Osa 9/10
Mikä siitä tulee mulle?” Elli halusi tietää.
”Sun miehen sisko tai veli”, Paula vastasi nauraen. ”Eli sun lanko tai käly. Vai onks se nato? Toinen on miehen sisko ja toinen veljen vaimo, mä en koskaan muista.”
”Käly on muistaakseni aina oikein. Sitä voi käyttää kummasta tahansa”, Hanna huusi keittiöstä.
”Sun lapsesta tulee mun käly. Mä kuolen.” Elli heittäytyi dramaattisesti selälleen sohvalle ja käytti sisustuslehteä viuhkana.
Kimi istui Ellin viereen sohvalle. ”Tehdään oma”, hän ehdotti nauraen. ”Faijan ja Paulan lapsi olis sen setä tai täti.”
Elli kirkui kauhusta. ”Paulan lapsi on mun lapsen täti! Kuka teki mun elämästä Kauniita ja rohkeita?”
Hanna naureskeli salaattia pilkkoessaan, ja Jussi hohotti hänen vieressään ottaessaan uunista jotakin tuntematonta luomusta, josta levisi koko Jalkarannan talon olohuoneeseen huumaava valkosipulin tuoksu. ”Tää alkais olla valmista”, Jussi ilmoitti ja tökki samalla vuokaa haarukalla.
”Nostaisitko sä ruuan pöytään. Mä käyn hakemassa Ismon”, Hanna sanoi.
Ismo istui työhuoneessaan. Lukuvalo teki sädekehän hänen päänsä ympärille, ja hän oli haronut hiuksensa sekaisin. Hän ei katsonut ylös papereistaan, kun Hanna tuli huoneeseen.
”Täällä olis ruokaa”, Hanna kutsui.
Ismo murahti.
”Se olis valmista nyt.”
Ismo kohotti katseensa. ”Minun on pakko saada muistiin¬panot valmiiksi. Jos mä söisin myöhemmin? Kai sitä voi lämmittää?”
Hanna mietti, miksi Ismo oli suostunut siihen, että hän kutsui vieraita, jos kerran oli näin kiireinen. He olisivat hyvin voineet istua iltaa Helsingissäkin. ”Toivottavasti me ei häiritä sua”, hän sanoi.
Ironia meni Ismolta ohi. ”Ei mitään, mä osaan sulkea korvani.”
Hanna huokaisi sulkiessaan oven. Vasta silloin hän huomasi käytävällä Ellin, joka oli tulossa vessasta. ”Onko arki iskenyt rakkauteen?” Elli kysyi myötätuntoisesti ja otti hänet kainaloonsa.
”Niin kai”, Hanna myönsi. ”Mä luulin, että Ismo painoi hulluna töitä koko kevään ja kesän, mutta itse asiassa keväällä se vielä jarrutteli toipilaana ja kesällä melkein lomaili. Nyt mä olen vasta tajunnut, miten pitkiä päiviä se tekee.”
”Teillä oli myös koko kevään ja kesän kuherruskuukausi päällä”, Elli muistutti. ”Se jousti töistään, koska halusi viettää mahdollisimman paljon aikaa sun kanssa.”
”En mä valita”, Hanna sanoi nopeasti. ”Meillä on edelleen ihanaa yhdessä. Me kai nykyään vietetään sitä, mitä kutsutaan laatuajaksi.”
”Kulta, ei sun kanssa pysty viettämään muuta ku laatuaikaa”, Elli julisti ja saattoi hänet pöydän päähän istumaan.
Jussi ja Kimi olivat jo pöydässä, mutta Paulaa ei näkynyt. ”Se sai jonkun puhelun”, Jussi selitti ja alkoi jo annostella lautaselleen salaattia ja alkuruokia. Muut seurasivat esimerkkiä. Sitten he jäivät istumaan ruuat edessään.
”Se on kohta mikrolinja sillekin, jos se ei ala tulla”, Hanna uhkasi. ”Mä kuolen nälkään.”
”Aloitetaan vaan”, sanoi Jussi ja poimi haarukan käteensä. ”Mulla on pääkokkina valta päättää.”
He olivat melkein saaneet alkuruuat tuhottua, kun Paula viimein ilmestyi pöytään outo ilme kasvoillaan. Hän otti ruokaa lautaselleen ja jäi istumaan haarukka puolitiessä lautasen yläpuolella.
”Se oli Timo”, hän sanoi.
Hanna ja Elli nostivat katseensa salamannopeasti lautasistaan.
”Ne on pari tuntia sitten saaneet pojan.”
”Ja se soitti sulle”, Elli kysyi ällistyneenä. ”Onnitteluitako se kerjäsi vai pyysikö kummiksi?”
Paula alkoi tökkiä ruokaansa haarukallaan. ”Ei kun se oli vähän pöllämystynyt vielä. Se meni ihan oudoksi kun mä vastasin ja sanoi, ettei oikein tajunnut, mitä teki. Että se ei vaan yhtäkkiä muistanut, ettei se enää voi soittaa mulle, kun jotain tärkeää tapahtuu.”
Jussi kuunteli rauhallisena ja siemaisi viiniään. ”Hyvää vuosikertaa”, hän sanoi Hannalle ja jatkoi ateriaansa muina miehinä.
”Ei muistanut”, Elli tuhahti.
Paulakin alkoi viimein syödä. Hän näytti tekevän kaiken hidastetusti, ja ensimmäisen haarukallisen pureskeluun meni kohtuuttomasti aikaa. ”Mä luulen, ettei siellä ole kaikki kunnossa”, hän sanoi nielaistuaan.
”Miten niin?” Hanna kysyi.
”Mä luulen, että Timo vaistoaa, että jotain on vialla, ja siksi se soitti mulle.”
”Juu vialla on”, Elli näpäytti. ”Pää sillä on vialla, kun se kuvittelee, että sä haluat olla ensimmäinen, joka kuulee sen ilouutiset.”
”Se ei kuulostanut kovin iloiselta”, Paula sanoi.
”Hyvä”, sanoi Jussi ja kurottautui pöydän yli ottamaan leipää.
Ismo ilmestyi huoneestaan vasta, kun vieraat seisoivat jo eteisessä valmiina lähtemään. Hän pysähtyi hämmästyneenä olohuoneeseen. ”Luulin, että jäisitte yöksi”, hän sanoi. ”Ajattelin juuri, että lämmitän vähän ruokaa ja keskityn sen jälkeen hyvään punaviiniin, kuubalaiseen sikariin ja mahtavaan seuraan.”
”Kello on yksitoista”, Hanna sanoi kuivasti.
”Paulasta on tullut tollanen tylsimys”, Elli valitti. ”Haluaa aina kotiin yöksi ja väittää, että raskaus olis muka joku syy olla vetämättä perseitä.”
”En yhtään tajunnut ajan kulua”, Ismo sanoi anteeksipyytävästi ja lähti saattamaan nelikkoa ulos autolle.
Hanna tyytyi vilkuttamaan ovelta ja meni sitten keittiöön lataamaan astioita tiskikoneeseen. Ismo tuli hänen taakseen ja kietoi kätensä hänen ympärilleen.
”Anteeksi”, mies mutisi hänen korvaansa.
”Laitoin sulle valmiiksi lautasen mikroon. Pistä se vaan päälle”, Hanna vastasi. Ismo käänsi hänet ympäri ja hamusi huulillaan hänen kaulaansa. ”Jos on ollut kiltti poika, saako jälkiruuan ensin?”
Hanna pujottautui vapaaksi Ismon sylistä ja napsautti mikron päälle. Hän nappasi pöydältä Jussin loihtiman jälkiruokaleivoksen – viimeisen – ja työnsi sen kokonaisena suuhunsa samalla kun marssi ulos keittiöstä. ”Jos olis ollut kiltti poika, olis voinut saada”, hän sanoi mennessään.
Lokakuussa Elli soitti Hannalle ja kutsui hänet hätäistuntoon.
”Mikä hätä nyt sitten on?” Hanna ihmetteli.
”Jos sä et sitä tajua, sun pitää välittömästi irtisanoutua ja luovuttaa paikkasi jollekulle sopivammalle pääministerin morsiamelle”, Elli kauhisteli.
”No mä menen ovelle katsomaan, kuka siellä on ensimmäisenä jonossa”, Hanna lupasi auliisti.
Kun hän pääsi Amatsonien toimistoon, hän löysi Ellin ja Paulan palaveripöydän äärestä selaamasta kansainvälisiä muotilehtiä. Pöytä oli valokuvien, lehtileikkeiden ja kangasnäytteiden peitossa.
”Ette ole tosissanne”, Hanna puuskahti. ”Niihin bileisiin on melkein kaksi kuukautta.”
”Niin on, ja me ollaan jo pahasti myöhässä. Me ei olla vielä edes valittu suunnittelijaa, ja parhaat alkaa olla jo täyteen buukattu.”
”Suunnittelijaa”, Hanna ihmetteli. ”Mä ajattelin vain kävellä jonnekin kauppaan ja ostaa valmiin puvun. Vaikka johonkin morsiuspukuliikkeeseen. Hääpukujahan on nykyisin kaikenvärisiä.”
Amatsonit tuijottivat häntä järkyttyneinä.
”Tai tiedättekö mitä? Mä olen aika lailla samoissa mitoissa kuin lukiossa. Muistatteko mun vanhojenpäiväpuvun? Mutsi laittoi siihen aikoinaan monta sataa kiinni. Sen varmaan sais muunnettua aika helpolla. Mutsilla on taatusti tallella se jossain komerossa.”
Elli yritti sanoa jotain, mutta suusta tuli pelkkää pihinää.
Hanna kurtisti miettivästi kulmiaan. ”Tai onko teillä tallella se mun enkelipuku?”
Elli ja Paula tajusivat vihdoin. Hanna nauroi makeasti ystäviensä ilmeille.
”Senkin sika”, Elli sähisi. ”Pyhistä asioista EI lasketa leikkiä. Ihmisen elämän ensimmäisten Linnan juhlien puvusta EI lasketa leikkiä.”
”Okei, ruvetaan töihin sitten”, Hanna sanoi.
He aloittivat käymällä läpi asioita, joista Hanna piti vaatteissaan. ”Huput”, hän aloitti. ”Juu ei”, vastasi Paula.
”Mä tykkään, jos hihoissa on jotain jujua. Kuminauhoja tai koristeita tai ne on vähän ylipitkät.”
”Sulle tulee hihaton mekko. Me halutaan, että joka ainoassa suomalaisessa lehdessä on kuva sun olkavarsista.”
”Olkavarsifasistit”, Hanna mutisi.
Elli osoitti häntä kynällään tuiman näköisenä. ”Hei, sun pitäis osata olla kiitollinen, että me suostutaan olemaan sun kavereita ja auttamaan sua. Sä olet niin törkeän upean näköinen, että universaalien lakien mukaan olis ihan oikeutettua, jos me vihattais sua.”
”Niin”, Paula säesti. ”Me voitais vihata sua ja sisarellisen kateuden nimissä laittaa sut näyttämään kamalalta.”
Hanna huokaisi. ”Ja sehän olis katastrofi, koska sitten mä joutuisin miettimään koko matkan juhliin, näytänkö mä törkeältä. Kun mullahan ei ole lainkaan omaa makua.”
”Hiljaa”, Elli komensi. ”Anna tulla lisää asioita, joista sä pidät.”
”Taskut”, Hanna vastasi uhmakkaasti. Hänen ihmeekseen Elli kirjoitti sen listaansa.
”Ei huono ajatus”, Elli pohti. ”Taskulliset iltapuvut alkaa olla suuressa maailmassa kyllä jo vähän ohi, mutta toisaalta Suomessa ne on ihan korkkaamatta.”
”Mä rakastin sitä Ralph Laurenin iltapukua, jossa oli taskut”, Paula innostui.
”Ja oliko se Sandra Bullock, jolla oli sellainen puku Oscar-gaalassa pari vuotta sitten?”
”Niukka ja tyköistuva yläosa, spagettiolkaimet jos niitäkään. Ja runsas, ylellinen hameosa, jonka saumoissa on syvät taskut.”
”Sä näyttäisit ihan törkeän hyvältä, kun sä poseeraisit kuvaajille kädet taskussa.”
Hanna katsoi ystäviään kuin tennismatsissa. ”Okei, mä ostan ton”, hän sanoi.
Elli ja Paula alkoivat päät yhdessä miettiä mahdollisia suunnittelijanimiä, ja Hanna lähti noutamaan sillä aikaa itselleen kahvia keittiönurkkauksesta. Hän kuuli ovikellon soivan ja painoi avausnappia. Kun hän kääntyi katsomaan, Timo seisoi ovella.
”Mitä sä täällä teet?” Elli sanoi terävästi.
”En mä tiedä”, Timo sanoi ja purskahti itkuun.
He istuttivat miehen sohvalle, ja Hanna antoi hänelle oman kahvinsa. Timo itki hetken hillittömästi ja alkoi sitten koota itseään.
”Anteeksi, että mä tällä tavalla... En mä halunnut häiritä tai olla vaivaksi. Piti vain päästä jonnekin...”
”Mikä nyt on?” Paula kysyi.
Timo päästi pitkän, värisevän huokauksen. ”Leevi ei ole mun lapsi”, hän sanoi.
”Mistä sä tiedät?” Paula tarttui Timon käteen rohkaisevasti.
”Se on sairas. Sillä on jotain vasta-aineongelmia ja sille joudutaan tekemään verensiirto, ja koska sillä on harvinainen veriryhmä, niin sille haluttiin antaa mahdollisimman yhteensopivaa verta.”
”Ja teidät testattiin”, veikkasi Elli. Timo nyökkäsi kyyneleet valuen.
”Onko Marianne kertonut, kenen se on? Että oikea isä voidaan testata?” Hanna kysyi vuorostaan.
Timo nyökkäsi taas. Hänen hartiansa vavahtelivat. ”Se on Markun.”
”Sun veljen”, Paula puuskahti.
”Niin”, Timo vahvisti. ”Se testattiin, ja sen veri oli sopivaa, niin että siinä mielessä kaikki on kunnossa. Mutta samalla selvisi, että Markku ei voi olla mun veli.”
”Mitä hittoa?” Paula älähti.
”Mä tulen juuri isän luota. Se olisi kuulemma aina halunnut kertoa mulle, että mut on adoptoitu, mutta äiti ei koskaan antanut lupaa.”
Hanna, Elli ja Paula tuijottivat Timoa sanattomina. Kun mies alkoi taas itkeä, Hanna ei kestänyt katsoa, vaan lähti hakemaan itselleen uutta kahvia.
”Mä menetin kahden päivän sisällä mun lapsen, mun vaimon, mun veljen ja mun vanhemmat”, hän kuuli Timon sanovan.
Ovikello soi taas, kun hän pääsi keittiönurkkaan. Sen enempää ajattelematta hän painoi summeria.
Tällä kertaa ovella seisoi Jussi. Tämä katseli näkyä edessään hiljaa. Timo oli sohvalla puolittain makaavassa asennossa pää Paulan sylissä. Kun hän näki Jussin, hän nousi hiljakseen istumaan.
”Hei Jussi, tässä on Timo, meidän entinen työkaveri. Ja Timo, tässä on Jussi, mun... mun...”
”Sun tulevan lapsesi isä”, Jussi auttoi.
Timo katsoi Paulaa yllättyneenä. ”Onneksi olkoon. En tiennyt.”
Hän nousi seisomaan. ”Anteeksi, että tunkeuduin tällä tavalla. Mä taidan mennä Shakespeareen juomaan muutaman oluen. Jos vaikka pystyisi unohtamaan, että tämä vuosi on ollut olemassa.”
Timo lähti ja nyökkäsi kohteliaasti Jussille ohi mennessään.
Elli lähti omaan huoneeseensa ja viittoili Hannan mukaan. He sulkivat oven mutta kuulivat tietysti sen läpikin Jussin ja Paulan keskustelun. Kun Paula oli selittänyt, mitä Timolle oli tapahtunut, Jussi oli pitkään hiljaa.
”Ikävä tilanne”, hän sanoi.
”Lievästi sanottuna”, Paula myönsi.
He kuulivat Jussin kävelevän pitkin toimistoa. ”Teillä on pitkä historia, ja mä ymmärrän, jos sä haluat yrittää Timon kanssa vielä, nyt kun se on lopullisesti vapaa. Mutta lapseni elämässä mä haluan ehdottomasti olla mukana”, Jussi sanoi.
Kun Paula ei heti vastannut, Elli ja Hanna vilkaisivat toisiaan pelästyneinä. Lopulta he kuulivat ystävänsä hiljaisen äänen.
”Mä säälin sitä”, Paula sanoi. ”Se on tossa tilanteessa, koska se on aina pyrkinyt tekemään oikein. Mutta aina oikein jollekulle muulle, ei koskaan itselleen.”
”Mutta jos se nyt tekee oikein, haluatko sä sen?” Jussi intti.
Elli ei kestänyt enää. Hän avasi oven, marssi toimistoon ja huusi: ”Tietenkään se ei halua sitä.”
Paula nousi sohvalta. ”Elli on tapansa mukaan törkeä, mutta oikeassa. Mä säälin Timoa, mutta sua mä rakastan. Sä näit sen. Se on... se on...”
”Se on vakosamettihousuinen pelle”, julisti Elli. Paula kohautti olkapäitään.
Jussi harppasi Paulan eteen ja kaappasi hänet syliinsä. He suutelivat niin kauan, että Hannan teki mieli alkaa vihellellä ja tuijotella kattoon. Lopulta Jussi irrottautui. ”Jos sulle sopii, mä lähden katsomaan, kelpaisiko Timolle seura. Kenenkään ei pitäisi olla yksin tuollaisessa mielentilassa.”
”Sä olet kultainen mies”, Paula sanoi. ”Me jatketaan täällä Hannan puvun suunnittelua. Tule sitten takaisin, ja mennään yhtä matkaa kotiin.”
Jussi nyökkäsi, suukotti Paulaa vielä kerran ja lähti.
Kolme tuntia myöhemmin ovikello soi taas. Sisään astui Kimi umpihumalaista Timoa kannatellen.
Elli laski muotilehden käsistään ja kohotti kulmakarvojaan. ”Tähän on varmasti jokin hyvä selitys”, hän arveli.
”Montakin selitystä ja taatusti hyviä”, Kimi vakuutti.
”Reippaat kymmenen per naama, talon parasta mallasviskiä. Mä laitoin faijan taksilla kotiin, mutta tää sano, että sillä ei ole paikkaa, mihin mennä. Mä ajattelin, että se vois olla täällä yötä.”
Elli osoitti divaania sanomatta mitään. Kimi rojautti Timon makuulle ja riisui tämän kengät.
”Mitähän anniskelulaki tästä sanoo?” Hanna mietti.
Kimi kävi suikkaamassa no¬pean suukon Ellille. ”Täytyy mennä takas”, hän sanoi.
”Oliko ne edes kiltisti?” Paula huokaisi. ”Tappeliko ne?”
”Ne kuule löysi hienon miehisen yhteyden”, Kimi vakuutti. ”Timo itki, että haluaa olla teidän ystävä, ja faija sanoi, että kyllä se vaan sopii, mutta jos se yrittää jotain sun suhteen, faija repii sen pään irti.”
”Jussi ja Kimi”, Elli julisti. ”Isä ja poika. Helsingin kuuluisimmat päänirtirepijät.”
”Ja parhaat”, Kimi huusi ovelta.
Mummon kasvot tulivat aivan tytön naamaan kiinni. Hänen silmänsä olivat valtavat haaleat pallot. ”Minähän sanoin, että toisten ihmisten asioihin ei puututa”, mummo huusi.
Poika seisoi hänen vieressään hiirenhiljaa. Tyttö oli vihainen. Hän oli tuonut pojan turvaan, ja nyt täällä huudettiin melkein yhtä pahasti kuin pojan kotona.
”Sä et ymmärrä!” hän huusi.
Mummo otti pari askelta taaksepäin ja tuijotti häntä. ”Joko sinäkin rupeat vänkyröimään vastaan. Olet ihan kuin äitisi. Olette ihan samanlaisia.”
”Se on sun syy, jos Pekka kuolee”, tyttö sanoi.
Mummo liikkui niin nopeasti, että kumpikaan heistä ei ehtinyt tehdä mitään. Hän tarttui toisella kädellään tytön käsivarteen ja toisella poikaan ja lähti kuljettamaan heitä kohti makuuhuonetta. Tyttö yritti rimpuilla, mutta poika seurasi rauhallisesti. Huoneessaan mummo avasi kapean oven, jota tyttö ei ollut koskaan edes huomannut. Se johti pitkänmalliseen, ikkunattomaan komeroon. Mummo tönäisi tytön sisään, ja hän kuuli, miten avain kääntyi lukossa.
”Päästä ulos”, hän huusi ja hakkasi ovea nyrkeillään. Mummo ei vastannut.
”No niin, nuori herra, sinä lähdet nyt kotiisi”, tyttö kuuli mummon sanovan, ja sitten askeleet alkoivat etääntyä.
”Pekka!” tyttö huusi.
”Älä pelkää”, poika huusi takaisin. ”Älä pelkää, kaikki menee hyvin. Sinä olet tosi rohkea!”
Sitten he olivat poissa.
Tyttö ei tuntenut itseään rohkeaksi. Hän kokeili vielä ovea, mutta se oli visusti lukossa. Hän löysi tunnustelemalla oven vierestä valokatkaisijan, mutta kun hän käänsi sitä, mitään ei tapahtunut. Hän vajosi istumaan lattialle oven viereen. Oven alta näkyi kaistale valoa.
Joulukuun kuudes koitti vesisateisena ja pimeänä. Tuuli kävi mereltä, ja Helsinki oli masentavimmillaan. Mutta Amatsonien ja Hannan juhlatuulta ei pilannut mikään.
Hannasta tosin tuntui, että Elli ja Paula olivat itsenäisyyspäivän kutsuista vielä enemmän innoissaan kuin hän. He seurasivat häntä kuin uskolliset adjutantit ensin puvun tekijäksi valitun nuoren naissuunnittelijan työhuoneelle ja sieltä kampaajalle ja meikkiin. Kun he lopulta saapuivat viimeistelemään illan tyylin Töölön asunnolle, Elli piteli sateenvarjoa niin visusti Hannan päällä, että hänen oma leijonanharjansa kastui läpimäräksi.
Hanna katsoi itseään vaatehuoneen kokovartalopeilistä ennen kuin veti juhlapuvun ylleen. Hän piti meikistään ja hiuksistaan, vaikka olikin sitä mieltä, että olisi itse osannut laittaa lyhyen kuontalonsa aivan yhtä hyvin. Hänellä oli uudet, elämänsä kalleimmat alusvaatteet, jotka kieltämättä olivat seksikkäät, ja upeat korkokengät, jotka epäilemättä saisivat Leila Simosen myöhemmin illalla pudistamaan paheksuvasti päätään.
Samassa Hanna muisti, ettei Leila avioeronsa vuoksi tänä vuonna tulisi bileisiin. Se masensi hieman: jokainen tuttu naama olisi ollut tervetullut Linnan tungoksessa.
”Joko on valmista?” Elli kysyi malttamattomana oven toiselta puolelta. ”Tarvitsetko apua?” Mutta ei hän tarvinnut. Puku oli yksinkertainen ja upea. Suunnittelija oli kiltisti ottanut huomioon heidän toiveensa ja yhdistänyt niihin oman kädenjälkensä. Tuloksena oli asu, joka näytti hyvältä ja oli mukava kantaa – ja helppo pukea päälle. Hanna pujottautui pukuun, veti kiinni sivusaumaan piilotetun vetoketjun ja astui ystäviensä ja Ismon eteen.
Puku oli ylellistä, tummanpinkkiä satiinia. Siinä oli olkaimeton, korsettimainen yläosa, joka oli koristeltu pystysuorin ompelein. Vyötärölinja oli laskettu ja helma levisi laskoksina maahan saakka. Hameen sivusaumoissa oli syvät taskut, joihin mahtui helposti kaikki oleellinen pikkutavara, eikä taskuja edes erottanut, ennen kuin hän laittoi kätensä niihin ja otti parhaimman poseerausasentonsa.
”Täydellistä”, huokaisi Paula.
”Me ollaan NIIN hyviä”, säesti Elli.
Ismo katseli häntä pitkään sanomatta sanaakaan. Sitten hän kaivoi taskustaan rasian ja otti sieltä hennon valkokultaisen ketjun, jonka päässä kimalsi sydämen muotoinen timantti.
”Sopisikohan tämä kokonaisuuteen?” hän oli pohtivinaan muina miehinä. ”Ja nämä”, hän lisäsi ja otti rasiasta vielä samaa sarjaa olevat korvakorut.
Ismo kiinnitti korun Hannan kaulalle, ja hän kävi itse kylpyhuoneen peilin edessä pujottamassa sydämet korviinsa. Ismo hymyili tyytyväisenä, kun hän tuli takaisin esittelemään loppusilauksen saanutta asuaan. Amatsonitkin nyökkäilivät tyytyväisinä.
”Autoitteko näiden valinnassa?” Hanna halusi tietää.
”Ei olla edes nähty koruja, ennen kuin nyt”, Elli ilmoitti. ”Miehes on toiminut ihan omin päin.”
Hanna pussasi Ismoa kiitokseksi suoraan suulle.
”Meikit!” hätäili Paula.
Ismo alkoi puuhata lähtöä.
”Näin aikaisin”, ihmetteli Elli ja katsoi kelloaan. ”Etkö sä muka pääse siellä jonon ohi?”
”Haluan vain olla ajoissa paikalla”, sanoi Ismo ja ohjasi Hannaa päättäväisesti kohti ovea.
Elli ja Paula lähtivät samalla. He aikoivat pitää virallisen kisakatsomon Shakespearessa.
”Tapa ne kaikki”, Elli toivotti Hannalle, kun tämä oli nousemassa Ismon kanssa autoon.
Ismo oli tilannut pitkän limusiinin, jonka nahkaisella takapenkillä he korkkasivat pullon samppanjaa. ”Tää on isompi ku mun yksiö”, Hanna nauroi.
Ismo painoi nappia, ja tummennettu lasi kuskin ja takapenkin välillä sulkeutui äänettömästi. Sitten hän otti samppanjalasin Hannan kädestä ja laittoi sen telineeseen. Hän veti Hannan lähelleen ja suuteli hänen kaulaansa.
”Pääministeri Majuri”, Hanna kuiskasi käheästi. ”Te halusitte lähteä liian aikaisin vain tämän vuoksi.” Ismo hengitti raskaasti ja seurasi sormellaan hänen pukunsa leikkausta rintojen kohdalta. ”Kai miehellä saa fantasioita olla”, hän sanoi ja antoi huuliensa seurata sormien reittiä.
”Meikit”, Hanna voihkaisi.
”Ollaan varovaisia”, Ismo kuiskasi ja alkoi keriä hänen hamettaan ylös. ”Sukkanauhat”, hän murahti yllättyneenä. ”Kaikki sanoo, että Linnassa on kuuma, ja mä vihaan sukkahousuja muutenkin”, Hanna vastasi.
”Fiksu tyttö”, Ismo kuiskasi ja veti hänet päälleen.
Hanna kiitti luojaansa, että Ismo oli varannut tarpeeksi aikaa pieneen autoilukierrokseen kaupungilla, ennen kuin heidän oli suunnistettava juhlapaikalle. Hän tarkisti meikkinsä peilistä, ja pahin puna ehti häipyä molempien kasvoilta. Silti Hanna ei päässyt eroon mielikuvasta, että kaikki arvaisivat, mitä he olivat puuhailleet.
Turhaan. Hän huomasi pian, että melkein kaikkia jännitti kättelyjonoon ja tv-kameroiden eteen astuminen sen verran, ettei kukaan olisi huomannut, vaikka he olisivat astuneet linnan eteiseen ilman vaatteita.
Hannaakin alkoi jännittää. ”Sä kättelet ensin, eikö niin?” hän kuiskasi Ismolle vielä, kun he olivat melkein ovella. Sali avautui heidän edessään, salamavalot välkkyivät ja parvi oli jo pakkautunut täyteen ihmisiä.
Ismo puristi hänen kätensä kainaloonsa rauhoittavasti. Sitten mentiin. He kävelivät lattian poikki kohti presidenttiparia, ja salamavalojen välke kiihtyi. Hanna hymyili. Ei tämä niin kauheaa ollut. Hän ei kompastuisi eikä mokaisi muutenkaan.
Ismo kätteli presidentin ja hänen puolisonsa ja toivotti hyvää itsenäisyyspäivää. Sitten Hanna tunsi presidentin yllättävän viileän ja kuivan käden tarttuvan omaansa ja puristavan lujasti.
”Ihastuttava puku”, presidentti sanoi.
”Kiitos, niin teilläkin”, Hanna vastasi. ”Hyvää itsenäisyyspäivää.”
Hän toisti toivotuksen presidentin puolisolle, ja sitten he kävelivät salamavalojen kujaa pitkin linnan sisuksiin.
Ismo otti hänet taas kainaloonsa ja kuiskasi hänelle matkalla: ”Jonain päivänä me vielä seistään tuossa.”
Ensimmäisen puolen tunnin jälkeen Hannalla ei ollut enää aavistustakaan, montako haastattelua hän oli antanut ja kenelle. Hymy uhkasi jäykistyä hänen kasvoilleen, kun hän kertoi kymmeniä kertoja pukunsa suunnittelijan nimen ja otti vastaan onnitteluja. Jossain vaiheessa hän pakeni vessaan ja luki kännykästään Ellin ja Paulan ja äidin jättämät innostuneet viestit. Hän oli ollut kaunis ja puku oli näyttänyt upealta ja saanut television muotiasiantuntijankin hurraamaan. Hän näkyi kameroissa koko ajan.
”Toivottavasti en just nyt, sillä olen pöntöllä hame korvissa”, hän näpytteli Amatsoneille.
Hanna palasi vessasta Ismon luo mutta juuttui matkalla vaihtamaan kohteliaisuuksia erään tämän puoluetoverin kanssa. Hän oli tutustunut naiseen jo Ismon kuntoutusaikana, kun tämä oli vieraillut usein Lahden talossa.
”Ainakaan illan kuningattaresta ei tänä vuonna ole epäilystäkään”, nainen sanoi, kun he olivat vaihtaneet kohteliaat poskisuudelmat.
Hanna kiitti ja kehui myös naisen pukua, vaikka pitsiunelma muistutti hänen mielestään virkattua pöytäliinaa.
”Hanna”, hän kuuli Ismon äänen viereltään. ”Haluaisin esitellä sinut eräälle ihmiselle. Hän oli samassa onnettomuusautossa kanssani ja on vasta tänään palannut ensimmäistä päivää töihin pitkän sairausloman jälkeen.”
Hanna kääntyi hymyillen.
”Hanna, tässä on turvamieheni Markus Reini.”
Ismon vieressä seisoi pitkä, tumma mies.
Markus.
Hänen Markuksensa.
Tytöstä tuntui, että kului tuntikausia, ennen kuin hän kuuli ulko-oven avautuvan. Hän nousi pystyyn ja paukutti ovea kaikin voimin.
”Mummo, päästä ulos”, hän huusi.
Tyttö kuuli mummon tulevan makuuhuoneeseen, mutta tämä ei tullut ovelle. Jouset narahtivat, kun mummo istui sängylle, ja sitten tyttö kuuli piirongin laatikon avautuvan. Hän arvasi, mitä mummo teki. Mummo säilytti lääkkeitään piirongin ylälaatikossa vanhassa jäätelörasiassa. Joskus kun mummolle ja äidille tuli riitaa, mummo meni huoneeseensa ja kaivoi jäätelörasiasta pillereitä. Hän oli nähnyt sen kurkistaessaan ovenraosta.
Tyttö arveli, että mummo oli tullut kipeäksi, koska oli lähtenyt kotoa siniseen taloon, vaikka pelkäsi vieraita ihmisiä. Hän kuuli mummon hengittävän raskaasti ja nopeasti ja mutisevan itsekseen.
Tyttö koputti uudelleen oveen ja huusi mummoa, mutta tämä ei vastannut. Tyttö alkoi itkeä. Hän näki mielessään kauhukuvia siitä, mitä pojalle tapahtui. Miten kaikki oli saattanut mennä näin pieleen? Hän oli tarkoittanut vain hyvää, mutta nyt Raimo varmasti tappaisi pojan.
Äkkiä tyttö kuuli, miten ulko-ovi repäistiin uudelleen auki. Sänky narahti, kun mummo nousi seisomaan. Miesääni huusi: ”Äiti!”
Se oli Raimo.
Ensimmäisten tanssien jälkeen Ismo sai tarpeekseen. Hän vei Hannan rauhallisimpaan nurkkaukseen, jonka linnasta löysi, ja tarttui tätä olkapäistä.
”Mikä sulla on? Olet kuin haamu.”
”Mulla on ihan hirveä päänsärky”, Hanna nyyhkäisi. Se ei ollut edes valhe. Hänen päätään oli alkanut särkeä kuin joku tunkisi jääpiikkiä takaraivosta sisään.
Ismon ilme muuttui hetkessä ärsyyntyneestä huolestuneeksi. ”Onko se migreeniä? En edes tiennyt, että sulla on taipumusta.”
”Musta tuntuu, että mä pyörryn tai oksennan”, Hanna kuiskasi. Sekään ei ollut valhe.
Ismo vilkuili ympärilleen. Hanna arvasi, mitä tämä ajatteli: onneksi kello oli niin paljon, että valokuvaajat olivat jo lähteneet tai ainakin joutuneet viemään kameransa narikkaan. Se vielä puuttuisi, että hän päätyisi valokuvaan, jonka otsikko kirkuisi: ”Liikaa boolia?”
”Sinut on saatava kotiin. Olen niin pahoillani, kulta, tiedän miten paljon odotit tätä iltaa.” Ismo suukotti häntä otsalle, ja hänen teki mieli kirkua.
”Pärjäätkö, jos jään vielä vähäksi aikaa?” mies varmisti.
”Pärjään”, Hanna vastasi nopeasti. ”Mä haluan vain lääkettä, kuuman suihkun ja nukkumaan. Aamuun mennessä mä oon varmasti kunnossa. Teillähän on ne puolueen jatkotkin, sun on mentävä.”
”Markus”, Ismo kutsui, ja turvamies oli hetkessä hänen vieressään. ”Hannaan iski migreenikohtaus. Katsotko, että hän pääsee turvallisesti kotiin?”
Markus nyökkäsi lyhyesti.
Hanna katsoi paniikissa ympärilleen, mutta muutakaan kyytiä ei ollut näköpiirissä. Hän seurasi Markusta eteiseen ja ulos. Mies kutsui matkalla auton, ja se odotti heitä oven edessä. Markus asettui itse ajajan paikalle, ja Hanna istui takapenkille. He lähtivät liikkeelle läpi juhlavalaistun kaupungin.
Puolimatkassa Töölöön Hanna tajusi, ettei hänellä ollut avaimia Ismon asunnolle. Hän oli lähtöhässäkässä kaapannut yhden avainnipun eteisen pöydältä käsiinsä, mutta nyt hän huomasi, että renkaassa roikkuivatkin hänen Torkkelinmäen avaimensa.
”Voisitko viedä mut Torkkelinmäelle?” hän sanoi hiljaa Markukselle. ”Mä otin väärät avaimet.”
Markus muutti suuntaa seuraavasta risteyksestä mitään sanomatta. Liikennevaloissa hän kääntyi viimein katsomaan taakseen.
”Sattuuko pahasti?” hän kysyi. ”Olet ihan kalpea.”
”Nyt on jo vähän parempi”, Hanna vastasi totuudenmukaisesti. ”Auttoi kun pääsi sieltä pois, ilma oli aika huono.”
Markus nyökkäsi. Valot vaihtuivat vihreiksi, ja matka jatkui.
Hanna laittoi Ismolle viestin ja kertoi avainvahingosta. ”Olen ihan kunnossa, nähdään huomenna. Pidä hauskaa!” hän naputti.
Kun hän nosti katseensa, hän huomasi Markuksen seuraavan häntä peilin kautta. ”Laitoin viestin avaimista”, hän selitti hermostuneena.
Sen jälkeen Hanna istui vaiti, kunnes auto pysähtyi Torkkelinmäelle. Hän laittoi jo kätensä ovenkahvalle, mutta huomasi, ettei pystynytkään avaamaan. Hän ei voinut antaa Markuksen mennä kertomatta, mitä oli tapahtunut.
”Siitä yöstä”, hän aloitti. ”Mun on pakko kertoa...”
Markus tuijotti eteenpäin kasvot kivettyneinä. Hanna näki, miten pieni lihas nyki tämän leuassa.
Hanna kertoi kaiken. Tahraantuneen kirjeen, epätoivoiset hetket netissä ja kävelyretket ympäri kaupunkia, ystävien käynnistämän etsintäkampanjan, jopa äidin kehotuksen mennä meedion luo.
Hän yritti pitää tarinansa kevyenä ja esitti itsensä romantiikannälkäisenä höppänänä, jolle tuli pakkomielle yhden yön suhteesta vain siksi, että se loppui niin hölmöllä tavalla. Hän ei tiennyt, suojeliko hän itseään vai miestä loihtimalla kertomuksensa Hannasta blondibimbon, mutta ei sillä toisaalta ollut merkitystä.
Mies tiesi. Tämä kuuli totuuden hänen hassujen anekdoottiensa takana ja tiesi.
”Mä en voinut uskoa, että sä et soita”, mies sanoi, kun hän oli lopettanut. ”Mä en voinut uskoa, että mä olin ollut niin väärässä. Mä olin aina odottanut, että löydän sut, ja sitten sä et halunnutkaan muuta kuin sen yhden yön.”
Hanna mietti, mitä mies tarkoitti sanoessaan, että oli odottanut löytävänsä hänet. Ennen kuin hän ehti kysyä, Markus naurahti ja jatkoi. ”Mä kärvistelin ylpeyteni kanssa melkein kuukauden. Mä olin tietysti katsonut siitä väliaikaisesta maalarinteipistä ovessa sun sukunimen, ja joka päivä mä pitelin kädessäni lappua, jossa oli sun puhelinnumero, ja joka päivä mä laitoin sen takaisin lompakkoon.” Hanna henkäisi. Markus oli koko ajan tiennyt, kuka hän oli.
”Silloin onnettomuusiltana me oltiin puolueen tilaisuudessa Kouvolassa, ja siellä oli yleisön joukossa sun kaksoisolento. Tai niin mä katsoin ensin, mutta eihän se loppujen lopuksi ollut yhtään sun näköinen. Se tyttö sai mut kuitenkin järkiini. Mä tajusin, että mä en menetä mitään, jos mä soitan sulle, en edes ylpeyttäni. Ja mä päätin soittaa heti seuraavana päivänä.”
Mies keskeytti. Hanna muisteli onnettomuusiltaa ja tajusi, että he olivat katsoneet toistensa kaksoisolentoja täsmälleen samaan aikaan.
”Seuraavan kerran mä tajusin jotain tästä maailmasta neljä kuukautta myöhemmin. Mä olin tajuissani ennen sitäkin, mutta mulla oli pitkään pahoja lähimuistiongelmia. Mä olin lyönyt pääni ikkunaan, ja aivot oli päässeet heilahtamaan kallon sisällä. Ne ruhjoutui ja turposi. Mua pidettiin ensin pitkään keinotekoisessa koomassa. Kun mä heräsin, mä en osannut mitään, en niellä, en puhua, en kirjoittaa, en kävellä.”
”Sä olet kuntoutunut hyvin.”
”Vahva pohjakunto. Ja mä olen sitkeä”, Markus sanoi.
Sitten hän oli pitkään hiljaa. ”Yhtenä päivänä kaveri toi sairaalaan iltapäivälehdet. Mä en osannut vielä lukea, mutta kuvia mä osasin tietysti katsoa.”
”Ja siellä me oltiin. Ismo ja minä”, arvasi Hanna.
”Teidän ensimmäinen haastattelu”, mies myönsi.
He olivat pitkään hiljaa. Hanna tiesi, ettei ollut enää mitään sanottavaa, mutta toisaalta oli mahdotonta ajatella, että hän voisi päästää miehen menemään noin vain.
”Elämä teki meille aika kurjan tempun”, hän sanoi lopulta.
Silloin hänen kätensä lopulta pystyi tarttumaan ovenkahvaan. Markus hyppäsi autosta ja kiersi hänen puolelleen. Mies avasi oven ja jäi seisomaan auton viereen, kun hän astui kadulle. He seisoivat pitkään lähekkäin katsomatta toisiaan. Sitten Hanna veti syvään henkeä ja lähti kohti kotiovea. Hän tunsi äkkiä olonsa naurettavaksi pinkissä unelmassaan ja halusi siitä mahdollisimman nopeasti eroon.
Hän ei kääntynyt katsomaan taakseen mutta kuuli Markuksen menevän autoon ja sulkevan oven. Auto kaasutti mäkeä alas kohti Hakaniemeä.
Hän kävi suihkussa, kaivoi kaapista pehmeimmän flanellipyjamansa ja käpertyi sohvannurkkaan. Hän katsoi kännykästään Ellin ja Paulan viestit mutta ei vastannut niihin. Ismo oli kuitannut hänen avainviestinsä ja pyysi häntä tulemaan Töölöön aamulla heti kun hän olisi herännyt. Hän laittoi puhelimen pois ja vain tuijotti eteensä.
Kello kahdelta yöllä ikkunassa rapsahti. Hanna nousi sohvalta ja käveli ikkunaan. Hän avasi tuuletusluukun ja katsoi pihalle. Markus ei puhunut mitään, katsoi vain häntä kädet taskussa. Hän oli käynyt vaihtamassa vaatteet ja oli tutussa mustassa villakangastakissaan.
Hanna haki avaimensa ja pudotti ne ikkunasta.
Hän seisoi keskellä olohuonetta, kun Markus tuli sisään. Mies jäi seisomaan eteiseen. Tämän kasvot olivat väsyneet ja hiukset pörrössä. ”Sä et olis saanut kertoa mulle, mitä sille kirjeelle tapahtui”, Markus sanoi hiljaa.
”En niin”, Hanna myönsi. ”Se oli itsekästä ja typerää.”
”Mä olisin pystynyt lähtemään pois ja unohtamaan sut, jos mä en olisi saanut tietää. Mutta nyt mulla ei ole vaihtoehtoja. Mun on pakko taistella susta loppuun saakka.”
Hanna alkoi itkeä.
Markus harppasi hänen luokseen, nosti syliinsä ja kantoi sänkyyn. Heidän rakastelunsa oli hurjaa ja epätoivoista, epätodellista. Hannasta tuntui, että he satuttivat toisiaan yhtä paljon kuin tuottivat nautintoa. He rankaisivat toisiaan kaikesta, mitä olivat joutuneet kokemaan.
Aamunkoitteessa, juuri ennen kuin he nukahtivat, oli ensimmäinen hetki hellyydelle. Markus silitti hänen hiuksiaan ja sanoi jotain omituista. ”Maailman rohkein tyttö”, mies kuiskasi.
Hanna nukahti, ennen kuin ehti kysyä, mitä se tarkoitti.
Kommentoi 0
