Karoliinan elämässä alkaa uusi vaihe, kuten akateemisen pätkätyöläisen uralla usein aiemminkin. Hän on jättänyt taakseen pitkän rakkaussuhteen ja saanut tuoreen työprojektin, tällä kertaa yliopiston filosofian laitoksella. Uusi rakkaus ei kuulu tehtävänkuvaan eikä sille olisi kai tilaakaan – entinen miesystävä Ville kun pyörii kuvioissa tiiviimmin kuin aikoihin.

 Nyt voit kuunnella jatkiksen myös kuunnelmana

Tavallisesti suuntavaistoni oli melko hyvä. Nyt olin kuitenkin kulkenut jo puoli tuntia yliopiston pohjakartta kädessäni ja etsinyt filosofian laitosta sokkeloisilta käytäviltä. Olin päätynyt viidennen kerran samaan oleskeluaulaan. Teoriassa minun olisi pitänyt olla perillä. Käytännössä silmieni edessä oli vain pieni aula ja siitä eri suuntiin levittäytyviä käytäviä, jotka olin ehtinyt kävellä läpi.

Teoria ja käytäntö sijaitsivat elämässäni kaukana toisistaan, siinä ei ollut mitään uutta. Teoriassa minun olisi pitänyt saada yliopistovirka vuosia sitten. Teoriassa minulla ei ollut mitään syytä jättää Villeä, joka oli kaikkea, mitä hyvältä miesystävältä saattoi vaatia. Teoriassa minun olisi kuulunut nukkua edellisyö rauhallisin mielin. Ja silti vain hyppysellinen käytäntöä riitti romuttamaan täydelliset ajatusrakennelmat. Ei virkaa, ei miestä, ei unta. Vain yliopiston uumeniin piiloutunut filosofian laitos, joka minun pitäisi pelastaa, kunhan ensin kykenisin paikantamaan sen.

Aulan pienellä sohvalla pitkätukkainen opiskelijanuorukainen istua rönötti kuulokkeet korvillaan. Hänen jalkansa naputtivat. Keho eli miehen kuuleman musiikin rytmissä eikä hän itse näyttänyt olevan tietoinen ympäristöstään. Aiemmilla ohikulkukerroilla en ollut hennonut häiritä hänen loikoiluaan. Oli sääli särkeä idylliä.

Nyt hätä ei kuitenkaan enää lukenut lakia. Kokous alkaisi kymmenen minuutin kuluttua. En halunnut käynnistää ensimmäistä projektipäivääni saapumalla paikalle myöhässä.

Kävelin nuorukaista kohti, kunnes jalkani ehtivät lattian pisteeseen, johon pitkätukka tuijotti, ja hän havahtui vähitellen läsnäolooni. Katse näki ensin korkokenkäni, nousi sitten hameeseen ja jakkuun ja jatkoi kulkuaan ylöspäin. Kasvojeni kohdalla hän näytti yllättyvän kuin olisi odottanut pukeutumisen perusteella jotakin muuta. Tädiltäni peritty jakkupuku kantoi kieltämättä mukanaan jotakin tädin ankarasta olemuksesta, vaikka olin yrittänyt asustaa sitä nuorekkaaksi ja vakuuttanut itselleni, että puku oli vintagea.

Pitkätukka hymyili. Hän otti kuulokkeet korviltaan ja kohotti kysyvästi kulmiaan.

”Etsin filosofian laitosta”, selitin.”Mun käsityksen mukaan sen pitäisi olla jossain näillä main. Osaisitko auttaa?”

Pitkätukka osoitti peukalolla taakseen. Huomasin oven, jonka silmäni olivat tähän asti sivuuttaneet. Ovi maastoutui käytävään, ja katse luokitteli sen ensisilmäyksellä siivouskopiksi.

”Kiitos”, sanoin.

”Eipä mitään”, pitkätukka vastasi.

Hänellä oli hätkähdyttävän kaunis puheääni: pehmeänkarhea, soinnikas. Pitkätukka laittoi kuulokkeet takaisin korvilleen ja palasi musiikkinsa pariin. Onnellisia olivat he, jotka eivät tienneet mitään valmistumisen jälkeisestä todellisuudesta.

Kävellessäni lähemmäs ovea huomasin siihen kiinnitetyn post it -lapun. Lappuun oli kirjoitettu lyijykynällä keppikirjaimin: FILOSOFIAN LAITOS. Tein mielensisäiseen muistilistaani ensimmäisen merkinnän.

Kun astuin laitoksen käytävälle, minusta tuntui kuin olisin vaihtanut ilmanalaa. Hengitysilma oli hapetonta ja ummehtunutta, ja oli kuin käytävässä ei olisi käynyt tuulenvirettä kokonaiseen vuosisataan.

Ennen kuin ehdin etsiä lähimmän ikkunan ja työntää pääni hartioita myöten ulos, erotin kuitenkin hennon, multaisen ja vehreän tuoksun tunkkaisen ilmamassan seasta. Tuoksu voimistui kävellessäni eteenpäin, ja se ohjasi minut käytävän päätyhuoneen edustalle. Nimikyltin mukaan huone kuului Mervi Kultalalle, joka johti laitosta. Olin puhunut hänen kanssaan puhelimessa edellisviikolla, mutten ollut vielä tavannut häntä.

Suoristin selkäni, koputin puoliksi avonaiseen oveen ja kurkistin sisään. Huoneessa puuhaili nainen, jonka kasvot muistuttivat laitoksen nettisivuilla ollutta kuvaa. Uskalsin olettaa hänet Kultalaksi. Ryhditön kukkamekko ja joka suuntaan sojottava hiuspehko viittasivat siihen, ettei Kultala ollut katsonut tarpeelliseksi siirtyä vielä kesämökkikaudesta syksyn akateemiseen elämään. Tunsin itseni välittömästi ylipukeutuneeksi.

”Aa niin”, Kultala sanoi ja irrotti otteensa ruukkukasvista, jonka multaa hän oli sormillaan tunnustellut. ”Sinunhan piti tosiaan tulla tänään. Olethan sä Karoliina?”

Nyökkäsin ja ojensin käteni Kultalaa kohti. Kultala näytti multaisia sormiaan eikä kätellyt vaan korvasi kohteliaisuuden elehtimällä
minua peremmälle.

”Haluaisitko kahvia? Tai teetä?”

”Kahvia kiitos”, tartuin helpottuneena tarjoukseen.

Uusien asioiden synnyttämä adrenaliinikaan ei tuntunut pitävän aivojani tänään riittävän hereillä.

Kultalan näprätessä kahvinkeitintään katselin ympärilleni. Työtila muistutti enemmän kasvihuonetta tai trooppista puutarhaa kuin filosofian laitoksen johtajan ajattelulle ja byrokratian pyörittämiselle omistettua pyhättöä. Joka puolella vihersi. Nahkealehtiset huonekasvit kiilsivät pölyttömyyttään, ja hyllyjen pakolliset kirjarivit näyttivät aikaa sitten hävinneen taistelun villille luonnolle.

”Me olemme tosi iloisia, kun saimme sinut tänne”, Kultala sanoi.

Hän jätti kahvinkeittimen porisemaan ja jatkoi toiveikkaasti: ”Harrastatko sattumalta puutarhanhoitoa?”

Pudistin päätäni. Joitakin viikkoja sitten olin todennut tappaneeni Villen minulle aikoinaan lahjoittaman fiikuksen, enkä ollut sen jälkeen uskaltanut kutsua häntä käymään entiseen yhteiseen kotiimme. Pelkäsin, että Ville huomaisi tyhjän tilan siinä, missä fiikus oli ollut, ja pahoittaisi mielensä.

Ville oli antanut fiikuksen minulle ensimmäisillä treffeillämme. Perinteisten ja nopeasti nuupahtavien ruusujen sijaan hän oli halunnut lahjoittaa minulle jotakin persoonallista ja pysyvää.

Niin hän oli lahjoittanutkin: persoonallisen ja pysyvän neuroosin siitä, etten pystyisi pitämään kasvia hengissä. Mitä kertoisi minusta ja suhteestamme, jos en välittäisi ensitreffiemme romanttisesta muistosta sen vertaa, että muistaisin kastella sitä kerran viikossa? Tavallaan oli tuntunut lohduttavaltakin, kun vääjäämätön oli lopulta tapahtunut eikä minun ollut enää tarvinnut stressata asiasta.

”Koskaan ei ole tietysti liian myöhäistä aloittaa”, Kultala sanoi. ”Tiedäthän, mitä ne sanovat? Ettei mikään ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito? Tämä bonsai oli esimerkiksi ihan kuolemankielissä, kun mä sain sen hoitooni. Katso, kuinka se nyt kukoistaa. Suurempaa tyydytyksen tunnetta ihminen ei voi saada. Paitsi ehkä lapsista, silloin kun ne ovat ihan pieniä eivätkä vielä puhu.”

Ihastelin Kultalan bonsaipuuta huojentuneena siitä, ettei Kultala kaikesta päätellen pitänyt minua vihollisena. Herkempi ihminen olisi ottanut palkkaamiseni viestinä siitä, että laitoksen varsinainen johtaja oli epäonnistunut työssään. Toisin kuin esimerkiksi minä, Kultala ei nähtävästi ollut taipuvainen murehtimaan turhia.

Vilkaisin kelloani.

”Eikö sen kokouksen pitäisi alkaa nyt?” kysyin.

”Minkä kokouksen?”

”Sen mistä me puhuttiin puhelimessa.”

”Niin tietysti”, Kultala henkäisi ja kävi kaatamassa meille kahvia. Hän ojensi minulle kupillisen. ”Kai mä kutsuin sen koolle?”

Kysymys antoi ymmärtää, että minä tietäisin asian Kultalaa itseään paremmin. Särvin kahvin sisääni niin nopeasti kuin juoman kuumuudelta kykenin. Ilmeisesti minun täytyisi todella herätä, jos aioin suoriutua päivästä.

”Kutsuin mä”, Kultala pohti. ”Melko varmasti mä kutsuin.”

Puoli tuntia ja neljä kahvikupillista myöhemmin sekalainen pieni seurakunta oli saatu haalituksi laitoksen kokoushuoneeseen. Huoneen perällä seisoi harmaapartainen, mahakas logiikanopettaja, joka piti käsiään uhmakkaasti puuskassa ja yritti kai pelotella minut olemuksellaan perääntymään. Paksusankaisiin laseihin sonnustautunut, keski-ikäinen tutkijamies oli suostunut istumaan pöydän ääreen. Hän oli kuiskannut minulle nimensä niin hiljaisella äänellä, ettei minulla ollut ollut toivoakaan saada siitä selvää.

Mervi Kultala istui tutkijamiehen vieressä ja katsoi minuun äidillisen kannustavasti kuin ekaluokkalaisen ensimmäistä esitelmää odottava luokanopettaja.

”Ollaanko me kaikki tässä?” kysyin. ”Koko henkilökunta?”

”Pari jatko-opiskelijaa puuttuu, ja Helke Komulainen ei käy täällä muutenkaan”, Kultala kertoi. ”Hän työskentelee kotoaan käsin, kun hän kokee, että täällä on homeongelma. Virallisestihan meillä on ihan terveen laitoksen paperit. Ei täältä ole löydetty mitään kummallista millään mittareilla. Kyllähän sitä ihmiset flunssaa sairastelevat muutenkin, varsinkin jos eivät syö tarpeeksi vitamiineja. Minä olen yrittänyt sanoa Helkelle, että toisi huoneeseensa muutaman viherkasvin. Nehän yhteyttävät. Synnyttävät happea.”

Kaadoin itselleni lisää kahvia. Join haalean kupillisen loppuun ja selvitin kurkkuani, jota enemmän tai vähemmän todellinen homeilma oli alkanut kutittaa. Yritin näyttää luotettavalta kollegalta enkä yliopistojohdon kätyriltä.

”Ehkä me sitten aloitamme”, sanoin. ”Te varmaan tiedättekin, miksi mä olen täällä.”

Muut vilkuilivat toisiaan ja Kultalaa. Mervi Kultala hymyili viattomana kuin kaikki tulisi hänelle itselleenkin yhtä uutena asiana kuin muille. Jos joku ammuttaisiin viestintuojana, Kultala osasi nähtävästi huolehtia, ettei se olisi hän itse.

”Ehkä mun kannattaa ensin kertoa muutaman asia itsestäni”, totesin.

”Mä olen Karoliina Laajasalo. Olen itsekin tämän yliopiston kasvatteja mutta tuolta kasvatustieteen puolelta. Väittelin pari vuotta sitten tohtoriksi. Mun tutkimuskohteenani oli koulutuksen tuottavuuden mittaaminen ja kehittäminen. Siinä tutkimisen yhteydessä mä olen tehnyt muutaman projektin, joilla on kehitetty yliopiston eri laitosten toimintaa. On kannustettu niitä laitoksia loistamaan.”

Puhuessani sain varmuutta ja aloin vähitellen nauttia olostani. Tiesin mitä tein, olin joku muu kuin se ihminen, joka ei ollut saanut edellisiltana unta miettiessään, kuinka tuhoaisi seuraavana päivänä maineensa, uransa ja itsekunnioituksensa.

”Mä olen varma, että täällä teidänkin laitoksellanne tehdään mielenkiintoista ja tärkeää akateemista työtä”, liioittelin niin paljon kuin suinkin kehtasin. ”Mutta noin tilastojen näkökulmasta täällä ei olla ihan siellä kärkikastissa, kun mitataan työn tuottavuutta.”

Jätin mainitsematta, että laitos jäi hännänhuipuksi sekä kyseisen yliopiston että kaikkien Suomen filosofian laitosten joukossa. Ei ollut mitään syytä herättää paniikkimielialaa. Huhuja toimintojen karsimisesta liikkui muutenkin yliopistolla enemmän kuin riittävästi.

Harmaaparta yskähti. Ilmeestä päätellen hänen kurkussaan ei ollut mitään vikaa. Päätin katsoa bluffin läpi.

”Haluaisiko joku kommentoida tässä välissä jotakin?” kysyin.

Harmaaparta ei tarttunut haasteeseen.

”Tärkeimpiä ongelmia on kaksi”, jatkoin. ”Laitoksen opiskelijat eivät valmistu, eikä henkilökunta julkaise artikkeleita. Pelkästään näihin kahteen asiaan keskittymällä saisimme aikaan merkittäviä parannuksia. Ja se tietysti vaikuttaisi ihan suoraan esimerkiksi teidän laitoksenne rahoitukseen.”

Silmälasipäinen tutkijamies nosti kätensä. Nyökkäsin.

”Ole hyvä.”

Tutkija mutisi jotakin. Hän puhui jälleen niin hiljaa, etten erottanut sanoja. Epämääräinen rohkaisu umpimähkään tuntui liian riskialttiilta, joten pyysin anteeksi ja kehotin miestä toistamaan asiansa.

”Mä kyllä julkaisen joka viikko”, mies kertoi hieman voimakkaammalla äänellä.

Piristyin.

”Niinkö? Mahtavaa, se tieto on varmaan hukkunut jossakin vaiheessa”, sanoin ja otin esiin kynän ja paperia. ”Missä julkaisussa?”

Tutkija mainitsi paikallislehden, joka putosi postiluukustani joka torstai, vaikka olin kiinnittänyt ulko-oveen Ei mainoksia -tarran.

Lehteen kirjoitetut kolumnit eivät vastanneet aivan niitä vertaisarvioituja kansainvälisiä artikkeleja, joita olin tarkoittanut.

”Ne ovat filosofisia mietelmiä”, tutkija selitti kuin olisi vaistonnut pettymykseni. Hän puhui ensimmäistä kertaa normaalilla äänenvoimakkuudella.

”Alaan liittyvää ihan ehdottomasti.”

Kirjoitin lehden nimen muodon vuoksi ylös. Huomasin sormieni vapisevan, vaikkei minua enää varsinaisesti jännittänyt. Viides kahvikupillinen oli ollut kenties liikaa.

”Mulla olisi vielä pari powerpointtia, jotka haluaisin näyttää teille, ennen kuin ryhdytään varsinaiseen työhön”, sanoin.

Avasin kokoushuoneen tietokoneen ja kytkin siihen muistitikkuni. Tiedostojeni olisi pitänyt näkyä näytöllä, mutta niin ei tapahtunut.

”Pikkuhetki. Laitetaan nämä tekniset asiat ensin kuntoon.”

Metsästin tiedostojani eri asemilta. Löysin ainoastaan vanhoja latauksia, jotka käsittelivät tiedostojen nimistä päätellen puutarhanhoitoa ja itsemurhaa. Tietokone hylki marketista ostamaani halpismuistitikkua yhtä sitkeästi kuin koko laitos uutta vuosituhatta.

”En ymmärrä mikä tässä on”, myönsin lopulta. ”Tämä ei kerta kaikkiaan nyt lue mun tiedostoja. Aioin kyllä tulla tänne aamulla katsomaan laitteet valmiiksi, mutten sitten löytänyt perille ihan ajoissa.”

Harmaaparta huokaisi äänekkäästi. Jos viimeisen lauseeni tarkoitus oli ollut herättää myötätuntoa, häneltä sitä oli nähtävästi turha odottaa.

”Mä haen Matiaksen”, Mervi Kultala sanoi ja nousi ylös. ”Jatka sä vaan. Tosi hyvin menee. Kerta kaikkiaan hienosti.”

Yritin näyttää siltä, etten tarvinnut Kultalan kannustusta niin pahasti kuin todellisuudessa kaipasin. Menin fläppitaulun luo, avasin puhtaan lehden ja nappasin kourusta tussin. Siitä ei tullut jälkeä. Heitin tussin roskiin ja yritin seuraavaa. Se kirjoitti kolme kirjainta, ja tyrehtyi sen jälkeen kokonaan. Vasta viides tussi toimi kunnolla, piirsi paperiin hentoa mutta selkeää juovaa.

Seuraavien tuokioiden aikana kittaamani kofeiini alkoi todella purra. Fläppitaulukirjoitukseni oli maailmanennätysluokkaa sekä tiheydessään että epäselvyydessään. Sain keskittyä ankarasti, etten puhuisi kaksi kertaa normaalia nopeammin, ja tuntui kuin ajatukseni olisivat olleet pikakelauksella.

Kun Kultala viittä minuuttia myöhemmin palasi, fläppitaulua kansoittivat jo yliopiston visiot ja arvot. Yliopisto on sivistyksen ja henkisen uudistumisen instituutio! Tulevaisuuden rakentaja! Edelläkävijä! Arvojamme ovat kriittisyys! Luovuus! Avoimuus! Yhteisöllisyys! Pyrkimys tietoon ja totuuteen! Vähän etäämmältä katsoen muutaman huutomerkin olisi ehkä voinut jättää väliin.

Kultalan mukana saapui aamulla sohvalta löytämäni sointuvaääninen pitkätukka.

”Karoliina Laajasalo”, esittäydyin. ”Mä en tiennytkään, että sä kuulut laitoksen väkeen.”

Pitkätukka tarttui käteeni ja puristi sitä. Hän kertoi minulle nimensä ja syventyi sitten tietokoneongelmiini.

”Matias on meidän siviilipalvelusmies”, Mervi Kultala sanoi. ”Ja entinen opiskelija.”

”Nykyinen myös”, Matias korjasi tietokoneen säätämisen lomasta. ”Mulla on vielä muutama tentti.”

Matiaksen äänellä olisi myyty mitä tahansa. Se olisi voinut tarjota Euroopan-lomasta haaveilevalle lomaosaketta Kemistä, taide-eliitille Jessica Alban tähdittämää surffauselokuvaa, golfklubin ikuisuusjäsenyyttä kenelle vain, ja ihmiset olisivat kaivaneet lompakkonsa esiin jo ennen kuin Matias olisi lakannut puhumasta. Ääni ohitti tietoisen harkinnan ja meni suoraan kuulijan selkäytimeen.

”Mä luulin, että sä valmistuit jo kolme vuotta sitten”, Kultala hämmästeli ja palautti minut takaisin maan pinnalle. ”Oletko ihan varma?”

Matias virnisti.

”Mä luulen, että mä tietäisin, jos musta olisi tullut jossain välissä maisteri. No niin, nyt pitäisi olla piuhat paikallaan.”

Lounaalla tapasin Villen yliopiston ruokalassa. Vietin hänen kanssaan tätä nykyä jopa enemmän aikaa kuin silloin, kun vielä seurustelimme.

Vaikka olimme asuneet yhdessä, Ville oli tehnyt viime vuosina pitkää päivää yhden miehen yrityksessään. Hän oli lähtenyt aamulla ennen heräämistäni ja palannut usein vasta sitten, kun olin ollut jo nukkumassa. Ellen olisi löytänyt Villen likaisia sukkia säännöllisesti olohuoneen lattialta, olisin voinut alkaa epäillä hänen olemassaoloaan.

Tänään Villen näkeminen ilahdutti minua epätavallisen paljon. Hänelle en ollut yliopistojohdon sieluton konsultti vaan tavallinen Karoliina. Ville piti minusta. Erosta huolimatta hän oli aina puolellani, ketä tahansa vastaan.

”Moi kulta”, Ville sanoi, nousi pöydästä ja suukotti poskeani.

Katsoin sekä suukkoa että hellittelynimen käyttämistä läpi sormien, koska molemmat olivat sillä hetkellä tarpeen.

”Sä näytät väsyneeltä”, Ville jatkoi.

”Niin mä olenkin”, myönsin ja laskin tarjottimeni Villeä vastapäätä. ”Mä nukuin viime yönä ehkä kolme tuntia.”

”Mitä sä tällä kertaa murehdit?”

”Niitä tavallisia. Että mä en selviydy ja jään työttömäksi. Etten saa opintolainoja maksettua. Etten muista, mitä mun piti puhua niille. Että ne vihaa mua, kun mä tulen kertomaan niille, miten niiden pitäisi hoitaa hommansa.”

Ville kohautti olkiaan.

”Mitä sitten vaikka vihaisivatkin?”

Puristin servietin ruttuun ja heitin sillä Villeä.

”Ei sun noin pidä sanoa.”

”No mitä mun pitäisi?”

”Että ei ne mua vihaa. Että mä olen ihana.”

Ville katsoi minua silmiin.

”Sä olet ihana.”

Ryhdistäydyin. Keskustelu oli selvästi ajautumassa tutuille väärille raiteille. Viisi yhteistä yötä Villen uudessa poikamiesboksissa viimeisen puolen vuoden sisään oli aivan riittävästi, viisi nostalgista rakastelukertaa täytti eronjälkeisen epäselvyyden koko kiintiön. Minä ja Ville olimme eronneet. Se tarkoitti muun muassa sitä, että oli olemassa rajoja, joita ei enää saanut ylittää. Ne lakkaisivat olemasta rajoja, jos niistä ei pitänyt huolta. Niitä täytyi tarkkailla niin kuin entisinä aikoina Neuvostoliiton ja Suomen välistä vyöhykettä mahdollisista yya-sopimuksista huolimatta.

”Miten sulla menee töissä?” kysyin niin asiallisesti kuin osasin.

Ville joi lasin maitoa kerralla loppuun. Hän söi ja joi aina niin nopeasti, etten pysynyt perässä.

Suhteemme aikoina minua oli raivostuttanut, miten Villen kanssa sai tuntea, että hänellä oli jatkuvasti odottamassa sata kiireellistä ja minua tärkeämpää asiaa. Hän ei kyennyt rauhoittumaan edes illalliselle hitaasta ja huolellisesta rakastelusta puhumattakaan.

Nykyisin Ville jäi kuitenkin lounaillamme odottamaan, kunnes minäkin olin syönyt loppuun. Saatoin välillä jopa ymmärtää, että kyse oli ainoastaan hänen rytmistään. Hän toimi nopeasti ja tehokkaasti, ei voinut estää itseään, se oli hänellä verissä.

”Tilauksia tulisi enemmän kuin mä pystyn toimittamaan”, Ville sanoi. ”Mä palkkasin yhden kundin siihen avuksi, mutta siitä ei ole mihinkään. Mä maksan sille nähtävästi lähinnä siitä, että se roikkuu Facebookissa. Se jos joku saisi mun puolestani menettää yöunensa. Musta olisi täysin kohtuullista, ettei se saisi iltaisin unta, kun se miettisi, vihaanko mä sitä. Mutta ei ne stressaa, joiden pitäisi.”

Vaikenimme hetkeksi, pohdimme elämän epäreiluutta ja söimme ruokalan kunnianhimotonta muhennosta.

”Pääsetkö sä Pimun synttäreille viikonloppuna?” Ville kysyi sitten.

”Kaikista olisi kiva nähdä sua.”

Pimu ei nimestä huolimatta ollut nuori nainen vaan kunnianarvoisa vanhus. Vaatimattomasta fyysisestä koosta ja korkeasta iästä syntynyt nimitys ’pikkumummu’ oli lyhentynyt lähisuvun suussa Pimuksi.

Eromme jälkeen en ollut välillä osannut päättää, ikävöinkö enemmän Ville vai Pimua. Pimu oli nähnyt elämässään niin paljon, ettei hän pelännyt mitään, ja silti hän oli säilyttänyt lempeytensä muita kohtaan.

Koska omat isovanhempani olivat kuolleet ennen syntymääni, Pimu oli ollut minulle lähin esimerkki siitä kokemuksesta, joka ihmisillä tavallisesti oli mummoistaan.

”Kai mä voisin tulla”, vastasin. ”Jos se ei ole susta outoa.”

”Miksi se olisi outoa?”

Toruin Villeä katseellani. En aikonut leikkiä hänen leikkiään.

”Me ollaan erottu”, sanoin. ”Yleensä siitä seuraa, ettei pyöritä enää entisen kumppanin sukujuhlissa.”

”Ollaanhan me silti ystäviä”, Ville puolustautui. ”Kaikki mun sukulaiset tykkää susta, jotkut enemmän kuin musta itsestäni. Meillä on kymmenen vuoden yhteinen historia. Mä en ymmärrä, miksi sen pitäisi kadota vain siksi, että meidän lusikat meni jakoon.”

Myönsin, että Ville oli oikeassa.

”Mä tulen mielelläni”, sanoin. ”Kiva kun pyysit. Musta on mukava nähdä Pimua pitkästä aikaa.”

Kun olin valmis, Ville otti minunkin tarjottimeni kannettavakseen. Hän kävi viemässä astiat ja palasi sitten luokseni, kaivoi taskujaan.

”Mä luulen, että mulla olisi sulle unilääkkeitä”, hän sanoi. ”Sä näytät niin kuin sä voisit nukahtaa seisaallesi.”

”Ei kiitos”, vastasin. ”Mä valvoisin sitten vain sitäkin enemmän, kun mä huolehtisin, jäänkö mä ikuisesti lääkekoukkuun.”

Ville kosketti poskeani.

”Ethän sä nyt loputtomiin voi olla nukkumatta.”

”En mä olekaan”, väistin elettä ja aloin kävellä kohti filosofian laitosta.

Ville seurasi minua.

”Vain siihen asti, että tämä projekti on valmis. Sen jälkeen mun ei tarvitse huolehtia esimerkiksi mun toimeentulosta enää koskaan. Rehtori käytännössä lupasi, että jos mä hoidan sen puljun kuntoon, se pian avautuva opintoasioiden päällikön paikka on mun. Se on pysyvä virka,
ymmärrätkö. Säännöllistä kuukausipalkkaa vuoteen 2052.”

”Mitä tapahtuu vuonna 2052?” Ville kysyi.

”Mä jään eläkkeelle.”

Ville nauroi.

”Oletko sä laskenut sen? Etkö sä ole sitä paitsi silloin 69-vuotias?”

”En mä usko, että eläkeikä pysyy näin alhaisena siihen asti. Mä täytän sinä vuonna 70. Se on haamuraja, ei ne sitä ylitä.”

Olimme perillä nopeammin kuin olisi tehnyt mieli. Olisin vielä halunnut jatkaa Villen kanssa kävelemistä ja jutella hänen kanssaan. Epäröin ja jäin hetkeksi ovelle seisomaan. Tajusin taas elävästi, kuinka minun tarvitsisi vain napsauttaa sormiani, ja Ville olisi jälleen minun. Omalla kiireisellä
tavallaan hän pitäisi minusta huolta, elättäisikin, jos tarve vaatisi. Ei huolta työttömyydestä, yöllisistä murtovarkaista, siitä löytäisinkö koskaan enää ketään. 

”Kiitos lounasseurasta”, sanoin ennen kuin toiveajatteluni ehtisi yhtään pidemmälle.

”Kiitos itsellesi”, Ville vastasi ja jäi katselemaan minua. ”Ollaanpa me nyt virallisia.”

”Eikö ollakin?” vastasin neutraalisti ja kieltäydyin huomaamasta flirttiä Villen sanojen taustalla. Jos Ville todella olisi halunnut olla kanssani, hän ei olisi odotellut ehdotustensa kanssa, että emme enää olleet yhdessä.

Sikäli kuin muistin oikein, ennen eroamme Ville oli tullut syömään luokseni yliopistolle kokonaista neljä kertaa. Muun aikaa hän oli valittanut ruokalan lounaiden heikosta tasosta ja siitä, miten kaukana yliopisto oli hänen työpaikastaan.

Laitoksella huomasin, että lounastapaaminen Villen kanssa oli joka tapauksessa valanut minuun uutta tarmoa. Paikallislehteen raapusteleva puolimykkä dosentti ja eläkepäiviään lähestyvä harmaaparta eivät minua pelottelisi. Olin nuori ja tarmokas nainen, akateeminen koulutuspolitiikan ammattilainen, pätevä ja pystyvä ja ihana.

Aiemmassa palaverissa olin sopinut henkilökunnan kanssa keskusteluaikoja. Jo tänään oli vuorossa harmaaparta, joka opetti laitoksen logiikan kursseja ja jonka uusin tieteellinen artikkeli oli ilmestynyt syntymävuonnani 1983.

Löysin harmaaparran työhuoneen käytävän varrelta ja koputin oveen. Kun en saanut vastausta kolmanteenkaan koputukseen, astuin sisään omin luvin.

Kirjahyllyt ympäröivät harmaaparran työhuoneen jokaista seinää, mutta työpöytä oli jokseenkin siisti. Pöydällä lepäsivät ainoastaan shakkilauta nappuloineen sekä harmaaparran karvainen poski, joka painautui pöytälevyä vasten kuin tyynylle. Muu ruumis nojasi polviin ja näytti olevan sikeässä unessa.

”Päivää”, sanoin ensin normaalilla äänellä ja sitten voimakkaammin. ”Hyvää päivää!”

Harmaaparta ei liikahtanut.

Pahat epäilykset täyttivät mieleni: Kuuluiko miehen ihon todella olla niin kelmeä kuin se näytti olevan? Kohosiko harmaaparran vatsakumpu lainkaan hengityksen rytmissä? Lähestyin häntä varovasti. En nähnyt edelleenkään elonmerkkejä.

”Karoliina Laajasalo tässä. Meillä oli tapaaminen. Herätys!”

Olin lukenut jostakin, että jos ihmisen suun eteen laittoi peilin, se höyrystyi, mikäli hän hengitti. Kaivoin käsilaukustani puuterirasian. Avasin sen ja asetin peilin pöydälle, mahdollisimman lähelle harmaaparran suuta.

Kului kymmenen sekuntia. Peili pysyi kirkkaana.

Otin jalat alleni. Juoksin käytävään, en saanut huudetuksi apua. Kompastelin tutkijoiden oville, mutta huoneet olivat joko tyhjillään tai lukossa.

Laitoksen ulkopuolella sivari-Matias lojui sohvalla. Tällä kertaa en kainostellut vaan tartuin kuulokkeisiin ja otin ne hänen päästään.

”Mä tarvitsen apua. Jotain on tapahtunut. Mä luulen, että se on kuollut.”

Matias ei saanut heti puheestani selvää. Häntä hymyilytti.

Korotin ääntäni.

”Jos siitä ei ole liikaa vaivaa, täällä on sattunut kuolemantapaus.”

Huvittunut ilme katosi Matiaksen silmistä. Hän hyppäsi jaloilleen ja kiirehti mukaani. Kävelimme käytävää rinta rinnan, tehokkaina kuin sairaalasarjan työpari sillä erotuksella, että meistä kumpikaan tuskin tietäisi, mitä potilaalle pitäisi tehdä, kun pääsisimme perille.

Saavuimme harmaaparran huoneeseen. Matias katsahti harmaapartaan yhden ainoan kerran, ja sen jälkeen vain minä olin enää ensiapuosaston päivystävä hoitaja. Matias palasi tavalliseksi itsekseen. Hän oli sivari ja vuoden N filosofian opiskelija, jolla ei ollut maailmassa murheen puolikastakaan.

”SHAKKIMATTI!” Matias karjaisi.

Harmaaparta säpsähti hereille.

”Sillä on uniapnea”, Matias sanoi minulle. ”Sille tulee välillä hengityskatkoksia.”

Kokosin itseni miten taisin ja poimin puuterirasian harmaaparran pöydältä. Sillä aikaa mies itse oli ehtinyt karistaa unen silmistään ja ojentautua koko ikänsä ja virkavuotiensa pituuteen.

”Pärjäättekö te täällä?” Matias kysyi.

”Tietysti”, sanoin ja keräsin auktoriteettini rippeet. ”Kiitos avusta.”

Harmaaparta katseli minua nenänvarttaan pitkin. Hänen silmissään olisin yhtä hyvin voinut olla opiskelija, joka oli tullut pyytämään lisäaikaa esseen palauttamiseen.

Olin aina ihmetellyt hänen kaltaisiaan ihmisiä. Miten heille oli mahdollista olla niin täysin varmoja siitä, että he olivat oikeassa ja kaikki muut väärässä? Miten he saivat itsensä vakuuttuneiksi siitä, että vain heille itselleen oli paljastettu lopullinen totuus kaikesta?

Vastasin harmaaparran katseeseen, en antanut itselleni lupaa väistää. Hänhän se oli käyttänyt työaikaansa nukkumiseen enkä minä. Niin ihailtavia kuin tuollaiset unenlahjat olivatkin, niille oli aikansa ja paikkansa.

”Jos me aloittaisimme sitten tästä sinun nykyisestä työtilanteestasi…”

Jäin odottamaan ja annoin harmaaparralle tilaa reagoida. Asiat sujuivat yleensä paremmin, jos ihmiset itse alkoivat määrittää tapaamisten sisältöä, ja minä saatoin sitten vain lempeästi ohjata heitä hyvään suuntaan.

Harmaaparta pysytteli edelleen vaiti.

”Anteeksi, odotitko että sanoisin jotakin?” hän kysyi lopulta, eikä kuulostanut lainkaan pahoittelevalta.”Erehdyin odottamaan jatkoa. Jos-lause aloittaa yleensä ehtolauseen. Jos A niin B. A implikoi B:tä. Siis jos me aloittaisimme minun nykyisestä työtilanteestani… Tapahtuisi mitä?”

Pidätin huokauksen. Aavistelin, että minun ja harmaaparran ystävystymiseen oli vielä matkaa.

I accept myself. I accept the universe. I embrace life. Youtube-unimeditaatiota tarjoavalla Toddilla ja minulla oli pitkä yhteinen historia. Minua lohdutti jo se, että näin häntä kuunnellessani meditaatiopätkän alati kasvavat latauskerrat. Eri puolilla maailmaa miljoonat kaltaiseni yrittivät päästä lempeä-äänisen Toddin taluttamana uneen.

Kuvittelin hänet mormoninuorukaisen näköiseksi pyyteettömäksi mieheksi, jolla oli hehkuvanvalkoiset hampaat ja  sielukas katse, ja välillä minusta tuntui kuin en olisi ollut sinkkunainen ollenkaan. Toddilla ja minulla oli yhteys, tosin vähän yksipuolinen, mutta yhteys siitä huolimatta.

Nykyään mieleni käänsi Toddin antamat suggestiot  automaattisesti suomeksi: Hyväksyn itseni. Hyväksyn maailmankaikkeuden. Syleilen elämää – ei kun liian imelää – otan elämän vastaan.

Tänä iltana Todd hävisi kuitenkin taistelun päivän kirveltäville muistikuville ja huomisen huolille. En saanut antauduttua sanojen vietäväksi.

Oli otettava käyttöön järeät aseet. Kaivoin yöpöydän laatikosta huolipäiväkirjani, jota olin pitänyt satunnaisesti teini-ikäisestä asti. Äitini oli neuvonut sen minulle nuoruusvuosinani, kun nukahtamisongelmani olivat alkaneet. Hän oli väittänyt, että jos kirjaisin huoleni ylös päivä päivältä, huomaisin kuukausien ja vuosien mittaan, kuinka turhien asioiden olin antanut painaa mieltäni.

Ensimmäiset huolimerkintäni olivat näyttäneet esimerkiksi tältä:
”Jos joku saa tietää, mikä friikki mä olen, mä kuolen häpeästä.”
”Jos Kaisa kertoo Miralle, että mä rakastan Samua, vaikka se lupasi ettei kerro, ja Mira kertoo Samulle, mä kuolen häpeästä.”

Lähes kaikki teiniajan huoleni päättyivät häpeään kuolemiseen. Aikuistuessani olin kylläkin oppinut, ettei häpeään kuoleminen
ollut niin helppoa kuin voisi kuvitella. Ei ollut mitään fysiologista mekanismia, jonka kautta liiallinen häpeän kokeminen lakkauttaisi verenkierron sydämeen tai aivoihin.

Nyt käsissäni oli jo kymmenes huolipäiväkirjani. Olisi ollut mukavaa havaita, että huoleni olivat nykyään huomattavasti kypsempiä.Olisi ollut hienoa, jos kirja olisi kertonut, kuinka huolehdin tätä nykyä maailmaa uhkaavasta ekologisesta katastrofista, afrikkalaisten aids-orpojen tilanteesta ja globaalista epätasa-arvosta.

Mutta huolipäiväkirja ei toiminut, ellei sille ollut rehellinen.
Minun ei auttanut kuin kirjoittaa, mikä mieltäni todella painoi.

Mitä jos koko filosofian laitos piti minua idioottina ensimmäisen päivän perusteella? Mitä jos en pystyisi korjaamaan ensivaikutelmaa vaikka tekisin mitä?

Entä jos en koskaan oppisi muistamaan heidän nimiään? Minulla oli surkea nimimuisti, joka petti minut stressaavissa tilanteissa. Joutuisin ehkä kehittelemään mitä monimutkaisimpia tapoja salata, että tunsin heidät vain harmaapartana ja rillipäänä ja pitkätukkana.

Mitä jos Villen jättäminen oli suurin tekemäni erehdys? Mitä jos olin tehnyt virheen ja tajuaisin sen vasta vuosia myöhemmin, katuisin katkerasti, että olin päästänyt hänet elämästäni?

Kirjoitettuna ajatukset asettuivat joka tapauksessa parempiin mittasuhteisiin. Asiat olisivat voineet olla kurjemminkin. Olisin voinut aloittaa ensimmäisen kokoukseni pikkuhousujen pudotessa housunlahkeesta, kuten kerran vuosia sitten, tai saada paniikkikohtauksen ja menettää puhekykyni. Ville olisi voinut olla kamala entinen poikaystävä, joka vainosi eron jälkeen tai levitteli verkossa ainoata hänelle lähettämääni alastonkuvaa.

Huolien kirjaamisen jälkeen annoin Toddille toisen mahdollisuuden. Käperryin futonpatjalleni, pistin Youtube-videon päälle ja kuuntelin, miten Todd vakuutti minulle, että maailmassa oli kaikki riittävän hyvin. Samalla hän pyysi minua ystävällisesti rentouttamaan varpaankynteni ja korvalehteni.

Jossakin pisteessä minun oli täytynyt nukahtaa, koska Todd oli vaihtunut siviilipalvelusmies Matiakseksi. Miesten äänet sekoittuivat. Matias puhui englantia ja vei Toddin suggestioita huomattavasti lihallisempaan suuntaan. Olin kuitenkin Toddin jäljiltä niin puolustuskyvyttömässä, hypnoosinkaltaisessa tilassa, ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa ne vastaan.

I embrace life, Matias-Todd sanoi, ja niin minä todella tein.

Jatkuu ensi viikolla.

Veera Vaahtera on kirjailija Pauliina Vanhatalon viihteellinen alter ego, jonka tuorein romaani on Rakkautta, vahingossa (Tammi 2013).

Vanhatalo-Vaahtera muutti vastikään perheineen vanhaan Raaheen, 1800-luvun hirsirakennukseen, joka palveli aikoinaan henkikirjoittajan talona. Kirjailijan tärkein vapaa-ajan harrastus onkin opetella käyttämään sorkkarautaa, porakonetta ja tapettiliisteriä.