Mikaela meikkaa Juliaa ja Tonia peilin edessä ateljeessaan.Hän on luonut itsestään seksuaalisen hurmoksen, traagisen taiteen ja hedelmällisyyden jumalan Bacchuksen papittaren bacchantin. Mikaela on pukenut Julialle ja Tonille teemaan sopivat asut. He näyttävät ihan transvestiiteilta.
– Nämä asut olivat kauan sitten mun malleilla päällä, Mikaela selvittää ja kaataa heille lisää punaviiniä tuomaan valoa.
– Että vasta nyt löytää itsensä ja nautintonsa, Toni sanoo peilikuvalleen. – En tiedä vielä, mihin itseni löytäminen tulee oikeuttamaan. Löytäjillä on meidän maailmassamme kunniapaikka, ainakin jos uskoo kevyempiin lehtiin. Mä en kyllä tiedä mitä mä olen tällä muodonmuutoksella itsestäni jättämässä. Hieman epävarma olo... tila.
Mikaela nyökkäilee.
– Mä en suostu uskomaan, että elämän pitäis olla niinku vakavaa ja kurjaa ja kamalaa kärsimystä, jatkuvaa syyllisyyttä ja ahdistusta, Julia toteaa omaa nuoruuttaan nasaalilla äänensävyllä parodioiden.
– No, sä näet vielä, Mikaela torpedoi, – että sitä tämä elo enimmäkseen on. Paitsi että meitä se ei enää koske. Me olemme kaiken tuollaisen tuolla puolen. Me olemme jumalia.
– Samaa mieltä, Toni myötäilee vaimoaan, vaikkei ole ihan varma mistä hän on samaa mieltä.
Julia miettii pariskunnan todistusta. Laskevatko he leikkiä vai ovatko tosissaan?
– Mutta nyt syyllistävä Jumala nukkuu, eikä näe meitä, eikö niin meine liebe, Toni kysyy Mikaelalta.
– Se nukkuu koiranunta. Mutta mä teen teistä, vaikka kauniita bacchanteja... Bacchuksen, Dionysoksen papittaria, viinin ja värikkäiden sosiaalisten tapahtumien pikku rivottaria.
– Ei vissiin haittaa, että mä olen mies.
Mikaela on sitä mieltä, ettei tietenkään, sukupuoli on niin epämuodikasta, niin reliikkiä.
– Jos me ollaan näissä orgioissa bacchanteja, ketä me revitään kappaleiksi? Toni kysyy Julialta.
Toni ja Julia katsovat yksissä tuumin Mikaelaa.
Mies tutkii peilikuvaa ja toteaa, että se on hän. Tuota kuvatusta tekisi mieli halata.
– Saattaa olla, etten mä löydä takaisin todellisuuteen tästä hahmosta, mies toteaa.
Mikaela viimeistelee bacchantit, johdattaa heidät kuvattaviksi valokuvataustan eteen, istuttaa punaiselle, sellon muotoiselle sohvalle ja ryhtyy säätämään kameraa ja valaistusta.
– Eksä jo kertois, mikä tän jutun idea on? Toni kysyy.
– No, tää liittyy niihin mun kreikkalaisia myyttejä käsitteleviin duuneihin. Toisaalta... yhtä hyvin te voisitte parodioida Afroditea, Adonista ja Persefonea.
Yhden version mukaan rakkauden jumalatar Afrodite rakastui Adonikseen ja antoi tämän naispuolisen Persefonen hoidettavaksi, mutta myös Persefone himoitsi Adonista ja kieltäytyi palauttamasta Adonista. Zeus valitsi muusa Kalliopen välittäjäksi, ja tämän tuomio mukaan heidän oli jaettava Adonis.
– Kuka meistä on Persefone? Toni kysyy.
– Sä tietenkin, Mikaela vastaa. – Mä olen Afrodite.
– Mulle jää sitten Adoniksen osa, Julia sanoo ja esittelee hauistaan.
Mikaela täyttää viinilasit ja kertoo, että työstä voisi vaikka tulla Gustave Moreau -tyyppinen juttu transusäväytyksellä.
Mallit kilauttavat juomiaan.
Ensimmäiset humalan merkit, mies tunnistaa mielihyvällä.
– Aika naurettavaa, hän tuumaa salamavalon räiskähtäessä ensimmäisen kerran.
– Mikä? Mikaela kysyy.
– Kaik’, eritoten tää elämä, mikä muukaan, on miehen yllättävän totinen vastaus. – No, onneksi sä osaat vääntää naurettavuudenkin taiteeksi.
Valoja virittelevä Mikaela toteaa: – No, voi sua parkaa, voi sua pikkuista, kun sä et saa samaa irti kirjallisuustutkimuksistasi. Älä nyt hyvä mies rupea valittamaan, kun sä saat rakastaa kahta upeaa naista samaan aikaan.
Julia seuraa sävyltään äkillisesti vakavammaksi ja haastavammaksi muuttuvaa keskustelua sivusta.
– En mä valita. Totesin vaan yleisen asiantilan, mies vastaa.
– Älä viitsi, nyt pidetään hauskaa koko rahan edestä, eikä tänään täällä ole tilaa itkeskelijöille.
– Juuri näin, ei murjoteta, hyvä mies, Julia asettuu Mikaelan puolelle.
Mies vääntää suupielet alas.
– Eikö sulla ole muka hauskaa? Mikaela sanoo. – Älä vaan sano, ettei ole. Sä kuvotat mua, jos sä väität, ettei kahden rakastavan naisen kohteena oleminen ole hauskaa.
– En väitä. Totta kai se on hauskaa, suorastaan jumalallista. No niin, nyt mua ei enää paina mikään! Mikään vaiva ei pysty muhun, kun kaksi naista kannustaa hauskanpitoon, Toni sanoo, juo huikalla viinilasin tyhjäksi, täyttää uhmakkaan päättäväisesti naisten lasit piripintaan, avaa uuden viinipullon ja ilmoittaa juhlallisesti:
– Totta kai me kaksi – tai me kolme – osaamme pitää hauskaa. Anna palaa, rakkaani!
Mies suutelee ensiksi Juliaa, astelee sen jälkeen Mikaelan luo ja suutelee häntäkin.
– No niin, nyt sä puhut ja toimit niin kuin mies, jonka mä olen oppinut tuntemaan, Mikaela piruilee ja korjaa miehen suudelmassa tuhraantuneen huulipunan.
Toni ja Mikaela nauravat hieman väkinäistä naurua.
– Ei sulla ole jointtia? Julia kysyy. – Ei olisi oikein varaa krapulaan.
Mikaela pudistaa päätään, täällä konservatiivisessa kodissa ei sellaisia keskushermostolääkkeitä käytetä. Mikaela säätää kameraa, kokeilee salamaa ja juo ahnaasti, mikä ei jää Julialta ja Tonilta huomaamatta.
Mikaela kehottaa Juliaa ja Tonia suutelemaan irstaan märästi. Senhän he osaavat.
Kuvattavat täyttävät kuvaajan toivomuksen. Mikaela ottaa muutaman kuvan.
– Vähän valot ja säädöt vielä pielessä, mutta kyllä tästä hyvä tulee, Mikaela toteaa. – Te näytätte repivän kauniilta.
Juliakin juo viiniä reippaanlaisesti tappaakseen ilmanalaan kertyvää ahdistusta tai jotakin muuta ikävää, mistä ei hän saa otetta.
Mikaela kehottaa heitä yhtymään uudestaan suudelmaan. Ja kun niin tapahtuu, Mikaela räiskii kokeeksi.
– Niin, rakkaani, onko hyvä näin? mies tiedustelee. – Vai pitääkö meidän vielä pornoilla kameran edessä? Mitä meidän Juliamme siitä tuumaisi?
– Ei panoja kameran edessä, siihen on vedetty mun horjumaton raja, on Julian vastaus.
Mikaela älähtää: – Karkea sika! Jätä Julia rauhaan tuollaisilta ehdotuksilta. Ei tämä mikään pornokuvaus ole. Täällä tehdään taidetta, kauneutta kauneuden vaativille jumalille.
Mies tyytyy kommentoimaan sanoilla: ”Niin rakas vaimo, niin rakas.”
– Nyt pidetään hauskaa! Mikaela sanoo. – Unohdetaan kuolema! Naidaan kuolema hengiltä. Nussitaan kuolleet ylös.
– Älä viitsi, Mikaela, tuo on herjaamista, Toni muistuttaa ärtyneenä. Hänellä käy sana ”pakopaikka” mielessä.
Toivottavasti tämä ei ole liikaa. Toivottavasti he kestävät. Tämän kauneuden, tämän hedonismin.
Julia miettii, mistä pariskunta oikein taas puhuu.
– Älä välitä, Julia, tuosta ilonpilaajasta, Mikaela pyytää. – Annetaan Tonin muistella kuolleita ihan yksinään, ei me tänään välitetä niistä, eihän? Mä tiedän, että sullakin on haamusi.
– Mikaela, lopeta! mies korottaa ääntään.
– Ei välitetä, Julia toteaa ja juo viiniä yhä ahdistuneempana, koska arvelee parin ryhtyvän riitelemään.
Julia inhoaa äänekkäitä riitoja. Hänestä kärhämöintiin ei ole mitään syytä, ei ainakaan hänen tähtensä, erittäinkin, kun he
rakastavat toisiaan. Ei hänestä ole heidän rakkauttaan uhmaamaan. Heidän pitäisi osata nauttia toisistaan, tästä harvinaislaatuisesta tilanteesta. Ei tällaisia mahdollisuuksia kävele joka päivä vastaan. He ovat olleet onnekkaita kohdatessaan. Heidän pitäisi ymmärtää arvostaa sitä, mitä heillä on, tässä ja nyt, ilman häntäkin. Olisivat hiljaa eivätkä yrittäisi, edes sanoin, vahingoittaa toisiaan.
Julia ja Toni asettuvat kuvaan. Mikaela kehottaa heitä pitämään toisiaan kädestä. Ja kun he pitelevät, Mikaela ottaa kuvia salama välähdellen.
– Kenenkähän sielunmaailmaa Mikaela yrittää nyt vangita? Omaansa vai meidän? mies heittää retorisesti.
– Jaa-a, Julia vastaa.
– Sopiiko mallien suputtaa suut hetkeksi, eihän tässä edes kuulee omia sielunliikkeitään.
– Totta kai, mies tuumaa. – Totta kai.
He vaikenevat. Mikaela katselee heitä tyytymättömänä.
– Ei tämä ole enää hauskaa, Mikaela sanoo.
– Älä sekoita työtä ja huvia, on Julian ohje.
Mikaela väittää, että Tonin olisi aikoinaan pitänyt sekoittaa työ ja huvi keskenään, hänen kaunokirjallisten ambitioidensa vuosina, siitä olisi voinut syntyä jotain sen sijaan, ettei syntynyt mitään. Tai syntyi, mutta se syntyi kuolleina kirjaimina.
– Pitääkö rakkaan vaimon aina tässä vaiheessa juopumistaan huomauttaa asiasta? mies kysyy.
– Meillä on nyt hauskaa, älä ärsytä ja ota huomioon Julia, pian hän säikähtää ja juoksee karkuun. Me molemmat tarvitsemme tätä. Hän pitää meidät hengissä. Eikö, emmekö olekin tästä asiasta yhtä mieltä?
Mikaela huokaisee, mies on oikeassa.
– Älkää musta välittäkö, riidelkää ihan rauhassa. Mistä te tiedätte millaisiin parisuhdehelvetteihin mä olen joutunut, Julia sanoo tarkoittamatta sitä.
Mikaela juo viinilasin tyhjäksi, täyttää omansa ohella Julian ja Toninkin. Mikaela punnitsee Juliaa:
– Julia, viihdyksä ja nautiksä oikeasti meidän kanssa? Kuinka sä kestät meitä? Siis oikeasti? Eikö sua häiritse tällainen? Eikö sielusi nouse meitä ja itseäsi vastaan kapinoimaan?
– Millainen tällainen? Julia kysyy, vaikka tietää, mitä nainen tarkoittaa.
– No, tällainen ménage à trois? Ryhmäseksi, kimpassa äheltäminen? Pratique sexuelle impliquant trois personnes. Toisin sanoen mun nuoleminen samaan aikaan, kun mun aviomies nai sua takaapäin? Mikaela provosoi tahallaan, sillä häntä askarruttaa humalaisen oikeasti, ottaako Julia heidät kummatkin vastaan himosta vai rakkaudesta vai jostain muusta syystä.
– Voisiksä olla vielä vähän karkeampi ja graafisempi, niin ei jää Julialle epäselväksi, ’millainen tällainen’? mies tiedustelee vaimoltaan. Toni yrittää olla nauramatta hienostuneen määritelmän ja vulgäärin kuvauksen väliselle ristiriidalle, se on hänestä kuitenkin aika hauska.
Julia pudistaa päätään, ei häntä häiritse, pikemmin kiihottaa ja sen sellaista.
– No, ihan kiva kuulla. Mua häiritsisi, jos mä olisin nuori, Mikaela toteaa ivallisen haikeana. – Toisaalta onneksi en enää ole. Nuoruus voi olla uuvuttavan rasittava ja itseriittoinen helvetti – ainakin, jos sitä tiirailee jälkikäteen hellyydettä, armottoman rehellisesti ja ilman nostalgiaa.
– Niin muakin, siis häiritsisi, jos mä olisin vielä se nuori mies, mikä joskus piinaavasti olin, Toni myöntää.
– Eikä teitä enää häiritse tämä meidän triangeli? Julia varmistuu.
– Ei, ei enää, Mikaela toteaa ja on hiljaa sitä mieltä, että tahtoisi suojella Juliaa heiltä, tämän viattomuutta ja hyveellisyyttä. Hän ei ole varma, kuinka Julia lopulta kestää. Itsestään ja Tonista hän ei ole huolissaan.
– Me ollaan niin elon koettelemia, mutta ei sitä aina ole oltu yhtä suhteellisuudentajuisia, näin kovin vapaa- ja kokeilumielisiä, mies kertaa vanhusmaisesti ja pelkää Mikaelan levottomuutta ja orastavaa humalaa – kaikista hyväksymisvakuutteluista huolimatta.
– Elon koettelemia kyllä, ja suhteellistuneita suhteilijoita, mutta ei enää nuoria – muttei vanhojakaan, rakas ihana mieheni. Sä voit pitää ihan yksin itseäsi vanhana. Mä en siihen vielä tässä vaiheessa elämää suostu. Julia, vai olenko mä susta vanha, vihainen, katkera ja ryppyinen selluliittinorsu?
– Sä olet yksinkertaisesti kaunis, Julia pudistaa hymyillen päätään ja kysyy, mikä pariskuntaa on niin koetellut, mihin he toistuvasti viittaavat.
Mikaela ja Toni silmäilevät toisiaan, hakevat yhteistä maaperää asiassa ja sopivat hiljaisesti vaikenemisesta.
– No, ei sitten, Julia pettyy. – Ettekö te luota muhun?
– Ei se sitä ole, mies vastaa.
– Mitä sitten?
– Me ei vaan tahdota puhua siitä, Mikaela sanoo. – Ei millään pahalla. Ei se susta johdu. Eikä me, ainakaan tietääkseni, suhtauduta suhun epäillen.
Humalan hieman inhottavan vaikutuksen tuntien Julia nyökkää, että ymmärtää ja hyväksyy kyllä, ei siinä mitään. Mutta onko heidän välillään menossa juuri nyt jotain, mistä hänen pitäisi tietää? Julia ihmettelee ääneen.
Mikaela ja Toni kohauttavat harteitaan koomisen yhtäaikaisesti.
– Jos mä voin pyytää, niin älkää viitsikö haastaa keskenänne riitaa, Julia lisää. – Elämä on liian lyhyt ja ihana sellaiselle.
– Julia, ei me haasteta, älä pelkää, tämä on ihan normaali viinittelyn ja pitkään ja pimeässä kulkemisen sivutuote, tämä meidän keskinäinen rattoisa sanailumme, mies selvittää Julialle.
– Se pitää meidät vetreinä ja valppaina, ei pääse todellisuus yllättämään. Jos vaan tietäisit pahimmat matsit...
– Te puhutte liikaa – Mikaela, kuvaaksä vielä? Julia tuhahtaa.
– Mä juuri karautin luovan ratsuni jyrkänteeltä alas, Mikaela huokaisee ja maistaa viiniä. – Heppa kituu. Se kuolee. Kuvaa sä, baby. Kuvaa koko nuoruutesi säkenöivällä ja välähtelevällä innolla! Muuta tämä meidän ruma maailmamme taiteeksi ja kaunista meidät.
Julia tarttuu Mikaelan ojentamaan kameraan, istuttaa pariskunnan vierekkäin punaiselle sohvalle ja ottaa heistä muutaman valokuvan. Aviopari poseeraa tietoisen kyllästyneinä Julialle ja toisilleen. He nauttivat viiniä ja kilpailevat katseillaan Juliasta.
– Kaikkien nuorten pitäisi näyttää yhtä kauniilta ja energisiltä kuin sinä, Mikaela esittää mielipiteen.
Mies nostaa maljan Julian kauneudelle ja sanoo olevansa tismalleen samaa mieltä, koska mitään muuta mieltä ei voi mielekkäästi olla.
– Tiukka ja lihaksikas, amen! Mikaela päättää.
– Mä voin tosin olla vähän liian tiukka synnytykselle. Enkä mä Mikaelan rintoja pistäisi pahaksi, jos joskus siunaantuisi lapsia.
Mikaela ja Toni vilkaisevat toisiaan.
– Miksei teillä ole muuten lapsia? Ette kai te ole niitä aikuisia, jotka tahtovat olla kahden, tehdä kaikkea kivaa koko elämän ihan kahdestaan. Matkustella ja tehdä kovasti kivaa uraa ja silleen? Ja sitten heräätte nelikymppisinä, että voi helvetti kun meillä on tyhjä ja tylsä elämä, ehkä meidän sittenkin pitäisi yrittää. Ja niin te sitten juoksette tukka märkänä ja Mikaela ketarat ojossa hedelmällisyyshoidoissa. Ja Toni vetelee käteen naurettavan näköisenä, maha tönköttäen, jossain yksityislääkärin valkoisessa huoneessa ja katselee itseään samaan aikaan peilistä.
Julia tajuaa ivanneensa nykymenoa liikaa, ehkä Mikaela ja Toni kärsivät todellisuudessa lapsettomuudesta.
– Ei olla, Mikaela vastaa kategorisesti. – Pois se meistä.
– No, miksei teillä ole lapsia? Julia utelee. – Oletteko edes yrittäneet? Vai onko lasten aika vasta tulolla?
Toni ja Mikaela eivät vastaa.
– Vai onko teillä jokin vika? Miksi ei?
Kun Mikaela ja Toni eivät edelleenkään vastaa ja näyttävät vaivaantuneilta kysymyksestä, Julia päättää olla jatkamatta asiasta.
– Me ollaan – ohimennen sanoen – liian vähän kännissä, mies tuumaa.
– Olet oikeassa, miehen vaimo myötäilee. – Huomasiksä, että meitä kuvataan. Nainen, nuori nainen kuvaa meitä. Hän on taiteilija. Hän tekee meistä taidetta, hän ymmärtää kauneuden päälle. Toisin kuin sinä. Sä vaan teoretisoit. Älyllistät kaiken.
– Ei me mitään taidetta tehdä. Me ollaan pervoja friikkejä, pornolehteen me kuulutaan. Vanhusten pornolehteen, mies esittää mielipiteen naureskellen. – Hei, miten niin en ymmärrä taidetta?
– Taiteen ymmärtäminen edellyttää tuntemista, mielikuvitusta ja herkkyyttä ja kokemista ja aistimista. Alitajuntaa ja esitietoisuutta.
– Esinahkaa, mies ivaa.
– Sä pelkäät kaikkea tätä. Sä ymmärrät kyllä naiskauneuden ja seksin päälle, mutta tämä onkin eri juttu kuin esteettinen kauneus. Tonin maailmankaikkeus on naisvartaloissa ja -kasvoissa, niin kuin olet jo varmaan huomannutkin.
Toni tuijottaa Mikaelaa kuin ei olisi uskoa korviaan: – Ai taas tää menee tähän väittelyyn. Mä en muuten, tiedoksi vaan, jatka tästä, se on niin helvetin koluttu ja epäkiinnostava polku.
– Taidepornolehteen, Julia yrittää tulla väliin ja kuvaa pariskuntaa sohvalla viinilasit kädessä.
– Ok, ei puhuta taiteesta, ei puhuta naisvartaloista.
Kaikki hiljenevät, kunnes Mikaela keksii uuden aiheen: – Mutta kuuliksä, Toni, että tuo meitä kuvaava, yhteinen rakastumisemme kohde ymmärtää jo tuossa iässä synnyttämisen, todellisen luomisen päälle. Hän tahtoo lapsia. Hän tahtoo perheen. Ison perheen.
Toni ilmoittaa kuulleensa ja olevansa siitä otettu, sillä yleensä nuoret kuvittelevat, että heistä on itselleen seuraa koko elämäksi.
– Montako lasta tahtoisit? Mikaela kysyy Julialta ilman sarkasmia.
– Vähintään kaksi, Julia sanoo epäillen kysymyksen vilpittömyyttä ja tarkoitusperää.
– Toni, voisiksä siittää hänet? Pistää alulle ainakin yhden symmetrisen ja elinvoimaisen lapsen? Mikaela kysyy. – Lahjottaa komeutesi ja teoreettisen älysi? Herkkyys ja tunteet ja mielikuvitus ja kauneus tulisivat Julialta.
– Voisin, mies myöntää tuijoteltuaan Mikaelaa vihaisen tovin.
– Ole varovainen toiveissasi, sillä mä en käytä ehkäisyä, ja sä olet tullut mun sisälle useammin kuin kerran, Julia kuittaa.
– Ai että sä et käytä ehkäisyä. Ja Toni on lauennut suhun. Aika uskaliasta, sanoisin. Vai mitä nuori neiti tuumaa? Mikaela ilmoittaa ironisen tädillisesti.
– No, mulla on ollut varmat päivät, Julia sanoo.
– Niinkö? En mä tahdo olla täti Monika ja nolostuttaa sua, mutta varmat päivät ovat varmoja vain siihen asti, kun tulee varmasti ja peruuttamattomasti raskaaksi. Kokemusta nimittäin on. Ei varmoja päiviä olekaan. Teidän pitää olla varovaisia, Mikaela ohjeistaa.
– No, varotaan, varotaan, mies sanoo kuin teini-ikäinen poika vanhempien jankuttaessa jatkuvasti samasta asiasta. – Julia, musta on hienoa, että sä haluat enemmän kuin yhden lapsen, koska heistä on nuorena ja vanhana seuraksi ja turvaksi toisilleen.
Julia tarkastelee hieman ärtyen pariskuntaa kuin ottaakseen heistä selvän:
– Piruiletteko te mulle? Onko teillä menossa jokin peli, mihin te yritätte vetää mut?
– Ei mitään pelejä, Toni selventää ja nainen toistaa miehensä sanat kaikuna. – Ei mitään pelejä.
– No, musta tuntuu siltä, Julia sanoo ja tuijottaa pariskuntaa. He alkavat kaikki kolme olla humalassa.
– Sä pelastat meidät, Mikaela tuumaa.
– Sä pelastat meidät peleiltä, mies tarkentaa. – Sä pelastat meidät meiltä itseltämme.
– Te vittuilette mulle? Julia hikeentyy.
Toni ja Mikaela nousevat sohvalta, piirittävät Julian ja suutelevat häntä.
– Ei. Me vaan ollaan suhun ihastuneita, oikeastaan ihan rakastuneita, Mikaela tunnustaa miehen nyökkäillessä vieressä myötämielisenä. – Me tahdomme rakkautesi ja läheisyytesi, niiden nimiin me sinussa vannomme.
– Sä olet ihana vaimo, kun sä sanot noin kauniisti ja herkästi, mies kehuu Mikaelaa ja vahvistaa sen suudelmalla.
Miestä naurattaa, hänen vaimonsa pidättelee hymyä.
Julia tarkastelee suutelevaa avioparia epäluuloisena; on tekeillä jotain mitä hän ei ymmärrä. Ovatko he kahjoja? Onko hän itse mielipuoli, kun on tällaiseen suhdekuvioon lähtenyt?
Mutta ei Julia tunne pelkoa, vaan kiintymystä.
Puhuvatko he totta, pelastaako hän heidät; mitä muita kuin seksin tarpeita hän voi aidosti täyttää? Korjaako hän heissä jonkinlaisen kärsimyksen ja rikkonaisuuden, liimaa sielun sirpaleet? Jos he valehtelevat, se eristää heistä, tekee yksinäiseksi.
Aikansa suutelevaa paria kameran näytön läpi ihmeteltyään Julia menee vessaan ja kuulee Mikaelan ja Tonin äyskivän. Julian korviin kantautuvat Mikaelan sanat: – Et enää laukea sisälle!
Julialla vilahtaa mielessä, apua, jos olisikin raskaana! Eikö Mikaela voi saada lasta, sitäkö hän tarkoittaa?
Vessassa loistelamppu särisee.
Julia huuhtoo kasvonsa ja painaa kasvot pehmeään froteepyyhkeeseen, paljon pehmeämpään kuin hänen kotonaan, ja yrittää erottaa pariskunnan puheen. Pyyhkeen tuoksu muistuttaa Juliaa, että hänen pitäisi muistaa kastella kukat. Vasta nyt hän muistaa, ettei ehkä olisi vielä saanut pestä meikkejä pois. Hän vilkaisee pehmeää pyyhettä, meikit ovat jättäneet siihen jälkensä.
Julia kurkistaa vessasta: Tiuskiminen päättyy Mikaelan ja Tonin vetäytymiseen.
Toni ottaa kameran ja kuvaa hermostunutta Mikaelaa. Tämä yrittää olla reagoimatta kuvaamiseen, mutta ei pysty hillitsemään itseään. Mikaela tempaisee kameran miehensä kädestä ja asettaa sen kamerajalustalle.
Julia tulee avonaiseen ateljeetilaan, on kuin ei olisi kuullut. Toni ja Mikaela yrittävät puolestaan näyttää siltä kuin eivät olisi juuri riidelleet. He näyttävät Juliasta kauhistuttavan kiehtovilta, omaehtoisilta, kiihkeiltä, järjettömiltä ja arvaamattomilta. Tässä aavistamattomuuden, intohimon ja järjettömyyden mielessä he vaikuttavat paljon nuoremmilta kuin hän tai hänen ystävänsä, jotka pitäisivät häntä tuomitsevasti mielenvikaisena, jos tietäisivät...
– Siirrytäänkö tiukempaan? Viinaan siis? Puhdistetaan rehvakkaasti haavamme. Pistetään yksilökoneisiimme lisää vauhtia, Toni kysyy naisilta.
Mikaela nyökkää. Julia on taipuvainen myötäilemään näiden kahden mieltä, hän tuntee olonsa heikoksi.
– Joo-o, ei tätä viiniä jaksa enempää kitata. Viskiä kummallekin? Jotain single maltia rouvan M:n mittavasta varastosta, mies ehdottaa.
Naisille sopii single malt -viski. He istuvat kaikki kolme kuin yhteisestä sopimuksesta sohvalle viskilasit kädessä nauttimaan juomaa. Mikaela ottaa kameran kauko-ohjaimen, laukaisee kameran kolmesti ja kommentoi kuvaamista:
– Nyt kun ollaan vielä säädyllisesti humalassa ja vaatteissa. Nyt kun ollaan vielä säädyllisesti rakkauden tällä puolen.
– Suutele mua, Mikaela sanoo Tonille, ja Toni suutelee.
Salama välähtää kahdesti. Julia nousee sohvalta kameralle ja katselee pariskuntaa kameran näytöltä.
– Olkaa nyrkkeilevinänne, ottakaa nuo nyrkkeilyhanskat tuolta käteen, Julia pyytää. – Tulee hauskoja kuvia.
– Oikein hyvä idea, Mikaela innostuu ja vetää vastahakoisen miehen perässään jalkeille ja pukee nyrkkeilyhanskat.
Mies kyllästyy touhuun, hän tahtoisi vain juoda ja istua, eikä pelleillä nyrkkeilevänsä.
Julia kuvaa Mikaelan iskiessä ihan liian lujaa Tonia suoraan kasvoihin.
– Ai, helvetti! Toni ulvahtaa kivusta, horjahtaa sohvalle istuma-asentoon ja tajuaa verta vuotavan nenänsä.
– Anteeksi! Mikaela sanoo, ottaa nenäliinan, pyyhkii nenää verestä ja pitää miestä hyvänä.
Julia katsoo kameran näytöstä Mikaelaa halaamassa miestään ja kuiskimassa tämän korvaan jotakin. Julia erottaa kyyneleitä Mikaelan silmissä. Toni vastaa hänen halaukseensa. He näyttävät ”transujumalina” hyvin surullisilta. Lupaa kysymättä Julia kuvaa heitä sohvalla toisiinsa kietoutuneina.
Toni tuntee Mikaelaa halatessaan tämän kerran ehtyneet rinnat. Miehellä käy sekavassa mielessä, että näidenkö rintojen väliin hänen ja Julian pitäisi painaa päänsä. Häpäisevätkö he hänen muistonsa?
Julia miettii kuumeisesti, pitäisikö hänen jättää poikkeava pariskunta kaksin, palata kotiin, mutta täällä liikaa kokemisen ja tuntemisen arvoista. Ja kaikesta jäämisen halusta huolimatta hän pelkää heidän tekojensa seurauksia. Aiheuttaako hän jäädessään enemmän ongelmia kuin iloa?
Neljä kuukautta myöhemmin:
Julia, raskaana neljännellä kuukaudella, ja Toni katsovat Kie´s-lowskin Sattuman kauppaa -elokuvaa vuodelta 1981. Elokuvan päähenkilö Witek juoksee juuri asemalle tavoittaakseen junan.
– Puolan solidaarisuusliike perustettiin syyskuussa 1980, Toni heittää ohimennen. – Siitä voi kai sanoa rautaesiripun repeilemisen ja kommunismista vapautumisen alkaneen.
On joulukuu, sitä kaunistaa lumivaippa. Ensilumi tuli onneksi kerralla jäädäkseen. Syksyä ja alkutalvea rumentavat ainoastaan Mikaelan näyttelyn saamat huonot kritiikit ja myytyjen töiden vähyys.
Toni pitelee kättään sylissään makaavan Julian hieman pyöristyneellä vatsalla kuin konsanaan kuka tahansa ylpeä isä. Oikeastaan miehen tekisi mieli huutaa onnesta, hän ei katoaisi syntyvän lapsen elämästä mihinkään tai muuttuisi tälle vieraaksi. Julia on muuttumassa aikuisella tavalla rakastettavammaksi tultuaan raskaaksi. Juliaa jännittää synnyttäminen ja äitiys, eivätkä Tonin ja Mikaelan rohkaisut ole synnytyspelkoja vähentäneet.
Julia vaihtaa asentoa, ottaa kourallisen popcornia ja pistelee niitä vuoroin omaan, vuoroin Tonin suuhun.
Tonin kännykkä soi. Mies ottaa sen sohvapöydältään, tarkistaa soittajan, vilkaisee Juliaa kuin olisi tekemässä jotain väärin, pysäyttää elokuvan siihen kohtaan, missä Witek juoksee junan perässä ja yrittää tarttua junan kaiteeseen.
Toni yskäisee ja vastaa: – Hei!
Puhuessaan puhelimeen Mikaela tutkii poissaolevana työstämäänsä taulua, joka kuuluu samaan sarjaan kuin aiemmin valmistunut Metamorfooseja.
– En mä ehdikään tänään.
– Mikset? Toni kysyy.
Mikaela tiputtelee sanoja: – En mä vaan... menkää te... ehkä huomenna...
Julia kuuntelee tarkkaavaisesti ja aavistellen.
– Oleksä varma? Toni kysyy epäluuloisena. – Hauskempaa olis kolmistaan.
– Toni... Mikaela aloittaa, mutta lopettaa kesken lauseen.
– Mitä?
– Äh, ei mitään.
– Onko tää ihan okei? Toni tiedustelee ja katsoo huolestunutta Juliaa suoraan silmiin.
– Totta kai, älkää musta välittäkö. Onko Julia voinut tänään pahoin? Mikaela ryhdistäytyy kysymään. Hän tahtoo säilyttää arvokkuutensa. Tähän asti hän on jotenkin pystynyt.
– On. Edelleenkin ainoastaan popcornit ja viili maistuvat, mies vastaa. – Pian neljä kuukautta viiliä, valuu jo kuulemma korvista.
– Kerro terveisiä Julialle, sano että kyllä pahoinvointi hellittää, lapsi vain ottaa omansa, se on elinvoiman merkki. Niin, ja halaa häntä mun puolesta, Mikaela pyytää ja lopettaa puhelun.
Mikaela tutkii taulun abstraktia kuvaa kuollutta vauvaa synnyttävästä, silvotusta naisesta, joka on vääntynyt suhteettomaan asentoon paljaassa ja kylmässä tilassa. Kaikki on niin hyödytöntä, Mikaela sanoo mielessään. Hän tahtoisi sanoa sen ääneen, mutta ei tohdi. Hän ei ymmärrä, miksi varioi uudestaan aihetta, aivan kuin ei tätä edeltävässä, näyttelyssä myydyssä työssä, olisi ollut tarpeeksi kestämistä ja työtä.
– Ei tämä kaikki ole mitään, ei edes elämä, Mikaela sanoo ääneen, vertaa maalausta peilikuvaansa ja yrittää asettua samanlaiseen vääristyneeseen asentoon kuin taulun nainen, mutta menettää tasapainonsa ja kaatuu lattialle. Hän jää makaamaan lattialle peilin viereen, ei surullisena tai mustasukkaisena, vaan emotionaalisesti tunnottomana ja sivullisena. Hän muistaa yrittäneensä vääntyä samoin nelisen kuukautta sitten, juuri siihen aikaan kun Toni tapasi Julian.
– Kaikki toistuu, kaikki kuolee, nainen puhuu itsekseen.
Hän kaataa tahallaan lattialle auringonkeltaisen maalipurkin, piirtää siihen kasvot kuin lapsi ja itkee hiljaa, ei hyvää, puhdistavaa itkua, vaan jäätävän tuskaista.
Mikaela näkee pikkutytön kelluvan kasvot vedessä kylpyammeessaan. Ateljeen ikkunat kajahtelevat ilta-auringon valosta. Tyttö nousee vedestä, kukistaa kuoleman, on uskollinen elämälle. Olenko minä hänen unessaan?
Mikaela kadottaa näyn, nousee lattialta, menee ikkunalle. Tuuli heiluttaa puita ja pensaita, maailma on tässä. Millaiseksi tämän maailman pitäisi mielessä muuttua, jotta siinä haluaisi elää?
– Ulkopuolella ruumiin... maailma on mieli, mutta millainen mieli? Olen surkastunut ja mitätön.
Tyttö huusi kuollessaan, enkä kuitenkaan kuullut. Millä kaikilla ihmisten ja jumalien kielillä häntä pitäisi kutsua, että hän heräisi henkiin? Jos nousisi taivaaseen hänen luokseen? Mikaela tutkii keltaisen maalin tuhrimia käsiään ja miettii sanontaa: "Aika on käsillä." Tarkoittaako se sitä, että pitää toimia? Tehdä jotain käsillä, eikä vain miettiä ja puhua? Astella kenties reippaasti ajan tuolle puolen.
– Ulos sattuman sormeilemasta ajasta.
Kommentoi 0
