Osa 4/10
Muutokset alkoivat nopeammin ja järisyttävämmin kuin hän olisi ikinä voinut uskoa.
Tammikuun puolivälissä, muutamaa päivää ennen kuin Elli ja Paula palasivat Thaimaasta, Hanna käveli Cortexiin. Heti kun hissin ovet aukenivat, Minna viittoili hänelle aulan tiskin takaa.
”Leila haluaa tavata sut.”
Leila Simonen oli Cortexin pääomistaja ja perustaja. Kerrostalon kellarista alkaneesta pikkufirmasta oli kasvanut yksi maan menestyvimpiä alan yrityksiä, joka oli levinnyt jo kuuteen kaupunkiin. Hanna ei ollut työhaastattelunsa jälkeen nähnyt Leilaa kuin muutaman kerran. Tämä ei enää tehnyt fysioterapeutin töitä, vaikka olikin alun perin saanut alan koulutuksen. Nyt bisneksen pyörittäminen vei suurimman osan aikaa, ja Leila hoiti asioita etupäässä kotitoimistossaan Kulosaaren-huvilassa.
Hanna kaivoi kalenterinsa esiin.
”Mulla on aika täyttä tänään. Onko se täällä paikalla? Mä voisin yrittää puristaa vartin jostain asiakkaiden välistä.”
Minna katsoi häntä kuin hän olisi idiootti. ”Se soitti eilen ja käski raivata sulle tunnin aikaa tänään aamupäivällä. Sulla on nyt eka asiakas, ja sen jälkeen mä hommasin sulle peruutuksen.”
”Hommasit mulle peruutuksen”, Hanna kimpaantui.
”Leila olisi voinut ilmoittaa mulle, että haluaa tavata ja hommata mulle peruutuksia, niin mä olisin voinut itse katsoa, ketä mun asiakkaista voi ruveta heittelemään tällaisen syyn takia.”
Minna katsoi hänen taakseen ja nopeasti papereihinsa posket punaisina. Voi ei, Hanna ehti ajatella. Samassa hän jo haistoi Leilan kalliin hajuveden tuoksun ja kääntyi tervehtimään nolona.
”Voit Hanna luottaa siihen, että Cortexissa ei ’ruveta heittelemään’ ainuttakaan asiakasta ilman kunnon syytä”, Leila aloitti jokseenkin jäätävään sävyyn. Sitten hän hymyili ystävällisesti ja ojensi kätensä tervehdykseen.
”Mutta kun kuulet, mistä on kyse, olet varmasti samaa mieltä siitä, että pienet aikataulujärjestelyt olivat paikallaan. Tavataan toimistossani kymmeneltä.”
Leila jatkoi matkaansa moitteettomassa kampauksessaan, housupuvussaan ja ballerinoissaan. Hän oli julkisestikin kuuluisa siitä, ettei koskaan käyttänyt korkokenkiä, ei edes Linnan juhlissa, jonne hänet kutsuttiin joka vuosi poliitikkomiehensä siivellä. Yksi lehdistön mielipuuhia olikin kytätä, millaiset matalakantaiset juhlakengät rouva Simonen oli tällä kertaa valinnut. Stylistit ja muotitoimittajat kauhistelivat, mutta Leila oli järkähtämätön. ”Miksi kiduttaisin jalkojani?” hän kysyi toimittajilta joka vuosi.
Hanna teki parhaansa keskittyäkseen päivän ensimmäiseen asiakkaaseensa, neurologisesta sairaudesta kuntoutuvaan keski-ikäiseen naiseen, joka oli tullut viikoittaiseen allasjumppaansa. Mutta hän ei voinut estää ajatuksiaan harhailemasta Leilan huoneessa odottavaan tapaamiseen. Mistä oikein oli kysymys?
Allasjumpan jälkeen hän meni suihkuun ja mietti sitten pitkään, mitä pukisi ylleen: siviilit vai työasun. Lopulta hän tuhahti omalle päättämättömyydelleen ja veti päälleen vaaleansinisen työasunsa.
Leilan huoneen ovi oli kiinni. Hanna vilkaisi kelloaan: viittä vaille. Hän päätti odottaa pari minuuttia, ennen kuin koputtaisi. Sisältä kuului epäselvää puhetta, ja Hanna hillitsi halunsa painaa korvansa ovea vasten. Se olikin onni, sillä sekuntia myöhemmin Leila pisti päänsä ulos.
”Ai siinähän sinä jo oletkin, tule sisään.”
Kun Hanna astui huoneeseen, häntä tervehtimään nousi arviolta 35-vuotias vaalea mies, jolla oli täydellisesti istuva puvuntakki ja viivasuorat prässit housuissa. Mies näytti tutulta, mutta ennen kuin Hanna ehti edes miettiä, missä oli nähnyt hänet – tai ennen kuin mies ehti esitellä itseään – Leila otti ohjat käsiinsä.
”Hanna, tässä on Anders Blomqvist, pääministerin erityisavustaja. Ja Anders, tässä on Hanna Selin. Hän on se, josta keskustelimme.”
”Hauska tavata.” Mies puristi hänen kättään tiukasti ja katsoi silmiin.
”Samoin”, Hanna vastasi.
Kyllä hän olisi tietysti Blomqvistin tunnistanut, jos vain olisi saanut hetken miettiä. Heti pääministerin onnettomuuden jälkeen mies oli usein ollut lehdissä ja tv-uutisissa kommentoimassa Ismo Majurin tilaa.
”Miten pääministeri voi?” Hanna tiedusteli. Hän oli oikeasti utelias. Alun mediaryöpyn jälkeen uutiset Majurin kunnosta olivat tyrehtyneet kuivaksi puroksi. Aina välillä lehdet tyytyivät vain toteamaan, että sairausloma jatkuisi ”toistaiseksi”.
”Kiitos kysymästä, hän on toipunut hyvin ja odottaa innoissaan paluuta työhön”, Anders Blomqvist vastasi.
Hannalle tuli sellainen olo, että mies toisti automaattipilotilla lauseen, jota oli tottunut hokemaan viikkojen ajan.
”Pääministerin toipuminen on todellakin edennyt siihen pisteeseen, että hänen on aika aloittaa täysimittainen kuntoutus”, Leila keskeytti. ”Ismo on mieheni ja minun henkilökohtainen ystävä, ja osin siitä syystä hän on valinnut Cortexin hoitamaan kuntoutusjakson. Ja koska sinä, Hanna, olet kokenein tämäntyyppisten vammojen hoidossa, olemme valinneet sinut pääministerin henkilökohtaiseksi fysioterapeutiksi.”
Hanna katsoi Leilaa ja Andersia vuorotellen ja nyökytteli hitaasti. Vaikka uutinen oli iso, hänestä tuntui, ettei tässä ollut vielä kaikki. Anders katsoi häntä taas tiukasti silmiin.
”Leila suositteli sinua senkin vuoksi, että hänen mukaansa sinuun voi luottaa sataprosenttisesti. Ymmärrät varmaan, että pääministeri ei ole tavallinen potilas. Julkisuuden osoittama kiinnostus tarkoittaa, että kaiken on tapahduttava ehdottoman luottamuksellisesti. Pääministerin tilasta tiedottaminen on ollut ja sen pitää edelleen olla tiukasti ennalta sovituissa käsissä.”
Hanna vastasi miehen katseeseen.
”Ensinnäkin meillä puhutaan asiakkaista eikä potilaista. Toiseksi ehdoton luottamus meidän ja asiakkaiden välillä on itsestään selvää. Sen puolesta olisitte täysin huoletta voinut valita kenet tahansa Cortexin työntekijöistä tähän tehtävään.”
”Mutta me valitsimme sinut”, Leila keskeytti terävästi. ”Ismo oli itse mukana tekemässä valintaa. Me esittelimme hänelle vaihtoehdot, ja hän päätyi sinuun.”
Hanna yllättyi. Hänen teki mieli kysyä, millaisia tietoja pääministerille oli välitetty ja miksi tämä oli muka niiden perusteella päätynyt juuri häneen. Mutta hän katsoi parhaaksi antaa asian nyt olla, ettei olisi vaikuttanut kinastelevalta pikkutytöltä. Sen sijaan hän valitsi ammattimaisen otteen.
”Voitaisiinko kerrata, millaisia vammoja pääministeri sai? Uutisoinnista on kauan, enkä tietysti silloin kiinnittänyt asiaan erityistä huomiota”, hän sanoi.
Leila vastasi tälläkin kertaa. ”Ismon lanneranka murtui, ja hänen toiseen reiteensä tuli avomurtuma. Lisäksi hän sai pahan aivotärähdyksen ja oli ensimmäiset päivät onnettomuuden jälkeen tajuttomana.”
”Miten lannerangan vamma hoidettiin? Oletan että transpedikulaarisella fiksaatiolla.”
”Kyllä”, vastasi puolestaan Anders. ”Hänelle tehtiin leikkaus, jossa hänen selkäänsä laitettiin ruuvit ja tukitangot.”
”Ja reisiluun murtuma hoidettiin ydinnaulauksella, ei kipsaamalla?”
”Kyllä”, Anders vastasi taas. Hän katsoi Hannaa uudenlaista kunnioitusta silmissään.
”Onnettomuudesta ja leikkauksesta on aika vähän aikaa”, Hanna ajatteli ääneen.
”Ismo halusi mahdollisimman pian sairaalasta kotiin toipumaan. Siellä on myös helpompaa pitää lehdistö aisoissa”, Leila selitti.
Hanna mietti hetken. ”Kuten Leila sanoi, mulla on kokemusta tämäntyyppisten vammojen kuntouttamisesta. Ei kai tässä ole mitään syytä, miksi mä en voisi ottaa pääministeriä asiakkaaksi.”
Leila ja Anders vilkaisivat toisiaan nopeasti. Hanna katsoi heitä epäluuloisena. Oli näköjään edelleen jotain, mitä hänelle ei ollut kerrottu.
”Tämä työtehtävä on hieman poikkeuksellinen useistakin syistä, mutta varsinkin sen takia, että pääministeriä ei kuntouteta täällä Cortexin tiloissa vaan hänen kotonaan Lahdessa”, sanoi Leila lopulta.
”Mitä?” Hanna puuskahti. ”Asianmukaiset tilat ja laitteet ovat ensiarvoisen tärkeitä kuntoutuksessa. Ei tällaista työtä voi tehdä kenenkään yksityisasunnossa, kyllä sinä sen tiedät.”
”Valitettavasti ei ole muuta vaihtoehtoa. Haluamme pitää Ismon hoidon yksityisenä. Lisäksi häntä ei voi kuljetella Helsingin ja Lahden väliä, eikä Cortexilla ole vielä Lahdessa toimipistettä”, sanoi Anders nopeasti.
”Ismolla on jo valmiiksi kotonaan hyvät kuntosalitilat, jotka varustetaan nyt kaikilla tarvittavilla laitteilla”, Leila sanoi.
”Entä...”, Hanna aloitti, mutta Leila keskeytti hänet taas.
”Tiedän mitä ajattelet. Ismolla on kotonaan myös uima-allas, joka hänen sairaalassaoloaikanaan on jo käyty remontoimassa fysikaaliseen hoitotyöhön sopivaksi.”
Varmaan Ismo Majurin kotiin hoituisi parissa päivässä myös laskettelurinne, jos kuntoutuksessa sattuisi sellaista tarvitsemaan, Hanna ajatteli. Ääneen hän tyytyi toteamaan:
”Ja mun pitää siis kulkea Lahden ja Helsingin väliä ainakin kaksi kertaa viikossa?”
Leila ja Anders vilkuilivat taas toisiaan. Ei voi olla totta. Mitä nyt vielä?
”Ismon toiveena on erittäin intensiivinen ja mahdollisimman nopea kuntoutumisjakso. Hoidon pitää olla päivittäistä viikonloppuja lukuun ottamatta”, Leila sanoi.
”Sinulla on pääministerin talon yhteydessä pieni asunto keittiöineen omalla sisäänkäynnillä. On ehdottomasti helpointa, että vietät viikot Lahdessa. Samalla pystyt konsultoimaan pääministerille palkattua sairaanhoitajaa niistä oireista, jotka syntyvät fysio¬terapian vuoksi”, Anders jatkoi.
”Sinä tiedät, millaisia kipuja tuollaisesta tehokuntoutuksesta voi syntyä ja miten niitä helpotetaan”, Leila päätti lauseen.
Hanna tuijotti kaksikkoa suu ammollaan. Ehdottivatko nämä tosissaan, että hän muuttaisi epämääräiseksi ajaksi Lahteen pääministerin nurkkiin?
”Saat tästä kaikesta tietysti asianmukaisen korvauksen”, Leila sanoi.
”Me maksamme tavallisen palkkasi päälle tuntuvasti ekstraa”, lisäsi Anders.
”Kuinka tuntuvasti?” Hanna kuuli kysyvänsä.
Summan kuullessaan hän istahti alas Leilan työtuoliin ja veti syvään henkeä. Voi hemmetti. Lahti kutsui.
Kun tyttö parin päivän kuluttua uskalsi palata piilopaikkaansa, hän löysi sieltä viestin. Tai kaipa se oli enemmän lahja kuin viesti, mutta tyttö halusi ajatella sitä myös viestinä. Kivenkoloon puoliksi piiloon oli työnnetty Valintatalon muovikassi, jonka sisällä – sateensuojassa, tyttö tajusi – oli viisi Asterix-albumia ja pussillinen Fazerin parhaita. Karkit olivat niin vanhoja, että ne olivat muuttuneet kivikoviksi. Tyttö tiesi, että poika oli säilyttänyt karkkeja kauan piilossa, säästänyt niitä jotakin aivan erikoista tapahtumaa tai tarkoitusta varten. Hän oli ehkä välillä käynyt katselemassa pussia, ehkä jopa silittänyt sitä sormillaan, mutta ei ollut kertaakaan avannut sitä.
Tyttö muisteli, miten laiha poika oli ollut, kun hän oli nähnyt tämän viimeksi, ja miten ahnaasti tämä oli syönyt tumman naisen antamat voileivät. Hän ymmärsi, miten valtava asia oli, että poika oli antanut karkit hänelle.
Sinä päivänä hän ei nähnyt poikaa. Pihalla oli muutenkin tavallista hiljaisempaa. Vasta kun hän oli lähdössä pois, ovi avautui ja vieras mies astui rappusille kahvimuki kädessään, väsyneen ja pahantuulisen näköisenä. Mies kiroili koiralle, vaikka se oli kerrankin hiljaa, ja joi kahvinsa kahdella kulauksella. Sitten hän paukautti ovea pari kertaa nyrkillään, ja melkein heti tumma nainen ilmaantui rappusille kahvipannu mukanaan. Nainen kaatoi mukin uudelleen täyteen ja palasi sisään. Hänkin näytti sairaalta ja juuri heränneeltä. Vieras mies otti kulauksen, kaivoi sitten housujensa takataskusta yhden niistä pimeistä pulloista ja kaatoi kirkasta nestettä kahviin. Tyttö odotti, että mies meni takaisin sisään, ja lähti sitten kotiin.
Mummo oli tehnyt valtavat määrät pannukakkua. Mummo teki aina paljon ruokaa, sillä se oli aikoinaan tottunut kokkaamaan suurelle joukolle ihmisiä. Nyt ei ollut muita kuin äiti ja hän, ja suurimman osan aikaa mummo oli yksin. Tyttö söi vain kaksi palaa pannaria, mutta äiti ja mummo eivät onneksi kiinnittäneet siihen huomiota. Yleensä hän söi ainakin kuusi palaa.
Aikaisin aamulla, kun muut vielä nukkuivat, tyttö hiipi keittiöön. Hän kaivoi mummon tiskipöydän kaapista vaaleansinisen muovirasian ja pakkasi loput pannukakut siihen. Päälle hän latoi sokeria ja monta lusikallista mummon mansikkahilloa. Astia tuli niin täyteen, että kansi ei meinannut mahtua kiinni.
Äiti oli luvannut jo kauan sitten, että tänään he lähtisivät lähikaupunkiin ostamaan hänelle vaatteita koulua varten. Tyttö oli vasta kuuden, mutta hän oli keväällä käynyt testeissä koululla ja siellä oli sanottu, että hän oli tarpeeksi kypsä aloittaakseen ensimmäisen luokan. Häntä pelotti vähän, mutta enimmäkseen hän odotti koulun alkua innoissaan. Siksi hän oli odottanut myös reissua kaupunkiin. Mutta nyt hän ei olisi halunnut lähteä.
Hän tiesi kuitenkin, että äidin päätä ei käännettäisi. Niinpä hän jätti vaaleansinisen rasian samaan kivenkoloon, josta oli edellisenä päivänä löytänyt muovikassin.
Kun tyttö palasi takaisin kotiin, äiti ja mummo olivat juuri heränneet. ”Missäs sinä olet hyppinyt tähän aikaan aamusta?” äiti kysyi. Äiti veti keittiön pöydän ääressä maskaraa silmiinsä. Mummo keitti pannukahvia ja vahti, ettei se kiehu yli.
”Ongella”, vastasi tyttö nopeasti.
”Sinulla ei ole mitään asiaa rantaan yksin”, mummo kivahti.
”Mä olin tosi varovainen. En edes menny laiturille, ongin vaan rannalta.”
Äiti sai silmänsä valmiiksi ja meni jääkaapille nostamaan aamiaistarpeita pöytään. Hän ehti ottaa kaapista maitokannun, voiastian ja juuston, ennen kuin jäi otsa rypyssä tuijottamaan tyhjää keskihyllyä.
”Eikö sitä pannukakkua jäänyt eilen?” äiti ihmetteli.
”Ajattelin, että olisi syöty se loppu nyt aamiaiseksi. Ei olisi heti tarvinnut kaupungissa mennä ostamaan ruokaa.”
Mummo kääntyi hellan äärestä katsomaan. ”Jäihän sitä vaikka kuinka paljon.”
”Ei täällä ole mitään.”
Mummo kurotti kaulaansa. ”Lautanen näkyy olevan likaisena tiskialtaassa.”
Molemmat kääntyivät katsomaan tyttöä.
”Mä söin sen”, hän sanoi nopeasti. ”Mä otin eilen aika vähän. Mulla oli kamala nälkä.”
”Söit sen kaiken?” mummo sanoi epäuskoisesti.
”Niin. Tai en. Mä en löytänyt matoja, niin mä pyörittelin osasta pannaria sellaisia palleroita ja laitoin niitä koukkuun.”
Äiti ja mummo jatkoivat tuijottamistaan. Tyttö hätääntyi.
”Mutta ne irtosi aina heti, kun mä heitin ongen veteen. Kun ne oli niin pehmeitä. Niitä ei saanut kunnolla kiinni. Ja sen takia se meni kaikki. Se pannari.”
Aikuiset katsoivat häntä vielä hetken. Sitten mummo päästi pienen kirouksen, kun kahvi kiehui yli, ja äiti kohautti olkapäitään.
”Lähdetkö sinä mummo mukaan?” tyttö kysyi vielä varmistaakseen, että puheenaihe vaihtui. Kyllä hän tiesi, ettei mummo lähtisi.
Äiti vilkaisi häntä vihaisesti. ”En minä tällä kertaa”, mummo sanoi kahvipannunsa äärestä.
Mummo ei lähtenyt koskaan kotoa mihinkään, siksi hekin äidin kanssa kävivät aina täällä eikä mummo koskaan heillä. Äiti oli sanonut, että mummo tavallaan pelkäsi toisia ihmisiä eikä siksi voinut lähteä kotoa. Se oli jonkinlainen sairaus. Tyttö oli kysynyt, mitä pelättävää mummolla oli, ja äiti oli vastannut, ettei mitään. Se juuri teki siitä sairauden.
Kaupungissa oli tylsää. Tytöllä oli kauhea nälkä, mutta tietenkään hän ei voinut tunnustaa sitä. Hän antoi äidin valita kaikki vaatteet ja tiesi jo nyt, että katuisi sitä syksyllä heti ensimmäisenä koulupäivänä. Mutta hän ei halunnut muuta kuin palata takaisin mummolaan.
Iltapäivällä hän juoksi koko matkan sinisen talon luo ja sukelsi kiven taakse. Muovirasia oli siellä typötyhjänä. Tyttö näki jäljistä, että poika oli viimekseksi nuollut rasian.
Kivenkolossa oli muutakin. Nukkavieru vanha nalle, jonka mahassa oli reikä ja jolta puuttui toinen silmä.
Kolme päivää myöhemmin Hanna istui Z-junassa matkalla Lahteen. Anders Blomqvist oli tarjonnut hänelle kyytiä, mutta Hanna oli sanonut matkustavansa mieluummin julkisilla ja tekevänsä matkan aikana töitä.
Tämä jäisi luultavasti hänen viimeiseksi junamatkakseen keikan aikana. Hänelle oli luvattu käyttöön auto, jotta Helsingin ja Lahden välillä kulkeminen olisi helpompaa ja jotta hän voisi välillä halutessaan ajaa arkisinkin Helsinkiin yöksi.
Jälkimmäisen syyn Hanna hyväksyi. Muuten hän ei käsittänyt, mitä iloa oli posottaa moottoritietä kahden kaupungin väliä, kun sen kulki nopeammin junalla.
Hän oikeasti teki töitä tällä ensimmäisellä matkallaan. Hän oli käyttänyt edellisen illan tulostamalla netistä lähes kaiken, mitä löysi pääministeristä ja varsinkin tämän onnettomuudesta. Matkaan ei mennyt kuin tunti, eikä Hanna ehtinyt lukea läheskään kaikkea, mutta silti hänen tietomääränsä miehestä kasvoi ainakin puolella.
Ismo Majuri oli kotoisin Etelä-Pohjanmaalta, jossa hänen vanhemmillaan oli suuri maatila. Lukion ja armeijan jälkeen hän oli päässyt Helsinkiin opiskelemaan lakia, ja ollessaan opiskeluaikoina lahtelaisessa lakifirmassa harjoittelijana hän oli tavannut paikallisen tytön ja rakastunut. Opiskelujen jälkeen hän oli tullut takaisin samaan firmaan töihin ja pikkuhiljaa kohonnut yhdeksi pääomistajaksi. Samalla hän oli aloitellut poliittista uraansa kaupunginvaltuustossa.
Muutaman vuoden kestänyt avioliitto kaatui, kun Majuri oli vähän päälle kolmenkymmenen. Hän oli kuitenkin jäänyt Lahteen, jossa sekä työura että poliittinen ura olivat lähteneet hyvin käyntiin. Pari vuotta myöhemmin komea nuori lakimies oli valittu ensimmäistä kertaa eduskuntaan.
Siitä eteenpäin lehdet puhuivat poliittisesta komeetasta. Majuri oli noussut jo ensimmäisellä kansanedustajakaudellaan puolueensa sisällä tärkeäksi hahmoksi, vaikkei häntä valtakunnallisesti vielä kovin hyvin tunnettukaan. Sitten oli seurannut pesti puolueen varapuheenjohtajana, ja sen jälkeen tiukka ja katkeriakin tunteita herättänyt taisto puheenjohtajuudesta, joka oli melkein kaikkien yllätykseksi päättynyt nuoren haastajan voittoon.
Hannakin muisti kyseisen puoluekokouksen. Tv:n viihdeohjelmissa oli pyörinyt tiuhaan uutispätkä, jossa Majurin päihittämä entinen puheenjohtaja luuli olevansa kameroiden ulottumattomissa ja kiroili hartaasti.
Puheenjohtajana Majuri oli yhden vaalikauden aikana nostanut puolueensa suosion huippulukemiin, ja edellisten eduskuntavaalien jälkeen hänestä oli tullut maan pääministeri.
Kaikki oli sujunut hyvin kohtalokkaaseen marraskuun iltaan saakka, jolloin teiden nopea jäätyminen oli yllättänyt pääministerin autokuskin ja virka-auto oli loivassa kaarteessa ajautunut vastaantulevan rekan eteen. Poliisi oli arvioinut auton vauhdin keliin nähden liian kovaksi, mutta siihen ei julkisuudessa juuri puututtu, koska kuski oli maksanut virheestään hengellään. Hänen ja Majurin lisäksi autossa oli ollut yksi turvamies. Parin ensimmäisen viikon ajan uutisissa oli kerrottu tämän olevan ”edelleen kriittisessä tilassa”, sitten maininnat miehestä olivat tyrehtyneet. Hanna pohti, oliko hän jäänyt henkiin. Siinä se, pähkinänkuoressa.
Hanna katsoi ulos junan ikkunasta juuri sopivasti ja ehti nähdä hyppyrimäkien vilahtelevan metsäisen kukkulan takana. Hän pani merkille, että lunta oli enemmän kuin Helsingissä. Sitten juna alkoikin jo jarrutella asemalle.
Hanna oli varustautunut ensikäynnilleen kevyesti, hänellä oli mukanaan vain pienehkö jumppakassi. Hän halusi nähdä oman pikku pesänsä pääministerin lukaalissa ennen kuin tekisi lopullisia päätöksiä. Kyllä hän työn ottaisi vastaan, siitä oli jo lyöty Andersin kanssa kättä päälle ja nimet paperiin, mutta kukaan ei voinut pakottaa häntä muuttamaan asiakkaansa luo asumaan, jos hän ei sitä halunnut. Varsinkaan, jos hänellä oli auto.
Hanna nappasi asemalta taksin ja kaivoi takkinsa taskusta paperin, jolle oli kirjoittanut pääministerin osoitteen. Kun hän ilmoitti sen kuskille, tämä katsoi häntä tutkivasti silmiin taustapeilin kautta, ennen kuin lähti liikkeelle. Hanna oli käynyt Lahdessa muutaman kerran ja tajusi, että taksi ei lähtenyt keskustaan päin vaan ajoi radan suuntaisesti ohi suuren kukkulan, jonka päällä kohosivat kuuluisat punavalkoiset radiomastot.
”Missä päin osoite on?” hän kysyi kuskilta, vaikka tiesi, etteivät Lahden kaupunginosat kertoisi hänelle mitään.
”Jalkarannassa”, kuski vastasi. ”Kai neiti tietää, kenen osoite se on?”
”Totta kai”, Hanna vastasi lyhyesti.
”Ajattelin vain, että jos neiti on toimittajaihmisiä, niin taitaa olla hukkareissu edessä. Se on aidattu tontti ja aikas lailla vartioitukin tätä nykyä. Ihan sellaista Hollywoodin meininkiä.”
Hanna tyytyi nyökkäämään.
”Menen oikoreittiä”, kuski ilmoitti jonkin matkaa ajettuaan. ”Näette samalla nämä kaupungin nähtävyydet.”
Auto kääntyi jäähallin kulmalta alas, ja Hanna tajusi olevansa paikassa, jonka oli nähnyt lukemattomia kertoja katsoessaan televisiosta Salpausselän kisoja. Urheilukeskuksen betonikatsomo ja hyppyrimäet olivat vieressä vasemmalla. Sitten taksi ajoi kahden ison hallirakennuksen ohi mäen päälle ja alas kohti järvenrantaa.
”Vesijärvi”, kuski ilmoitti. ”Me lahtelaiset ollaan vähän yksinkertaisia. Meidän pitää antaa järvelle nimeksi Vesijärvi, että me muistetaan, mitä siellä on.”
Hän nauroi makeasti omalle vitsilleen ja kääntyi vasemmalle kadulle, joka seuraili järven rantaa. Vähitellen tie ajautui kauemmas järvestä, niin että kun kuski vähän matkaa ajettuaan kääntyi oikealle, hän joutui ajamaan hetken, ennen kuin järvi tuli uudelleen näkyviin. Sitten auto kääntyi pikkutielle ja ajoi yhä lähemmäs järveä, kunnes vastaan tuli aita ja portti. Portin edessä oli kääntöpaikka autoille.
”Minä jätän teidät tähän”, kuski ilmoitti. Hanna kiitti, maksoi ja nousi kyydistä. ”Koittakaa päästä sisään”, kuski huusi vielä avonaisesta ikkunasta ennen kuin kääntyi takaisin kohti kaupunkia.
Hanna nosti laukkunsa olkapäälleen ja katseli ympärilleen. Vihreä rauta-aita oli korkean ja tehokkaan näköinen, ja järvelle päin katsoessaan Hanna näki sen ulottuvan jonkin matkaa veden puolelle. Kesällä siitä ei pääsisi ohi kuin uimalla, mutta näin talvella olisi tietysti helppo kiertää jäätä pitkin.
Hannan kohdalla oli vanhanaikainen takorautainen portti, jossa oli modernilta näyttävä lukkosysteemi. Aidan ja portin takana tie jatkui eräänlaisessa metsikön ja puutarhan yhdistelmässä. Siellä kasvoi suuria, vanhoja havupuita, joita Hanna ei tunnistanut, ilmeisesti jonkinlaisia jaloja kuusipuita. Talo näkyi niiden takaa vain osin. Varpaille nousemalla ja tähystys¬paikkaansa vaihtamalla Hanna sai käsityksen kulmikkaista muodoista, valkoisesta väristä ja suurista ikkunoista. Talo näytti modernilta, mutta jokin maiseman ja rakennuksen yhdistelmässä laittoi ajattelemaan, ettei se ollut niin uusi kuin miltä vaikutti.
Hän ajatteli juuri etsiä jostain ovikellon tai summerin, kun kuuli auton ääntä takaansa. Valkoinen audi ajoi portille, ja Anders Blomqvist painoi auki tummennetun lasin.
”Etkö pääse sisään?”
”Tulin juuri ja katselin vähän maisemia”, Hanna vastasi vähän nolona. Tässä hän kurkki aidan raosta kuin paparazzit, vaikka hänellä oli virallinen lupa marssia portista sisään.
”Hyppää autoon, niin pääset kyydissä ovelle”, Anders sanoi.
Hannaa vähän nauratti kulkea auton kyydissä korkeintaan sadan metrin matka, mutta hän nousi kuitenkin mukisematta etupenkille. Ainakin hän pääsisi kätevästi portista sisään. Eikä itse asiassa tuntunut ollenkaan hullummalta ajatella, että Anders olisi hänen vieressään, kun hän tapaisi talon isännän ensimmäisen kerran.
Anders avasi portin jonkinnäköisellä kaukosäätimellä ja ajoi sisään. Hanna kääntyi katsomaan taakseen ja näki portin sulkeutuvan hitaasti heidän jälkeensä. Hänestä tuntui äkkiä, että hän oli mukana elokuvassa. Minkä lajin leffa mahtaa olla kyseessä, hän mietti. Kauhua ehkä? Tai komediaa? Tai Kotiopettajattaren romaanin tapaista melodraamaa?
”Mitä mietit?” Anders keskeytti hänen ajatuksensa.
Mies oli jo ajanut pääovelle ja pysäköi autoaan pihatien levennykselle. Ajotie jatkui talon taakse.
”Enpä juuri mitään”, Hanna vastasi. Sitten hän keskittyi katsomaan taloa tarkemmin.
Se oli valkoinen ja laatikkomainen, niin kuin hän oli ollut puiden takaa näkevinään. Ovi oli tienpuoleisella seinustalla, ja siitä mentiin suoraan yläkertaan. Talo sijaitsi jyrkässä rinteessä, joka putosi lumisena kohti järveä.
Heti kun Hanna astui sisään, hän ymmärsi talon idean. Eteinen aukeni valtaisaan yhtenäiseen tilaan, jonne tulvi valoa jopa tammikuussa, sillä järvenpuoleinen seinä oli kokonaan lasia. Hanna astui kuin hypnotisoituna lähemmäs ikkunaa. Hän tajusi, että talo oli rakennettu niin, että olohuone kurottautui paljon pidemmälle kohti järveä kuin alakerta. Rinne laskeutui rantaan niin jyrkkänä, että ikkunasta näkyi vain puiden latvoja ja loputon valkoinen järvenselkä, jota täplittivät muutamat saaret. Efekti oli tehokas: Hannasta tuntui, kuin hän olisi lentänyt korkealla maiseman yllä.
Olohuone oli kalustettu karun modernisti vaaleilla sävyillä, ja vaikka Hanna ei yleensä ollutkaan mikään niukan skandinaavisen tyylin suurin ihailija, hänen oli pakko myöntää, että tänne yksinkertaiset muodot sopivat loistavasti. Huomio kiinnittyi sinne, minne kuuluikin, eli maisemaan.
Hanna kääntyi hymyillen katsomaan Andersia.
”Vau!” hän henkäisi.
”Hmmm, melkoinen näkymä, vai?” mies sanoi hajamielisesti ja näpytteli kommunikaattoriaan.
”Mun on pakko soittaa yksi puhelu. Tosta oikealta menee rappuset alakertaan, Ismo odottaa siellä. Mene vain edellä, niin pääsette tutustumaan.”
Se siitä tuesta, huokaisi Hanna mielessään. Hän vilkaisi vielä kerran ulos ja mietti, mahtaisiko olla talossa vielä sitten, kun ikkunasta avautuisi lumisen järvenselän sijasta avoin sininen vesi.
Alakerrasta näki, ettei talo ollut uusi. Rappuset laskeutuivat käytävään, joka oli yllättävän ahdas ja ankea. Hanna kääntyi arviosta oikealle, kohti järveä. Käytävän päässä näkyi oviaukon läpi isohko huone.
Kävellessään sitä kohti Hanna tajusi, että käytävän ja huoneen väliltä oli irrotettu ovi, ja katsoessaan lattiaan hän huomasi, että myös kynnys oli otettu irti. Oviaukko avautui tilaan, joka oli aikoinaan tarkoitettu takkahuoneeksi ja saunan jälkeiseksi oleskelutilaksi mutta joka oli varmaankin pikkuhiljaa, vuosien varrella, muuttunut ammattitasoiseksi kuntosaliksi.
Tavallisten laitteiden joukosta Hannan silmiin pisti heti muutama uutuuttaan loistava teline, jotka oli tuotu paikalle pääministerin kuntoutusta varten, suurimpana niistä kävelyharjoituksiin tarkoitetut nojapuut.
Hanna nyökytteli itsekseen kävellessään katsomaan laitteita. Leila oli ollut oikeassa. Tänne oli tuotu kaikki tarvittava, että fysioterapia onnistuisi. Uima-allas oli tietysti vielä näkemättä, mutta hänellä ei ollut epäilystäkään, etteikö sen remonttia olisi tehty yhtä huolella.
”Vaikuttaa siltä, että pikku kidutuskammiomme täyttää vaatimuksenne”, kuului hänen takaansa oviaukosta.
Hanna pyörähti ympäri. Pääministeri Ismo Majuri istui pyörätuolissa hänen takanaan ja katsoi häneen täysin vakavana. Miehen silmissä näkyi kuitenkin hymynkare.
Hanna ei ehtinyt miettiä, hän toimi täysin vaistonsa varassa. Hän oli suunnitellut olevansa yltiöasiallinen ja etäinen, mutta kaikki se lensi sekunnissa ikkunasta ulos – ja vain sen tähden, että hän oli näkevinään pilkahduksen huumoria pääministerin katseessa.
Hän kurtisti kulmiaan teatraalisesti ja katseli ympärilleen. ”Tjaa”, hän sanoi ja naksautti kieltään. ”Menettelee. Mutta näin inkvisition virkamiehenä minun on ehkä tehtävä valitus siitä, että asianmukainen venytyspenkki ja ruoskimispaalu puuttuvat. Ja missä ovat pihdit?”
Ismo Majuri katsoi häntä hetken silmät suurina, ja Hanna ehti jo katua leikinlaskuaan. Sitten mies heitti päänsä taaksepäin ja räjähti nauramaan. Hanna hymyili helpottuneena ja astui pari askelta eteenpäin käsi ojossa.
Pääministeri otti tuolinsa käsinojista kiinni ja yritti ponnistautua pystyyn.
”Älkää nousko”, kielsi Hanna.
Mies rentoutui takaisin tuoliinsa ja huokaisi. ”Hyvä on. Mutta saa olla viimeinen kerta, kun kuulen suustasi tuon lauseen. Ensimmäinen päämääräsi on saada minut lopullisesti eroon tästä kapineesta.”
Hän puristi Hannan kättä tiukasti. ”Ismo Majuri. Tästä lähtien Ismo tai sinä. Niin kuin huomasit, otin vapauden sinutella sinua ilman erillisiä sopimuksia. Ajattelin, että en viitsi olla turhan virallinen naisen kanssa, joka ensimmäiseksi suunnittelee kiskovansa hampaat hitaasti suustani.”
”Hanna Selin. Ja itse asiassa mulla oli mielessä kiskoa kynnet.”
Hanna oli yllättänyt, miten hyvältä pääministeri näytti – olosuhteet huomioon ottaen. Mies oli toki kalpea ja laihtunut, mutta kun Hanna muisteli valokuvia junamatkalla lukemistaan lehtileikkeistä, hän tajusi tämän näyttävän aika lailla samalta kuin ensimmäisissä julkisissa kuvissaan kymmenisen vuotta sitten.
Poliitikkovuodet olivat välillä ehtineet kasata pienen pelastusrenkaan miehen vyötärölle, mutta nyt se oli tietenkin tiessään.
”Aika kurjaksi on mies mennyt, eikö?” Ismo kommentoi huomatessaan hänen tutkivan katseensa.
”Ei ollenkaan”, kiirehti Hanna kieltämään. ”Päinvastoin. Teillä on varmasti ollut hyvä lihaskunto ennen onnettomuutta, kun ette ole menettänyt tuon enempää lihasmassaa leikkauksien ja sairaalajakson aikana.”
Mies katsoi häntä tuimasti ja Hanna pohti, mitä hän nyt oli sanonut väärin. Sitten hän tajusi.
”Siis sinä. Sinulla on varmasti ollut hyvä lihaskunto.”
Outoa, miten luonnostaan teitittely tuli häneltä. Hänet oli kyllä kasvatettu teitittelemään vanhempia ihmisiä, mutta Ismo ei ollut häntä kuin kymmenen vuotta vanhempi, eikä näyttänyt verkkareissaan ja t-paidassaan niinkään vanhalta. Miehessä oli kuitenkin jonkinlaista arvovaltaa ja karismaa, joka melkein sai hänen polvensa notkahtamaan niiaukseen.
Hanna yritti päätellä, mistä laihtumisen lisäksi johtui, että Ismo Majuri oli niin erinäköinen kuin valokuvissa. Yksi syy oli ilmiselvä: miehellä ei ollut silmälaseja, ja ilman niitä hänen kasvoiltaan oli häipynyt virkamiesmäinen ankaruus. Itse asiassa Ismoa olisi helposti voinut kutsua hauskannäköiseksi. Rentoa vaikutelmaa lisäksi, että hänen kiharat hiekanväriset hiuksensa olivat päässeet venähtämään vähän liian pitkiksi.
Portaista kuului askeleita, ja pian Anders Blomqvist liittyi heidän seuraansa. Hän lopetteli parhaillaan puheluaan ja sanoi vielä luuriin muutaman lyhyen kommentin, ennen kuin laittoi puhelimen vyöllään olevaan koteloon.
”Onko täällä kaikki hyvin?” hän kysyi.
Ismo vilkaisi Hannaa ja iski silmää. ”No itse asiassa olemme havainneet varustelussa muutamia puutteita”, hän sanoi.
”Niinkö?” ihmetteli Anders. ”Tänne on kyllä toimitettu kaikki, mitä Leilan listalla oli.”
Avustaja kaivoi kuitenkin kuuliaisesti kommunikaattorinsa uudelleen käsiinsä ja valmistautui tekemään muistiinpanoja.
”Ensinnäkin täältä puuttuu venytyspenkki”, pääministeri sanoi ankarasti.
Andersin sormet naputtelivat ja huulet liikkuivat niiden mukana. ”V-e-n-y-t-y-s-p-e-n-k-k-i...”
”Ja pihdit”, Hanna pisti väliin. Andersin kulmat menivät ryppyyn, mutta hän kirjoitti kuitenkin sanan muistiin.
”Ja teilauspyörä”, jatkoi Ismo pokkana.
Se ei enää mennyt läpi. Anders nosti katseensa kommunikaattoristaan ja tuijotti heitä kyllästyneenä. Hanna ja Ismo purskahtivat nauruun.
Andersia ei naurattanut. Hän yritti tavoitella leikkisää sävyä, mutta Hanna kuuli, että hän oli ainakin puoliksi tosissaan. ”Ismon huumorintajun tason minä kyllä tiedän, mutta sinulta odotin vähän enemmän.”
”Sori, väärin arvioitu”, Hanna vastasi ja levitteli käsiään.
Ismo nauroi edelleen. ”En voi uskoa, että ne pihdit meni läpi.”
Anders hymyili nolona. ”Ajattelin, että tarvitset sellaisia, että pystyt pukeutumaan itse.”
Ismon nauru sammui ja hän vilkaisi Hannaa. ”Niin no, se ei itse asiassa olisi huono ajatus. Sellaisia pihtejä on olemassa, joiden avulla saa vedettyä sukat jalkaan kumartelematta”, Hanna sanoi.
”Pystyykö niillä kiskomaan hampaita ja kynsiä?” Ismo kysyi pokkana.
Hanna pyöritti päätään hymyillen.
”No kai ne sitten voi hankkia”, Ismo päätteli.
Heidän juttelunsa keskeytyi, kun ovelle ilmestyi jättiläismäinen nuori mies sortseissa ja t-paidassa. Pojalla oli untuvainen vaalea sänkitukka ja pyöreät posket. ”Lääkkeet”, tämä totesi ykskantaan ja kääntyi kannoillaan.
”Pontus Nyqvist”, Ismo selitti. ”Sairaanhoitajani. Hän matkusti tänne kotipuolesta, kun kuuli onnettomuudestani, ja vaati saada pitää minusta huolta. Poika ei puhu paljon mutta tekee hyvää työtä.”
Ismo käänsi pyörätuolinsa näppärästi ja lähti miehen perään kohti käytävää. Ennen kuin poistui huoneesta, hän kääntyi vielä katsomaan taakseen. ”Anders, vie Hanna sillä aikaa tutustumaan siipeen. Sitten voitte tulla takaisin tänne, ja aletaan käydä läpi aikatauluja ja muita tärkeitä asioita.”
Kommentoi 0
