5Osa 10/10
Kahvi tuoksui. Hanna avasi silmänsä. Markus istui sängyn reunalla ja katseli häntä.
”Sä et lähtenyt pois”, Hanna sanoi.
Markus vain pyöritti päätään. Mies silitti hänen poskeaan ja veti lakanan hänen paljaiden rintojensa peitoksi. Hanna ymmärsi ja tunsi samoin. Ei enää viime yön kaltaista hulluutta. Jos he vielä rakastelisivat, sen täytyi tapahtua toisenlaisessa tilanteessa. Toisenlaisilla ehdoilla.
Kun Hanna nousi sängystä, Markus meni oudon näköiseksi ja poimi hänen tyynynsä käteensä. Tyynyliinassa oli Hannan ensimmäisen luokan koulukuva. Äiti oli teettänyt hänelle tyynyliinat lahjaksi kaikista ala-asteen kuvista pari vuotta sitten. Hanna hymyili kuvassa aukkoista hymyä hiukset leteillä ja poolopaita päällään. Kuvan alla oli vuosiluku.
”Tokaluokkalainen?” mies kysyi.
”Ei kun ihan ehta ekaluokkainen”, Hanna hymähti.
Markus rypisti kulmiaan.
”Mitä?” Hanna kysyi, mutta mies vain pudisti päätään.
”Ei mitään, mä varmaan vaan muistan sun iän väärin lehdistä tai laskin väärin. Mä luulin, että sä olit aloittanut koulun jo edellisenä vuonna.”
He istuivat aamiaispöydässä hiljaisuuden vallitessa. Vastaamattomia kysymyksiä oli liikaa, niitä ei voinut edes alkaa esittää.
Hanna halusi epätoivoisesti rikkoa muurin heidän väliltään. ”Hassu muuten toi koulujuttu”, hän sanoi lopulta.
”Äiti on sanonut, että mun piti itse asiassa aloittaa koulu jo vuotta aikaisemmin, kuusivuotiaana. Mä olin käynyt koulukypsyyskokeissa ja selvinnyt niistä.”
Hannaa hämmensi, miten intensiivisesti mies tuntui kuuntelevan hänen turhanpäiväistä tarinaansa.
”Mitä tapahtui?” tämä kysyi.
”Muutama päivä ennen koulun alkua mä sairastuin vakavasti. Mä jouduin olemaan pari viikkoa sairaalassa, ja kun mä toivuin, muut oli ehtineet liian pitkälle.”
”Mikä sulla oli?” Markus kuulosti jännittyneeltä.
Hanna pudisti päätään. ”En mä muista, selvisikö se, mutta varmaan joku aivokalvontulehdus tai muu aivoperäinen juttu. Mulle kävi vähän samalla lailla ku sulle. Mä olin osannut lukea, mutta hukkasin sen taidon kokonaan. Äiti on kai vähän sitä mieltä, että mä olin joku lapsinero, mutta sairaus teki musta ihan tavallisen.”
Kun he nousivat pöydästä, Hanna vilkaisi kännykkäänsä. Elli ja Paula olivat soittaneet vuorotellen, ja kumpikin ainakin viisi kertaa. Ismo oli soittanut kerran.
Hän katsoi Markusta.
”Sun pitää mennä”, tämä tulkitsi.
Hanna nyökkäsi.
”Mitä sä aiot tehdä?” mies kysyi.
Niin valtava kysymys ja niin nopeasti kysytty.
”Mä en tiedä”, hän vastasi suoraan. ”Mä en tiedä yhtään.”
Markus nousi ja puki takin päälleen ja kengät jalkaansa. Hän halasi Hannaa eteisessä ja suuteli tätä lempeästi.
”Mä sanoin eilen, että mä taistelen susta. Se on totta, jos sä annat mun taistella. Mutta jos sä haluat valita Ismon, mä en tule väliin.”
”Mä en tiedä”, Hanna sanoi taas koruttomasti.
Markus nyökkäsi ja huokaisi. Sitten mies katosi rappukäytävään.
Töölössä krapulaisen näköinen Ismo tuli haukotellen avaamaan oven pelkissä pyjamanhousuissa. Mies virnisti nolona.
”Meni aika myöhään”, tämä sanoi. Hän viittasi olohuoneen pöydälle, jossa oli avonaisina molemmat iltapäivälehdet. ”Oletko nähnyt jo?”
Hanna oli nähnyt lööpit kävelymatkalla. Hänet oli valittu illan kuningattareksi, mutta sitäkin näyttävämmin oli revitty otsikot Ismon jatkobileistä pintaliitoravintolassa ilman tyttöystäväänsä. ”Suhde rakoilee”, oli toisen lehden kansi julistanut jättiotsikolla.
”Älä välitä niistä”, Ismo sanoi.
”En mä välitäkään.”
Ismo katsoi häntä pitkään ja istui sohvalle. ”Mikä sulla on?” hän kysyi. ”Mitä eilen tapahtui?”
Katseessa ei ollut epäilystä, vain huolta ja alkavaa hätää.
Hanna ei ollut tehnyt päätöstä etukäteen. Hän teki sen nyt katsoessaan Ismoa.
Markus ei ollut todellinen, hän oli edelleen haavekuva. Tilanne ei ollut muuttunut, vaikka hän oli aamulla herännyt miehen vierestä.
Mitä hän saattoi odottaa elämältä Markuksen kanssa? Sitä, että arki hiipisi hiljaa ja syrjäyttäisi unelmat? Tottumus ja rutiini työntyisivät sinne, missä nyt oli intohimoa ja hulluutta? Miksi hän menisi pilaamaan täydellisen muiston?
Samalla hän pilaisi kaiken, mikä oli totta. Mikä oli jo olemassa.
Hän rakasti Ismoa ja oli sitoutunut mieheen. Tunne oli aito ja konkreettinen, sillä oli juuret, jotka he olivat yhdessä kasvattaneet. Se oli sekä sanoja että tekoja, sekä arkea että juhlaa. Se oli ystävyyttä ja intohimoa. Se oli tulevaisuus.
Hän katsoi miestä silmiin ja hymyili. ”Ei eilen tapahtunut mitään”, hän sanoi. ”Mulle tuli vain migreeni.”
Tytön pää oli pyörällä.
Hän kuuli Raimon ja mummon riitelevän oven ulkopuolella mutta ei ymmärtänyt, mistä oli kysymys.
”Luulitko, että voit taas noin vain marssia tiehesi? Luulitko, etten tuntenut sinua?” Raimo huusi.
Mummo piti pientä vikinää. Hänen hengityksensä vinkui.
Raimo alkoi marssia huoneessa edestakaisin. Tyttö kuuli hänen raskaat askeleensa. Hän itse oli hiljaa kuin hiiri.
”Täälläkö sinä olet piilotellut kaikki nämä vuodet? Ajattele mitä kohtalon ivaa, että me päädyttiin naapuriisi.”
”Ovatko Seppo ja Juhakin täällä?” mummo kysyi tuskin kuuluvalla äänellä.
”Missä muuallakaan ne olisivat, kaksi helvetin luuseria? Minä niitä olen raahannut mukanani koko niiden elämän. Minä yritin suojella niitä isältä sen jälkeen, kun sinä lähdit, mutta enpä voi sanoa, että olisin onnistunut siinä kovin hyvin.”
”Minun oli pakko...”, mummo aloitti, mutta Raimo nauroi karkeasti hänen päälleen.
”Pakko ja pakko. Sinä otit likan ja jätit meidät muut. Toivottavasti edes sillä on ollut kelvollinen elämä.”
”Minun olisi pitänyt ottaa teidät kaikki. Mutta ei se olisi onnistunut.”
”Ei niin”, Raimo nauroi taas. Tyttö ei ollut koskaan kuullut kenenkään nauravan sillä tavalla. Kuin maailmassa ei olisi lainkaan iloa. ”Isä olisi tullut perässä, jos olisit vienyt meidät kaikki. Sinun oli jätettävä sille joku kidutettavaksi.”
”Sinut minun ainakin olisi pitänyt ottaa. Sinua se vihasi, kun et ollut sen oma. Ehkä muut olisivat selvinneet helpommalla.”
Mummo alkoi itkeä.
”Sitä sinä et saa koskaan tietää. Etkä sitä, millaista meidän elämä oli, kun sinä olit lähtenyt.”
Tytöstä kuulosti kuin Raimokin olisi itkenyt, mutta hän oli varmasti väärässä. Ensin hän ajatteli olevansa väärässä siinäkin, että Raimo lähti pois. Mutta hänen korvansa eivät valehdelleet. Askeleet etääntyivät, ja sitten ulko-ovi pamahti.
Tyttö ei uskaltanut vieläkään huutaa eikä koputtaa.
Mummon itku yltyi, ja tämän hengitys vinkui yhä pahemmin. Tyttö kuuli hänen avaavan taas piirongin laatikon ja kaivavan jäätelörasian esiin, mutta rasia putosi lattialle ja pillerit pitivät pientä rapinaa levitessään ympäri huonetta.
Mummo vaikeroi. Tyttö oli erottavinaan oman nimensä.
Kuului rymähtävä ääni.
Sitten tuli hiljaista.
Hanna ei ottanut yhteyttä Markukseen, eikä mies yrittänyt tavoittaa häntä. Muutaman päivän kuluttua Ismo mainitsi ohimennen, että se onnettomuudessa loukkaantunut turvamies, joka oli tuonut hänet juhlista kotiin, oli jättänyt työnsä. ”Lähti kuulemma yksityispuolelle. Siellä on varmasti paremmat rahat ja enemmän säpinää kuin tylsässä valtion virassa”, Ismo oli sanonut aamiaispöydässä lehteään selatessaan.
Ehkä kaikkein vaikein päätös oli olla kertomatta Markuksesta Amatsoneille. Se olisi tiennyt vain loputtomasti spekulointia, asioiden vatvomista ja hänen päätöstensä kyseenalaistamista.
Totta kai Elli ja Paula huomasivat, että jotain oli tapahtunut. Migreenikohtaus kesken vuoden tärkeimpien bileiden ei mennyt läpi. Mutta kun Hanna vaikeni kuin muuri, he lakkasivat pikkuhiljaa pommittamasta häntä.
Hannan kroppa oli aina toiminut kuin sveitsiläinen kellokoneisto. Niinpä hän osasi epäillä melkein heti itsenäisyyspäivän jälkeen, että oli raskaana. Hanna teki raskaustestin Cortexin vessassa. Kun se näytti positiivista, hän istui pitkään vessan kannella ja tuijotti tyhjyyteen.
Lapsi oli varmasti Ismon. Markuksen kanssa hän oli kiihkonsa keskelläkin muistanut kaivaa yöpöydän laatikosta sinkkuaikojensa vajaan kondomipakkauksen, ja mies oli käyttänyt ne viimeistä kumia myöten. Hän mietti, mitä olisi voinut tapahtua, jos hän olisi antautunut hullujen tunteidensa vietäväksi. Hän voisi nyt olla Markuksen kanssa – tai yksin – ja odottaa Ismon lasta. Kaikki oli mennyt niin kuin pitikin, hän sanoi itselleen. Vauva oli viimeinen todiste, että hän oli valinnut oikein.
Hän kertoi Ismolle paria päivää ennen kuin he lähtivät joulunviettoon Lahteen.
”Saat yhden joululahjan ennakkoon”, hän sanoi aamiaisella ja laittoi Ismon kahvikupin viereen rasian, joka oli koristeltu suurella rusetilla.
Ismo pyöritti pakettia käsissään ja kumartui pöydän yli suutelemaan häntä.
”Mitä täällä on?” mies kysyi.
”Avaa se.”
Ismo nosti rasian kannen ja otti esiin pikkuruiset kengät.
Hannan ensimmäinen vaistomainen mielikuva oli, että Ismon yllättyneessä ilmeessä oli jotain liikaa, jotain, jonka ei olisi pitänyt kuulua tähän hetkeen. Tunne meni saman tien ohi, kun mies alkoi hymyillä ja katsoi häneen pelkkänä kysymysmerkkinä.
Hanna nyökkäsi. Ismo sulki silmänsä, ja kun hän avasi ne, kyyneleet tulvahtivat esiin.
”Sinä teet ihmeitä”, hän sanoi Hannalle.
”Tarvittiin siinä vähän sunkin apuasi”, Hanna vastasi.
Aatonaattona hän oli pakkaamassa Lahteen lähteviä tavaroita, kun kuuli ulko-oven kolahtavan.
”Mahtavaa, sä pääsit jo”, hän huusi Ismolle. ”Päästään ajoissa lähtemään.”
Ismo ei vastannut. Tämän raskaat askeleet tulivat makuuhuoneen ovelle ja pysähtyivät siihen. Hanna nosti katseensa kasseista.
”Tuletko tänne, meidän pitää puhua”, Ismo sanoi. Hän oli tuhkanharmaa. Hannalle tuli mieleen, että mies näytti samalta kuin silloin, kun hän oli tavannut tämän ensimmäisen kerran Jalkarannan talon kuntosalissa.
”Mitä nyt?” hän kysyi hätääntyneenä. ”Onko jotain sattunut?”
Ismo ei vastannut vaan meni olohuoneeseen ja istui nojatuoliin. Kun Hanna seurasi perässä, tämä viittasi hänet istumaan vastapäiselle sohvalle.
Kylmyys levisi Hannan ruumiiseen. Hän toivoi ja rukoili, että asia ei olisi se, mitä hän pelkäsi.
”Muistatko kun kerroin, että olin menossa armeijaan silloin, kun Iiron diagnoosi selvisi”, Ismo aloitti tukahtuneella äänellä.
”Valehtelin kun sanoin, että minua ei ole testattu. Kyllä meidän koko perhe testattiin. Mirja oli puhdas, mutta minä olin kantaja. Sain tietää sen armeijan alkupäivinä. Marssin suoraan kasarmin sairastuvalle ja pyysin sterilisaatiota.”
Hanna sulki silmänsä. Elämän sortuminen oli enemmän fyysinen kuin psyykkinen tunne, hän huomasi. Hän tunsi konkreettisesti tuulen ulvovan ympärillään, kun seinät kaatuivat.
”Kun kerroit, että odotat vauvaa, pelästyin ensin. Se meni ohi saman tien. Tajusin, että luotin sinuun kuin vuoreen. Ajattelin, että sterilisaatiosta on aikaa, ja jokin on voinut korjaantua itsekseen. En edes aikonut mennä lääkäriin. Mutta tiesin että perheeni kysyy, olenko varma, että se on minun.”
Hanna olisi tehnyt mitä vain, että olisi pystynyt pysäyttämään Ismon suusta tulevat lauseet. Miehen ääneen hiipi vääjäämättä yhä enemmän vihaa.
”Kävin tänään lääkärissä”, Ismo sanoi koruttomasti. ”Olen edelleen sataprosenttisen steriili.”
Nyt se oli sanottu.
Hanna painoi kasvot käsiinsä ja alkoi itkeä.
”Ensimmäinen liittoni hajosi, koska en voinut saada lapsia. Siksi en kertonut sterilisaatiosta sinulle.” Mies naurahti katkerasti. ”En halunnut menettää sinua.”
Hanna nyyhkytti. Ismon kasvot muuttuivat sekunti sekunnilta vieraammiksi. Ne olivat kuin kiveä.
”Voisitko tyydyttää uteliaisuuteni ja kertoa, kenen lasta odotat?”
Hanna kertoi kaiken. Kun hän oli päässyt tarinassaan itsenäisyyspäivän jälkeiseen aamuun saakka, Ismo oli käynyt kasvoiltaan entistä harmaammaksi. Hän näytti vanhenneen kymmenen vuotta parissa tunnissa.
”Se oli erilainen tarina kuin odotin”, hän sanoi lopuksi.
”Mitä sä odotit?” Hanna kysyi.
”En tiedä. En ainakaan mitään niin triviaalia kuin vanhuuttaan pettänyt kondomi. Ehkä ajattelin, että halusit lasta, ja kun sitä ei alkanut kuulua, ryhdyit toimenpiteisiin. Että teit sen meidän takia.”
Hanna toivoi olevansa kuollut.
Ismo nousi ylös ja alkoi kävellä pitkin huonetta. ”Meidän täytyy miettiä muutamia käytännön asioita”, hän sanoi. ”Luuletko alkavasi pian seurustella Markus Reinin kanssa?”
”Mitä?” Hanna kysyi hämmentyneenä. ”En mä ole ollut sen kanssa tekemisissä. En tiedä missä se on. Mähän sanoin, että me oltiin yhdessä vain se yö. En mä ole piilotellut sitä missään komerossa helposti saatavilla sen jälkeen.”
Ismo jatkoi kävelyään miettivän näköisenä.
”Jos te alatte seurustella saman tien, lehdistö toki pääsee vuosisadan piknikille meidän kolmen kustannuksella, mutta kun vauva syntyy, kukaan ei ehkä epäile mitään. Kaikki voi mennä sen piikkiin, että olette heti alkaneet hommata lasta. Mutta jos olet yksin, kun vauva syntyy, se asettaa minut hyvin outoon valoon. Se näyttäisi siltä kuin olisin hylännyt raskaana olevan avopuolisoni.”
Hanna kuunteli Ismon esitelmää epäuskoisena. Miten mies oli jo ehtinyt analysoida tämän kaiken?
”Niinpä jos et ala heti seurustella, minun ei auta muu kuin kertoa saman tien totuus erostamme. Että olet pettänyt minua ja odotat toisen miehen lasta. Jos odotan niin kauan, että raskautesi alkaa näkyä, olen pulassa. Minun on saatava kansan sympatiat kääntymään puolelleni, tai tästä tulee poliittisen urani loppu.”
”Ajatteletko sä tällaisena hetkenä politiikkaa ja uraasi?” Hanna kysyi epäuskoisena.
Ismo lakkasi hetkeksi kävelemästä ja katsoi ensimmäisen kerran häntä silmiin. ”Etpä sinä ole jättänyt minulle juuri muuta ajateltavaa”, hän vastasi hiljaa.
Hanna istui lamaantuneena sohvalla, kun Ismo pakkasi tavaransa. Saatuaan kaiken valmiiksi hän jäi seisomaan Hannan eteen.
”Olen Lahdessa tapaninpäivään saakka. Oletan, että sinulle jää tarpeeksi aikaa kerätä tavarasi ja muuttaa takaisin omaan kotiisi.”
Sitten hän oli poissa, ja ulko-ovi kolahti hänen perässään.
”Anteeksi”, Hanna kuiskasi tyhjälle huoneelle.
Hän käpertyi sohvalle ja itki tuntikausia.
Aika venyi. Valojuova oven alapuolella häipyi. Tyttö lakkasi kutsumasta mummoa. Hän oli tiennyt koko ajan, että mummo ei tulisi.
Hän nukahti komeron lattialle, ja kun hän heräsi, valo oli taas ilmestynyt oven alle. Siitä eteenpäin hän vuorotellen torkkui ja oli hereillä, kunnes ei enää itsekään tiennyt, oliko valveilla vai ei.
Aluksi hän näki nukkuessaan unia, mutta nekin loppuivat. Sen jälkeen hän tunsi itsensä entistä yksinäisemmäksi. Tytön päätä alkoi särkeä, sitten joka paikkaa. Hänellä oli kauhea jano.
Lopulta tyttö nukkui melkein koko ajan. Silti hänestä tuntui, että oli olemassa vielä syvempi uni, joka kutsui häntä. Nukahda vain, ääni kutsui häntä. Nukahda ja tämä on ohi.
Pahinta oli, kun ääni sanoi: nukahda ja heräät aamulla omassa sängyssäsi. Hän tiesi, ettei se ollut totta, mutta hänen teki mieli uskoa. Voi miten hänen teki mieli uskoa.
Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka paljon aikaa oli kulunut, kun hän havahtui oven ulkopuolelta kuuluviin ääniin. Hän luuli ensin, että unet olivat palanneet, sillä hän oli kuulevinaan äidin äänen. Äiti kutsui mummoa ja itki.
Tyttö päätti koputtaa oveen, ihan siltä varalta, että äiti ei olisikaan unta. Hän yllättyi kun huomasi, ettei jaksanut kohottaa kättään.
”Äiti”, hän sanoi. Hän tuskin kuuli omaa ääntään.
Mutta äiti kuuli.
Hanna makasi Ismon asunnon sohvalla koko aatonaattoillan ja koko jouluaaton, syömättä ja käymättä suihkussa. Jossain vaiheessa hänen puhelimestaan loppui virta, ja sen jälkeen Ellin ja Paulan jatkuvat soittoyritykset onneksi taukosivat. Joulupäivänä hän lopulta nousi ja alkoi liikkua lyhyin, mekaanisin askelin. Hän säästi voimiaan, teki vain tarvittavat liikkeet ja laittoi niihin koko keskittymiskykynsä. Hän vei puhelimen lataukseen, jatkoi jääkaapille ja joi purkillisen tuoremehua. Sen jälkeen hän laahusti suihkuun. Hän seisoi ainakin tunnin kuuman veden alla. Lopulta hän havahtui ja huomasi olevansa suihkussa. Hän kuivasi itsensä, käveli keittiöön, teki voileivän ja söi sen, vaikka se maistui tuhkalta.
Sen jälkeen hän soitti Ellille.
Elli ja Paula olivat oven takana vartissa.
Hanna istui sohvalla ja tuijotti kaukaisuuteen sen aikaa, kun ystävät keräsivät asunnosta jokaisen hänelle kuuluvan vaatekappaleen, sampoopullon, voidepurkin, kirjan ja levyn. Elli kantoi suurta kassia, ja Paula otti hänet kainaloonsa ja kävelytti hänet ulos. Ovi sulkeutui heidän jälkeensä. Se kuulosti Hannasta kiväärin laukaukselta.
Ismon haastattelu ilmestyi iltapäivälehdessä tammikuun ensimmäisellä viikolla. Se oli ”pääministerin harvinaisen avoin tilitys”, jossa tämä kertoi ”surutyöstään kaatuneen suhteen jälkeen” ja pohti muun muassa ”kestäisikö kukaan hänen rinnallaan julkisuuden aiheuttamia paineita”.
Hannan raskaus mainittiin, samoin kuin se, että Ismo ei ollut isä. ”Rakkaan ihmisen petollisuus on tietysti aina kauhea pettymys”, Ismo kertoi haastattelussa.
Elli yritti aluksi hallita Hannan kännykkään tulevien puheluiden virtaa mutta joutui luovuttamaan ja sulkemaan puhelimen. Torkkelinkadun-asunnon edusta kuhisi toimittajia ja kuvaajia. Onneksi Hanna ei ollut siellä. Ellin ja Kimin luota kukaan ei osannut tulla etsimään.
Melkein kukaan.
Pari päivää lehden ilmestymisen jälkeen ovella seisoi pitkä, tumma mies.
Elli katsoi vierasta ja peitti vartalollaan näkymän olohuoneeseen, jossa Hanna ja Paula istuivat sohvalla torkkupeittoon kääriytyneinä ja odottivat, että hän tulee jatkamaan vuoroaan sanaristikkopelissä. Elli oli ottanut mukaan omat kirjaimensa lähtiessään ovelle.
”Mä olen...”, mies aloitti, ja Elli keskeytti hänet saman tien. ”Mä tiedän, kuka sä olet.”
Hän näytti kirjaimiaan miehelle. ”Jos sä saat näistä aikaiseksi jotain, saat tulla sisään.”
Mies tuijotti kirjaimia. ”Zwyrtcko”, hän ehdotti.
”Kelpaa”, Elli sanoi.
Hanna katsoi ylös pelilaudasta, kun mies astui sisään. Hän ei yllättynyt mutta kysyi silti: ”Miten sä löysit tänne?”
”Uskaltauduin soittamaan sun mutsille”, mies vastasi.
Hanna nyökkäsi. Niinpä tietysti. ”Oletko sä se mies, jonka se on vuosikaudet nähnyt mun tarot-korteissa?” hän kysyi.
”Luultavasti.”
”Saako sulle olla jotain?” Elli tiedusteli. ”Kahvia? Teetä? Yks raskaana oleva helvetin idiootti?”
Markus nauroi. Hän astui lähemmäs sohvaa. ”Hanna, mä tulin hakemaan sut retkelle.”
”Mihin?” Hanna halusi tietää.
”Mä en voi kertoa. Mutta tää matka sun pitää tehdä joka tapauksessa, vaikka sä tekisit tulevaisuudessa mitä tai olisit kenen kanssa vaan.”
Hanna nousi sohvalta ja antoi torkkupeiton pudota päältään. ”Mennään sitten”, hän sanoi.
Kun tyttö havahtui seuraavan kerran, oli valoisaa. Valo särki hänen silmiään, mutta se meni ohi.
Hän oli valkoisessa huoneessa. Hän arvasi olevansa sairaalassa, sillä huone näytti samalta kuin se, jossa hän oli ollut kaksi vuotta sitten, kun oli kaatunut pyörällä ja käteen oli laitettu kipsi. Nyt hänen kädessään oli neula. Siitä meni letku pussiin, joka roikkui telineessä hänen yläpuolellaan. Sängyn vieressä oli tuoli. Tuolilla istui Kaarina ja luki lehteä.
”Äiti?” tyttö sanoi. Hänen äänensä oli ihan outo.
Kaarina pudotti lehden, nousi seisomaan ja kumartui hänen ylleen. ”Luojan kiitos”, Kaarina sanoi ja hymyili.
”Äiti?” hän sanoi uudestaan.
”Äitisi tulee illalla. Voi miten hän ilahtuu, että olet herännyt. Hän meni hautajaisiin.”
Tyttö ei ymmärtänyt.
”Kulta, hän meni mummosi hautajaisiin.”
”Kenen?” tyttö kysyi.
”Sinun mummosi”, Kaarina sanoi uudelleen.
Tyttö kurtisti kulmiaan. Hän yritti miettiä, mutta hänen päässään ei ollut mitään.
”Kenen?” hän kysyi vielä kerran. Sitten hän nukahti uudestaan.
Hän näki unta nallesta, jolla oli vetoketju mahassa. Se oli tyhmä uni, ja hän päätti jo nukkuessaan, että unohtaisi sen.
Automatka oli kestänyt jo pari tuntia.
”Tuntuuko maisemat millään tavalla tutuilta?” Markus kysyi ainakin kolmatta kertaa. Hanna pudisti taas päätään.
Mies hiljensi ja kääntyi kiinni menneen vanhan kyläkaupan kohdalta pikkutielle. Se oli mutkainen ja mäkinen. Yhtäkkiä maisema aukeni avaraksi, lumen peittämäksi niityksi. Pian sen jälkeen Markus ajoi pienen keltaisen puutalon pihaan. Pihassa kasvoi iso koivu, jonka alle oli pysäköity ikäloppu vanha Peugeot. Hetkeksi Hannasta tuntui kuin näkymän päälle olisi liukunut toinen kuva. Siinä koivu oli vähän pienempi, mutta täynnä vihreitä lehtiä, ja sen alla nurmikolla seisoi erilainen auto. Tunne meni nopeasti ohi.
”Toi on äidin auto”, Hanna ihmetteli.
Talon ovi aukesi, ja Saara Selin tuli rappusille. Hanna astui ulos autosta. Häntä huimasi vähän. Hänestä tuntui, että jotakin pyrki hänestä esiin myrskytuulen voimalla, mutta se jokin oli niin iso ja pelottava, että hän ei uskaltanut päästää sitä irti. Tai ehkä se jokin oli ulkopuolella ja yritti päästä hänen sisäänsä.
Äiti katsoi huolestuneena ensin häntä, sitten Markusta. ”Onkohan tämä sittenkään hyvä ajatus?”
”En tiedä”, Markus sanoi hiljaa.
Hanna lähti kävelemään kohti ovea. Äiti väisti, ja hän astui sisään. Hän kulki läpi tupakeittiön ja olohuoneen. Talossa oli asumaton, ummehtunut tuoksu, ja se oli ollut kylmillään.
Pienen makuuhuoneen ovella hän pysähtyi ja katsoi sisään. Siellä oli lastensänky, pieni pöytä ja kirjahylly. Hyllyllä oli muutama Asterix-albumi ja pöydällä piirustusvälineitä. Hanna kääntyi ja jatkoi matkaansa. Olohuoneen toisella laidalla oli isompi makuuhuone. Hän avasi oven ja meni sisään.
Huoneen seinät olivat täynnä valokuvia, samoin piirongin päällinen ja kirjahylly. Hetekan päällä oli kukallinen viltti. Hän tiesi, miten sängyn jouset narahtaisivat, jos hän istuisi sille. Hän käänsi katseensa nurkkaan. Siellä oli kapea ovi, jonka lukossa oli suuri avain.
Markus ja äiti tulivat hänen taakseen ja ottivat hänestä kummaltakin puolelta kiinni, kun hänen polvensa uhkasivat pettää. Kun hän tunsi heidän kosketuksensa, hän sai tarpeeksi rohkeutta antaa muistojen tulla. Niitä tuli valtava hyökyaalto.
”Mummo”, hän sanoi.
”Mummo löytyi suurin piirtein tuosta”, äiti osoitti lattiaa kapean oven edustalla. ”Mä luulen, että sen viimeinen ajatus oli päästää sut ulos komerosta.”
Hanna nyökkäsi. ”Se sanoi mun nimen.”
Hän astui hitaasti eteenpäin, siihen kohtaan lattiaa, johon mummo oli kuollut. Hän tarttui avaimeen ja veti kapean oven auki.
”Kauanko mä olin täällä?”
Äiti nyyhkäisi. ”Melkein kolme vuorokautta. Maanantaista torstai-iltaan. Olin kavereiden luona Helsingissä, Kaarina ei tavoittanut mua ennen kuin tiistaina. Me etsittiin ensin kaikki ystäväsi läpi. Soitin pari kertaa mummolle ja luulin, että se on pihatöissä, kun se ei vastaa. Ajattelin, että olisihan se ilman muuta soittanut mulle, jos sä olisit ilmestynyt tänne – vaikka me oltais erottu kuinka riidoissa.”
Hanna katsoi kapeaa, pimeää komeroa. Hän tunnisti sen seinissä painajaisensa muodot, se tuntui vieläkin houkuttelevan häntä uneen, josta ei tarvitsisi herätä.
”Torstaina ajoin umpimähkään pitkin poikin, ja näin yhtäkkiä sun polkupyörän linja-autoaseman telineessä. Kävin asemalla, ja se neuvonnan nainen muisti pienen tytön, joka oli käynyt kysymässä, miltä laiturilta lähtee auto sen mummolaan. Sitten ajoin tänne. Voi luoja sitä matkaa”, äiti painot kasvot käsiinsä. ”Lääkäri sanoi, että löysin sut viime hetkellä.”
Hanna kääntyi katsomaan äitiä. ”Miksi mä en ole muistanut?”
”Kukaan ei osannut sanoa”, äiti vastasi. ”Sulle nousi korkea kuume, se saattoi johtua siitä, mutta toisaalta ne arveli, että kuumekin oli stressiperäistä. Mä olen aina uskonut, että sä vaan suljit kaiken pois ja jonain päivänä sä muistat. Mutta sitä päivää ei vain tullut.”
”Ennen kuin nyt.”
”Ennen kuin nyt”, äiti toisti. ”Mä muistan kerran, kun sun piti koulussa täyttää joku valmiiksi piirretty sukupuu. Sä kyselit multa isovanhempien nimiä ja syntymäaikoja, ja mä annoin sulle mummon ja papan nimet ja synnyin- ja kuolinvuodet. Sä kirjoitit ne etkä kiinnittänyt mitään huomiota siihen, että sä olit ollut jo kuusivuotias, kun mummo oli kuollut, etkä muistanut siitä mitään.”
”Mä muistan sen sukupuun”, Hanna sanoi kyynelten läpi hymyillen. ”Se oli säälittävin koko luokassa. Isän puoli kokonaan tyhjä, ja sun puolella oli pari surkeaa nimeä. Ei edes setiä tai tätejä.”
Hanna vaikeni kesken lauseen. Hän päästi toisen hyökyaallon sisäänsä. Sen mukana tuli Raimo, sininen talo ja kivenkolo, joka oli sammaleen peitossa. Hanna kääntyi ja juoksi ulos talosta. Hänen jalkansa muistivat reitin, vaikka kaikki oli lumista ja erilaista. Lunta ei ollut paljon, vain nilkkoihin, mutta silti hänen jalkansa kastuivat nopeasti läpimäriksi.
Sininen talo oli muuttunut punaiseksi. Pihalla oli Volvo ja keinu.
Hän sukelsi kiven taakse ja kaivoi. Lumen alla oli jäätynyttä sammalta ja sen alla pieni luola, jossa oli vanhanaikainen Valintatalon muovipussi. Hän veti pussin esiin, se rapisi jäisenä.
Markus ehti paikalle, kun hän otti nallen pois pussista. Mies istui hänen vierelleen, mutta ei sanonut mitään.
Nallen sisällä oli kaksi pieneksi mytyksi taiteltua paperia. Hän avasi niistä ensimmäisen.
”Rakas Hanna. Löysin sinut kolme päivää sitten, ja nyt vaikuttaa, että menetin sinut uudelleen saman tien.
En ymmärrä, miksi et soita.Teinkö virheen, kun paljastin kirjeessäni, että tunnemme toisemme lapsuudesta? Ehkä minun olisi pitänyt jäädä puhumaan asiasta kanssasi kasvotusten aamulla. Tilanne oli vain niin outo.
Makasin valveilla vieressäsi aamun varhaisina tunteina, kun yhtäkkiä tajusin, kuka olet. Olit Hanna, minun Hannani. Lapsuuden sankarini. Asia oli minulle niin iso, etten voinut noin vain herättää sinua ja kertoa. Ajattelin, että sinäkin ansaitset muutaman tunnin aikaa sulatella uutista, niinpä tyydyin vain kirjoittamaan kirjeen.
Tulin käymään piilopaikassamme siinä toivossa, että tapaamisemme saa sinutkin muistelemaan menneitä ja tulet käymään täällä.
Olen sinulle velkaa ainakin sen, että kerron miten kaikki silloin päättyi. Sinä päivänä, kun yritit auttaa minut karkuun, Raimo lähti mummosi perään teidän talolle. Hän tuli melko pian takaisin ja odotin saavani elämäni selkäsaunan tai pahempaa, mutta hän sanoikin äidille: ”Soita pojan isälle.” Isä tuli vielä samana iltana ja vei minut mukanaan Helsinkiin. Me muutimme Tukholmaan ja asuimme siellä monta vuotta. Sitten muutin yksin Lontooseen. Isä kuoli pari vuotta sitten. Otin asioista selvää ja sain tietää, että Raimo ja äiti olivat kuolleet auto-onnettomuudessa pian lähtöni jälkeen. Raimo oli ollut humalassa, mutta itsemurhaakin epäiltiin.
Olen ajatellut sinua melkein joka päivä näiden vuosien ajan. Siksi oli niin käsittämätöntä yhtäkkiä törmätä sinuun kadulla. En tiedä, voiko seitsemänvuotiaana rakastua loppuelämäkseen, mutta ehkä voi. Ainakaan kukaan muu ei ole koskaan vetänyt vertoja sinulle.
Ehdin käydä silloin aikoinaan jättämässä sinulle viestin ennen kuin isä tuli. Se oli vielä nallen sisässä, siitä tiesin, ettet ole käynyt täällä. Jätän sen sinne, sillä se pitää edelleen paikkansa.
Yritän kunnioittaa päätöstäsi olla ottamatta yhteyttä, mutta rukoilen, että muutat mielesi.
Markus Reini (entinen Pekka, otin toisen nimeni käyttöön Tukholman aikoina)”
Hanna avasi toisen pienen mytyn. Kirje oli paljon lyhyempi.
”Isä tulee hakemaan minut kotiin. Sinä olet maailman rohkein tyttö.”
Hanna nojasi päätään kiveen ja sulki silmänsä. Vyyhti oli niin suuri, että hän tunsi uupumusta sen alla. Oli vielä palasia, jotka vain hän pystyi yhdistämään. Jossain oli kaksi miestä, Seppo ja Juha, jotka ehkä miettivät, mitä heidän pikkusisarelleen kuului.
Markus tarttui hänen käteensä. Hän avasi silmänsä. ”Mitä luulet, voiko seitsemänvuotiaana rakastua loppuelämäkseen?” mies kysyi.
”Mä en tiedä”, Hanna vastasi. ”Mä en tiedä, mutta mä toivon niin.”
Mutta kyllä hän tiesi – ja kun Markus suuteli häntä, hän oli varma. Hän oli vihdoin löytänyt kotiin.
EPILOGI
”Alkaa” huusi Elli olohuoneesta.
Hanna sulki nopeasti Ellan vaipan ja nosti tytön syliinsä. Sitten hän kiiruhti olohuoneeseen, jossa ensimmäiset Linnan juhlien vieraat kättelivät jo presidenttiparia televisiossa.
”Siellä ei ole yhtään niin kaunista pukua kuin sulla viime vuonna”, Elli tuhahti.
”Niin, miten noi Mannerheimristinritarit ei ole onnistuneet löytämään prameampia kolttuja”, Markus nauroi.
Elli ojensi käsivartensa. ”Anna kummityttö tänne.”
Ella jokelsi innoissaan päästessään Ellin syliin. Hän rakasti kumminsa punaisia hiuksia ja jaksoi kiskoa niistä loputtomasti. Tyttö oli saanut nimensä kahden kumminsa mukaan, Elliltä alun ja Paulalta lopun. Elli oli tosin – tietysti – ehdottanut, että tytölle laitettaisiin nimeksi Palli.
Puolivuotias Aarre katsoi Ellin leikkiä kateellisena äitinsä sylistä.
”Haluatko tän toisenkin kummilapsesi?” Paula kysyi.”Tänne vaan.”
”Nyt tulee Ismo”, Paula kuulutti hetken kuluttua, vaikka kaikki he sen näkivät. Pääministeri marssi saliin komeana ja ryhdikkäänä, ja samalla illan suurin kysymys sai vastauksen.
”Ne on kimpassa! Se on ottanut sen mukaan!” kiljui Elli.
Ismon käsikynkässä sisään purjehti Leila Simonen sulan kullan värisessä iltapuvussa, jokainen vaalea hius täydellisesti paikallaan. Helman alta pilkahtivat samansävyiset ballerinat. ”Miksi mä kiduttaisin jalkojani?” Elli, Paula ja Hanna lausuivat kuin yhdestä suusta.
Jussi ja Kimi pistivät päänsä esiin keittiöstä nähdäkseen Ismon. ”Täällä olis iltapalaa”, he tiedottivat samalla.
Hanna töni Markusta kyynärpäällään rintaan sohvalla. ”Senkin laiskimus, jätkä vaan katsoo juhlia, kun toiset miehet ahertaa keittiössä.”
Markus nauroi ja veti hänet syliinsä. ”Hei muru, toiset palvelee ja toiset suojelee.”
Hanna päätti antaa ruuan odottaa vähän aikaa ja käpertyi syvemmälle Markuksen syliin. Tarkemmin ajateltuna kaikki muu sai odottaa.
Tyttö otti pojan käden käteensä. Se sopi siihen täydellisesti.
Kommentoi 5
