuressa.

– Katso nyt, hän sanoi.
– Vain pari viikkoa, ja meidän tuhmeliini levittää siemeniään.

– Onko se mun pahasta pojasta?

– Mistäpä muualtakaan? Nämä mun vanhat kasvit osaavat kyllä olla ihan kiltisti.

Tunsin hienoista äidin ylpeyttä, ja jatkoin matkaani hymyillen.

Hymy kuivahti kasvoilleni vasta, kun huomasin, että käytävän viimeinenkin sohva oli tyhjä. Toisin kuin muiden filosofien, Matiaksen kanssa välimme olivat paremminkin viilenneet kuin lämmenneet viime aikoina. Baari-illan jälkeen hän oli pitänyt selvästi etäisyyttä minuun. Hän ei lojunut enää sohvalla tai nojatuolilla vaan uppoutui keksimiinsä työtehtäviin, kirjoitteli jotakin tietokoneellaan ja pysytteli lopun aikaa asiallisena. Hän ei kiusoitellut minua eikä myöskään ehdotellut lounaita tai lasillisia.

Yksi huoli vähemmän, yritin ajatella. Minä en ollut niitä ihmisiä, jotka olisivat osanneet navigoida työpaikkaromanssin läpi, ja Villen ja minun erosta oli joka tapauksessa vain vähän aikaa. Eikö minun ollut ollut tarkoitus elää yksin, aikuistua, itsenäistyä, ottaa selvää, millainen ihminen olin omillani?

Siitä huolimatta vähän kaihersi.

Kokoushuone oli tyhjillään ja otin sen haltuuni, laskin pöydälle kaksi kassillista askartelutavaraa. Sariannan hääjärjestelyt olivat alkaneet vallata arjestani yhä suurempia palasia, ja nyt aioin röyhkeästi käyttää siihen myös osan työtunneistani. Joskus oli sentään hyötyäkin siitä, ettei filosofian laitoksella seurattu niin tarkkaan, mitä kukin työntekijä sai päähänsä puuhailla.

Mikäli olisin tiennyt, mihin olin ollut ryhtymässä, kun olin tarjoutunut hoitamaan Sariannan hääjärjestelyt, olisin harkinnut hanketta toiseen kertaan. Mutta olin ollut voimaton Sariannan huonosti peittelemän pettymyksen edessä.

Opintojen, työn, lasten ja tarmottoman puolison aiheuttamien paineiden keskellä Sarianna oli kertonut, ettei hän sittenkään jaksaisi järjestää itselleen haaveilemiaan häitä vaan menisi naimisiin maistraatissa parin todistajan läsnäollessa. ”Elämää se vain on”, Sarianna oli sanonut, mutta haikeus oli kuultanut sanoista läpi. Siinä vaiheessa minä olin vielä ollut yhdessä Villen kanssa. Olin ollut väsynyt kaikkiin niihin kompromisseihin, joita elämä tuntui meiltä vaativan, ja olin ilmoittautunut vapaaehtoiseksi. Mitä muuta tekemistä minulla muka olisi, kun Ville oli illat töissä ja minä saattaisin olla työtön? Kuinka vaikeaa häiden järjestäminen muka saattoi olla?

Melko vaikeaa, olin saanut todeta. Sariannan budjetti oli tiukka. Se tarkoitti esimerkiksi sitä, että hallussani oli nyt 200 tulitikkurasiaa, joista minun pitäisi päällystää ja koristella karkkirasiat yhtä monelle vieraalle.

Ensin tyhjensin tulitikkuaskit kokouspöydälle. Kahdestasadasta tulitikkurasiasta syntyi yllättävän suuri kasa tikkuja.

Kosti Järvinen sattui oviaukkoon. Hän pysähtyi ja katsoi toimiani vähän epäillen. 

– Sattuisiko sulla olemaan sytytysnestettä? kevensin. 

Järvinen mumisi jotakin tuttuun vaimeaan tapaansa. Tein pienen eleen, ja hän nosti äänenvoimakkuuttaan. 

– Kyllä mulla ehkä olisi auton peräkontissa, Järvinen toisti ja raapi päätään.
– Käynkö hakemassa?

– Mä vain vitsailin, selitin hiukan häkeltyneenä siitä, kuinka valmis Järvinen nähtävästi oli yliopiston tuhopolttoon.
– Mä teen näistä hääkarkkeja. Rasioita hääkarkeille.

Näytin Järviselle askarteluliikkeestä malliksi saamaani rasiaa, ja Järvinen käänteli sitä käsissään.

– Menetkö sä naimisiin? hän kysyi.

Erotin jo Järvisen perusilmeettömyyden takaa hillittyjä tunnereaktioita. Kun olin nähnyt Järvisen humalaiset tunnekuohut, saatoin nyt tunnistaa niiden maltillisemmat, selvät versiot, vaikkeivät Järvisen kasvojen lihakset juuri liikkuneet. Nyt vaikutti siltä, ettei ajatus naimisiinmenostani ollut Järviselle mieleen.

– Autan ystävää, sanoin.
– Mä olen kaaso.

– Sehän mukavaa, Järvinen vastasi.
– Sinä se sitten jaksat olla ihmisille avuksi. 

Ihailevasta katseesta päätellen olin kovaa vauhtia antamassa itsemurhafilosofillemme syyn elää. Järvinen jäi seuraamaan puuhiani. Levitin pöydälle muut askartelutarvikkeet: paperit, nauhat, koriste­kukkaset, nallekarkkipussit. Kauan en antanut myöskään ihailijani seisoa toimettomana.

– Sä voit leikata mulle papereita, jos haluat, sanoin.

Järvinen istuutui alas. Hän otti sakset ja alkoi leikata minulle päällyspaperia.

– Kelpaako tämä? hän kysyi.

– Joo, se on tosi hyvä.

Sopuisan kahdenolomme keskeytti kohta Mervi Kultala, joka kurkisti sisään.

– Mitä te teette? 

– Hääkoristeita, Järvinen ja minä vastasimme yhteen ääneen.

– Ai kun ihanaa. Mä autan. Mä olen aika kätevä käsistäni, vaikka itse sanonkin.

Kultala asettui rivin jatkoksi ja otti vastuulleen rasian päällyksen kukkaiskoristelun. Liukuhihnatyönä urakka eteni rivakasti. Järvinen leikkasi paperin, minä liimasin sen rasiaan, Kultala koristeli rasian kukkasin.

– Näetkö Karoliina? Kultala kysyi.
– On meillä sentään täällä hyvä tiimi, vai mitä?

Hymyilin ja myönsin. Katsoin tällä kertaa sormien läpi sitä, ettei hääkarkkirasioiden koristelu ehkä täysin toteuttanut filosofian laitoksen perustehtävää. Ainakin Sari­anna saisi kauniit hääkarkit, jos mitään pysyvää ei pätkäprojektistani  seuraisikaan.

Kultala keitti kahvia. Sen tuoksu ja puheensorinamme katkaisi kai Harmaaparran ja sakin välisen lumouksen. Ainakin hän pistäytyi hetken kuluttua huoneeseen.  

– Täälläkö sitä nyt sitten seurataan yliopiston visiota? hän naljaili, mutta niin näyttivät seura ja kahvi kelpaavan hänellekin.

Annoin Vinhanmäen tehtäväksi täyttää laatikot nallekarkeilla. Siinä kohden tuotantolinjamme kärsi tosin melkoisesta hävikistä. Ainakin puolet Vinhanmäen nakkisormien läpi kulkevista nallekarkeista päätyi Harmaaparran omaan suuhun.

– Karkkipalkka, sanoin.
– Ihan reilua. Mutta jätä nuo punaiset, ne sopii niin hyvin väreihin. 

– Anna minullekin, Kultala ojensi käsiään karkkeja kohden.
– Näyttävät niin herkullisilta.

Heitin Kultalalle yhden pusseista. 

– Kosti? kysyin ja ojensin yhden pussin myös Järvistä kohden.

– No ehkä sitä pari voisi maistaa, Järvinen myöntyi.
– Jos niitä tosiaan riittää.

Sata valmista karkkirasiaa myöhemmin olimme kaikki tukevassa sokerihumalassa. Tunsin oloni epäilyttävän pirteäksi ja myös hieman pahoinvoivaksi. Kultala koristeli rasioita runsaalla kädellä, ja Järvisen sakset tekivät yhä suurpiirteisempää jälkeä. Vinhanmäki oli alkanut kertoilla vitsejä. Se oli hänessä miellyttävä, uusi piirre, jonka ainoa varjopuoli oli, etten ymmärtänyt, mille minun olisi pitänyt nauraa.

– Yritetään uudestaan, Vinhanmäki sanoi ja puhui tällä kertaa hitaasti kuin viisivuotiaalle lapselle.
– Werner Heisenberg, Kurt Gödel ja Noam Chomsky kävelevät baariin. Heisenberg sanoo toisille: ”Tämä on selvästikin vitsi, mutta mistä voimme päätellä, onko se hauska vai ei?” Gödel vastaa: ”Me emme voi tietää, koska olemme vitsin sisällä.” Chomsky sanoo: ”Tietysti se on hauska. Kerrot sen vain väärin.”

Muut nauroivat, minä heidän mukanaan, tälläkin kertaa tosin vain kohteliaisuudesta. Samassa näimme Matiaksen kulkevan käytävällä ohi. Kultala huusi hänen jälkeensä. Matias perääntyi takaisin kynnykselle.  

– Liity seuraan, Kultala sanoi. 
– Me ollaan kaikki täällä. Saat nalle­karkin.

Matias epäröi mutta käveli kuitenkin sisään. 

– Tässä sulle yksi punainen, Kultala sanoi.
– Vaikka Karoliinan mielestä ne pitäisi jättää rauhaan.

– Kiitos, Matias sanoi ja söi karkin.

– No älä nyt vain seiso siinä, Kultala hössötti.
– Istu alas. Nauti elämästä. 

Matias totteli ja istuutui pöydän ääreen, vaikkakaan elämästä nauttiminen ei tullut hänen olemuksestaan aivan heti mieleen. Hän ei olisi voinut sijoittua kauemmaksi minusta vaikka olisi yrittänyt. 

Syvennyin rasian päällystämiseen tunnontarkasti ja tein silti kömpelömpää jälkeä kuin yhdenkään aiemman rasian kohdalla.

– Mikä se niin Matiasta mietityttää? Kultala kysyi.

– Miten niin? Matias vastasi.

– Sä olet nykyään niin hiljainen.

Vilkaisin Matiakseen, joka kohautti olkiaan ja hymyili vaisusti. Vinhanmäki yritti piristää tunnelmaa, nostaa sen aiempiin korkeuksiin.

– Otetaanpa Karoliina vielä yksi, hän sanoi.
– Nyt tarkkana. Hegel tulee kotiin työmatkalta ja löytää vaimonsa sängystä. Kun hän avaa vaatekaapin, hän löytää parhaan ystävänsä alastomana kaapista. Hegel kysyy: ”Mitä sinä teet täällä? Ystävä vastaa: ”Jokaisen täytyy olla jossakin.” Ymmärrätkö? Jokaisen täytyy olla jossakin.

Vinhanmäki nauroi sukkeluudelleen, mutta aivoni eivät pystyneet suoriutumaan niille annetusta tehtävästä. Hegelistä tuli ainoastaan mieleeni Helke Komulainen. 

– Helke lähetti kaikille terveisiä, sanoin ja vaihdoin puheenaihetta, toivoin, että voisimme jättää huumorintajun ja sivistyksen puutteeni hetkeksi rauhaan.
– Se viimeistelee artikkelia. Se tuntui kaipaavan teitä.

Muut mutisivat kiitoksiaan. 

– Pitäisi käydä sen luona useammin, valitti Järvinen.

– On kyllä tosiaan jäänyt, Vinhanmäki jatkoi.

– Se on ihan käytännöllisestikin katsoen niin vaikeaa, Kultala sanoi ja vaimensi äänensä supatukseksi.
– Yritin kerran viedä Helkelle sen vanhoja kirjoja täältä laitokselta, ja se katsoi kuin mä olisin tarjonnut sille ruttovirusta. Ja sitten se pyysi mua riisumaan kaikki vaatteet.   

Kultala piteli sydänalaansa kuin ei olisi toennut järkytyksestä vieläkään. Helken mainitseminen näytti muistuttavan kaikkia homesai­rauksien riskistä, koska seurasi epätahtinen yskäisyjen sarja. Järvinen kävi avaamassa tuuletusikkunan.

– Joo, mulla on tuolla tuota juttua, Matias sanoi ja lähti.

Tunnelma ei ollut palautuakseen, vaikka Matias oli poissa. Nallekarkit kävivät vähiin. Siirsin osan karkeista valmiista rasioista tyhjiin. Ajatus kai oli tärkein?

– Mä rakastan häitä, Kultala huokaisi.
– Sitä kukkien paljoutta ja hyvää ruokaa ja elävää musiikkia…

Musiikkia.

Sydämeni jätti lyönnin väliin.

Tämä ei voinut olla totta. En ollut hankkinut Sariannan häihin musiikkia. Olin luvannut, etteivät hänen häänsä olisi kompromissi, ja sitten en ollut järjestänyt musiikkia.

Järvinen tarjosi minulle pussin viimeistä nallekarkkia.

– Ei nyt, sanoin.
– Mua oksettaa.

Jos joskus olisin tarvinnut oman työhuoneen, niin nyt. Työhuoneiden lukittujen ovien suojissa ihmiset saivat hermoromahduksensa, pitivät piilopullonsa ja söivät suklaalevyjä yhdeltä istumalta. Sen jälkeen he avasivat oven, tervehtivät vastaantulijoita ja teeskentelivät normaalia entiseen tapaan. 

Pätkätyöläinen, jolla ei ollut omaa työhuonetta, joutui esittelemään mielenterveytensä heikot hetket julkisesti. Etsin tilaa, jossa luhistumiseni aiheuttaisi vähiten vahinkoa, ja luikahdin monistuskoppiin. Happi kulki huonosti keuhkoihini. Yritin turhaan rakentaa kopiopaperista riittävän tiivistä paperipussia, johon voisin hengittää. Olin kaiketi jo käyttänyt kaikki päivän askarteluresurssini Sariannan hääkarkkeihin.

I accept myself, kuiskasin. I accept the universe. I embrace life.

Sanoilla ei ollut minkäänlaista tehoa.

– Helvettiin koko youtubegurupaska, tuiskahdin ääneen.

Se auttoi vähän. Sain ilman kiertämään keuhkoissani. Sen jälkeen paniikki asettui tavallista voimakkaammaksi itsesääliksi.

Minun ei olisi ikinä pitänyt ryhtyä Sariannan kaasoksi. Kuka minä olin lupaamaan ihmisille, ettei heidän elämänsä tai häänsä olisi kompromissi? Kuka minä olin asettumaan heidän ja maailmankaikkeuden väliin? Ei olisi pitänyt yrittää olla niin täydellinen käly ja ystävä ja hyvä ihminen, kun en oikeasti ollut.

Matias törmäsi sisään kopioitava paperinippu kädessään. Se tästä vielä puuttuikin. Se tästä vielä puuttui, että minun piti kohdata hänet päivästä toiseen, aina yllättäen, aina niin etten ollut parhaimmillani. Matias oli kääntyä kannoillaan mutta astua sitten kuitenkin sisään.

– Mikä on, Karo? hän kysyi. 

Lempinimi sai minut melkein itkemään. Matias ei ollut kutsunut minua Karoksi sitten baari-iltamme. Hänen äänensä oli lempeä, ei enää niin etäinen ja tyly ja kummallinen kuin aiemmin. 

– Ei mikään, sanoin.
– Mä tarvitsin vain hetken. Mulla ei ole omaa työhuonetta. Mä en voi oikein mennä minnekään muualle, jos mä tarvitsen vähän omaa aikaa. 

Matias pyysi heti anteeksi ja perääntyi.

– En mä tarkoittanut, että sun pitäisi lähteä, kiirehdin sanomaan.
– Jää vain. Jos sua ei haittaa. 

Mitään sanomatta Matias meni kopiokoneen luokse ja laittoi koneen monistamaan papereita. Hän vilkaisi minuun. 
– Kerro, jos mä voin auttaa. 

– Mä olen pilannut Sariannan häät. Mä lupasin järjestää sille mahtavat häät. Sarianna on ansainnut ne, se ei ikinä pyydä keneltäkään mitään. Ja nyt mä olen pilannut koko illan. 

– Oletko varma, ettet sä liioittele? Vai mitä sä olet mennyt tekemään? Kavaltanut niiden hää­rahaston? Syönyt nallekarkit? Pussaillut sulhasen kanssa? 

Nauroin vähän. Vitsi oli kenties heikko, mutta ainakin ymmärsin sen, mikä oli helpotus harmaaparran älykkösutkautusten jälkeen.

– Mulla ei ole bändiä, sanoin ja vuodatin sitten kaikki huoleni. 

– Sen piti olla Sariannalle yllätys. Mä lupasin hoitaa sen, mutta mä olen unohtanut täysin. Miten sen voi unohtaa? Kuka järjestää häät muttei muista hankkia sinne musiikkia? En mä saa ketään tällä varoitusajalla ensi perjantaiksi. Mun pitää itse soittaa siellä huuliharppua. 

– Osaatko sä soittaa huuliharppua?

– En. Miten mä olen saattanut olla näin tyhmä?

Matias harkitsi.
– Mä voin soittaa pari puhelua, hän sanoi sitten.

– Ei se auta. Mä olen jo soittanut joka paikkaan. Ne vain nauraa, siis jos ne edes ylipäätään vastaa puhelimeen.

– No mä kokeilen kuitenkin, Matias sanoi.
– Mä en lupaa mitään, mutta mä yritän.

– Meidän bändi voi tulla, Matias sanoi palatessaan muutaman minuutin kuluttua kopiohuoneeseen.

– Sulla on bändi? kysyin.

Oli vaikea ymmärtää, miksi se yllätti minut. Olin kai kuvitellut siviilipalvelusmiehen tehtävän pysyväksi ja kokonaisvaltaiseksi ihmisen ominaisuudeksi. En ollut ottanut huomioon, että Matiaksella voisi olla elämä palveluksen ulkopuolella. 

– Joo, Matias vastasi, meni kopiokoneelle ja keräsi valmiit monisteensa.
– Se nyt on sitä musiikkia, joka on sun mielestä vain ihan ookoo, mutta on se varmaan parempi kuin vasta-alkaja huuliharpunsoittaja. Siis jos me sulle kelvataan.

Olin niin helpottunut, että menin Matiaksen taakse ja halasin häntä, painoin poskeni vasten hänen selkäänsä. Matiaksen kasvoja en nähnyt, mutta itse hämmennyin läheisyydestä, Matiaksen lämmöstä kehoani vasten, ja erkanin hänestä nopeasti.

– Miten mä voin korvata tämän? kysyin enkä osannut vastata Matiaksen katseeseen.

– Kai ne pojat jotain liksaa haluaa, mutta ei me olla kalliita, Matias sanoi neutraalisti, vaikka näin, että hänelläkin oli siinä jonkinasteisia vaikeuksia.
– Olutta, jos on.

– Niin mutta sulle.

– Ei sun tarvitse mitään korvata. Mä jeesaan mielelläni.

Matiaksen katse näytti niin vilpittömältä, että hetken tunnelma tarttui minuun. Paras tapa lakata kantamasta huolta oli ottaa selvää, miten asiat oikeasti olivat.

– Olenko mä tehnyt jotakin tyhmää? kysyin.
– Tai siis jotain sellaista tyhmää, mitä mä en tajua?

– Miten niin? 

– Mulla on vain sellainen tunne, että sä olet mulle jostakin loukkaantunut.

Matias vaihtoi painoa jalalta toiselle, haroi hiuksiaan.

– En mä ole, hän sanoi.
– Mä en vain halua aiheuttaa mitään ristivetoa. Sulla on selvästi juttuja kesken sun entisen kanssa, ja mä olen vähän väsynyt sellaisiin epäselviin kuvioihin. Musta tuntuu, että mä olen sähläämiseni sählännyt. 

Kesken puheen Matias keskeytti ja vaihtoi suuntaa, selitti:

– Enhän mä tiedä, näetkö sä meidän välejä yhtään samalla tavalla kuin mä. Mä en tiedä, onko sun mielestä tässä ollut mitään värinää, mutta mä ajattelin, että on parempi pitää tilanne selkeänä. 

Sydämeni sykki. Tunsin sen rinta­lastan alla, yritin pitää sitä aloillaan.

– On se, sanoin vaikka juuri sillä hetkellä olisin halunnut sekoittaa elämän täydeksi kaaokseksi, vallata minulle kuulumattoman työhuoneen ja häväistä sen. 
– Selkeä on tietysti hyvä. 

– Sitä mäkin, Matias sanoi.
–Ei kai tässä mitään teinejä enää olla. Ja sitä paitsi sä et ikinä voisi seurustella muusikon kanssa, jos mä oikein ymmärsin.

Matias sanoi sen kevyesti, melkein nauraen, ja minä muistin epämiellyttävästi, millaisia typeryyksiä olin päästänyt suustani baari-illan aikana. ”Mä tiedän että se on kaikkien naisten perusfantasia, sellainen aistillinen ja rento rytmimies, joka on hyvä improvisoimaan myös sängyssä. Mutta muhun se ei vain ole koskaan vedonnut.” 

Mieleni oli vaikea sisäistää, mitä tilanteessa oikein tapahtui. Periaatteessa Matias ehkä kertoi, että hän oli minuun ihastunut. 

Samaan aikaan kuvion toteutuminen alkoi näyttää yhä epätodennäköisemmältä. 

– Hyvä kun saatiin tämä juteltua, Matias sanoi.
– Tosi hienoa, että sä kysyit. On nyt mukava pyöriä täällä, kun molemmat tiedetään, missä mennään.

– Niin minustakin, väitin.

– Kivaa, kun ei tarvitse stressata.

Kävellessäni käytävällä kotiin päin nappasin takkini naulakosta. En voinut estää sitä, että huulilleni nousi hento, varovainen hymy.

Jatkuu ensi viikolla.