Kuvitus Essi Haapanen, Shutterstock
Kati kaiveli laukustaan paperinenäliinaa ja ihmetteli, kun ei ollut tajunnut varata sitä valmiiksi jo esiin. Olisihan hänen pitänyt muistaa, takana oli sentään jo vuosikymmen opettajanhommia ja monet lukukausien päätösjuhlat.
Varsinkin kevätjuhlissa hän oli jo vuosia kuulunut tätikategoriaan. Liikutus vyörähti yli aina samassa kohdassa, kun yhdeksäsluokkalaisille oli jaettu ruusut. Tämän tilaisuuden myötä oppivelvollisuus olisi ohi ja ne lähtisivät suuntiinsa, kuka minnekin, monet sentään vain lähimpään lukioon. Mutta juuri nyt ne seisoivat kaikki vielä näyttämöllä kuin ensi-illassaan, elämän hontelikot, vanhempien ja opettajien ja koulukavereiden katseiden edessä, avoimina tai ujostellen, kukin olonsa ja luonteensa mukaan.
Seassa oli aina jokunen oppilas, josta hän oli vuosien aikana tykännyt erityisen paljon, joko mukavan luonteen tai päivänselvän lahjakkuuden takia – tai oman ammatillisen tyydytyksensä vuoksi, jos oli saanut autettua toista löytämään ilmaisuunsa rohkeutta. Ja aina oli niitäkin, joihin ei yrityksistä huolimatta ollut saanut mitään kontaktia, niitä, joita ei ollut oikein edes huomannut ja niitä, joiden kanssa oli ollut vaikea tulla toimeen. Hän oli jo hyväksynyt sen kaiken, vaikka olikin vastavalmistuneena kapinoinut ajatusta vastaan ja halunnut aina pyrkiä siihen, että erikseen löytäisi jokaisen oppilaansa.
Kati pyyhkäisi silmäkulmaansa ja vilkaisi viereensä. Veeran naama oli märkä ja hartiat tärisivät itkusta. Häntä alkoi väkisinkin naurattaa: sama liikutus heitä molempia nytkin vei, vaikka Veeran volyymi olikin toinen. Hän ei viitsinyt ruveta kurkottelemaan tarkistaakseen mutta oli varma, ettei koko penkkirivillisestä kollegoita kukaan täysin kivikasvoinen ollut. Oppilaisiin liittyi niin paljon muistoja.
Syvimmin elivät mukana tietysti vanhemmat, joita ajatellen Osku oli jo hyvissä ajoin kantanut tuoleja pitkin seinänvieruksia. Tänä vuonna väkeä oli niin paljon, että suurin osa vanhemmista joutui seisomaan. Ja opettajarivistön selän taakse oli pakkautuneena salillinen murrosikäistä hiljaisuutta – yhdistelmän harvinaisuus oli sekin todiste erityisyydestä, vaikka rauhaa olikin pohjustettu jo pari viikkoa muistuttamalla maltillisesta käyttäytymisestä.
Se oli Markun monivuotinen linja, jonka avulla kaikki, niin nuoret kuin aikuisetkin päästettäisiin irti arjesta aistimaan juhlahetken arvokkuus: ei välihuutoja, ei vihellyksiä, taputuksetkin vasta kunkin esityksen lopuksi.
Kati niisti nenänsä ja vilkaisi viistosti oikealle, josta erotti Markun niskan.
Kertoikohan linja yleisemminkin jotain miehen elämänasenteesta? Tai se, että Markulla oli tapana pitää puheensa juhlan päätteeksi, ei alkajaisiksi. Ehkä miehen oli saatava sanoa viimeinen sana asiassa kuin asiassa.
Kati hymähti itselleen. Hakikohan hän näillä epäilyillään nyt vain karskiutta itseensä siltä varalta, että Markku ei suostuisi keskustelemaan hänen kanssaan myöhemmin?
Oli kyllä vielä epäselvää, missä välissä hän ehtisi sellaista lähestymistä edes yrittää. Hetki sitten hänen tullessaan mies oli sentään katsonut silmiin ja sanonut huomenta. Ja ellei hän nyt aivan harhainen ollut, Markku oli tuijottanut hänen sääriään. Mutta sekin saattoi kyllä johtua vain siitä, että hän kulki aina mustissa farkuissa ja piti mekkoa ehkä kaksi kertaa vuodessa. Hänellä ja Veeralla oli ollut alusta asti toimiva työnjako pukeutumisen suhteen: Veera hoiti trendit ja kokeilut tai hörhöili boheemina taiteilijana ja hän piti kiinni mustasta, jota lievensivät vain kirkkaankeltaiset efektit. Vaaran värit, Veera tapasi aina muistuttaa.
Aivastus tuli niin rajuna, ettei hän ehtinyt edes nostaa kättään suojaksi.
Veto sai niiskuttamaan ja pärskimään: ulkona oli kaksitoista astetta suomalaista suvenalkua, mutta Osku oli huolehtinut siitä, että saliin tulisi raitista ilmaa. Katin katse hakeutui vaistomaisesti Ristoon, mies istui niin kaukana, että tyytyi ilmeilemään, eikä heittänyt pakollista Gesundheitiaan, kuten aina opettajainhuoneessa, jos joku aivasti. Riston vieressä oli Ulla vähän vaikean näköisesti etukenossa, laski varmaan jo tunteja viikon päässä odottavaan selkäleikkaukseensa, johon oli jonottanut yli vuoden. Ja Tiina ja Mia supattelivat hartiat hytkyen, he näyttivät yhteensä viiden lapsen äitien sijaan pikemminkin oppilailta, joilta nyt vain oli sattunut menemään paikkarivit sekaisin.
Omalta porukalta kaikki tuntuivat, turvallisilta kuin naapurit, joiden rutiinit olivat jo tulleet niin tutuiksi, ettei juuri mistään äänistä hätkähtänyt. Ei hän tänne sentään silti kesän aikana ikävöisi, niin tarpeeseen loma tuli. Heidän jokaisen naamasta kyllä huomasi, että kaikki oli taas annettu, jos joku nyt sillä silmällä heitä katsoisi ja olisi riittävän valpas näkemään hymyjen ja reippaiden ilmeiden taakse.
Kun juhla alkoi kallistua loppuunsa ja tuli Markun puheen vuoro, Kati myönsi itselleen, että Markun kanssa keskusteleminen oli hänelle tämän päivän keskeisin asia. Sen rinnalla kalpeni kaikki muu.
Markku nousi puhujapönttöön ja katsoi yleisönsä läpi omalla vakavalla tyylillään. Miehellä oli keltainen kravatti, se näytti Katin mielestä iloiselta, mutta kasvoilla oli surullinen ilme.
Hellyys humahti Katin yli: jonkunhan pitäisi pitää miestä sylissä ja rutistaa!
Hän oli jo vähällä viitata ja ilmoittautua vapaaehtoiseksi, mutta sen sijaan hän koetti rauhoittua ja olla ihmisiksi. Veera haukotteli syvään jo ennen kuin Markku oli ehtinyt alkulausettaan pidemmälle.
Kyllä Markku tajusi, että useimmille salissa istuville hänen puheensa kuunteleminen oli pakkopullaa. Mutta silti hän koki tunnelman tällä kertaa erityisen latautuneena. Paperille hän ei ollut saanut parin illan yrityksistään huolimatta juuri mitään järjellistä, joten hän oli päättänyt luottaa hetkeen, puhua tunnelmasta innoittuen ja vaikka vähän sanojaan hakienkin, pääasia, että viestin ydin välittyisi. Ja olihan hänellä sentään kerrottavanaan uutinenkin, jonka oli saanut tietoonsa vasta samana aamuna.
Markku aloitti äärimmäisyydestä. He olivat selvinneet kahden viime vuoden aikana neljästä ilkivallanteosta, joista jokainen, varsinkin ensimmäinen, oli järkyttänyt syvästi niin oppilaita ja vanhempia kuin opettajiakin. Arkea oli pyöritetty entiseen tapaan, vaikka välillä oli jouduttu lähtemään kesken päivän pois tietämättä, olisiko seuraavana päivänä enää rakennusta, johon palata.
Hän olisi mielellään kertonut, että poliisi oli saanut läpimurron, mutta sellaisesta ei ollut merkkejä. Ehkä heidän vain täytyi toivoa, että tekijä kasvaisi tekojaan suuremmaksi. Voimattomuus ilkivallan edessä turhautti heitä kaikkia, mutta he olivat koko ajan vetäneet yhtä köyttä tärkeimmässä: minkään kiusanteon ei annettaisi viedä heiltä pois oikeutta oppia ja tehdä työtä.
Hän jatkoi kääntämällä näkökulman radikaalisti toisinpäin. Sama rakennus, joka oli ollut uhkailujen kohde, oli toisaalta muodostanut myös itsessään uhan; lukuvuoden aikana oli tehty tutkimus jos toinenkin, joilla oli pyritty selvittämään sisäilman laatua ja mahdollisia homeongelmia ja niiden laajuutta.
Tulokset olivat osin ristiriitaiset, mutta koska oireilua oli, remontin kiirehtimiseen oli ollut selvät perusteet, rakennushan oli jo muutenkin kipeästi peruskorjauksen tarpeessa. Koko koulu oli osallistunut asian ajamiseen monin eri tavoin ja koulun arki oli päässyt jopa televisiouutisiin, kun eräs oppilas oli haastateltaessa vakuuttanut, että heidän pommiuhkauksista tunnettu koulunsa ei halunnut ongelman poistuvan kertarysäyksellä vaan mieluummin hallitun remontin kautta.
Kaiken tämän keskellä hänellä oli siksi ilo kertoa hyvä, joskin myös paljon uusia haasteita tuova uutinen. Juuri tänä aamuna hän oli saanut vahvistuksen sille, että remontti aloitettaisiin jo ensi vuoden alussa.
Salin läpi kuului kohahdus ja ne vanhemmat, joita ei ollut kotona muistuteltu aplodien paikasta, alkoivat taputtaa. Markkua huvitti, miten hiljaa oppilaat puolestaan istuivat, vilkuilivat vain vanhempiinsa kuin nämä olisivat munanneet koko homman.
Markku jatkoi vielä hyvinvointitutkimuksilla ja pahoinvointikartoituksilla, kunnes päätyi lopulta kertomaan tilanteesta, johon kuvataideluokkien näyttelyssä oli ajauduttu. Tyrannosaurus rex, oppilaiden suurtyö, oli ollut romahtamassa vain päivää ennen avajaisia. Alle tunnissa kolme koulun tyttöä, Amina Ali, Juuli Janatuinen ja Emmi Laakso, olivat organisoineet Pro Hönö -liikkeen, joka oli osallistunut projektin pelastustöihin koulun kuvataideopettajien Veera Alasen ja Katariina Halmeen johdolla.
Operaatiossa kiteytyi häikäisevällä tavalla koulun solidaarinen henki ja kyky kurottaa tilanteen vaatimiin toimenpiteisiin, Markku sanoi ja pohjusti puheen lopetustaan vielä lyhyellä tauolla. Kaiken edellä mainitsemansa vuoksi hän saattoi tunnustaa, että oli ylpeä saatuaan olla taas kuluneen lukuvuoden ajan juuri tämän koulun rehtori ja tehdä töitä juuri näiden oppilaiden ja opettajien kanssa.
Kiitos ja kumarrus ja pöntöstä alas muiden joukkoon.
Hetken oli niin hiljaista, että Markku kuuli vain kenkiensä narinan, sitten koko salillinen väkeä puhkesi taputuksiin, opettajat ja vanhemmat nousivat seisomaan ja oppilaat seurasivat perästä kuin olisivat tajunneet vasta pienellä viiveellä, että tässä se nyt oli, kevään viimeinen muodollisuus, puhe, jossa heitä oli kaiken lisäksi kehuttu eikä moitittu!
Markku koetti hakea ihmisten joukosta Katin silmiä, mutta eihän niin pienestä olennosta erottanut ruuhkassa edes pääkukkuraa.
Kati istui nyt yksin tyhjenneessä luokkahuoneessa ja ihasteli paljaita seiniä; näin avaralta luokka ei koskaan lukukausien aikana tuntunut. Kevätnäyttely oli purettu eilen ja oppilaat olivat saaneet viedä työnsä kotiin. Vain Hönö oli yhä Veeran puolella paikoillaan: se oli päätetty siirtää syksyllä sisääntuloaulan päässä olevaan nurkkaukseen, joka oli nykyään pelkkää joutotilaa. Siinä se saisi kököttää varmasti ainakin remonttiin asti. Siihen mennessä Veera olisi ehkä jo keksinyt sille uuden kodin.
Markun puhe oli kyllä yllättänyt hänet ja varmaan kaikki opettajat, ehkä oppilaatkin. Mies oli kutsunut jostain syystä häntä Katariinaksi! Tietysti se olikin hänen virallinen etunimensä, mutta hän oli kumminkin ollut Kati lapsesta asti joka paikassa paitsi äidilleen. Mutta ei hän vain nimiyllätystä tarkoittanut, ei edes remonttiuutista, vaan miehen koko tyylilajia: Markku oli puhunut paljon avoimemmin ja tunteikkaammin kuin koskaan ennen.
Jopa Veera oli pysynyt hereillä, tönäissyt häntä välillä ja kuiskannut: – Onko tolla tyypillä kumminkin sydän?
Veera kurkisti ovelta kuin aavistaen, että häntä mietitään.
– Mä arvasin, että sä vaivuskelet täällä ajatuksiisi. Joko sä olet saanut puhuttua Markun kanssa?
Kati hätkähti. Eihän hän ollut maininnut suunnitelmastaan kenellekään mitään. Eikö Veera ollutkaan enää siinä käsityksessä, että koko episodi oli jo ohi? Niin hän oli ainakin halunnut uskotella, että olisi varmistanut itselleen rauhan pohtia asiaa.
Vaikka ei hän silti ollut kovin pitkälle päässyt.
Veera tuntui huomaavan, että hän yllättyi.
– Kuule Kati, sulla on tänään minimekko, ripsiväriä, kajalia ja jostain Rita Hayworth -osastolta hankittu huulipuna. Kauanko mä olen tuntenut sut, noin kahdeksankymmentä vuotta, ja sulla ei ole vielä koskaan ollut tommosta arsenaalia yhtä aikaa käytössä. Sitä paitsi Markulla on kirkkaankeltainen kravatti kaulassa. Keltainen. Siis meidän tyrannosaurus reksillä! Sähän omistat koko keltaisen käsitteen täällä koulussa eikä Markulla ole koskaan ollut mitään keltaista ennen. Eli ei tässä nyt mikään kummoinen tulkitsija tarvitse olla tajutakseen, että jotakin on vielä kesken tyyppien välillä, jotka tolla tavalla pörhistelee toisilleen. Kyse on vaan siitä, saatteko te jotakin aikaiseksi omin päin vai pitääkö teitä vähän avittaa?
Kati ei tiennyt, minne päin olisi rynnännyt. Veera oli saatava nyt rauhoittumaan tai naista ei pitelisi mikään.
– Saadaan aikaiseksi, ei pidä avittaa.
Ääni oli hengästyneen ohut. Veera ei näyttänyt kovin luottavaiselta.
– Markun auto näytti olevan vielä pihassa, joten kyllä se yhä talossa on. Pyydänkö minä sitä ohimennessäni käymään täällä ylhäällä?
Kati oli hihkaista äkkinäisen ein mutta pysyikin hiljaa.
Oliko hänellä mielessään mitään suunnitelmaa, joka olisi parempi kuin Veeran ehdotus? Hänhän oli jumittunut tähän toiminnan kynnykselle, se oli ilmeistä, ja ajatuskin siitä, että pitäisi mennä taas koputtelemaan kanslian suljetulle ovelle, nosti palan kurkkuun.
Jos hän ei nyt antaisi Veeran auttaa, hänet ehkä löydettäisiin täältä kesäloman jälkeen lasittunut epäröinti katseessaan ja kannettaisiin Hönön seuraksi aulan nurkkaan. Ja olihan Veera kumminkin kriisivastaava, vielä tämän päivän loppuun ainakin.
– No joo.
Nyt Veera puolestaan näytti täydellisen ällistyneeltä.
– Siis… oikeestiko?
– Joo. Jos sä…silleen nätisti pyytäisit sitä käymään sitten, kun se ehtii.
Veera virnisti niin, että silmät menivät viiruiksi. Kati arveli, että se jo suunnitteli, miten nätisti.
– Kati. Soittele ensi viikolla, jos sulla on jotakin kerrottavaa. Tai vaikka ei olisikaan. Mennään vaikka uimaan. Jarkon bändi kiertää kumminkin festareilla koko kesän ja mä olen rockleski. Mä en ole vielä riittävän vanha, että jaksaisin vetää kaikki Ilosaaret ja Provinssit nostalgiapohjalta läpi.
Kun Veeran askeleet kaikuivat rappusia alas, Kati pongahti seisomaan ja alkoi kävellä luokkaa ympäri. Hän koetti laskea mielessään sataan.
Markku istui huoneessaan, järjesteli muka vielä papereita kasoihin mutta vahti varsinaisena työmaanaan ikkunaa, ettei kukaan vain pääsisi livahtamaan pihan poikki hänen huomaamattaan. Hän ei oikein tiennyt, kenelle tätä esitystä piti, koska Tuula oli juuri lähtenyt ja opettajanhuonekin oli ollut jo tyhjä, kun hän oli äsken siellä pistäytynyt.
Oppilaita valui vielä muutaman hengen ryhminä ovesta, Veera ja Kati olivat siis todennäköisesti molemmat vielä ylhäällä.
Jos Kati ilmestyisi pihaan, hänen olisi toimittava heti. Se olisi ainoa luonteva tilaisuus saada nainen kiinni ennen lähtöään. Tapaamisen pitäisi tapahtua nyt täällä koululla. Jos yhteyden ottaminen jäisi myöhemmäksi ja soittamisen varaan, se saattaisi olla hänelle liian korkea kynnys.
Ja kynnys muuttuisi päivä päivältä vain korkeammaksi. Hän istuisi heinäkuussakin vielä jossain terassilla tai kotiparvekkeella tuijottamassa kännykkää.
Kun Markku käänsi katseensa takaisin huoneeseen, Veera seisoi oven suussa äänettömänä ja liikkumattomana kuin harhanäky.
– Mistä sinä… mitäs sinulla…
– Meidän pitäis puhua vielä yhdestä asiasta.
– Jaha. Liittyykö se jotenkin työhön? Eikö se voi odottaa kesän yli?
– No ei voi. Se liittyy Katiin ja sinuun. Kati lupasi, että minä saan tulla, koska se vartoo yhä ihmettä eli sitä, että sinä tulisit selittämään sille, mikä teillä meni pieleen huhtikuussa.
Markku pyörähti tuolillaan etäämmälle. Hänelle tuli samanlainen tunne kuin pommikirjeen jälkeen; nyt olisi tehtävä vain kaikkein välttämättömin, ei mitään ylimääräistä, ettei sähellys veisi keskittymiskykyä.
Tätä hän ei arvannut tulevaksi. Tämähän käänsi taas koko kuvion päälaelleen. Niilläkö oli oikein jokin yhteisyritys hänen vedättämisekseen?
– Minä en keskustele henkilökohtaisista asioistani ulkopuolisten kanssa.
Äänensävyssä ei pitänyt olla mitään tulkittavaa, mutta Veera katsoi häntä yhä röyhkeästi silmiin.
– Mun on vaikea ymmärtää mitä sinä kuule pupellat. Ihmisistä näkee kilometrien päähän että ne kärsii ja kiusaa toisiaan, mutta kummallakaan ei riitä kantti asian selvittämiseen. Mistä tässä on kyse? Miksi sinä sillä tavalla kohtelit Katia, kun se luuli, että teillä oli jotakin todellista alkamassa?
Markun oli pakko myöntää, että Veeran ääni kuulosti siltä kuin tämä olisi ollut aidosti tuohtunut Katin puolesta.
Hieno esitys, bravo. Harrastajanäyttämöllä oli oikein harjoiteltu. Verhoissa pyristeli perhonen kuin poispääsyä hakien. Markku avasi tuuletusikkunan ja odotti, että se löysi ulos, turhahan sitä nyt oli tännekään kesäksi jättää.
Veera tuijotti häntä sen näköisenä, että jankkaisi samaa vaikka iltaan asti. Tässäkö hän nyt oli, inttämässä jonkun kanssa asiaa, jota oli inttänyt monta viikkoa jo itsekseen?
Markku päätti poistaa asian nyt kerralla päiväjärjestyksestä, sekä ulkoisesti että sisäisesti.
– Hyvä on, minäpä kuule kerron. Silloin kun me olimme viettäneet Katin kanssa yön yhdessä, minä ajattelin saaneeni elämältä taas jonkin mahdollisuuden. Halusin tavata hänet heti uudelleen, olin jo tulossa opettajanhuoneeseen kurkistamaan, kun oli niin ikävä, Markku tilitti ja jatkoi heti perään:
– Ja sitten te istuittekin siellä akvaariossa säkkituoleilla ja nauroitte katketaksenne minulle. Vaikka Katin kanssa oli sovittu, että pidetään asia kahdenkeskisenä juuri sen takia, että saataisiin rauhassa tutustua ja kehitellä sitä, mitä tuntui olevan ehkä kehittymässä. Ettei tarvitsisi ottaa paineita siitä, että kaikki täällä tietää ja seuraa. Mutta Kati ryntäsikin heti kertomaan sinulle niin kuin joku seitsemäsluokkalainen ja kehuskelemaan sillä, että oli päässyt minun panssarieni alle. Saitte makeat naurut, mutta muuta ette enää saakaan. Minä en voi antaa tuollaista anteeksi. Tämä oli nyt tässä!
Markku käänsi selkänsä ja tuijotti ikkunasta pihaan. Hän halusi ulos ja omiin oloihinsa, jonnekin kauas, vaikka Pohjois-Norjaan kuuntelemaan veden solinaa. Veera oli niin kauan hiljaa, että Markun oli lopulta pakko kääntyä ja varmistaa, oliko nainen alun perinkään ollut siinä.
Veera hieroi nenänpieltään, ele ei istunut olemukseen, näytti jotenkin liian pieneltä ja maltilliselta.
– Markku hei. Tässä on nyt tapahtunut ihan järjetön väärinkäsitys.
– Ehkä teille kahdelle. Ei minulle.
Markku työnsi tuolin pöydän alle ja otti salkkunsa. Veera alkoi huitoa, näytti heti enemmän itseltään.
– Odota, älä mene vielä. Tämä on ihan älytöntä. Kuuntele nyt minuutin ajan. Ole kiltti.
Markku jäi seisomaan kynnykselle, mutta ei kääntynyt.
– Yksi minuutti. Minä lasken.
Veera aloitti saman tien kuin uskoisi mukisematta, että niin hän tosiaan tekisi.
– Minä muistan sen aamun hyvin koska se oli mulle niin merkittävä päivä sen takia että mun miesystävä Jarkko oli tullut Amerikasta edellisiltana ja minä olin valvonut sen kanssa koko yön ja Kati tiesi että minä olin odottanut Jarkon paluuta monta kuukautta ja niin minä nappasin Katin kylkeeni heti kun se tuli ja pyysin sitä arvaamaan miksi minä olin niin vauhdissa ja kun se lopulta arvasi niin… no me nyt vajottiin siinä vähän infantiiliin tilaan ja kikateltiin itsemme hervottomiksi ja sen sinä näit eikä Kati ollut siinä vaiheessa puhunut sananpuolikastakaan vielä teidän yöstänne koska siitä minä sain tietää vasta kun se oli jo aivan sekaisin menossa siitä miten sinä olit suhtautunut kun sehän luuli että sinä olet joku sadisti ja Kati on sentään mun tuntemistani ihmisistä ehkä visuin ja luotettavin eikä todellakaan kuljeskele ympäriinsä tekemässä pilaa jostain joka on ollut sille niin tärkeää kuin mitä sinä olit!
Markku piti ovenpielestä kiinni. Kuinka kauan tuo ihminen saattoi puhua yhteen menoon vetämättä henkeä?
Etteikö Kati muka ollutkaan puhunut hänestä? Koko nauraminenko ei liittynyt mitenkään heidän yöhönsä? Se kuulosti avuttomalta yritykseltä sumuttaa. Pitivätkö ne häntä todella näin tyhmänä?
Markku yritti lähteä, mutta käsi ei suostunut irtoamaan ovesta. Tekikö hänen kroppansa hänestä jotenkin pilaa, oliko sillä oma tahtonsa? No olihan sillä ollut jo monta viikkoa, kun se jatkuvasti fantasioi Katista.
Markku koetti ajatella asiaa loogisesti. Veera tarjosi nyt siis tällaista ratkaisua. Jos sen ottaisi vastaan, silloinhan myöntäisi, että kyse oli ollut vain sattuman oikusta, ohikiitävän hetken väärästä tulkinnasta. Se oli aiheuttanut oikosulun heidän suhteelleen ja melkein jo tuhonnut kaiken.
Olisiko hän voinut sortua niin massiiviseen luulotteluun? Eihän siinä ollut mitään järkeä!
Mutta entä jos Veera puhui totta? Miltä kaikki siinä tapauksessa näytti, Katin kannalta?
Markku ei olisi halunnut myöntää, mutta hänen oli pakko: mielipuoliselta.
Kati oli tullut luottavaisena hänen ovensa taakse. Ja myöhemmin yrittänyt saada häntä selittämään, mistä oli kyse. Mutta hän oli mennyt oman tulkintansa perässä. Entisten pettymysten sokaisemana.
Eikö elämä Marian kanssa ollutkaan korjannut mitään? Taasko hän löysi itsensä lähtöpisteestä, kun vastassa oli uusi ihminen? Eikö missään ollut alkua tai loppua, kaikkiko vain jatkui?
Markku perkasi kurkkuaan auki.
– Minä käsitin, että te olitte…
– Niin käsitit joo. Mutta ei me vaan oltu.
Markku oli pitkään vaiti, niin oli Veerakin.
– Mun on… mä olen huono kestämään sitä, jos mä luulen, että musta tehdään pilaa tai mua huijataan tai ollaan erilaisia edessä kuin selän takana.
– Varmaan sulla on siihen syysi, Veera totesi rauhallisesti.
Voisiko Veeraa uskoa? Ja vaikka hän uskoisikin, auttaisiko se yhtään mitään? Ei hän taikaiskusta muuttuisi paremmaksi ihmiseksi, ei voisi luvata sellaista, mikä ei ollut totta. Mutta tohtisiko hän edes tällä kerralla myöntää virheensä, jos siihen oli vielä tilaisuus?
Nyt oli pakko ottaa ratkaiseva askel, suuntaan tai toiseen. Markku vilkaisi olkansa yli.
– Onko Kati siis vielä…
– Siellä se venttaa ylhäällä, saattaa vähän täristäkin. Sillä on sellainen tapa, kun se stressaa, se sanoo aina itse, että sillä on seepran stressinpoistojärjestelmä, nekin kuulemma tärisee savannilla sen jälkeen, kun niitä on ajettu takaa, mutta sitten ne taas pystyy jatkamaan niin kuin ei mitään.
– Nehän onkin ainoita hevoseläimiä, joita ei ole saatu kesytettyä.
– Ai mitä?
– Seeprat. Niiden on pakko olla kipakoita, kun ne joutuu kohtaamaan leijonia ja muita petoeläimiä.
Näytti kuin Veera olisi katsonut häntä melkein hellästi.
– Kohtelet hyvin sitä rääpälettä tai joudut mun puhutteluun.
Kati tuijotti ikkunasta ja laski yhä kuin vain lukujen mumiseminen pitäisi hänet pystyssä.
Tuhannenneljänsadankolmenkymmenen kohdalla rapusta kuului taas ääntä. Puut huojuivat, oli alkanut sataa tihuuttaa. Ehkä Veera tuli sanomaan, että sori, onkin jo syksy, unohdettiin sinut kesäksi tänne.
Kun tuli hiljaista, Kati kääntyi.
Markku katsoi häntä väistelemättä. Kati tajusi, että tämän miehen hän muisti ja tunsi, tämä oli ollut hänen kodissaan, sängyssään; hänessä. Kati koetti sanoa jotakin, mutta ei osannut puhua, ei oikein nähnytkään mitään, tihku oli kai siirtynyt ikkunan takaa silmiin.
Hän otti muutaman sumean askeleen ja paiskautui Markun syliin. Mies puristi hänet lujasti itseään vasten.
– Kati. Minä…
– Ei puhuta vielä, ollaan vaan tässä.
Markun huulet olivat käsittämättömän pehmeät.
Osku seisoi ovella ja koetti tehdä itseään näkyväksi, mutta ne havahtuivat vasta, kun hän rykäisi, irrottautuivat toisistaan äkkiä kuin välituntivalvojan yllättämät murrosikäiset.
– Anteeksi häiriö, mutta minun pitäisi nyt lukita tämä luokka, että päästään vähitellen pois täältä, Osku sanoi.
Kati suki mekkoaan suoraksi ja Markku näytti siltä, että veri oli aivan muualla kuin aivoissa.
– Niin tosiaan…poishan mekin…
– Just oltiin lähdössä tästä...
Oskua huvitti niiden hämmennys. Hän koetti olla sen oloinen, että mitäs tässä, näitähän sattui.
– Hyvää kesää Osku!
– No sitä samaa vaan teille!
Ne ottivat toisiaan kädestä ja livahtivat ovesta, kuuluivat juoksevan portaat alas juuri niin täysillä kuin kielsivät oppilaita tekemästä.
Miten hän ei ollut huomannut mitään merkkejä? Kaikenlaista menoa ja meininkiä oli sentään tullut seurattua tässä talossa. Ehkä hänen huomiokykynsä oli herpaantumassa. Oli tullut monenlaista muutakin pikku kremppaa, mutta tärkeintä oli keskittyä oleelliseen.
Kun Markku oli varmistanut remontin alkamisen puheessaan, hän olisi voinut karjua riemusta. Mutta oli parempi, ettei kiinnittänyt turhaan huomiota itseensä. Aina piti mennä asia edellä.
Ei pelkillä vetoomuksilla olisi pitkälle päästy. Oli tarvittu muutakin. Jos koulu uhataan toistuvasti pommittaa maan tasalle, mikä olisi parempi veto järjestelmältä kuin myöntää kunnon remonttibudjetti? Siihenhän sisältyy itseään vahvistava viesti: meitä ei lannisteta anarkialla, me etenemme laillisen järjestyksen tiellä, korjaamme ja rakennamme ja satsaamme uudistamiseen, emmekä nöyrry, vaikka meitä vastassa olisi tuhoamiseen ja hajottamiseen ja kaaokseen tähtäävät voimat!
Systeemi oli reagoinut juuri niin kuin hän oli toivonutkin. Ei heti, mutta kärsivällisellä väsyttämisellä. Sellainen ei ollut nulikoiden hommaa.
Oskua tuppasi naurattamaan ääneen. Hän kurkisti Veeran puolelle, Hönö tuijotti hyväntahtoisesti takaisin.
Eihän kukaan tietäisi mitään dinosauruksistakaan, ellei Spielberg olisi keksinyt tehdä niistä elokuvan. Ilman julkisuutta asiat eivät edenneet. Asia vain ei saanut hukkua toimijan taakse. Ja siitä ei hänen kohdallaan ollut pelkoa. Hän oli vanhan liiton mies.
Osku lukitsi molempien luokkien ovet ja lähti laskeutumaan alas. Edessä oli enää viimeinen syksy huolenpitoa, sitten hän voisi vetäytyä oloihinsa.
Koulu oli pelastettu. Hän ei katunut mitään.
Henna Helmi Heinosen kirjoittama jatkis alkoi Me Naisten numerossa 18/2012. Julkaisemme ensimmäiset osat netissä 16.5.
