5Osa 8/10
Tilanne on se, että meidän on saatava huomiseksi lehtiin asiallista tietoa Hannan ja Ismon romanssista. Tässä on nyt käynyt sellainen onni onnettomuudessa, että noi juorulehden kännykkäkuvat on ilmeisesti otettu juuri ennen kuin lehti on mennyt painoon”, Elli selitti suunnitelmaansa Ismolle, Hannalle ja Andersille.
”Muuten ne olisivat ehtineet laittaa toimittajan ja kuvaajan vakoilemaan teitä vuorokauden ympäri ja niillä olisi jo tiedossa, kuka Hanna on, missä se asuu ja missä se on töissä”, lisäsi Paula.
”Ja ennen kaikkea, miten te olette tavanneet. Sehän tässä nyt on tärkeää, ettei iltapäivälehdet pääse revittelemään otsikoita, joissa julistetaan että ’Rakkaus alkoi jumppatelineillä’, tai jotain sen tyylistä.”
”Tai kyllä ne sellaista kirjoittavat joka tapauksessa, mutta että ne kirjoittaisivat myös totuuden.”
Hanna painoi kasvot käsiinsä. Ismo kietoi käsivartensa lohduttavasti hänen ympärilleen. Anders tuijotti Elliä ja Paulaa kuin nämä olisivat juuri laskeutuneet olohuoneeseen ufolla.
”Me siis oletetaan, että te ette ole naiskennelleet tammikuusta asti, koska Hanna ei olisi ikinä kyennyt salaamaan sitä meiltä. Ja jos olettekin, sitä ei ikinä kerrota lehdille.”
”Ei olla”, Hanna tyytyi toteamaan. Anders ryki hämmentyneenä.
”Me siis ehdotetaan, että kutsutaan tänne nyt saman tien pari valikoitua toimittajaa, joille annatte ensimmäiset yhteishaastattelut. Meidän puolesta ne voi olla saman tien myös viimeiset. Kerrotte, miten kaikki kävi, ja että teillä ei ollut tarkoitus salata suhdettanne. Ette vain olleet vielä sattuneet esiintymään julkisesti yhdessä.”
”Se sattuu olemaan ihan totta”, Ismo sanoi.
”Aina parempi”, Elli sanoi.
”Pannaanko hösseliksi?” Paula ehdotti.
”Mitä ihmettä täällä tapahtuu?” Anders kysyi pienellä äänellä.
Puoleenpäivään mennessä kaikki oli ohi, ja Ismo lähti töihin hokien ”Ei kommentteja” koko matkan autolleen. Hannalla oli pöllämystynyt olo, mutta hän oli myös täynnä ihailua Elliä ja Paulaa kohtaan.
Hösseliksi paneminen oli alkanut siitä, että Paula oli kantanut olohuoneeseen kasan ylellisiä paperikasseja. Amatsonit olivat arvanneet, että Hanna oli tullut Ismon luo edellisenä iltana farkuissa ja paitapuserossa, joten Paula oli poikennut parissa keskustan kalliissa putiikissa hakemassa sopivia vaatteita valokuviin.
Loppujen lopuksi he olivat silti päätyneet rentoon tyyliin. Harkittuun mutta rentoon. Hanna oli puettu tunnetun italialaismerkin kesämekkoon, jonka halterneck-leikkaus korosti Ellin ja Paulan mielestä sekä hänen siroa rakennettaan että hänen treenattuja olkapäitään ja hauiksiaan. Tai niin he halusivat toimittajien kirjoittavan.
”En mä niitä treenaa, työssä ne treenaantuu”, Hanna oli protestoinut, mutta hänet oli hiljennetty.
Ismon he olivat määränneet farkkuihin ja pikeepaitaan. ”Sä olet ainoa poliitikko, joka voi uskottavasti pitää farkkuja. Yleensä te näytätte niissä ihan kamalilta. Valitsette sellaisia mattinykäsmalleja ja yhdistätte niitten kanssa kauluspaidan ja kravatin”, Paula oli saarnannut.
”Otan moitteet vastaan koko ammattikuntani puolesta”, Ismo sanoi vakavana.
Elli oli taputtanut pääministeriä takapuoleen. ”Mutta meidän Hanna on treenannut sulle niin hyvän perseen, että pakkohan se on näyttää koko kansalle.”
Siinä vaiheessa Anders oli vetänyt Ismon sivummalle ja todennut pelkäävänsä vahvasti tämän mielenterveyden puolesta. ”Tämä on hullua, noi naiset on ihan pähkähulluja”, Anders oli vaikeroinut.
”Tästä ei voi seurata mitään hyvää. Vapaaehtoisia yhteishaastatteluja toimittajille!”
Ismo oli vain nauranut. ”Vaikuttaa siltä, että hermopaine on sinulle liikaa. Lähde vaan puoluetoimistoon rauhoittumaan ja kerro niille sellaiset terveiset, että meillä on täällä homma hallussa.”
Anders oli lähtenyt, omien sanojensa mukaan tekemään seuraavaksi päiväksi damage control -suunnitelmaa.
”Valikoidut toimittajat” olivat saapuneet täsmälleen sovitusti ja innostustaan huonosti peitellen. Pienessä joukossa oli Ellin ja Paulan luottoihmiset molemmista iltapäivälehdistä, suuresta päivälehdestä sekä tärkeältä nettisivustolta. Nettitoimittajalle he olivat puhuneet erikseen ja lyhyemmin, mutta hän saisi jutun esille ensimmäisenä. Uutinen ehtisi myös lehtien nettisivuille, ennen kuin laajemmat haastattelut ilmestyisivät paperiversioissa seuraavana päivänä.
”Mikään väline ei voi alkaa spekuloida ja levittää perätöntä tietoa, kun teidän omat kommentit on kaikkien luettavissa”, Elli oli summannut, kun viimeinenkin haastattelu oli annettu.
”Hyvää työtä”, Ismo oli tunnustanut ja halannut Elliä ja Paulaa lämpimästi.
Kun Ismo oli lähtenyt, Amatsonit ja Hanna istahtivat vetämään henkeä ja Elli ja Paula alkoivat tuijottaa Hannaa vaativasti.
”Koska sä olit ajatellut kertoa?” Elli kysyi. ”En mä tiedä”, Hanna tunnusti.
”Älä nyt vaan sano, ettet ole varma tunteistasi ja sen takia et kertonut.”
”En sano. Mä olen varma. Tätä on vaan jotenkin ollut niin hirveän vaikea uskoa, ja kaikki on tapahtunut niin nopeasti.”
”Ei kai se sun miehes ole mikään absolutisti?” Paula halusi tietää.
”Ei, miten niin?”
”Koska mä tarvitsen nyt tömpsyt.”
Hanna nousi ja avasi kirjahyllyn baarikaapin. ”Käykö konjakki?”
”Käy tosiaan.”
”Mulle tupla”, tilasi Elli.
Hanna kaatoi heille kaikille reilut lasilliset. ”Nyt kerrot kaiken”, Elli ja Paula määräsivät, kun hän istui takaisin sohvalle.
Hanna kertoi. Hän aloitti päivästä, jolloin oli ensimmäisen kerran matkustanut Lahteen, ja lopetti aamuun, kun Elli oli soittanut. Kun hän vaikeni, seurasi pitkä hiljaisuus.
Hanna siemaisi viimeiset konjakit suuhunsa. Vatsassa lämmitti mukavasti. ”Entä mitäs teille kuuluu?” hän kysyi muina miehinä.
Elli ja Paula räjähtivät nauramaan. Sitten he vilkaisivat toisiaan.
”No mä olen harkinnut ottavani Kimin takaisin, ainakin koeajalle”, sanoi Elli. ”Asiassa on vain yksi hemmetin suuri mutta.”
”Mikä?” Hanna kysyi.
”Toi”, vastasi Elli ja osoitti Paulaa.
Hanna katsoi ystäviään kummissaan. ”Jos mä alan olla uudestaan Kimin kanssa, Paulasta tulee mun anoppi. Kelaa!”
Hanna katsoi Paulaa silmät suurina. ”Se Jussi?”
Paula hymyili autuaana. ”Täydellinen mies. Täydellinen.”
Hanna halasi ystäväänsä. ”No ei kyllä voi mennä väittämään, että sulla olis varma miesmaku. En keksi, kuka voisi olla erilaisempi kuin Timo.”
”Tiedän”, Paula vastasi ja hymyili yhä leveämmin.
Elli vilkaisi kelloa. ”Jokohan haastis alkais olla nettisivuilla?” hän pohti.
Hanna pomppasi pystyyn. ”Herran jumala! Mun pitää soittaa mutsille!”
Kun tyttö ja äiti pääsivät kotiin, äiti lähti omille teilleen ja Kaarina tuli vahtimaan tyttöä. Hän ei yllättynyt siitä. Äiti lähti usein muutamaksi päiväksi jonnekin sen jälkeen, kun he tulivat kotiin mummolasta. Myös silloin, kun ei ollut riidellyt mummon kanssa.
Tyttö oli toivonut, että Kaarina tulisi. Se sopi hänen suunnitelmiinsa hyvin.
Hän ei ollut antanut periksi. Miten hän olisi voinut antaa? Tytön tarvitsi vain ajatella verijuovia pojan selässä tai kivipiiloa, jonne ei enää koskaan tulisi viestejä, ja hän tiesi, että hänen oli toimittava.
”Minä menen huomenna aamulla uimakouluun”, hän sanoi Kaarinalle illalla.
”Äitisi ei puhunut siitä mitään”, Kaarina sanoi.
”Se unohti”, tyttö vastasi. Kaarina uskoi. Ei olisi ollut mikään ihme, vaikka äiti olisi unohtanut.
Tyttö meni huoneeseensa ja avasi vanhan rikkinäisen soittorasian, jota käytti säästölippaana. Siellä oli aika paljon rahaa, hän oli säästänyt ratsastustunteja varten. Tai ainakin summa tuntui tytöstä paljolta, mutta silti häntä jännitti, riittäisivätkö rahat.
Seuraavana aamuna hän lähti aikaisin. Kaarina tykkäsi nukkua pitkään. ”Olen siellä uimakoulussa”, hän kirjoitti lapulle, jonka jätti keittiön pöydälle.
Tyttö oli kerran mennyt äidin kanssa linja-autolla mummolle. Äidillä oli silloin miesystävä, joka oli lainannut heidän autoaan. He olivat menneet linkulla mummolle, ja mies oli hakenut heidät autolla pois. Tyttö muisti, mistä bussit lähtivät. Hän pyöräili asemalle, vaikka ei olisi saanut. Hän oli luvannut pyöräillä vain tutuilla reiteillä. Hän laittoi pyörän telineeseen aseman eteen ja lukitsi sen huolella.
Hän ei muistanut, mistä laiturista linja-auto oli lähtenyt mummolaan. Hän ei edes muistanut, miksi niitä kutsuttiin laitureiksi, vaikka ne eivät olleet vedessä. Hän yritti etsiä mummolan paikkakunnan nimeä, mutta ei löytänyt sitä. Hän arveli, että linja-auto olisi menossa jonnekin muualle ja vain pysähtyisi mummolan lähelle.
Tyttö meni sisään asemalle. Siellä oli lasiluukku, jonka takana istui mukavan näköinen nainen. Tämä kertoi, että linja-auto mummolaan lähtisi laiturilta kuusi puolen tunnin kuluttua. Tyttö kiitti ja meni ulos. Vartin päästä laituriin ajoi linja-auto. Tyttö nousi kyytiin vanhan pariskunnan perässä. Hän sanoi mummolan paikkakunnan nimen. Kuski katsoi häntä ja kurkisti sitten hänen taakseen.
”Matkustatkos sinä ihan yksin?” kuski ihmetteli.
”Äiti oli saattamassa minua, mutta se ehti jo lähteä. Ja mummo on minua vastassa perillä”, tyttö vastasi.
”Minä olen ennenkin matkustanut mummolaan yksin”, hän lisäsi, koska ajatteli, ettei kaksi valhetta tee häntä paljon sen huonommaksi ihmiseksi kuin yksi valhe.
Kuski sanoi matkalle hinnan, joka tuntui tytöstä kauhean paljolta. Kun hän pääsi penkkiin istumaan, hän laski loput rahansa: ne eivät riittäisi paluulippuun sekä pojalle että hänelle.
Hän päätti murehtia asiaa myöhemmin.
Ikinä ennen aika ei ollut lentänyt Hannan elämässä niin kuin nyt. Tuntui, että koko ajan tapahtui jotakin uutta ja hän teki ja koki asioita joka päivä ensimmäistä kertaa.
Kaikki alkoi tietysti siitä, kun hän näki heidän haastattelunsa lehdissä ensimmäisen kerran.
Elli ja Paula olivat haastatteluihin ja kuviin tyytyväisiä. Romanssi esitettiin lehdissä vuosisadan rakkaustarinana, eikä Hanna joutunut epäilyttävään valoon.
Hannakin oli tyytyväinen. Hän oli vain täysin yllättynyt, miten laajasti lehdet käsittelivät asiaa. Iltapäivälehdet eivät tyytyneet julkaisemaan vain heidän haastatteluaan, vaan myös ainakin kymmenen muun ihmisen haastattelut. Ismon puoluetovereilta ja poliittisilta vastustajilta kyseltiin terveisiä pääministerille, ja fysioterapeuteilta udeltiin, olivatko he koskaan rakastuneet asiakkaisiinsa. Kukaan ei ollut.
Leilaakin haastateltiin. ”Hanna on yksi Cortexin kovan tiimin luottopakkeja. Totta kai uutinen yllätti minut, mutta tunnen romanssin molemmat osapuolet ja uskon, että he ovat täydellisiä toisilleen”, Leilaa siteerattiin.
Hanna sai myös lukea, että hänen toivottiin jatkavan työpaikassaan normaalisti. ”Sepä kiva”, hän kommentoi kuivasti Ismolle.
Lisäksi lehdet olivat kaivaneet historiasta esille kotimaisia ja ulkomaisia kuuluisuuksia, jotka olivat rakastuneet sairaanhoitajiinsa tai lääkäreihinsä. Ismoa nauratti, kun hän huomasi tulleensa verratuksi ikäloppuun akateemikkoon, joka oli nainut parikymppisen kotisairaanhoitajansa ja saanut aikaiseksi muhkean perintöriidan.
Seuraavaksi Hannalla oli edessä ensimmäinen julkinen esiintyminen Ismon rinnalla. He valitsivat paikaksi Suomenlinnan kesäteatterin ensi-illan, ei vähiten sen vuoksi, että teatteriryhmä oli antanut esityksen markkinoinnin Amatsonien hoitoon. ”Kaksi kärpästä yhdellä iskulla”, julisti Elli.
Elli ja Paula sparrasivat Hannan huolella ja valitsivat taas hänen vaatteensa. Elli opasti, miten seurapiiripalstan kuvissa kannatti poseerata. ”Puoliksi sivuttain ja jalka toisen edessä – vaikka sä nyt et näytä kuvissa lihavalta, vaikka sut kuvattais alakulmasta syömässä hattaraa.”
Hanna melkein tottui ympärillään hyöriviin toimittajiin ja oppi olemaan juuri niin kohtelias ja iloinen, että kukaan ei loukkaantunut, mutta juuri sen verran etäinen, että kukaan ei oikeasti saanut hänestä mitään irti. Hän oppi, että lehdet halusivat kysyä hänen mielipidettään mitä uskomattomampiin asioihin. ”Mistä kesäherkusta et luovu?” ”Missä haluaisit harrastaa kesäseksiä?” ”Minkä juhannuksen haluaisit unohtaa?” ”Miten ikäero vaikuttaa seksiin?” ”Minne pakenet, kun haluat olla maailmalta rauhassa?”
”Ihan kuin mä sen niille kertoisin”, Hanna ihmetteli Ellille ja Paulalle.
Lehdet tietysti löysivät hänen äitinsä. Hanna pelkäsi pahinta, mutta äiti käyttäytyi moitteettomasti ja pyysi hänen lupansa jokaiseen lausuntoon tai haastatteluun, jonka antoi. Äidin ansiosta lehdissä ja netin keskustelupalstoilla taitettiin jonkin aikaa peistä siitä, oliko naisilla oikeus hankkia lapsia yksin.
Ismon ja äidin ensitapaaminen oli ikimuistoinen. He olivat kutsuneet äidin ja Hanneksen Jalkarantaan, ja nämä tulivat äidin ikivanhalla Peugeotilla, jonka pakoputki paukahti portilla niin kovaa, että turvamiehet ryntäsivät täydessä valmiudessa esiin. He myös tutkivat auton lattiasta kattoon. Kostoksi, äiti väitti.
Hannes vetäytyi heti Ismon työhuoneeseen ja alkoi kahlata sarjakuvahyllyä läpi. Hanna oli mainostanut sitä pojalle, muuten tämä ei olisi varmasti edes suostunut tulemaan mukaan. Hannes oli muutenkin vähäsanainen sisarensa romanssin suhteen. ”Arvaa, kiusaako kaverit”, oli ainoa, mitä hän suostui sanomaan.
Äiti puolestaan käytti Jalkarannassa ensimmäiset puoli tuntia kertomalla, mitä kaikkea talossa pitäisi muuttaa. Se oli kyllä kuulemma kaunis, mutta energiat virtasivat väärällä tavalla.
Päivällisen jälkeen äiti kaivoi Hannan kauhuksi tarot-korttinsa esiin ja heilutti niitä Ismon edessä. ”Suostutko, jos minä vilkaisen, mitä kortit sanovat teidän rakkaudestanne?” äiti kysyi. Ismo vastasi myöntävästi silmät naurua vilkkuen.
Äiti löysi korteista isoja tunteita, keskinäistä kunnioitusta ja materiaalista hyvää, mutta sitten hän vakavoitui.
”Täällä on jokin hankaluus, jokin suuri selvittämätön asia. Jompikumpi teistä salaa toiselta jotakin, ja jos sitä ei selvitä, se voi aiheuttaa paljon pahaa”, äiti tulkitsi. Sitten hän katsoi Ismoon vaativasti, aivan kuin olisi odottanut tämän saman tien alkavan heitellä luurankoja ulos kaapistaan.
”Mitä?” Ismo nauroi. ”Sinähän sanoit, että jompikumpi meistä salaa jotakin. Sehän voi yhtä hyvin olla Hanna.”
Äiti katsoi Hannaa yllättävän lempeästi. ”Minun Hannani ei ole oikein koskaan osannut salata mitään.”
”Tiedän sen”, Ismo vastasi ja veti Hannan syliinsä.
Äiti katsoi heitä hymyillen, mutta Hanna tunsi hänet tarpeeksi hyvin tietääkseen, että jossain hänen sisikunnassaan muhi vielä epäilys.
Ismo tarjosi Saaralle ja Hannekselle vierashuoneita yöksi, mutta Saara kieltäytyi ja käänsi Peugeotin nokan kohti Espoota. Kun vieraat olivat lähteneet, Hanna seisoi olohuoneessa katselemassa järvelle ja nautti hiljaisuudesta. Vesi välkehti vapaana valoisassa illassa. Ismo tuli hänen taakseen ja veti hänet itseään vasten. ”Laitoin saunan päälle”, mies kuiskasi hänen korvaansa.
Hanna kääntyi ja suuteli Ismoa pitkään. Hän antoi käsiensä vaeltaa miehen paidan alle ja sitten tämän housunkaulukselle, mutta Ismo irrottautui hänen otteestaan nauraen.
”Mulla on muuta mielessä”, mies kuiskasi.
”Muuta?” Hanna kysyi kulmakarvojaan kohottaen.
”No ei muuta, mutta muualla”, Ismo oikaisi.
He viettivät koko yön alakerrassa saunoen ja rakastellen uima-altaassa.
Heinäkuun alussa Ismo vietti lomaa. Paria viikkoa aikaisemmin hän oli saanut aamiaispöydässä tekstiviestin ja luettuaan sen tiedottanut Hannalle: ”Äiti ilmoittaa, että aikoo julistaa minut perinnöttömäksi ja luopua äidinoikeuksistaan, jos en vie sinua näytille parin viikon sisällä.”
Oli kesän kuumin viikko, kun he hyppäsivät autoon Jalkarannassa ja lähtivät ajamaan kohti Etelä-Pohjanmaata. Ismo oli kieltäytynyt ottamasta turvamiehiä mukaan vapaa-aikana, joten he olivat liikkeellä kahdestaan. Hanna nautti matkasta. Hän avasi auton ikkunan ammolleen, työnsi päänsä ikkunasta ulos ja antoi tuulen pöllyttää hiuksensa sekaisin.
Ismo nauroi. ”Oikeastaan et saisi tehdä tuota. Ilmastointi menee sekaisin.”
Hanna kääntyi ja pärisytti hänelle kieltään. Sitten hän sulki silmänsä ja nautti lämpimästä tuulesta kasvoillaan. Ismo sulki suosiolla ilmastoinnin ja avasi omankin ikkunansa.
Hanna veti päänsä sisään vasta kun suuri hyönteinen osui häntä otsaan napsahtaen.
”Au”, hän nauroi. ”Ilmahyökkäys.”
”Siihen tuli jälki”, Ismo sanoi. ”Niin kuin kastimerkki.”
Hanna sulki ikkunan. Hän nojasi raukeana selkänojaan ja antoi ajatustensa vaeltaa.
”Kerran lapsena mä pidin päätä ulkona ikkunasta samalla tavalla, ja mulla meni paarma nenään”, Hanna sanoi. Hän rypisti kulmiaan. ”Mistähän toi tuli, en ole muistanut vuosiin koko asiaa.”
”Miten se saatiin pois?” Ismo ihmetteli.
Hanna mietti silmät kiinni. ”Äiti yritti ensin, mutta se meni vain syvemmälle. Me jouduttiin menemään terveyskeskukseen, ja ne veti sen ulos sellaisilla kapeilla, pitkillä pihdeillä. Hirveintä oli, että se oli elossa pitkän aikaa. Mä tunsin, kun sen jalat liikkui ja kutitti mun nenässä ja mä huusin suoraa huutoa, että ottakaa se pois, ottakaa se pois.”
Ismo irvisti. ”Yök.” Hän ajoi hetken hiljaa ja kysäisi sitten ohimennen: ”Mihin te olitte menossa silloin? Sinä ja äitisi?”
Hanna mietti. Mihin he olivat olleet menossa? Vastaus oli melkein hänen ulottuvillaan, mutta pakeni hänen yrityksiään muistaa. Hän yritti kovemmin. Äkkiä Hanna tunsi putoavansa. Auton pehmeä penkki hävisi hänen altaan, ja hän putosi mustaan kuiluun, jossa hänen kimppuunsa hiipi vanhasta painajaisesta tuttu toivottomuuden ja luovuttamisen tunne.
Nukahda vain, ääni tuntui kuiskaavan hänen korvaansa. Nukahda, etkä koskaan herää.
”Hanna, oletko kunnossa?” Ismon ääni tunkeutui mustuuden läpi, ja äkkiä putoamisen tunne häipyi jälkiä jättämättä. Hanna tunsi taas penkin allaan ja tuulen kasvoillaan.
”Hanna!” Ismo alkoi jo hiljentää vauhtia ja etsi katseellaan bussipysäkkiä tai muuta levennystä, johon pysähtyä.
”Ei mulla ole hätää”, Hanna sanoi nopeasti. ”Huimasi vaan hetken. Varmaan toi aurinko.”
”Oletko varma, että olet kunnossa?” Ismo kysyi ja vilkuili häntä tutkivasti.
”Ihan varma”, Hanna hymyili. ”Mutta toisaalta jos sun tekee mieli pysähtyä vaikka jollekin kauniille metsätielle hetkeksi, niin mulla ei ole mitään sitä vastaan.”
Ismon kotitalo oli perinteinen kaksikuistinen pohjalaistalo. Sitä isännöi varsinaisesti Ismon sisar Mirja miehensä Aaron kanssa. He tulivat pihalle tervehtimään, samoin kuin Ismon vanhemmat Terttu ja Martti, ”vanhukset”, jotka asuttivat suuren talon toista päätyä. Sen sijaan Mirjan ja Aaron nelivuotiaat kaksospojat jäivät ovenrakoon ja kurkkivat sieltä säikkyinä. ”Hei Pohjanmaan ujoimmat, uskallattekos tulla hakemaan tuliaiset?” Ismo huusi.
”Kaikki ei voi olla tuollaisia synnynnäisiä esiintyjiä niin kuin sinä”, Mirja moitti veljeään. ”Se tanssi lapsena vieraille vaikka ripaskaa alasti, kunhan se huomattiin”, hän selitti Hannalle. Terttu nauroi ja myönsi, että jotakuinkin näin se oli.
Kaksosista rohkeampi teki syöksyn pihan poikki auton luo ja nappasi isot karkkipussit Ismon kädestä lennossa. Poika kipaisi samaa vauhtia takaisin sisään ja veljensä ohi. ”Annat mulle toisen!” kuului hätääntynyt huuto.
Hanna näki liikettä silmänurkastaan ja kääntyi katsomaan vanhusten ovelle. Sieltä asteli ulos iso mies työntäen pyörätuolia, jossa istui nuori poika. ”Pontus”, Hanna henkäisi yllättyneenä. Hän asteli pihan poikki ja kapsahti sairaanhoitajan kaulaan. ”Onpa mukava nähdä. Mulla ei ollut aavistustakaan, että sä olet täällä.”
Pontus hymyili ja halasi häntä lämpimästi, mutta ei ollut muuttunut yhtään puheliaammaksi. Ismo rykäisi ja katsoi vanhempiaan hämmentyneenä.
”Jaaha, et sitten ole saanut morsiamellesi kerrottua”, Martti sanoi harvoja hiuksiaan sukien.
”En”, Ismo vastasi ykskantaan. Sitten hän käveli Hannan, Pontuksen ja pyörätuolipojan luo. ”Hanna, tässä on veljeni Iiro.”
Hanna katsoi tarkemmin ja tajusi saman tien, että pyörätuolissa istui aikuinen mies, ei suinkaan keskenkasvuinen poika, niin kuin hän oli luullut.
”Hei Iiro”, hän sanoi ja tarttui miehen käteen. Se oli täysin jäykkä. Iiron pää pysyi toiselle olkapäälle painuneena, eikä hän tuntunut tunnistavan veljeään tai reagoivan heihin kumpaankaan millään tavalla. Hanna oli erehtynyt miehen iästä, koska tämä oli kooltaan melko pieni ja varsinkin, koska tämän iho oli uskomattoman sileä ja nuorekas. Iiron mittasuhteissa oli myös jotain, joka toi ennemmin mieleen teini-ikäisen kuin aikuisen miehen.
Pontus lähti viemään Iiroa takaisin sisään. ”Kuuma”, hän totesi selitykseksi harvasanaiseen tyyliinsä. Ismon vanhemmat seurasivat heitä, koska kahvi piti kuulemma saada tippumaan. Mirja ja Aaro taas sanoivat lähtevänsä katsomaan, etteivät pojat syö mahojaan kipeiksi karkeista. ”Näytä nyt Hannalle paikkoja”, Mirja kääntyi sanomaan.
He jäivät seisomaan keskelle pihaa. Hanna arvasi kaikkien lähteneen, koska he halusivat antaa Ismolle mahdollisuuden puhua hänen kanssaan Iirosta. Mies ei kuitenkaan tuntunut tietävän, mistä aloittaa.
”Tuon takia sinä halusit mahdollisimman nopeasti pois pyörätuolista, eikö niin?” Hanna sanoi lopulta.
Ismo katsoi Hannaa kiitollisena ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. He lähtivät hiljakseen kävelemään kohti laajan pihamaan toisella puolella olevia ulkorakennuksia.
”Onko se cp-vamma?” Hanna kysyi, vaikka aavisti jo vastauksen.
”Ei”, Ismo vastasi. ”Se on erittäin harvinainen geneettinen sairaus, jota esiintyy rajoitetusti vain tässä maailmankolkassa. Varsinainen pahan onnen numero elämän arpajaisissa.”
Hannan seuraava kysymys oli selvä. ”Onko se perinnöllistä?”
”Vain jos molemmat vanhemmat ovat kantajia”, Ismo vastasi. ”En ole testannut itseäni enkä ole viitsinyt pelotella sua, koska vaikka mä olisin kantaja, mahdollisuus siihen, että sinäkin olisit, on täysin mitätön. Eihän sulla ole mitään tekemistä näiden seutujen geeniperimän kanssa.”
Hanna rypisti kulmiaan. ”Älä unohda, etten mä tiedä isästäni muuta kuin että blondin väritykseni perusteella se on ollut suomalainen. Mä käyn verikokeissa. Testataan se, niin voidaan olla rauhassa”, hän sanoi. Ismo nyökkäsi lyhyesti.
”Miksi sä et ole kertonut?” Hanna kysyi viimeiseksi. He olivat päässeet navettarakennuksen luo, joka ilmeisesti oli nykyään tyhjillään. Ismo istui portaille ja veti hänet viereensä.
”En mä oikeastaan tiedä. Siitä on vain vuosien varrella tullut asia, josta ei edes osaa puhua.” Miehen käsi teki pientä liikettä hänen selässään.
”Iiro oli 14-vuotiaaksi asti ihan terve. Se oli tosi hyvä urheilemaan, paljon parempi kuin minä. Just koulun urheilutunnilla se alkoi itse ensimmäisenä aavistaa, että jotain oli pielessä. Se sanoi, että jalat ei vain totelleet kunnolla. Se tuli niin kuin hiipien alussa, ja sitten yhtäkkiä täydellä ryminällä. Ei mennyt kuin muutama kuukausi, niin Iiro oli pyörätuolissa.”
Ismo katsoi häntä silmiin. ”Olit oikeassa, että pyörätuoli muistutti mua Iirosta. Muutenkin ajattelin monta kertaa meidän kuntoutusjakson aikana, että tein tavallaan saman matkan kuin Iiro mutta toiseen suuntaan.”
”Minkä ikäinen sä olit, kun Iiro sairastui?” Hanna kysyi.
”Olin juuri täyttänyt yhdeksäntoista. Kun menin armeijaan, Iiro pystyi vielä kävelemään keppien avulla. Kun tulin ensimmäiselle lomalle, Iiro istui pyörätuolissa.”
Ismon äiti ilmestyi ”vanhusten puolen” portaille. ”Tulkaa kahville”, hän huusi.
Heidän parin päivän lomansa Pohjanmaalla sujui rauhallisesti. Terttu kantoi jatkuvasti ruokaa pöytään ja oli silti huolissaan, että heillä oli nälkä. Hannaa hymyilytti, kun anoppi pudotteli koko ajan ohimennen pieniä vinkkejä siitä, millainen Ismo oli ollut lapsena ja mistä tämä erityisesti piti. Miehen herkkua olivat kuulemma vastaleivottu korvapuusti, ruispuuro voisilmällä ja näkkileipä paksun juustosiivun ja sinapin kanssa.
Tertun hössötyksestä tuli välillä myös surullinen olo. Hanna näki, että pojasta oli tullut äidille ainakin puoliksi muukalainen. Tämä tunsi paremmin sen pikkupojan, joka Ismo oli ollut, kuin sen miehen, joksi tämä oli kasvanut.
Kun he kiertelivät alueen nähtävyyksiä, Hanna lähetti omalle äidilleen postikortin. ”Olet hölmö mutta rakas”, hän kirjoitti.
He lähtivät ajamaan takaisin Lahteen aikaisin aamulla, kun oli vielä viileää. Hanna meni edellä ulos autolle, kun Ismo jätti hyvästit veljelleen. Oli aina mahdollista, että he eivät tapaisi enää. Terttu oli kertonut Hannalle naisten saunassa, että Iiro oli elänyt jo vuosia yli kaikkien ennusteiden.
Pontus ja Iiro tulivat rappusille katsomaan heidän lähtöään. Hanna meni vielä kättelemään Pontusta.
”Pidä sinä tuosta huolta, niin minä pidän tästä”, sanoi Pontus vuorotellen Ismoa ja Iiroa osoittaen.
Hanna hämmästyi niin paljon pojan suusta tulleesta kokonaisesta lauseesta, ettei osannut kuin nyökytellä.
Paluumatka meni nopeasti. Ismo oli omissa ajatuksissaan, mutta ajoi rauhallisen varmasti. Ennen Tamperetta Hanna nukahti.
Kesä vyöryi eteenpäin.
Palattuaan lomalta töihin Hanna kävi Cortexin kanssa samoissa tiloissa toimivassa lääkärikeskuksessa testeissä. Hänen verikokeensa lähetettiin tutkittavaksi Pohjanmaalle, ja tulokset tulivat takaisin merkinnällä negatiivinen. Ismo otti tiedon vastaan tyytyväisenä.
Kun puut alkoivat jo muuttua keltaisiksi ja punaisiksi, saatiin vauvauutisia. Nimittäin Paulalta.
Tyttö nukahti linja-autoon. Se oli viereisellä penkillä istuneen naisen vika. Nainen yritti jutella hänen kanssaan: kuka hän oli, minne hän oli menossa, miksi hän oli matkalla yksin? Lopulta tyttö oli laittanut silmät kiinni ja esittänyt nukkuvansa. Ja sitten hän oli nukahtanut oikeasti.
Hän heräsi siihen, että kuski ravisti häntä. ”Eikös sinun tässä pitänyt jäädä pois?” kuski kysyi, kun hän vihdoin sai silmänsä auki.
Tyttö katsoi ikkunasta ulos. Linja-auto seisoi tutunnäköisen kyläkaupan edessä. Täällä he kävivät aina välillä äidin kanssa ostamassa ruokaa, vaikka äiti ei pitänytkään kaupasta. Hänen mielestään kauppiaalle olisi pitänyt antaa mitali siitä, että tämä pystyi koko ajan pitämään yllä täydellistä varastoa elintarvikkeita, joiden kaikkien viimeinen myyntipäivä oli huomenna.
”Juu, mä jään tässä”, hän sanoi kuskille ja lähti kohti ovea. ”Mutta täällä ei ole ketään sinua vastassa”, kuski huolehti.
”Ei se mitään. Mummo on varmasti juuri tulossa. Ja äiti sanoi, että mä voin mennä kauppaan odottamaan, jos tarvitsee.”
Hän meni kaupan portaille ja oli menevinään sisään, mutta heti kun linja-auto kaarsi kaupan pihasta takaisin isolle tielle, hän lähti kävelemään kohti mummolaa. Tyttö oli kävellyt matkan äidin kanssa pari kertaa, ja silloin se oli tuntunut paljon lyhyemmältä. Tiellä oli paljon mutkia ja mäkiä, ja aina kun tytöstä tuntui, että ihan varmasti seuraavan mutkan tai mäen jälkeen jokiniitty aukeaisi hänen oikealla puolellaan, siellä olikin vain metsää tai pusikkoa.
Lopulta hän kuitenkin tuli perille. Hän kulki vähän niityn ohi, että pääsi polulle, jonka oli kesän aikana kuluttanut mummolasta siniselle talolle.
Hän hiipi loppumatkan kiven taakse ja kurkisti pihalle. Siellä ei ollut ketään. Hän otti sammaleet pois kivenkolon päältä ja kaivoi esiin muovipussin ja nallen.
”Missä sinä olet? Minua pelottaa.” Poika oli kirjoittanut. ”Raimo on ihan hullu. Minä haluan täältä pois.”
Vähän ajan päästä poika tuli ulos. Toinen puoli hänen kasvoistaan oli musta ja turvonnut, ja hän ontui. Tyttö ei halunnut mitään niin paljon kuin nousta seisomaan ja vilkuttaa, tai vielä mieluummin kävellä keskelle pihaa, ottaa poikaa kädestä kiinni ja vain kävellä pois. Mutta heti pojan perässä käveli tämän äiti.
”Olethan oikein kiltisti tänään”, tumma nainen pyysi pojalta. ”Raimo on huonolla tuulella.”
Poika kohotti sinisenkirjavaa leukaansa uhmakkaasti. ”Ei sillä ole väliä, miten mä olen. Lyö se kumminkin, jos on pahalla tuulella.” Tyttö tajusi, että tämä oli vasta toinen kerta, kun hän kuuli pojan puhuvan. Tumma nainen silitti pojan hiuksia vakavana ja meni takaisin sisään.
Samalla hetkellä tyttö nousi seisomaan. Poika näki hänet heti. Hän vilkaisi nopeasti oveen päin, aivan kuin epäröisi vielä, mutta lähti sitten päättäväisesti ontumaan kohti kiveä.
Tytön päässä kiersi tuhat ajatusta, ja hän ehti ajatella ne kaikki, ennen kuin poika pääsi hänen luokseen. Hän oli aikonut laittaa pojan linja-autoon. Rahaa oli tarpeeksi yhteen lippuun. Mutta se suunnitelma oli lentänyt ikkunasta ulos, kun hän oli nähnyt, miten vaikea pojan oli kävellä.
He eivät ikinä pääsisi kaupalle asti, ja tieltä heidät olisi helppo löytää. Oli vain yksi vaihtoehto. Heidän oli mentävä mummon luo ja pyydettävä apua.
Kun poika ehti kiven taakse, he lähtivät kohti mummolaa niin lujaa kuin pääsivät.
Kommentoi 5
