Osa 3/10
”Hei!” Hanna huusi ja lähti melkein juosten miestä vastaan. Hän ehti pöydästä melkein ovelle saakka, ennen kuin mies kääntyi katsomaan häntä. Silloin Hanna tajusi, ettei tämä sittenkään ollut Markus. Tuntematon katseli häntä kummissaan. Hanna näki miehen silmistä, että tämä yritti epätoivoisesti muistaa mistä tunsi lyhythiuksisen blondin, joka aikoi juuri hypätä hänen kaulaansa.
”Sori”, Hanna mutisi ja kurvasi samalla vauhdilla vessaan. Hän kiiruhti koppiin, kiskaisi oven lukkoon, istui pöntönkannen päälle ja nojasi päänsä seinään.
No niin. Oli tullut aika katsoa totuutta silmiin.
Amatsonien pikkujouluista oli kulunut kolme viikkoa, eikä ollut mennyt kokonaista tuntia ilman että hän oli ajatellut Markusta. Tähän oli pakko saada jotain järkeä. Hanna mietti menneitä viikkoja, katseli niitä kuin elokuvaa. Hän näki itsensä kulkemassa pitkin kaupunkia vilkuillen koko ajan ympärilleen. Hän katseli itseään itkeä tirauttamassa sulkiessaan Hesperianpuiston-asunnon oven viimeisen kerran. Hän muisti ajatelleensa, että lainakämpän ilmassa oli sentään vielä jäljellä jotain Markuksesta ja sen makuuhuoneessa oli tehty taikoja. Se oli myös ainut paikka, josta Markus osaisi tulla etsimään häntä.
Vaikka ei mies tulisi, se oli harvinaisen selvää. Markus oli heittänyt koko sydämensä peliin kirjeessään ja jättänyt sen hänen käsiinsä. Miehen silmissä täytyi näyttää siltä, että hän oli kylmä narttu, joka oli halunnut vain pitää hauskaa.
Juuri sen takia Ellin iloinen sänkyhyppely oli alkanut viime viikkoina ärsyttää häntä. Häntä ärsytti, että Markus piti häntä samanlaisena kuin Elli on, mutta häntä ärsytti myös, että hän ei osannut olla kuin Elli. Miksei hän voinut vain kohauttaa olkapäitään, onnitella itseään hyvästä panosta ja siirtyä eteenpäin?
Hanna veti vielä pari kertaa syvään henkeä. Sitten hän nousi, veti hämäykseksi vessan ja astui ulos kopista. Vessan odotustila oli onneksi tyhjä, joten hän käytti hetken tarkistamalla peilistä, että näytti suurin piirtein normaalilta. Sitten hän taikoi kasvoilleen hymyn ja astui ravintolan puolelle.
Elli, Paula ja Timo tuijottivat herkeämättä vessan ovea. Kun Hanna ilmestyi esiin, he käänsivät nopeasti katseensa ja olivat jatkavinaan kesken jäänyttä juttua. Hanna nyökkäsi heille kiitollisena. Viimeinen asia, jota hän nyt kaipaisi, olisi myötätuntoinen partio oven takana päivystämässä.
Aikaa voittaakseen hän poikkesi baaritiskille nappaamaan pienen vodkan. Kimi tarjoili sen hänelle myötätuntoisen ilmeen kera. ”Todella paskamainen tuuri sulla sen kirjeen kanssa”, baarimikko sanoi kaataessaan snapsilasin piripintaan.
Tokihan Kimi tiesi asiasta. Tottahan koko Helsinki Markusta lukuun ottamatta tiesi, että hän oli etsinyt miestä epätoivon vimmalla jo kolme viikkoa. Hanna nosti snapsilasinsa ironiseen tervehdykseen ja tyhjensi sen yhdellä huikalla.
”Kiitos”, hän sanoi Kimille, mutta tämä ei enää kuunnellut. Baarimikon katse oli kiinnittynyt Hannan taakse yläviistoon.
Hanna kääntyi ja tajusi, että Kimi tuijotti katonrajaan kiinnitettyä televisiota, jossa pyöri myöhäisillan uutislähetys. Kuvassa oli suuri musta auto, joka makasi pahasti romuttuneena kyljellään tienposkessa. Sen vieressä erottui punaisen rekan ruttuun mennyt keula.
”Pahannäköinen”, Hanna sanoi ja kääntyi takaisin baaritiskille.
”Se on pääministerin virka-auto”, Kimi vastasi samalla kaukosäädintä näpertäen.
Hanna henkäisi ja kääntyi uudelleen televisioon päin. Samassa Kimi sai kaukosäätimen toimimaan.
”...onnettomuuspaikalta saatujen ensimmäisten tietojen mukaan pääministeri Ismo Majuri on elossa, mutta loukkaantunut. Kuinka vakavasti, sitä emme vielä tiedä. Varma tieto sen sijaan on, että hänen autonkuljettajansa menehtyi onnettomuudessa, ja tiettävästi ainakin yksi turvamies on viety helikopterilla sairaalaan kriittisessä tilassa. Turman syyksi arvellaan erittäin liukasta keliä.”
Koko baari seurasi uutislähetyksen loppuun, mutta ei saanut tietää paljonkaan sen enempää. Lopulta Kimi laittoi televisiosta äänen pois ja jatkoi vakavana töitään.
”Ootsä pääministerin fani?” Elli kysyi pojalta, kun tämä tuli keräämään tyhjiä laseja heidän pöydästään. Laseja riitti, sillä he olivat skoolanneet pääministerin terveydeksi jo monta kertaa.
”On se musta ihan sympaattinen”, Kimi vastasi laseja pinotessaan.
”Ja onhan se aina traagista, jos ihminen menehtyy niin nuorena”, Timo lisäsi niin hassun mahtipontisesti, että muut purskahtivat nauramaan.
Kimi ei nauranut, vaan lisäsi viimeisen lasin pinoonsa vähän liian lujaa. Hanna ehti ajatella, että koko keko hajoaa sirpaleiksi tämän syliin.
”Hei”, Elli sanoi. Hän tarttui Kimiä käsivarresta ja rypisti otsaansa huolissaan. ”Sori, me ei tajuttu, että sä otat tän noin raskaasti.”
”Ei tässä mitään. Se kuva onnettomuuspaikalta vaan... Mun faija kuoli samanlaisessa onnettomuudessa, ja tuli ne lehtikuvat mieleen. Rekkakin oli ihan samanvärinen.”
Kimi pyyhkäisi otsaansa vapaalla kädellään ja hymyili vaisusti. ”Faija tosin oli liikkeellä ikivanhalla Toyotalla.”
Elli ei irrottanut otettaan pojan käsivarresta. ”Sori, me ei tiedetty.”
Kimi nyökkäsi lyhyesti ja lähti lasipinoineen kohti baaritiskiä, niin että Ellin ote irtosi ja tämä jäi käsi koholla katsomaan baarimikon perään.
Hanna puolestaan jäi miettimään, mitä Timo oli sanonut aiemmin. Että oli traagista, jos joku kuolee niin nuorena. Hän ei ollut oikeastaan koskaan ajatellut pääministerin ikää, mutta totta oli, että tämä taisi olla reippaasti alle viisikymppinen. Konservatiivinen olemus hämäsi.
”Minkä ikäinen se Majuri oikein on?” hän kysäisi muilta.
”Samanikäinen kuin minä”, Timo vastasi heti. ”Neljäkymmentäkolme. Historian toiseksi nuorin pääministeri.”
”Ja komein”, täydensi Elli.
Paula huokaisi teatraalisesti. ”Voi ei, sä oot pannu sen kanssa.”
”No en”, kauhistui Elli.
”Mikä siinä noin hirveää olisi?” Hanna kysyi. ”Komeahko, nuorehko ja käsittääkseni sinkuhko. Eiks se ole poikamies?”
”Eronnut”, ilmoitti tietotoimisto Timo. ”Nuorena solmittu liitto. Päättyi jo vuosia ennen kuin Majuri ilmaantui valtakunnanpolitiikkaan.”
Elli nyökytteli kiivaasti. ”Ja ihan varmasti päättyi siihen, että nainen ei saanut tarpeeksi seksiä. Majurilla ei ole tippaakaan libidoa. Se on varmasti eunukki, tai sitten se vetää jotain anti-Viagraa.”
Hanna nauroi. ”Tai sitten se vain keskittyy työhönsä eikä tuo naisjuttujaan julkisuuteen.”
”Toisin kuin useimmat muut miespoliitikot”, täydensi Paula.
Elli näytti kauhistuneelta. ”Väitättekö te, että tätä maata johtaa mies, joka ajattelee aivoillaan eikä vehkeellään? Sehän on katastrofi!”
Puolisen tuntia myöhemmin Paula ja Timo alkoivat muuttua levottomiksi, ja Hanna tiesi mitä se merkitsi.
”Alkaa väsyttää”, Paula haukotteli suurellisesti. ”Koti kutsuu.”
Timo nousi kuin marionettinukke. ”Mä lähden samalla ovenavauksella. Siis kotiin.”
Kaksikko vetäisi takit päälleen, mutta ei vaivautunut edes sulkemaan niitä. Paula tunki hanskansa takin taskuun ja jätti kaulaliinansa roikkumaan kaulasta. Ja miksikäs ei. Amatsonien toimisto oli kadun toisella puolella. Amatsonien toimisto ja sen leveä, ylellinen divaanisohva.
Hanna pyöritteli itsekseen päätään. Hän ei jaksanut ymmärtää, miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen Paula ja Timo jaksoivat vieläkin esittää, että vain sattumalta lähtivät kotiin yhtä aikaa.
Paula kääntyi vilkuttamaan ovelta, ja Elli vastasi hänelle työntämällä kielen poskeensa ja liikuttelemalla sitä niin rivosti kuin osasi. Paula laski kätensä ja katsoi Elliä hetken kyllästyneenä, ennen kuin kääntyi ja seurasi Timoa ulos ovesta.
”Mikä sitä vaivaa nykyään?” Elli puuskahti. ”Onko Timo onnistunut tappamaan siltä viimeisenkin ripauksen huumorintajua?”
”Ehkä niiden suhde vaan on niin paljon muutakin”, ehdotti Hanna.
Elli nauroi. ”Niin, tai sitten niiden suhde on pelkästään muuta.”
Hanna kohautti olkapäitään. Hänen katseensa oli eksynyt taas nurkkapöytään, jossa Markuksen kaksoisolento istui parin kaverinsa kanssa. Mitä useammin hän katsoi miestä, sitä vähemmän hän löysi yhtäläisyyksiä Markukseen. Tämä tyyppi oli laihempi, vaaleampi, ja hänen nenänsä ja leukansa olivat aivan väärän malliset. Hanna ei enää ymmärtänyt, miten oli alun perin voinut luulla häntä Markukseksi.
Elli seurasi hänen katsettaan ja yllätti Hannan kurottamalla kätensä pöydän yli ja tarttumalla hänen käteensä. ”Jos se sun adonis näytti tolta, mä alan ymmärtää, miksi sä olet niin maasi myynyt.”
”Mä just ajattelin, että ei se itse asiassa edes näytä samalta. Markus oli paljon komeampi.”
Elli kurtisti kulmiaan.
”Mitä?” kysyi Hanna.
”Mä olen kiinnittänyt tähän huomiota ennenkin”, Elli sanoi varovasti. ”Sä puhut välillä niinku sä olisit sen leski.”
Hanna ei vastannut.
”Mä tiedän, että se juttu merkitsi sulle paljon. Mutta oletko sä ihan varma, että se oli sun elämäsi mies? On helvetin helppoa ajatella niin, kun asiaa ei joudu koskaan testaamaan. Sä olet antanut sen tyypin kasvaa niin myyttisiin mittasuhteisiin, että jos sä ikinä löydät sen, sillä ei ole mitään mahdollisuutta olla sun mielikuvien veroinen.”
Hanna räpytteli kyyneleitä silmistään. Elli sanoi ääneen kaiken, mitä hän oli äsken miettinyt vessassa, mutta ei ollut vielä uskaltanut ajatella loppuun saakka.
Elli oli oikeassa. Totta kai Elli oli oikeassa. Hän nousi ja otti takkinsa tuolin selkänojalta.
”Hanna, anteeksi”, Elli sanoi.
”Ei ole mitään anteeksipyydettävää. Sä olet NIIN oikeassa”, Hanna vastasi ja kiskoi takkia päälleen. ”Tää järjettömyys loppuu nyt. Mä lupaan. Kun nähdään seuraavan kerran, mä en edes mainitse Markusta.”
”Hanna...”
”Kaikki on ok.”
Hanna veti syvään henkeä ja hymyili. Vähän omaksikin ihmetyksekseen hän sai aikaiseksi ihan aidon hymyn. ”Kaikki on ok”, hän toisti.
Elli nyökkäsi hitaasti. ”Ok. Jos kaikki on ok, se on ok.”
”Lähdetkö sä jo kotiin?” Hanna kysyi.
Elli vilkaisi baaritiskille. ”Mä jään vielä.”
”Antaisit Kimin olla”, Hanna sanoi, mutta näki Ellin silmistä, että pyyntö oli turha.
”Mä en tee sille mitään pahaa”, lupasi Elli silmää iskien.
Hanna pörrötti ystävänsä punaista kampausta, heitti laukun olkapäälleen ja moikkasi Kimiä ulos kävellessään. Poika parka.
Shakespearen ulkopuolella hän pysähtyi vetämään henkeä. Ratikat olivat jo menneet eikä yöbussi kiinnostanut. Hän harkitsi taksia, mutta huomasi sitten lähteneensä kävelemään.
Sen sijaan että hän olisi kävellyt suorinta reittiä kohti Kalliota, hän jatkoikin matkaa Mannerheimintietä pitkin, kunnes oli ohittanut Eduskuntatalon. Siitä hän poikkesi puiston läpi kohti Storyvilleä ja Manalaa ja taksitolpan ohi vanhaa tuttua reittiä kohti Hesperianpuistoa.
Hän kulki kuukauden takaisen reittinsä niin samoja jalanjälkiä kuin pystyi. Töölönkadun ja puiston kulmassa hän pysähtyi ja katsoi oikealle. Jalkakäytävää pitkin lähestyi kaksi parikymppistä tyttöä, jotka katsoivat häntä pitkään ohi kävellessään. Hanna mietti, miltä hän mahtoi näyttää. Ehkä aaveelta kuten Markus.
Hän ei kääntynyt vieläkään kohti kotia, vaan kulki puiston laitaa kohti väliaikaista kämppäänsä.
Oli kuin hän olisi kerinyt muistoja taaksepäin. Sen sijaan että jokainen askel olisi tuonut Markuksen ja heidän yhteisen yönsä lähemmäs, ne tuntuivat liukuvan kauemmas.
Hän päästi irti. Hän katseli kävellessään puiston puita, laski puoliääneen askeleitaan, ja jokaisen puun kohdalla hän pakotti itsensä päästämään hieman enemmän irti.
Vanhalle kotiovelleen ehdittyään Hanna tunsi olonsa haikeaksi mutta hyväksi. Ensimmäistä kertaa viikkoihin hän oli rauhallinen. Totta kai häntä harmitti edelleen, mutta elämän epäoikeudenmukaisuuden jättämä katkeruus oli poissa.
Ja hänen sisälleen oli jäänyt muhimaan jotain lämmintä ja pehmeää.
Hän mietti, että ehkä hän sittenkin oli väärässä sanoessaan äidilleen, ettei tulisi ketään muuta. Ehkä Markus ei sittenkään ollut hänen ainoa mahdollisuutensa onneen.
Ehkä hän oli sittenkin elossa.
Tyttö ei voinut pysyä poissa jokiniityltä. Hän hiipi sen laitamilla joka päivä ja seurasi suuren kiven takaa elämää sinisen talon pihalla. Välillä suuri sekarotuinen koira huomasi hänet ja haukkui villisti juoksunarunsa päässä, mutta kaikki talossa olivat ilmeisesti tottuneet sen räksytykseen, niin ettei siihen juuri kiinnitetty huomiota.
Poikaa ei näkynyt. Ei vilaustakaan. Välillä tyttö ajatteli jo, ettei poika sittenkään asunut täällä. Mutta muutaman kerran hän näki pihalla tummahiuksisen naisen, joka huusi koiralle kiukkuisesti, ja hän oli tunnistavinaan äänen, joka oli ensimmäisenä päivänä huutanut Pekkaa.
Pihalla riitti kyllä katsomista ilman poikaakin. Ihmisiä ja autoja tuli ja meni. Tytöllä kesti monta päivää saada jotenkuten selville, keitä talossa loppujen lopuksi asui. Hän luokitteli ihmiset sen mukaan, mikä heidän suhteensa oli poikaan hänen arvionsa mukaan. Äiti. Isä. Setä. Mummo. Nämä neljä olivat jotenkin selvästi samaa perhettä. Heidän lisäkseen oli vielä yksi mies, joka ei tuntunut kuuluvan joukkoon.
Hän näyttikin erilaiselta. Muut olivat laihanlaisia ja korkeintaan keskimittaisia, mutta vieras mies – niin kuin tyttö alkoi miestä nimittää – oli iso kaikin tavoin, pituudeltaan, leveydeltään ja ääneltään. Vaikka hän tuntui olevan talossa vieras, hän näytti olevan myös se, joka päätti muiden elämästä ja asioista. Kun hän karjaisi, kaikki hiljenivät. Jopa koira. Sitä tyttö ei ihmetellyt, sillä heti toisena vakoilupäivänään tyttö oli nähnyt vieraan miehen potkivan koiraa, kunnes se uikutti surkeana keränä koppiaan vasten.
Autoja, niitä liikkui sinisen talon pihalla kaiken aikaa. Mummo oli tuhahtanut, että tottahan siellä trafiikkia riitti; kylällä puhuttiin, että talossa myytiin pimeitä pulloja. Tyttö ei ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Hän näki joskus vieraiden lähtevän talosta pulloja mukanaan, mutta hänen nähdäkseen ne olivat ihan tavallisia. Hän tuli siihen tulokseen, että pullojen täytyi jollakin tavalla olla erityisen hulluja, ihan pimeitä. Tai ehkä niiden sisältö teki hulluksi, vaikka näytti ihan tavalliselta vedeltä?
Neljäntenä päivänä hän vihdoin näki pojan. Yhtäkkiä tämä vain ilmaantui sisältä talosta ja käveli hitaasti keskelle pihaa. Tyttö melkein purskahti kikattamaan, sillä hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että poika käveli unissaan. Sitten häntä ei enää naurattanut. Hän näki, että poika ei enää ollut ruskettunut vaan kalmankalpea ja luurankomaisen laiha t-paitansa ja shortsiensa alla. Tämä oli varmasti ollut pahasti sairaana.
Tummahiuksinen nainen ilmaantui rappusille ja vilkuili hermostuneena ympärilleen. Sitten hän kutsui poikaa hiljaisella äänellä ja tyrkkäsi hänen käteensä lautasen, jolla näytti olevan pino voileipiä. Poika istui rappusille, asetti lautasen polvilleen ja alkoi ahmia. Hän söi koko voileipäkasan katsettaan nostamatta, eivätkä hänen leukansa lakanneet hetkeksikään jauhamasta.
Syötyään hän laittoi lautasen vierelleen rappusille ja katseli pihamaata. Äkkiä hän tuntui jännittyvän, aivan kuin hän olisi kuullut jotain. Tyttö katseli ympärilleen: mikä oli kiinnittänyt pojan huomion? Sitten hän tajusi, että poika tuijotti suoraan hänen piilopaikkaansa. He katsoivat toisiaan silmiin pitkään.
Koira alkoi haukkua raivoisasti. Sitten oli hänen vuoronsa paeta. Hän kuuli koiran haukunnan melkein mummolaan saakka.
Joulu ei ollut Hannan, Ellin ja Paulan suosikkijuhlia. Vuosia he olivat yrittäneet hämätä itseään, että kolme sinkkunaista bailaamassa keskenään jouluaattoiltana oli coolia ja hauskaa, mutta nykyisin he eivät jaksaneet enää yrittää.
”Jouluaattopanotkin on perinteisesti ihan peestä”, oli Elli julistanut pari vuotta sitten. ”Pelkkiä epätoivoisia luusereita, vastaeronneita itkupillejä tai juoppoja, joilla on jäänyt pikkujouluputki niin pahasti päälle, ettei ne edes huomaa että on jo joulu – tai huomaavat mutta eivät uskalla mennä kotiin.”
Sen jälkeen he olivat yhteisestä päätöksestä kokoontuneet aattoisin Hannan pikku yksiöön juomaan punaviiniä, syömään herkkuruokia, pitämään varsinaiset suklaafestivaalit ja katsomaan putkeen kaikki romanttiset leffat, joita eivät olleet ehtineet vuoden mittaan nähdä. Jos leffat loppuivat kesken, loppuyöstä katsottiin Ylpeys ja ennakkoluulo – tietysti se versio, jossa Colin Firth nousi lammikosta märkä valkoinen paita ihoon liimautuneena. Se nimenomainen kohta katsottiin yleensä vähintään viiteentoista kertaan, ja kaikki muistivat aina julistaa, että Bridget Jones oli ehkä ärsyttävä ämmä, mutta joissain asioissa ihan oikeassa. Mutta edes kaikki nautinnot – viini, suklaa ja märkä Colin Firth – eivät yleensä onnistuneet pyyhkimään jouluaatosta pientä surullista pohjavirettä.
Ellillä oli tapana kaikista päätöksistä huolimatta alkaa viimeistään kolmannen punkkupullollisen jälkeen kaivata baariin metsästysretkelle, ja Paula puolestaan istui aina koko alkuillan sohvalla poissaolevana ja vilkuili kelloaan vartin välein. Säännöllisin väliajoin hän myös kaivoi kännykkänsä esille, ja melkein aina siellä olikin viesti.
Paula oli nimittäin viiden vuoden aikana oppinut ulkoa melkein minuutilleen jouluaaton ohjelman Timon kotona. Nyt siellä syödään joulupäivällistä, jolle osallistuvat myös appivanhemmat. Nyt korjataan astiat pöydästä ja Timo lataa tiskikoneen. Nyt Timo ja appiukko käyvät terassilla polttamassa pikkusikarit. Nyt rauhoitutaan olohuoneen sohvanurkkaan ja pian ovikello jo soikin, ja partiosta tilattu raitis, autoileva pukki kantaa lahjat sisään ja viipyy tasan vartin. Lilli avaa rauhallisesti kymmenet pakettinsa, sitten juodaan kahvit, hyvästellään appivanhemmat, laitetaan Lilli nukkumaan ja vetäydytään beigeen makuuhuoneeseen, jossa Timo kieltäytyy kohteliaasti seksistä väsymykseen vedoten.
Hanna oli aina nauttinut heidän yhteisistä aatoistaan eniten, ainakin sen jälkeen kun pakollinen kapakkakierros oli jäänyt ohjelmasta pois. Hän ei todellakaan ollut jouluhössötyksen suurin ystävä – mutta hänen äitinsä oli. Saaran koti oli täynnä jouluvaloja, koristeita ja erilaisia hörsellyksiä marraskuusta maaliskuuhun, ja äidin jokavuotinen missio oli luoda täydellinen jouluidylli. Hannan lapsuudessa äiti oli joskus jopa onnistunut hommaamaan rekikyydin joulukirkkoon. Aika hyvin keskellä Espoota.
Hannalle Ellin ja Paulan seura oli siis hyvä syy olla vierailematta äidin tonttupajaksi muuttuneessa omakotitalossa ennen kuin vasta joulupäivänä. Ystävät olivat Hannan motiivista hieman katkeria, sillä Paulan vanhemmat olivat kuolleet ja Ellin isä ja äiti viettivät talvet Espanjan aurinkorannikolla.
”Mä en tajua, että sä luovut vapaaehtoisesti jouluperinteistä”, Paula huokaisi tänäkin aattona melkein ensimmäisenä, kun Hanna avasi hänelle yksiönsä oven.
”Ei ole mitään perinteitä”, Hanna korjasi. ”Mutsi vaihtaa kaiken joka vuosi. Aina löytyy jostain edellistä hienommat jouluvalot ja entistä prameampi muovikuusi, jossa on entistä enemmän vilkkuvaloja. Se lukee ennen joulua kaikki naistenlehdet ja leikkaa niistä uusien trendikkäiden jouluruokien reseptit. Viime vuonna kukaan ei saanut paketin pakettia, mutta kehitysmaiden lapset sai hemmetisti vuohia ja kaivoja ja koulupukuja. Mikä tarkottaa sitä, että tänä vuonna mua luultavasti odottaa hirveä pakettipino ja Hannes on saanut vähintään viistoista pleikkaripeliä ja uudet monen tonnin rummut.”
Paula nauroi. ”Mutta silti.”
”Hei, tää on mun jouluperinne. Te olette mun jouluperhe”, Hanna jatkoi.
Paula halasi Hannaa pitkään ja ojensi sitten juhlallisesti hänen käteensä painavan Alkon muovikassin. ”Parhaat joulukukat. Voittaa hyasintit”, Paula julisti.
”Mutta kestävyydessä olisi toivomista”, Hanna valitti.
Kun Elli oli tullut, he vaihtoivat lahjoja. Tapahtuma ei tarjonnut yllätyksiä, mutta oli aina yhtä palkitseva: heillä oli keskinäinen sopimus ostaa aina toisilleen kirjoja. Tänä vuonna Hanna oli valinnut Ellille Marian Keyesin uuden romaanin ja Paulalle Anne Holtin dekkarin. Hän puolestaan sai Paulalta Florence Nightingalen elämäkerran ja Elliltä Joyce Carol Oatesin uusimman. Täydellistä.
Mutta sille ei voinut mitään, että muuten tämäkin joulu oli kaukana idyllistä, jopa heidän mittapuullaan. Elli oli niin pahalla tuulella, että häntä ei lohduttanut edes kolmen elokuvan George Clooney -putki.
”Emmä siitä enää. Vanha ukko”, Elli kiukutteli.
Muut katsoivat häntä suu auki.
”Ja missähän vaiheessa Clooney alkoi vanhentua sua nopeammin?” Paula kysyi, mutta sai vastaukseksi vain välinpitämättömän kädenheilautuksen.
Sattuessaan kerran vastakkain vessan ovella Hanna ja Paula vaihtoivat kuiskaten muutaman sanan Ellin mielentilasta.
”Mitä luulet, liittyykö tämä siihen, ettei me olla voitu pariin viikkoon edes käväistä Shakespearessa?” Paula mietti.
”Ajattelin ihan samaa”, Hanna myönsi.
Elli ei ollut puhua pukahtanut siitä, mitä oli tapahtunut sinä iltana, kun pääministeri oli loukkaantunut kolarissa ja hän oli ottanut tavoitteekseen lohduttaa ikävistä muistoista kärsinyttä Kimiä. Oliko Kimi antanut taas pakit? Vai oliko Elli saanut yhden yönsä, ja nuori mies roikkui nyt ikävästi perässä kinuamassa lisää?
Elli ohitti kaikki utelut täysin epätyypillisesti jäätävällä hiljaisuudella. Hänen kielenkantansa eivät irronneet, vaikka Hanna kaatoi hänen punkkulasinsa täyteen melkein joka siemauksen jälkeen.
Paulakin oli outo. Hän yritti kovasti esittää olevansa mukana menossa, mutta oli poissaoleva ja vaisu.
Hanna ei ensin kiinnittänyt asiaan juurikaan huomiota – ilmiöhän oli tuttu edellisiltä jouluilta – mutta havahtui pikkuhiljaa illan aikana huomaamaan, että Paula ei ollut kertaakaan edes vilkaissut kelloaan tai kännykkäänsä.
”Eikö Timolta ole tullut yhtään viestiä?” hän nosti lopulta kissan pöydälle.
Ellikin havahtui synkkyydestään. ”Mitä, ei viestejä? Onko Timo kuollut vai onko koko maan kännykkäverkko nurin?”
Paula huokaisi ja siemaisi lasinsa tyhjäksi. Hanna tarttui pulloon ja täytti lasin uudelleen saman tien. Elli nojautui innoissaan eteenpäin ja noukki samalla pitkillä, joulunpunaisilla kynsillään konvehdin illan kolmannesta rasiasta.
”Me päätettiin, ettei olla yhteydessä tänä jouluna”, Paula sanoi. ”Tai siis mä päätin.”
Hanna ja Elli tuijottivat Paulaa sanattomina. Heidän kauhukseen tämä alkoi itkeä.
”Mä yritän lopettaa”, Paula sopersi ja purskahti samalla itkunsekaiseen nauruun. ”Voi Jeesus, mä kuulostan ihan katkaisuhoitoon hakeutuvalta narkkarilta.”
Paula tyyntyi hetken kuluttua, mutta enempää he eivät saaneet hänestä irti. ”Ei ole muuta kerrottavaa”, Paula toisteli. Ei ollut tapahtunut mitään erityistä, hän oli vain yhtäkkiä saanut oivalluksen, että elämä ei voinut jatkua näin. Ja nyt hän siis yritti pysyä Timosta erossa. Aika tuntui sopivalta, sillä joulun välipäivinä hän ja Elli olivat lähdössä perinteiselle kolmen viikon talvilomalleen Thaimaahan, eikä hänen tarvitsisi nähdä Timoa ennen kuin tammikuun lopulla.
”Ja nyt sä saat luvan kertoa, mikä sulla mättää”, puuskahti Paula lopulta Ellille, kun kuulustelu oli saatu loppuun.
”Onks se Kimi?” uteli Hannakin.
”Antoiko se pakit?”
”Oliko paskaa seksiä?”
Elli ravisti leijonanharjaansa melkein loukkaantuneena. ”Oli ehkä parasta seksiä ikinä. Siis ihmiskunnan historiassa. Sehän tässä mättääkin.”
Kun Ellistäkään ei saatu enempää irti, Hanna nousi turhautuneena sohvalta ja katsoi kelloa.
”Hei ämmät, se on vasta varttia vaille yksi. Lähdetään baariin.”
Paula ja Elli ponkaisivat saman tien pystyyn kuin partiolaiset.
He päätyivät lyhyen kierroksen jälkeen Lost & Foundin hikiselle tanssilattialle, jossa Elli karjui iloisena Hannan korvaan, että jouluaaton meno oli selvästi parantunut huimasti siitä, kun he viimeksi olivat olleet ravintolalinjalla. Hanna nyökytteli innokkaasti ja kieputti käsiään pään yläpuolella muutaman vuoden takaisen Euroviisuhitin tahtiin. Paula näkyi vaihtavan kielareita parikymppisen nuoren miehen kanssa dj-kopin edessä.
Yökerho meni tietysti kiinni aivan liian aikaisin. Kuka nyt halusi jouluyönä nukkumaan jo neljältä?
”Valvottiinhan Beetlehemissäkin”, kailotti Elli Lostarin portsarille, kun tämä yritti vähemmän lempeästi patistella heitä oven suuntaan ja kehtasi väittää haluavansa nukkumaan.
Jatkot pidettiin Amatsonien toimistossa, eikä Hannalla ollut jälkeenpäin aavistustakaan, mistä paikalle oli eksynyt esimerkiksi strippaava musta joulupukki. Kundi tanssi Amatsonien suurella palaveripöydällä Abbaa ja heitteli tarrakiinnityksellä varustettuja pukinvaatteitaan juhlijoiden päälle, kunnes jäljellä oli enää joululahjapaketiksi naamioidut tangat.
Siinä vaiheessa Hannan muisti katkesi.
Aamulla hän heräsi kammottavaan päänsärkyyn Amatsonien divaanilta ja bongasi ensimmäisenä lattialla kippurassa nukkuvan pukin. Tämä oli tehnyt housuistaan ja parrastaan itselleen tyynyn ja vetänyt takkinsa peitoksi. Suuret valkeat napit liikkuivat kuorsauksen tahtiin. Siellä täällä lattialla näkyi muitakin juhlijoita, mutta aika moni oli aamun aikana jo livahtanut kotiin. Hanna kadehti heistä jokaista suuresti.
Elli ja Paulakin kömpivät esiin omista työhuoneistaan hiukset pörrössä ja meikit levinneinä. He katselivat toisiaan hetken ja purskahtivat nauruun.
”Tää oli paras joulu koko vuonna”, Elli totesi.
Tapaninpäivänä Elli ja Paula nousivat Thaimaan-koneeseen ja lensivät aurinkoon. He tekivät jokavuotisen viime hetken yrityksen saada Hanna mukaan, ja niin kuin joka vuosi tämä luetteli kaikki syyt, joiden takia ei voinut lähteä.
”Katsotaan ensi vuonna”, he sanoivat lopuksi yhteen ääneen, ja sitten Hanna halasi ystäviään hyvästiksi.
Loppuvuoden päivistä oli muutaman vuoden aikana tullut Hannalle tärkeä hiljentymisen ja rauhoittumisen jakso. Hän täytti yksiönsä kynttilöillä, käpertyi sohvannurkkaan, naposteli herkkuja ja luki lahjakirjojaan. Päivisin hän teki pitkiä kävelylenkkejä meren rannassa ja tarkkaili toiveikkaasti, alkaisiko meri pikkuhiljaa jäätyä. Hän oli pari vuotta sitten hurahtanut täysillä retkiluisteluun ja malttoi tuskin odottaa, että pääsisi pakkamaan kaakaota termariin ja repun selkäänsä ja suuntaamaan luistimien ja sauvojen kanssa ulapalle.
Uudenvuodenyönä hän käveli Töölönlahden rantaan ja katseli raketteja. Oli kylmä yö. Hän tömisteli jalkojaan rannalla seistessään ja näki mielessään Ellin ja Paulan, jotka olivat eläneet uutta vuotta jo muutaman tunnin ja suuntaisivat varmasti pian riikinkukonkirjavissa sarongeissaan rantaravintolaan aamiaiselle.
Pakkasesta huolimatta hän istahti puistonpenkille ja alkoi ilotulitusta katsellessaan puolivahingossa tutkiskella tunteitaan. Hän poimi ne esiin yksi kerrallaan ja käänteli mielessään.
Yksinäisyys. Se oli osin vapaaehtoista, osin ei. Hänen ei olisi tarvinnut olla uudenvuodenyötä yksikseen, vaikka Elli ja Paula olivatkin poissa, mutta hän halusi olla. Toisaalta hän oli viime aikoina tajunnut, miten syvällä yksinäisyys hänessä oli. Ei ollut väliä, oliko hän itsekseen vai muiden seurassa, tietty kodittomuuden ja irrallisuuden tunne oli aina läsnä. Hän oli myös tajunnut, että niin oli ollut lapsuudesta saakka. Hänestä tuntui, että joskus oli ollut toisin, mutta se oli vain tunne, ei muistikuva.
Hanna antoi pitkästä aikaa itselleen luvan ajatella Markusta. Hän luuli viimein tajuavansa, mitä oli nähnyt miehessä. Ei timmiä kroppaa tai komeaa naamaa tai upeaa seksiä, vaan ihmisen joka olisi ehkä pystynyt karkottamaan hänen yksinäisyytensä. Olemaan hänen kotinsa. Mutta sitä oli turha miettiä, sen hän oli päättänyt.
Muita tunteita? Rauha. Hänestä tuntui, ettei tarvinnut riuhtoa ja säntäillä, olla vain. Asiat tapahtuisivat, jos olisivat tapahtuakseen.
Ja silti, hassua kyllä, levottomuus. Hän tunsi luissaan, että jotain oli tulossa, ja vaikka hän ei voinut muuta kuin odottaa, se ei poistanut pieniä väriseviä linnunsiipiä hänen sisikunnastaan.
Hän palasi ajatuksissaan joulupäivään, josta hän oli aamukrapuloissaan herättyään odottanut pelkkää katastrofia. Mutta yllättäen vierailusta Espooseen oli tullut mukava ja lämmin. Hän oli istunut pitkään Hanneksen huoneen säkkituolissa ja jutellut veljensä kanssa tämän elämästä, tärkeistä bändeistä, jääkiekosta ja vähän tytöistäkin. Äiti oli sillä aikaa kattanut pöydän täyteen jouluruokia, jotka juuri tänä vuonna sattuivat olemaan trendikkään perinteisiä, hänen lapsuudestaan tuttuja.
Mukavan päivän oli päättänyt äidin jokavuotinen lahja, ennustus Tarot-korteilla. Äiti tulkitsi Taroteja tapansa mukaan dramaattisesti, mutta Hanna oli huomaavinaan, että tällä kertaa äiti oikeasti hätkähti hänen korttejaan.
”Aikamoisia muutoksia, tyttöseni”, äiti oli julistanut vakavana. ”Ensin iso muutos ja sitten jätti-iso muutos. Ja mies.”
Viimeinen lisäys nyt tietysti oli ollut täysin turha. Äiti oli ennustanut hänelle miehen joka ainoa vuosi.
”Niin, mutta tällä kertaa se on totta”, äiti oli sanonut, kun hän oli vielä pois lähtiessään nauranut asiaa. Ja sitten äiti oli halannut häntä tiukasti ovensuussa, aivan kuin ei olisi halunnut päästää häntä maailmalle toteuttamaan korttien kertomaa kohtaloa.
Hanna nousi penkiltä. Kello oli vierähtänyt jo pitkälle vuoden ensimmäisen päivän puolelle, raketit olivat hävinneet taivaalta ja hän oli täysin kohmeessa. Nyt kotiin, kuumaan kylpyyn ja nukkumaan. Ja sitten hän olisi valmis kohtaamaan uuden vuoden, toisi se sitten millaisia haasteita tai muutoksia tahansa.
Kommentoi 0
