Kuvitus Jussi Kaakinen
Jenni ei oikeastaan huomannut olevansa hereillä, ennen kuin tajusi seuranneensa valkoisen pitsiverhon liikehdintää ikkunassa jo tovin. Hän makasi hievahtamatta ja odotti, pääsisikö vielä takaisin uneen. Se oli ollut hyvä uni, jännittävä, tapahtuma-rikas ja oudon looginen. Hän oli seurannut sitä kuin toimintaelokuvaa, kunnes oli huomaamatta ajautunut liian lähelle valvetilaa ja avannut silmänsä.
Uni loittoni nopeasti. Viimeinen asia, mitä hän siitä muisti, oli punainen urheiluauto, jolla hän oli ajanut kohti horisontissa näkyvää lentokenttää.
Jenni huokaisi ja venytteli ohuen lakanan alla. Hän arveli verhojen läpi siivilöityvän auringon asennosta, että kello oli noin kymmenen. Sänky tuntui houkuttelevalta pesältä, vaikka selkä oli jäykkä monen tunnin unien jälkeen. Hän haukotteli leuat ammollaan, kampesi itsensä istumaan ja siitä samalla vauhdilla pystyasentoon. Päivän ensimmäinen este ylitetty.
Kuuma suihku teki hyvää.
Veden alla rentoutuessaan Jenni liukui uudelleen äskeisen unensa tunnelmaan ja rippeitä siitä palautui hänen mieleensä. Hänellä oli ollut nahkatakki ja sen taskussa pistooli ja perässään tuntematon mies, joka oli välillä ottanut karhun hahmon. Jossain vaiheessa hän oli yrittänyt pitää kultakalaa hengissä etsimällä epätoivoisesti vesiastiaa, sitten karhu oli tavoittanut hänet ja he olivat juosseet peräkanaa pitkin tuntemattoman kaupungin kattoja. Lopuksi punainen urheiluauto ja huikaiseva vapauden tunne. Jenni hymähti ja huuhtoi loput sampoot hiuksistaan. Kyllä unimaailma aina todellisuuden voitti.
Hitaat, unen ja valveen rajalla vietetyt aamut jättivät välillä koko päiväksi kroppaan tunkkaisen ja ärsyyntyneen olon, mutta niiden bonuksena tulivat nämä oudot elokuvaunet. Jenni oli yrittänyt kuvailla niitä Samulle ja Artulle.
– Tavallaan mä en näe unta, mä katselen sitä, hän oli sanonut, mutta pojat olivat vain rypistäneet kulmiaan, ja Samu oli todennut, että ehkäpä moiselle tasolle pääsisi vasta, kun oli muutaman kuukauden ajan harjoitellut nukkumalla 12 tuntia yössä. Arttu oli saman tien porannut kyynärpäänsä Samun kylkeen ja tämän ilme oli muuttunut kauhistuneeksi.
– En mä pahalla, Samu oli paikannut nopeasti.
Niin, ei Samu pahalla. Eikä kukaan muukaan. Päinvastoin, kaikki olivat koko kesän hiipineet hänen ympärillään huopatossut
jalassa varoen jokaista sanaansa. Ainoa, joka oli uskaltanut olla normaali, oli äiti. Niinpä eräänä päivänä toukokuun lopussa Jenni oli kerännyt tavaransa – ja kaikki jäljellä olleet voimansa – ja muuttanut lapsuudenkodistaan Samun ja Artun yläkertaan, jossa rauha oli rikkomaton eikä kukaan ollut häirinnyt hänen untaan.
Sillä unta Jenni oli tarvinnut. Se oli ollut lääkärin määräys.
Ennen kuin Jenni oli raahautunut keväällä Huhtajärvelle, hän oli tehnyt duunia miltei keskeytyksettä kolmen vuoden ajan. Hän oli hypännyt projektista toiseen innoissaan siitä, että niitä riitti. Televisioalalla oli tyypillisesti tarjolla pelkkiä pätkätöitä, ja Jenni oli nähnyt liian monen kaverinsa putoavan tyhjän päälle, kun puhelin oli lakannut soimasta tai varmana pidetty työkeikka olikin peruuntunut.
Kolme vuotta. Hän ei ollut oikeastaan edes yliarvioinut voimiaan, hän vain ei ollut pysähtynyt ajattelemaan koko asiaa. Totta kai
aamulla herääminen oli joskus vaikeaa, flunssat pitkittyivät ilman kunnon lepoa, ja yhä useammin oli päiviä, joista selvisi vain yliannostuksella kofeiinitabletteja tai energiajuomaa, mutta sellainenhan oli normaalia. Eikö ollutkin?
Kunnes eräänä päivänä huippumallikilpailun kuvauksissa sarjan pahin pissis oli yllättäen osoittanut inhimillisyyden oireita ja alkanut muistella rakkaan koiransa kuolemaa. Omaksi kauhukseen Jenni oli alkanut itkeä kesken haastattelun – eikä ollut kyennyt lopettamaan kolmeen päivään.
Lääkäri oli passittanut hänet sairauslomalle ja tuottaja oli ilmoittanut luottotoimittajalleen lempeästi, että tämä voisi saman tien unohtaa myös Lapissa kesällä kuvattavan seikkailuohjelman.
Jenni oli jo ehtinyt vuokrata Helsingin-kämppänsä kesäksi pois, joten hän oli noussut ensimmäiseen bussiin ja tullut kotiin Huhtajärvelle.
Siitä oli kohta neljä kuukautta.
Jenni tiesi, tai ainakin epäili, että kaikkien mielestä hänen pitäisi jo palata Helsinkiin ja ottaa vastaan seuraava mukava työprojekti. Itse asiassa mikä tahansa työprojekti. Hän oli itse täsmälleen samaa mieltä. Mutta jotenkin hänen haaveilemansa pitkä, ihana kesäloma oli pikkuhiljaa muuttunut omaksi irvikuvakseen. Siitä oli tullut samanlainen kuin nämä aamut: pehmeä pitkittynyt uni, josta yritti pitää kiinni viimeiseen saakka, ja josta oli vaikea herätä edes silloin, kun halusi.
Mutta ehkä juuri tänään jokin muuttuisi? Jotain kivaa ilmaantuisi, ja hänen vanha tarmonsa palaisi kuin hyökyaalto. Tai sataisi hänen ylleen kuin vesi suihkussa, joka muuten oli huomaamatta muuttunut jääkylmäksi. Hän oli taas käyttänyt loppuun koko kuumavesivaraajan.
Jenni palasi suihkusta pyyhe päänsä ympärillä, istahti sängylle ja poimi päättäväisesti puhelimensa yöpöydältä laturista. Samun ja Artun laajakaista toimi hyvin yläkerrassa saakka, joten meni vain hetki, kun hän avasi sähköpostinsa. Neljä uutta viestiä. Yksi mainosti Viagraa, toinen lupaili huonolla suomen kielellä lainaa elämän pieniin ylellisyyksiin ja kaksi tarjosi Amazonin nettikaupasta tyrkylle kenkiä ja dvd-leffoja, jotka saattaisivat kiinnostaa häntä. Verkkokauppa tunsi hänen makunsa, mutta ei hänen tilannettaan. Tavarat olisivat hyvinkin saattaneet kiinnostaa häntä edellisessä elämässä, kun hänellä oli vielä ollut rahaa kenkiin ja dvd-bokseihin.
Jenni poisti viestit ja avasi Facebookin. Hänen kavereillaan oli näköjään edelleen elämää, töitä ja ihmissuhteita. Hän itse oli päivittänyt statuksensa viimeksi viikkoja sitten, eli sosiaalisen median mittapuulla häntä ei ollut enää olemassakaan.
Hetkinen. Facebookin vasemmassa ylälaidassa oli sittenkin pieni punainen ykkönen. Hänelle oli tullut viesti. Se oli Pipalta ja siinä luki yksinkertaisesti ”Soita!”
Puhelin kilahti lasisella äänellä kesken Jennin selailun ja ruutuun tuli tekstiviesti. Se oli yhtä yksinkertainen. Ehkä hän ei ihmisten mielestä ollut enää kykenevä ymmärtämään kuin yhden sanan lauseita?
"Apua!" luki viestissä. Se oli Anulta.
Hinnin & Mairen etupiha oli täynnä autoja, joten Jenni pysäköi skootterinsa toiselle puolelle tietä ja nousi pyöränsä selästä. Kypärän riisuttuaan hän jäi katsomaan rakennusta. Hän ei ollut vieläkään tottunut siihen, millaisen muodonmuutoksen vanha kauppa oli käynyt läpi.
Talossa ennen muinoin sijainnut kyläkauppa oli ollut suljettuna pari vuotta jo siinä vaiheessa, kun Jenni muutti opiskelemaan Helsinkiin. Rakennus oli saanut rapistua rauhassa, ja luultavasti kunnanisät olisivat purkaneet sen uusien liiketilojen tieltä, ellei vanha kauppias Maire olisi sitkeästi elellyt siellä kissalaumansa kanssa.
Sitten Maire oli dementoitunut, ja hänen veljentyttärensä Anu oli saapunut huolehtimaan asioista. Anu oli rakastunut paikalliseen eläinlääkäriin ja jäänyt Huhtajärvelle. Hän oli myös lyönyt hynttyyt yhteen Samun ja Artun kanssa, ja lopputulos oli nyt Jennin silmien edessä: Hinni & Maire oli saanut nimensä Anun tädin ja Samun isoäidin mukaan. Se oli yhdistetty vintage-kirpputori, ompelimo, kahvila, catering-firma ja skeittilautojen tuunauspaja.
Nykyisin rakennus oli kylän kaunein. Se oli taivaansininen ja siinä oli tummansiniset nurkkalaudat ja ikkunanpuitteet. Betonirappuset Samu oli edellisenä kesänä maalannut kaikkien kauhuksi kiiltävän kirsikanpunaisiksi, mutta jotenkin kummasti ne istuivat taloon kuin nenä päähän.
Kaiken kruunasi kattoremontti. Anu oli löytänyt tätinsä papereista rakennuksen piirustukset, ja niistä oli selvinnyt, että kauppaan oli alun perin suunniteltu korkea, monitahoinen katto, jossa oli paljon jyrkkiä harjanteita ja kulmia. Jenni ei edes tiennyt, mistä kaikkialta Anu, Samu ja Arttu olivat repineet rahaa, mutta kun hän oli keväällä saapunut Huhtajärvelle, hän oli bussista astuessaan ensimmäisenä nähnyt vanhan kaupan uusvanhassa loistossaan. Häneltä oli päässyt itku.
No toisaalta, siihen aikaan häneltä oli päässyt itku vähintään kerran tunnissa, vaikka mitään erityistä ei olisi tapahtunut.
Jenni laittoi kypärän talteen skootterin satulan alle ja ylitti
kadun. Hän suuntasi valkoisen kaariportin alta kohti rakennuksen takapihaa, josta oli suora käynti Anun ihanaan kahvilaan. Heti kulmalta näki, että suurin osa terassilla ja pihalla sijaitsevista pöytäryhmistä oli kansoitettu. Kahvilasta oli tullut valtavan suosittu lounaspaikka sen jälkeen, kun Anu oli alkanut voileipien, piirakoiden ja muiden pikkusuolaisten lisäksi valmistaa loistavia keittoja.
– Jenni!
Hän pysähtyi kulmalle ja kääntyi katsomaan Hinnin & Mairen etuovelle. Punaisten rappusten yläpäässä seisoi Samu, joka viittoi häntä luokseen. Jenni heilautti takaisin, osoitti takapihalle merkitsevästi nyökytellen ja jatkoi matkaa.
Anu tuli häntä vastaan pihalla. Hän oli matkalla hakemaan likaisia astioita ulkopöydistä pärekori käsivarrellaan ja halasi Jenniä vapaalla kädellään. Kovin lähelle Anua ei enää päässyt, sillä tämä oli kuudennella kuukaudella raskaana ja odotti kaksosia.
Jenni ja Anu olivat ystävystyneet kesän aikana, kun Jenni oli viettänyt lukuisia lämpimiä iltapäiviä kahvilan pihakoivun alla lukien läpi Huhtajärven kirjaston dekkariosastoa. Pikkuhiljaa Anun maha oli kasvanut, eikä Jenni ollut kestänyt katsella toimettomana, kun tämä oli lyllertänyt askareissaan. Totta puhuen hän tarvitsi auttamisen mukana tulevaa hyödyllisyyden tunnetta varmasti enemmän kuin Anu tarvitsi saamaansa apua. Ja totta puhuen hän aavisti, että Anu tiesi sen myös.
– Hyvä kun tulit, Anu sanoi, nappasi Jennin kainaloonsa ja alkoi samalla kuljettaa häntä vauhdilla kohti ovea. Terassille ilmaantui myös Samu, joka oli ilmeisesti salamannopeasti kävellyt sinne
sisäkautta kirpputorin ja kahvilan läpi.
– Mitä nyt on tekeillä? Jenni kysyi epäluuloisesti.
– Mä luulin, että sä tarvitset apua.
– Ehkä myöhemmin. Mutta se oli avunpyyntö pienillä kirjaimilla, jos huomasit.
Totta kai Jenni oli huomannut. He olivat Anun kanssa kehittäneet salaisen koodin. "Apua" pienellä kirjoitettuna tarkoitti: pieni kiire tai pula, tule kun ehdit. "APUA" isoilla kirjaimilla tarkoitti: synnytys käynnissä, avioero, tulipalo, tsunami, maanjäristys tai vastaava katastrofi, tule heti, jos olet hengissä. Jälkimmäistä koodia ei ollut käytetty vielä koskaan.
Anu työnsi Jennin kohti Samua, ja tämä tarttui vuorostaan häntä tiukasti käsivarresta kiinni. Jenni siirrettiin kädestä toiseen kuin räsynukke.
– Sitä paitsi mä lähetin sen viestin vain Samun toiveesta. Tai pikemminkin vaatimuksesta, Anu päätti roolinsa. Hän kääntyi ympäri koreineen ja lähti takaisin kohti pihapöytää, joka oli täynnä likaisia keittolautasia ja laseja.
Jenniä vietiin jo sisälle.
– Sun veljen häät on ylihuomenna, paasasi Samu. – Sun kaksosveljen! Ja sä et ole tehnyt asian eteen mitään. Et yhtään mitään!
Jenni vaikeroi hiljaa. Miten hän ei ollut tajunnut? Hän oli kävellyt suoraan ansaan kuin mikäkin amatööri.
He marssivat kahvilan sisätilan läpi ja oviaukosta kirpputorin puolelle. Jenni muisti kyläkaupan lapsuudestaan ja aina sinne astuessaan hänet valtasi ihmetys ja ilo siitä, miten uskomattoman hieno tila nykyisin oli. Kirppari oli oikea aarreaitta. Samu ei myynyt mitä tahansa rappusille muovikasseissa jätettyjä ryysyjä vaan jokainen vaatekappale oli hänen henkilökohtaisesti hyväksymänsä ja hankkimansa. Mekkoja, paitoja, takkeja, laukkuja, kenkiä! Vaikka Samu kiskoi Jenniä melkoista vauhtia kohti sivuhuoneessa toimivaa
ompelimoa, hän ehti bongata ainakin viisi tai kuusi uutta vaatekappaletta, joita hän olisi kuumeisesti halunnut tutkia lähemmin.
Sitten he olivat ompelimon ovella, ja Jenni löi jarrut kiinni.
Samun ompelupöydän edessä seisoi mallinukke, jolla oli päällään täydellinen vaate. Täydellinen. Se oli hihaton, empiremallinen mekko, joka hohti himmeissä kullan, pronssin ja vihreän sävyissä.
Samu irrotti otteensa hänen käsivarrestaan, mutta Jenni ei edes huomannut sitä. Hän kykeni vain tuijottamaan asua.
– Se on sulle, Samu sanoi.
Mä en voi ottaa tätä, Jenni sanoi ainakin kolmannen kerran.
Samaan aikaan hän kuitenkin tuijotti itseään peilistä eikä tehnyt elettäkään riisuakseen mekkoa.
Samu ei vastannut mitään, nyki vain vaatteen helmaa ja asetteli sitä vielä paremmin Jennin ylle. Totuus oli kuitenkin, ettei mekko olisi voinut istua yhtään täydellisemmin, ja Samun hymystä näki, että hän tiesi sen varsin hyvin itsekin.
– Mä en tajua, Jenni ihmetteli.
– Mä kävin lainaamassa sun kotoa vaatteen, joka sulla oli Juhanin häissä, ja tuunasin mekon sen mukaan. Äitisi sanoi, että sä olet edelleen samankokoinen kuin silloin.
– Pikemminkin taas, Jenni hymähti. Hän oli vaihtanut kokonumeroa varmasti ainakin kolmesti isoveljensä Juhanin viiden vuoden takaisten häiden jälkeen, mutta kuulosti hyvin äidiltä, että tämä ilmoitti varmana totuutena hänen kokonsa ja oli vielä täsmälleen oikeassa.
– Tää on ihana, hän huokaisi, ja alkoi viimeinkin, aivan liian myöhään, vetää täydellistä mekkoa pois päältään.
– Mutta mulla ei todellakaan ole rahaa tähän.
– Se on lahja, Samu sanoi.
– Niin. Mä olen asunut sun yläkerran asunnossa ilmaiseksi kaksi ja puoli kuukautta ja olisin varmaan kuollut nälkään ilman sua ja Anua. Joten totta helvetissä sä olet mulle velkaa vähintään parinsadan euron arvoisen juhlamekon.
Samu siristi silmiään.
– Mä olen sulle juhlamekon velkaa, koska sä olet hieno ihminen ja hyvä ystävä ja ansaitset kaiken hyvän, mitä sulle tässä maailmassa koituu.
– Ja koska mun mutsi maksoi tän?
– Ja koska sun mutsi maksoi ton. Ja siitä edellä mainitusta syystä myös.
Jenni ja Samu kävivät tahtojen taistelua toisiaan silmiin tuijottaen. Tilanteen keskeytti Anu, joka ilmaantui oviaukkoon ja koputti varovasti karmiin rystysillään.
– Keskisuuri apua, Anu sanoi.
Tomaattikeitto oli loppu.
Paniikki alkoi pikkuhiljaa hiipiä Jennin selkäpiihin.
Anu ei ollut lähtenyt synnyttämään, eikä hirmumyrsky ollut iskenyt Huhtajärvelle, mutta Riina, Anun tytärpuoli, oli murtanut
solisluunsa koulun liikuntatunnilla. Riinan isä Mikko oli toisella puolella pitäjää hoitamassa poikivaa lehmää, joten Anu oli lähtenyt terveyskeskukseen ja jättänyt Jennin vastaamaan kahvilasta. Samu oli luvannut auttaa, mutta hänelle oli tullut asiakas, ja Arttu puolestaan oli Helsingissä toimittamassa yhteistyökumppanilleen uusia skeittilautoja.
Lounastajia saapui tasaiseen tahtiin, ja kaikki halusivat Anun kuuluisaa, vuohenjuustoista tomaattikeittoa. Ei aikaakaan, kun kattilanpohja alkoi paistaa läpi.
– Keittoa on iso varakattilallinen kylmiössä, Anu neuvoi kiireissään puhelimessa. Riinaa kuskattiin parhaillaan röntgeniin.
Uusi asiakas astui kahvilaan sisään juuri, kun Jenni oli livahtamassa tiskin takaa kohti kylmiötä.
– Odotatko hetken, mä käväisen tuolla takana, Jenni huikkasi mennessään. Hän ehti huomata, että tulija oli harvinaisen mukavan näköinen nuori mies, mutta sitten tomaattikeitto valtasi hänen ajatuksensa totaalisesti.
Kahvilan kylmiö oli kaupan vanha kylmäsäilytyshuone. Jenni antoi katseensa kiertää pitkin hyllyjä. Ne olivat täynnä luomulihaa, -vihanneksia ja -juureksia, joita Anu haali lähiseudun pientuottajilta. Hyllyillä oli myös jos jonkinlaista astiaa, mutta ei yhtään Anun kuvailemaa "isoa kattilaa". Pahaa aavistellen Jenni kohotti katseensa. Siellä se oli, ylimmällä hyllyllä. Ilmeisesti valtava 15 litran kattila ei korkeutensa puolesta mahtunut muualle.
Jenni silmäili ympärilleen, mutta ei nähnyt mitään, minkä päälle olisi voinut astua. Eihän Anu tietysti mitään jalansijaa tarvinnutkaan, sillä kahvilanpitäjä oli varsinainen hujoppi naiseksi, melkein parikymmentä senttiä pidempi kuin Jenni.
Itsekseen kiroillen Jenni astui hyllyn viereen ja kohottautui varpailleen. Hän sai kiinni kattilan kyljistä ja alkoi nitkuttaa sitä kohti hyllyn reunaa. Se oli pirun painava.
Hän oli juuri saanut kattilasta otteen ja valmistautui nostamaan sitä, kun kuuli oven avautuvan takanaan.
– Anna mä autan, sanoi tuntematon miesääni.
Joku astui aivan kiinni Jennin selkään ja ruskettuneet käsivarret kurottuivat ottamaan kiinni kattilan kädensijoista. Jenni oli niin
yllättynyt, ettei hän tajunnut irrottaa omaa otettaan. Kun mies nosti kattilan ilmaan, Jennin kädet nousivat vaistomaisesti mukana.
Hänen otteensa heilautti kattilaa ja paksu keitto siirtyi loiskahtaen sen toiselle laidalle. Kaikki tapahtui kuin hidastetussa elokuvassa. Kattilan painopiste muuttui, eikä mies kyennyt estämään ketjureaktiota. Kansi putosi kolahtaen Jennin päähän ja siitä lattialle, ja perässä satoi paksua, kylmää, punaista keittoa, joka tunkeutui kaikkialle.
Mies sai putouksen loppumaan nopeasti ja käänsi kattilan takaisin pystyasentoon. Hän siirsi rauhallisin liikkein astian lattialle. Jenni kumartui ottamaan kannen vierestään ja asetti sen kattilan päälle. Vasta sitten he kääntyivät katsomaan toisiaan.
Mies oli sama, joka oli juuri äsken astunut kahvilan ovesta sisään. Hänellä oli kapeat kasvot, tummanruskea tukka ja hämmästyttävän siniset silmät. Tyyppi oli saanut oman osansa tomaattisadetta, mutta Jenni arvasi näyttävänsä itse paljon pahemmalta, ja miehen ilme vahvisti sen; tämän vasen suupieli nyki epäilyttävästi.
Sitten muukalainen rypisti kulmiaan ja pysäytti yhden Jennin päästä valuvan keittovanan sormellaan. Kun hän kohotti kättään, Jenni näki, että punainen väri hänen sormissaan oli vielä punaisempaa kuin tomaatti.
Anu ja kantositeen käteensä saanut Riina tulivat Jenniä ja Samua vastaan terveyskeskuksen ovella. Anun ilme oli näkemisen arvoinen: hän oli jättänyt kahvilansa Jennin hoitoon pari tuntia aikaisemmin, ja siinä tyyppi nyt seisoi hänen edessään yltä päältä veressä.
– Suurin osa on tomaattikeittoa, Jenni selitti nopeasti. Hän kohotti froteepyyhettä, jonka sisällä oli pakastehernepussi.
– Vain tää on verta.
– Vain toi on verta, Anu toisti hitaasti.
Anu ja Riina seurasivat heitä takaisin terveyskeskuksen odotustilaan, jossa Jenni selitti tapahtumat Anulle pikakelauksella.
– Laitoitteko te paikan kiinni, Anu kysyi, kun hänet oli viimein saatu uskomaan, ettei kukaan ollut kuollut.
Jenni vilkaisi Samua. Häntä oli alkanut mietityttää kahvilan jättäminen ventovieraan hoiviin, mutta Samu oli vakuuttanut, että kaikki oli kunnossa.
– Se jätkä, joka kaatoi tomaattikeitot Jennin päälle, oli itse asiassa Pete, Samu sanoi.
– Pete? Anu ihmetteli. Sitten lamppu syttyi.
– Pete! Mun veli Pete?
– Niin se sanoi, Samu vahvisti.
– Mun Pete! Ja se on Suomessa?
– Näköjään.
Samu aikoi sanoa jotain muutakin, mutta samalla hetkellä sairaanhoitaja ilmestyi päivystävän lääkärin huoneen ovelle.
– Niskanen Jenni, hoitaja kailotti.
Jenni nosti kätensä ilmaan ja lähti kohti avointa ovea.
– Sanot sitten niille, että haava on pakko saada tikattua ilman että sun hiuksia pitää ajaa pois! Samu huusi hänen peräänsä.
– Sä oot menossa häihin!
Jenni seisoi kirkon edessä empiremekossaan, korkokengissään ja hiuskoristeessaan, joka peitti pienen kaljun kohdan oikean ohimon yläpuolella. Hän kohotti koristetta varovasti ja raapi sen alta. Tikit kutisivat.
Samu mulkaisi häntä varoittavasti hiekkakäytävän toiselta puolelta.
Päivä oli lämmin ja kesäinen, vaikka oli jo elokuun loppu. Paikalle valuva juhlakansa oli pukeutunut sen mukaisesti. Naisilla oli kevyitä kesämekkoja ja miehet kantoivat puvuntakkejaan käsivarrellaan. Kaikki nauttivat auringonpaisteesta ja juttelivat mieluummin viimeiseen asti ulkona, ennen kuin siirtyivät sisään kirkkoon.
Jennin äiti purjehti paikalle tyylikkäässä kotelomekossaan ja asetteli kävellessään leveälieristä hattua päähänsä. Luomus oli sen verran valtava, että ilmeisesti äiti ei ollut mahtunut istumaan autossa se päässään. Isä seurasi normaaliin tapaansa muutaman askeleen perässä ja oikoi harmaan kesäpukunsa liepeitä. Jenni arvasi, että tämä ei ollut saanut äidiltä lupaa olla paitahihasillaan.
– Jenni, kultaseni, äiti sirkutti ja yritti parhaansa mukaan antaa hänelle hattunsa alta kaksi poskisuudelmaa. Isä puolestaan ojensi kouransa ja kätteli häntä miehekkäästi, aivan kuin he eivät olisi tavanneet vuosikausiin.
Isän ja äidin jälkeen pihalle astelivat Jennin isoveli Juhani ja tämän vaimo Elina. Juhani käveli tapansa mukaan pää syvällä hartioiden välissä ja Elina sipsutti hänen perässään pyyhkien hansikoidulla kädellään olematonta hilsettä miehensä hartioilta. He olivat morsiusparin bestman ja kaaso, ja huomatessaan heidän olevan paikalla äiti otti komennon käsiinsä.
– Eiköhän siirrytä kirkkoon, äiti julisti kuuluvalla äänellä.
– Morsiuspari on aivan pian täällä.
Väki lähti tottelevaisesti kävelemään kohti kirkon suuria puuovia, jotka olivat valmiiksi kutsuvasti auki.
Jennikin otti pari askelta ovien suuntaan, mutta vilkaisi sitten vielä kerran taakseen ja nauliutui paikalleen. Portista astuivat juuri sisään Anu, Mikko ja Riina ja heidän jäljessään kapeakasvoinen nuori mies, jonka tummat hiukset olivat jo karanneet siististä kampauksesta omille teilleen. Mystinen Pete.
Jenni ei ollut nähnyt miestä tomaattikeittotapauksen jälkeen mutta kuullut tästä sitäkin enemmän. Samu oli illalla kotona selittänyt innoissaan, että kun hän oli palannut Hinniin & Maireen vietyään tikatun Jennin kotiin lepäämään, Pete oli tarjoillut viimeisiä lounaita ja keittiö oli ollut putipuhdas.
– Ne tomaattikeiton rippeet sitten riittivät? Jenni oli tiedustellut.
– Eikä ne mihinkään riittäneet. Mutta Pete oli pistänyt tuulemaan ja laittanut lounaslistalle munakkaan. Niitä se oli vääntänyt siellä asiakkaiden toiveiden mukaisesti ja kuulemma sellaista gourmet-tavaraa, että jengi oli ollut ihan ihmeissään.
– Gourmet-munakkaita? Jenni oli ihmetellyt.
Mystinen Pete olikin paljastunut kulinaariseksi ihmemieheksi, joka oli reissannut vuosia maailmalla ja elättänyt itsensä erilaisissa keittiöissä. Sen lisäksi hän oli Samun mukaan huippumukava, älyttömän komea ja aivan uskomattoman pantava. Arvio oli tosin aiheuttanut taas kerran Artun kyynärpään kivuliaan porautumisen Samun kylkiluihin.
Jenni ei ollut vielä maistanut Peten ruokia eikä päässyt toteamaan miehen mukavuutta, mutta kahteen viimeksi mainittuun lausuntoon hän oli kyllä valmis yhtymään.
Mutta mitä ihmettä tyyppi teki täällä?
