Shutterstock
Kiiruhtaessani toimistolta kohti kantista pääni on pyörällä kaikesta päivän aikana tapahtuneesta. Mitä tarkoitti se piiiitkä, mukaansatempaava suudelma Samun kanssa? Hänen silmänsä olivat sen jälkeen niin kovin hämmentyneet. Hiukset valahtivat otsalle, sormet puristuivat nyrkkiin. Samun ääni haparoi sanat:
– Tarkoittaako tämä, että me voitaisiin tavata kesällä...?
Keho hyrisee varpaisiin asti sitä muistellessa.
Mutta ehdin pohtia sitä myöhemmin. Pakotan mieleen päällimmäiseksi Terhin kanssa tekemäni sovinnon sekä parhaan ystäväni sydänsurut.
Entä, jos Mikko todella onkin pettänyt Terhiä? Jos he eivät menekään naimisiin?
Terhi sanoi, ettei ole vielä päättänyt häiden kohtalosta. Hän oli niin epävarma, vain varjokuva itsestään: ääriviivat näkyivät mutta kaikki mikä tekee Terhistä Terhin, oli poissa. Hän tuntui niin heikolta.
Epäilen, ettei Terhi ole edes kysynyt Mikolta, ovatko hänen epäilyksensä totta. Sellainen tuntuu hieman nynnyltä.
Oikeastaan – se kuulostaa aivan entiseltä minulta. Odotin monta vuotta varmistaakseni, miltä Vellun kanssa oleminen tuntuu, vaikka tiesin suhteen olevan ohi. Päätin haluavani erota, ja pian aloin taas epäillä päätöstäni. Selviytyisinkö yksin vai kuolisinko ikävään ja hiipisin takaisin?
Enkä edes löytänyt vastausta. Se löytyi vain kokeilemalla: yrittämällä ja totta puhuen välillä erehtymälläkin takaisin Vellun sänkyyn.
Mutta nyt minä tiedän, että pärjään yksin. Minulla on jopa hauskaa yksin enkä kaipaa elämää kenenkään kanssa. Tai ehkä Samun kanssa? Pari suukkoa lisää, pehmeitä huulia ja silkkistä kosketusta... Ei, nyt en voi ajatella sitä!
Kantiksen terassi pyöreine pöytineen odottaa. Kohta autan Terhiä löytämään oikeat vastaukset – mitä ne sitten ovatkin. Sitä vartenhan ystävät ovat olemassa.
Lämpimän terassi-ilman leyhytellessä puseronhelmaa Terhi kertaa tilanteen.
Häitä ei tosiaankaan ole toistaiseksi peruttu, mutta toisaalta Terhi ei ole saanut tehtyä niiden eteenkään mitään. Ne ovat siis nollatilassa, kuten Terhi ilmaisee.
Eikä hän todellakaan ole uskaltanut kysyä Mikolta, koska on
pelännyt hajoavansa palasiksi.
– Enhän minä voinut hajota ilman sua, Terhi nyyhkäisee.
Kyynelten tulon hän estää siemaisemalla viinilasista.
– Kuka mut olisi kasannut taas kokonaiseksi?
Minä puristan Terhiä kädestä.
– Haluatko sä vielä mennä Mikon kanssa naimisiin?
Terhin silmät käyvät mietteliäiksi.
– Mun on niin vaikea päättää sitä, Terhi kuiskaa. – Miten voisin mennä Mikon kanssa naimisiin, kun mä en pysty edes kysymään siltä tällaista?
Annan katseeni painua pöydän tasoon. Tuijotan vierekkäisiä viinilasejamme, kuivuneita huulipunanjälkiä niiden reunassa.
Jokin ajatus on tuloillaan, mutta se ei pääse aivan pintaan.
– Mä olen tajunnut jotain ihmissuhteista, Terhi sanoo syvästi.
– Että vaikka suhde on aina kahden ihmisen välinen, on siinä paljon muitakin...
Siitä se sitten tulee. Ajatus.
– Anteeksi, pitää käydä vessassa! minä sanon.
Lähden kohti vessaa käsilaukun kanssa niin, että tuoli kolisee. Askel hieman huojuu, mutta menen silti pää pystyssä. En kuitenkaan mene saniteettitiloihin asti, vaan pysähdyn niiden eteen ja kaivan puhelimeni esiin. Etsin sieltä nimen, jonka tallensin keväällä siltä varalta, että tulisi tarve käyttää sitä. Aki – Mikon bestman – löytyy listan alusta.
Muutaman hälytysäänen jälkeen linja avautuu toisessa päässä.
– No Aki, vastaa hilpeä ääni, varmaan lomanalustunnelmissa.
– Moi! minä sanon yllättävän määrätietoisena. – Tässä on Elina. Terhin kaaso. Muistatko?
Pieni tauko. Sitten:
– Ai Elina! Joo, no joo, tottakai mä muistan... Mitäs sulle?
Akin ääni on ohut mutta notkea. Hän ihmettelee, miksi soitan, mutta hoitaa tilanteen kuin pelimies ainakin. Yhtäkkiä muistankin, millainen tyyppi Aki on. Sellainen jokapaikanpartanen, joka uskoo pitelevänsä kaikkia naruja käsissään. Pieni yökötysreaktio pullahtaa suuhun etäältäkin, mutta kerään itseni ja muistan päämäärän, jonka eteen lähdin taistelemaan.
– Mulla ois sinulle vähän kysyttävää, minä jatkan puhelimeen.
– Mikosta. Ja polttareista.
Aki on vaiti mutta tuntuu kuuntelevan. Vedän syvään henkeä,
varaudun kaikkiin vastauksiin, ja kysyn suoraan:
– Mikä homma sillä on menossa ja kenen naisen kanssa?
Koko maailma hiljenee yhtäkkiä.
– Siis mitä vit... Aki aloittaa.
Minä puutun asiaan ennen kuin hän ehtii kieltää:
– Me tiedetään, että Mikolla on joku nainen. Oliko se siellä polttareissa?
Aki on hiljaa. Kuulostaa siltä kuin hän valikoisi sopivinta valhetta, joten minä hoputan:
– Antaa kuulua nyt vaan! Totuus pöytään!
– Odota nyt hetki, Aki sanoo sovittelevammin. – Siis mistä naisesta sä nyt puhut?
Minäkin suostun rauhoittumaan. Selitän Akille kaiken, mitä olen Terhiltä kuullut: Mikosta on tullut etäinen eikä tämä enää suostu edes näyttäytymään alasti Terhin edessä, sänkyhommista puhumattakaan. Sanoja sanoessani tulee mieleen, ettei Terhi ehkä haluaisi minun kertovan näitä asioita miehensä kaverille, mutta sitä on nyt jo myöhäistä miettiä.
Sanottavani sanottuani puristan huulet yhteen. Vessaan kulkeva mies vilkuilee minua kummastuneena, kun polkaisen kenkää maahan ja puhisen.
Toisessa päässä linjaa Aki alkaa höristä kummallisesti. Hitaasti alan tunnistaa äänen nauruksi.
– Voihan..., Aki sanoo tikahtuneesti. – Siis voihan... Ei sillä
mitään naista ole. Me ajettiin sen munakarvat!
Minä tuijotan eteeni enkä voi uskoa kuulemaani.
– Siis... mitä?
– Niin niin, me ajettiin Mikko polttareissa posliiniksi! Sehän oli meille aamulla siitä oikein vihainenkin, mut sitten me annettiin sille lisää viinaa!
Aki räkättää kepposelle niin, ettei jää epäselväksi, kenen idea se on ollut. Minä nieleskelen jotain klimppiä, jossa on sekaisin hämmennystä, huvittuneisuutta ja kiukkua. Miten kaikki miehet voivat olla tällaisia ääliöitä?
Olen juuri lyödä luurin Akin korvaan, kun hän selvittelee vielä kurkkuaan. Jään sittenkin odottamaan: ehkä tulossa on anteeksipyyntö kaikesta Terhille aiheutetusta huolesta.
– Kiva kun kuitenkin soitit, Aki sanoo. – Mun onkin pitänyt kysyä, että lähdettäiskö drinksuille? Eikö olis bestmanin velvollisuus vähän...
Suljen puhelimen kesken lauseen. En! En todellakaan halua!
Mutta jos Aki kysyy myöhemmin, väitän akun loppuneen. Hah.
Luovin tieni takaisin pöytään, jossa Terhi odottaa murtuneena. Hän on puristanut silmänsä viiruiksi, aivan kuin ei haluaisi katsella maailmaa sellaisena kuin sen luulee olevan. Viiruissa kiiltelee tuska, joka särkee sydäntäni.
– Mä olen niin heikko, Terhi vikisee. – Kun en kuitenkaan haluaisi erota...
En pysty kuuntelemaan loppuun vaan tartun Terhiä käsivarresta ja keskeytän:
– Ei teidän tarvitse erota, sanon lujasti. – Tosin kun kuulet, mitä
minulla on kerrottavana, et ehkä ikinä enää halua olla yhdenkään miessukupuolen edustajan kanssa...
Terhin silmät kirkastuvat salamannopeasti uuteen loistoon. Hän tahtoo luottaa tulevaan. Minulla taitaa olla vielä paljon opittavaa häneltä.
Seuraavat kaksi viikkoa kuluvat kuin siivillä: aamulla lenkille, päivä morsiusliikkeissä, ilta Terhin parvekkeella askarrellen hääohjelmia, paikkakortteja ja helmikoristeita. Mikkokin osallistuu valmisteluihin liimaamalla kirjaimia suunta-viittoihin.
Terhi suukottaa häntä nenänpäälle.
– Aivan kamalaa, hän tosin supisee Mikon lähdettyä hakemaan
sisältä lisää liimaa. – Siis ne munakarvat. Ne kutisee aivan törkeästi kun – no, tiedäthän...
Minä nauran tukahtuneesti ja punastun korvia myöten.
– Tiedänhän minä.
Tai ainakin muistelen. Minun lakanoissani kun ei ole käynyt vieraita sitten Vellun. Samun kanssa vaihdamme päivittäin tekstiviestejä, ja toisinaan hän soittaa minulle, mutta minä en oikein ehdi aloittaa suhdetta hänen kanssaan.
Joka aamu alistun odottamaan Samun jo luovuttaneen, mutta aina vain puhelin piippaa uudelleen. Mitäs neiti puuhaa? hän kirjoittaa. Tai kysyy: Illalla yhdelle? Kahdelle?
Vastaan jos ehdin. Ja ellen ehdi, hän viestittää silti uudelleen.
– Se haluaa sut tosissaan, Terhi vannottaa minulle kerta toisensa jälkeen.
Minusta se tuntuu uskomattomalta. Pudistelen päätäni, hörppään vähän lisää viiniä ja liimaan vähän lisää vaaleanpunaisia koristeita. Noinkohan on?
Lopulta se on edessä: tuomiopäivä. Ei pitäisi puhua tuomiopäivästä, kun kyse on parhaan ystäväni hääpäivästä. Olen Terhin puolesta oikein onnellinen, mutta minulle tämä on silti tuomiopäivä.
Tähän päivään mennessä minun piti nimittäin olla seitsemän kiloa kevyempi uusi Ellu.
Näen haastelistan jääkaapin ovessa heti, kun saan silmäni aamulla auki. Sen punaiset ympyrät – kilo kussakin – vaativat huomiotani kirkkaalta auringonpaisteelta.
Täsmälleen seitsemän viikkoa sitten kirjoitin listan, kiinnitin sen kaapinoveen ja päätin hankkia itselleni paremman elämän. Seitsemän kiloa, seitsemän haastetta: uusi rakkaus, parempi työ, hyvä kunto ja sopuisa perhe-elämä.
Ja ennen kaikkea ne seitsemän saakutin kiloa. Viime viikkoina en ole juurikaan ehtinyt käydä vaa’alla. Olen jäänyt usein yöksi Terhin luo, joten en oikeastaan ole edes voinut mennä aamupunnitukseen.
Myönnän, että on tullut kumottua vähän useampia viinilasillisia kuin piti. Masu taas on tullut täytettyä lähinnä noutoruoalla, mutta jälkiruoasta olen kieltäytynyt. Hyvä minä!
Hipsin vaa’an luo silmät puoliummessa, totuus puoliksi peitossa. Riisun yltäni kaiken muun paitsi pikkuhousut ja mietin, putosikohan toissapäiväisellä kampaajakäynnillä edes muutama sata grammaa.
Varvas kerrallaan astun vaa’alle. Katson hetken itseäni vielä kasvopeilistä ja arvaan, mitä vaaka voisi näyttää. Seitsemän viikkoa sitten painoin 78 kiloa. Nyt ehkä... 72? 74,5? 77?
– Onko sillä väliä? kysyn peilikuvaltani.
Hitaasti nainen peilissä hymyilee ja pudistaa päätään. Katson varpaideni väliin. 74.
No niin. Ei pudonnut seitsemää kiloa vaan neljä... mutta silti tuo nainen peilissä hymyilee.
Koko aamun ajan huomaan silti merkkejä uudesta naisesta. Askel tuntuu kevyemmältä kuin seitsemän viikkoa sitten. Kädet liikkuvat joutuisammin ja suu pyöristyy aina vain hymyyn. Neljä kiloa kumminkin!
Ja lihashan painaa enemmän kuin läski, eikö? Joten oikeasti olen ehkä laihtunut enemmänkin kuin neljä kiloa.
Katsastan itseäni jopa kokovartalopeilistä pukeutumisen lomassa. En minä niin kamalalta näytä vaan ihan tavalliselta suomalaiselta naisevalta. Vähän pyllyvältä, vähän rintavalta – mutta on tuossa vyötärö, näkyy vähän solisluita, ja lantioonkin on ilmaantunut jonkinlainen linja.
Käsivarsista ja reisistä voisi kyllä leikata vähän ylimääräisiä.
Tempaisen jääkaapin ovesta vanhan haastelistan kiloineen. Viivaan yli vanhat aikeeni ja niiden alle listaan alle kirkkain kirjaimin: Ensi kesään mennessä allit pois ja reisistä viisi senttiä.
Sitten tarkastelen omia kirjaimiani, pyöreitä ja herkullisia. Niin kuin minä.
Ennen kuin huomaankaan, olen yhtäkkiä rutannut koko listan. Pudotan sen samaan roskakoriin, johon seitsemän viikkoa sitten heitin pullapussit, kahvipaketin ja palasokerin. Nyt on loma! Katsotaan niitä haasteita taas sitten syksympänä!
Aamukymmenen maissa hankkiudun Terhille. Lähetän Mikon matkoihinsa ja vien Terhin mukanani. Sitten kampaajalle, meikkaajalle, äkkiä pikaista lounaspalaa – jota Terhi ei pysty syömään enkä minäkään ehdi. Lopulta autoon, jossa Terhiltä katkeaa kynsi, mutta onneksi minulla on kynsiviila.
– On minusta sentään jotain hyötyä, sanon ja huomaan, että mahasta kouraisee.
Kun valkotiilinen kirkko alkaa erottua puiden katveesta, Terhi
puristaa minua kädestä.
– Nyt mennään eikä meinata, hän hyrisee heiveröisellä äänellä.
Sitten Terhi hymyilee leveästi punatuilla huulillaan ja näyttää siltä, ettei malttaisi odottaa.
Minä kiirehdin paikalleni alttarin reunalle vasta silloin, kun Prinsessa Ruususen häämarssi alkaa jo kajahdella kirkossa. Vasta silloin ehdin pysähtyä ensimmäistä kertaa sitten aamuteeni.
Yhtäkkiä huomaan nieleskeleväni tunteita, jotka kiipeävät kurkun seinämiä pitkin kohti suuta, nenää ja kurkkua. Pään läpi hurahtavat vuodet, jotka ovat kuluneet siitä, kun minä harpoin noita samoja askelia. Vellu odotti alttarilla näyttäen puku yllään aivan toiselta mieheltä kuin se, jonka olin edellisiltana jättänyt kämpille. Alttarille kävellessäni minä mietin pelkästään sitä, näyttääkö takapuoleni kyllin hyvältä koko hääseurueen katsellessa sitä takaapäin.
Nyt en mieti sitä. Senkö eron viisi vuotta on tehnyt? Tai ehkä ratkaisevaa oli neljän kilon pudotus. Tiedän, että kaasonasuni näyttää – no, haluaisin sanoa upealta, mutta en sentään.
Sanotaan näin: näytän sen verran nätiltä, ettei minua haittaa seistä kirkossa perä satahenkiseen vierasjoukkoon päin. Ei sittenkään, vaikka tiedän Vellun nuoleskelevan huuliaan muun hääväen joukossa. Häneen en enää sorru. En ikimaailmassa.
– Onnea, minä kuiskaan Terhille, kun hän kävelee ohitseni.
– Kaikki on hyvin.
Vielä eilisiltana surkuttelin Terhille hääseuralaisen puutetta. Tunsin itseni jonkinlaiseksi hylkiöksi, joka astuu Lemmenlaivaan katkerana sinkkuna.
Terhi vain hymyili ovelasti eikä vastannut mitään. Minä mutristin suutani. Ihan pikkuriikkisen verran olin toivonut hänen sanovan, että sinun on pyydettävä joku – jotta olisin voinut kutsua Samun seurakseni.
Mutta nyt ymmärrän Terhin ovelan hymyn. Ei kaaso kenenkään kanssa ehdi seurustella!
– Kuule, kuiskaa yksi tarjoilijoista kesken ruoan. – Keittiöstä sanottiin, että maidoton kastike loppuu ihan kohta. Haittaakohan se?
– Anteeksi, kysyy samaan aikaan punakuvioiseen jakkuun pukeutunut rouva. – Sinulleko saa antaa nämä häälahjat?
Kun samaan syssyyn tulee vielä rikkoutunut jääkaappi, sulhasen kadonnut puhe sekä vauvojen kadonneet syöttötuolit, minulla on kädet täynnä töitä koko iltapäivän ajan.
Jossain vaiheessa Terhi tarraa minua käsivarresta.
– Mun täytyy päästä vessaan, hän supisee. – Mä tarvitsen sun apua helman pitämisessä.
Näen Terhin kasvoilta, että hänen ihan tosiaan tarvitsee päästä. Yritän hymyillä hermostuneena vieraskirja toisessa kädessä, synkistelevä bändin solisti takanani. Hän haluaa minun korjaavan äänentoistojärjestelmän.
– Mennään ihan kohta, lupaan Terhille ja tarkkailen kuplaa hänen otsassaan.
Kun yli puoli tuntia myöhemmin pääsen viemään Terhiä vessaan, hän kiljahtelee matkalla. Kopin oven hän ehtii vaivoin lukita. Sen läpi Terhi toteaa:
– On sulla kuule Ellu kunto kohonnut, kun olet jaksanut juosta koko päivän ympäriinsä.
Minä vilkaisen itseäni vaistomaisesti vessan jättipeilistä. Odotan takaisin katsovan hiestä punaisen naaman ja hapsottavat hiukset, mutten näekään mitään sellaista. Peilissä on vain kovin onnelliselta näyttävä nainen.
– No, jos on tullut juostua, niin oon kyllä syönytkin tänään sen edestä, minä hymähdän.
– Mutta nyt onkin meidän elämämme paras päivä, Terhi sanoo ja nyyhkäisee. Hän on ollut varsin liikuttuneella tuulella aamusta
pitäen.
– Sitä paitsi... Terhi jatkaa ja avaa vessan oven. – ... hyvä että sä syöt, kun minunkin pitää siihen alkaa. Oikein kahden edestä.
Siirrän hitaasti katseeni peilistä Terhiin. Hän seisoo kopin ovella norjana kuten aina.
– Tein aamulla testin, hän sanoo säteillen. – En kertonut vielä
Mikollekaan.
Tunnen poskieni pakahtuvan. Syöksähdän halaamaan Terhiä.
– Ihanaa! minä kiljaisen ja rutistan.
– Niin että nyt minusta tulee sitten läski, Terhi nauraa itkunsekaisesti.
Hymyilen hänelle.
– Minä en sitten ainakaan sano mitään, vaikka susta tulisi valaan kokoinen!
Pyyhittyäni muutamat ilonkyyneleet – ja paranneltuani vähän meidän molempien tuhriintunutta meikkiä – me lähdemme käsikynkässä vessasta ja palaamme juhlahumuun. Terhi vedetään oitis jonkun kumminkaiman onniteltavaksi vasemmalle.
– Voi että, nyt se on sitten totta! hihkuu joku mamma, joka saattaa olla Terhin täti.
Minä hymyilen salaa. Ei hän tiedäkään vielä, mikä muukin on totta. Itse ehdin tuskin kahta askelta ottaa, kun terävä käsiote tarraa minuunkin.
– Mitä se taas on oikein ajatellut, suhahtaa tuttuakin tutumpi ääni.
Äiti. Hän puristaa luisevilla sormillaan minua kyynärpäästä.
– Sillä on ne tennissukat! Tennissukat! Mustan puvun kanssa!
Äidin lakattu etusormen kynsi osoittaa jonnekin baaritiskin lähelle, missä arvatenkin isä purjehtii onnellisen tietämättömänä häneen suunnattavasta kuolemanvakavasta kritiikistä.
– Minä olen sille sanonut ja sanonut, joka juhlissa, aina saa
pelätä. Tennissukat!
Äiti huokaisee kiihkeästi ja pyyhkäisee olkapäälleen Marja Kurjen huivia. Minä katselen äitiä uskomatta edelleenkään näkemääni. Äiti, sinkkunainen.
– Miksi sinä lähdit isän luota? huomaan kysyväni ääneen. – Sinustakaan isä ei pärjää ilman sinua, ja kuitenkin koko ajan mietit sitä. Mikset menisi takaisin kotiin?
Äidin silmissä käväisee syvä lämpö, ehkä häivähdys kaipausta. Hetken hän hengittää kevyemmin, kunnes taas alkaa puuskuttaa.
– Mitä sinä... hän änkyttää. – Minäkö taas kotiin! Eihän... eihän sellaista. Minähän olen vapaa nainen!
Äiti nuolaisee kuivahtaneita huuliaan, tiiraa taas baaritiskille ja huokaisee lyhyesti. Sitten hän lysähtää kasaan ja näyttää siltä, ettei todellakaan ole tilannut tätä, mitä on saanut.
– Tule.
Tartun äitiä kädestä ja vedän mukanani kirjavan ihmisjoukon läpi. Äiti ei vastustele vaan antaa minun viedä. Hetki hetkeltä uskon enemmän hänen itsensäkin tahtovan sitä, mitä ei uskalla sanoa.
Baaritiskillä pelmahdamme isän kasvojen eteen. Hänen harmaantuneet kulmakarvansa kaartuvat hölmistyneiksi puolikuiksi.
– Minä toin sulle häälahjan, töksäytän ja kiskaisen äitiä kädestä. – Tässä. Pidä hyvänä, parempana kuin ennen.
Vilkaisen äitiä.
– Ja sinä... kuuntele itseäsi, niin huomaat, miten hyvä isä sinulle on.
Sitten marssin takaisin takavasemmalle. Mennessäni huomaan sydämeni hakkaavan melkein polvet alta. Taivas varjele,
todellako minä tein sen: komensin vanhempani yhteen? Kädet tärisevät, hengitys katkoilee ja korvissa suhisee. Silti kuulen takaani tuttujen, toisiinsa kiinni kuluneiden äänien sananvaihdon.
– Sinulla on niin kaunis asu, isä sanoo. – Pukeuduit samanväriseen meidän kihlajaisissa.
Pieni tauko. Voin kuvitella ujon hymynkareen kipuavan äidin poskille.
– Sinäkin olet komea, äiti sitten vastaa eikä hiiskahdakaan tennissukista.
Puoli kymmeneltä minä ehdin vihdoin hengähtää. Otan käteeni kuoharilasillisen ja käyn hakemassa lautasellisen iltapalapöydästä.
Niin ja toisen keittiöstä. Jälkiruokia, joita en ehtinyt maistaa jääkaappikriisin vuoksi. Takana ovat nyt kaikki kaason tehtävät aina kutsukorteista helmankannatteluun. Hääleikit on leikitty ja kaason puhe pidetty. Sain jopa sanottua muutamia spontaaneja sanoja ystävyyden merkityksestä ihmissuhteessa. Olen aika ylpeä itsestäni.
Kuohuviini on sopivan makeaa, eikä mikään ruoka ole koskaan maistunut yhtä hyvältä. Minusta tuntuu siltä kuin olisin juossut maratonin ja ansaitsisin nyt vähän hemmottelua.
– No mutta, kuuluu yhtäkkiä oikealta puoleltani. – Eikö nyt yksi tanssi...?
Tunnistan Vellun melkein jo tuoksusta, joka saa nyrpistämään nenää.
Katsahtaessani Velluun huomaan hänen näyttävän jotenkin väsyneeltä. Ehkä turvonneelta. Hänen leukansa on alkanut kaartua samanlaiseen kaksoisleukaan kuin anopilla, otsalle painua muutamia ryppyjä, samalla tavalla enkelinkaarelle kuin anopilla.
Muistan ex-anoppini hehkutuksen siitä, miten ihana miniä minä olisin, ja tulen ajatelleeksi, että ehkä hän olisi halunnut lausua ne sanat pojalleen. Hymyilen Vellulle armeliaasti.
– Kai se sopii.
Mikä ettei, kerta kiellon päälle? Lautanenkin on tyhjä.
Hääbändi aloittaa Kultaisen nuoruuden. Naurunhekotus muhii rinnassani, mutten päästä sitä karkaamaan huulille. Kultainen nuoruus sopii Vellun ja minun yhteiseen hetkeen kuin nenä päähän.
Vellu likistää minut valssiasentoon epäinhimillisen lähelle, ja
tunnen hänen lantionsa pyörivän omaani vasten. Jos ummistan silmäni, kultainen nuoruus voisi kaapata minut hävyttömästi mukaansa, kuiskutella suloisia valheita siitä, että tulevakin voi olla tällaista unelmaa.
– Oot hoitanut hommasi hienosti, Vellu rykäisee minun korvaani. – Enpä uskonut, että pystyt.
En tiedä, onko se kohteliaisuus. Hörähdän silti kiitokset. Vellu jatkaa keinuvia tanssiliikkeitä. Hitaasti hänen kätensä seilaa pitkin selkääni ja tunnen sen tavoittavan pakaran. En ole aivan varma, mitä siitä ajattelisin.
– Mites... Vellu aloittaa, kurottaa sitten suutaan korvani viereen.
–... jatkot?
Lämmin hengitys kutittaa korvaa ja tuntuu reisissä asti. Se kutsuu menneeseen, vanhaan tuttuun: pizzalaatikoita sängyssä, pullia muovipussista sohvanpohjalla, siideripullollisia tunnelman kohottamiseksi. Kolmetuhatta kaloria vain, jotta jaksaisimme toisiamme.
Hetken harkitsen sitä. Vain vanhasta tottumuksesta. Sitten ravistan itseni nykypäivään ja sanon:
– Kyllä se laiva on jo seilannut.
Vellun huokaus saa hänen koko kehonsa löystymään. Lantio karkaa alta ja kädet luovuttavat.
Me jatkamme hiljaista huojuntaa, kunnes tunnen Vellun taas valpastuvan. Hänen päänsä alkaa karkailla olaltani, kaulajänteet pullistuvat voimiinsa.
Laulajan venyttäessä viimeisen sävelen Vellu jo sysää minut sylistään.
– Moikka, hän sanoo ja laukkaa matkoihinsa kuin nuori varsa.
Uteliaisuudesta kurkistan Vellun perään. Näen hänen päänsä keikkuvan muiden seassa ja pysähtyvän vaalean naisen eteen.
Vellu pokkaa, tarjoaa kankeaa kättään. Epäilemättä hän seuraavaksi lohkaisee parhaat kaskunsa siitä, miten aloitti talouskoulussa näillä samoilla sanoilla.
Hymähdän itselleni.
– Sika mikä sika.
Keskiyön lähestyessä väki alkaa silminnähden vähentyä. Bändi soittaa enemmän hitaita, Terhi ja Mikko huojuvat toisiinsa nojaten tanssilattialla.
Mikonkin kasvot loistavat. Ehkä Terhi on kertonut hänelle pikku
salaisuutensa.
– Anteeksi, sanoo vihkipappi vierelläni. Hän on arviolta nelikymppinen mies, jolla on hieman liian pitkä otsatukka. Ja vihkisormus.
Hymyilen papille, joka vastaa hymyyn valoisasti niin kuin kirkonmies konsanaan.
– Olen tästä nyt lähdössä, mutta halusin sinuakin kiittää juhlista. En tiedä, muistatko minua... hän sanoo kummallisesti soperrellen.
– Tapasimme siskosi vauvan ristiäisissä.
Silmäni laajenevat kauhusta. Niin, tosiaan: sama mies seurasi, kun minä sain hermoromahduksen Minnan komennellessa. Höpötin kovaan ääneen jotain siitä, etten ole enää hyllyvä Lellu, ja Minnakin tirautti pari kyyneltä.
– Jäit mieleeni siellä, pappi sanoo.
Tiesinhän minä, että hän halusi parantaa minut nähtyään hermarini!
– Olit jotenkin niin valtavan... elinvoimainen, pappi jatkaa henkäisten. – Sinusta voisi moni suomalainen ottaa mallia, sanoa suoraan, miltä tuntuu!
Jään katsomaan miehen perään suu auki. Minustako esimerkkiä?
Samassa eteeni pelmahtaa jättimäinen Marja Kurjen huivi, jonka takaa paljastuvat äidin kuumottavat kasvot.
– No niin! Kiitos nyt sitten! hän touhottaa. – Oli hienot juhlat!
Isä seuraa äitiä pää painuksissa kuin teuraalle kulkevalla lampaalla. Suupielessä kuitenkin karehtii onnellinen virne.
– Kotiinko menette? kysyn toiveikkaana.
Äiti pudistaa päätään.
– Lupasin mennä Minnalle avuksi. Mutta isä tulee nyt mukaan. Yhteisiä lapsenlapsiahan ne ovat!
Rypistän kulmiani.
– Minnalle avuksi?
– Niin, siellä on nyt kiirettä, äiti huokaisee. – Kai kuulit, että Minna on päättänyt myydä firman? Ei kuulemma yksi nainen voi olla toimitusjohtaja, äiti ja vaimo yhtaikaa.
En ole varma, kuulostaako äiti pettyneeltä vai ei. Isä ainakin taputtaa minua olkapäälle.
– Sinä sen tiesit, Ellu, hän sanoo. – Elämässä pitää olla onnellinen eikä juosta suunapäänä.
Huomaan kulmieni kohoavan hämmästyneinä. Oliko se kettuilua vai arvonantoa minulle Minnan sijaan?
Äiti ja isä eivät enää ehdi vastata. Tuskin he edes huomaavat
minua enää, niin syvälle painavat päätään toistensa siipiin.
Minä päätän soittaa huomenna Minnalle ja tarjota lapsenhoitoapua. Ehkä hänkään ei ole niin vahva kuin antaa ymmärtää. Ehkä kukaan meistä ei ole.
Kesäyö ei pimene koskaan, mutta sen hämärimpänä hetkenä Terhi ja Mikko viimein pääsevät siirtymään juhlista kohti hääautoa. Suurin osa vieraista on jo lähtenyt, matka autolle kestää silti hillittömän pitkään jokaisen halutessa onnitella vielä kerran. Minäkin haluan.
Odotan jonon hännänhuippuna aivan auton vieressä, kumminkaimojen tuolla puolen.
– Tästä se nyt sitten alkaa, he kukin vuorollaan henkäisevät.
Lopulta he ovat minun edessäni. Mikon kravattineula on kadonnut, Terhiltä pudonnut suortuvia kampauksesta. Silti heistä pursuaa elinvoimaa.
Mikko halaa minua ensin.
– Kiitos, hän sanoo rohisevalla äänellä. – Terhi kertoi, mitä teit. Soitit Akille... selvitit asiat.
Mikko katsoo minua rehellisin, syvin silmin.
– En voi kiittää kylliksi, hän jatkaa ja nielaisee tunteet, jotka olivat tiristä pintaan. – Sano vaan, jos voin tehdä jotain vastapalvelukseksi...
Vaikka yritän olla katsomatta, näen silti vaaksan päässä virnuilevan Akin. Mikko huomaa katseeni ja kohottaa kulmiaan kysyvästi.
– Ei! minä huudahdan. – Mulla on asiat ihan hyvin!
Mikko hymähtää. Hän taitaa ymmärtää. Mennessään ainakin näyttää raapaisevan vähän nivusiaan. Terhi halaa minua vielä pidempään.
– En aio sanoa mitään, hän kuiskaa. – Sinä tiedät kyllä.
Minä nyökkään monta kertaa aivan hervottomasti. Pidättelen kyyneliä, jotka pyrkivät taas kipuamaan pitkin nenänvartta. Yksi
pisara pääsee livahtamaan poskelle, ja Terhi pyyhkäisee sen kuivaksi.
– Soitan huomenna, Terhi sanoo pehmeästi. – On vaikka mitä
puhuttavaa. Näitkö sä vaikka sen teidän äidin hillittömän huivin?
Minua hymyilyttää. Työnnän Terhin kohti autoa, jonka moottori hurahtaa käyntiin.
Auton ikkunasta nähtynä Terhi näyttää etäiseltä mutta samalla
tutummalta kuin koskaan ennen. Olen ylpeä saatuani nähdä hänet sekä pahimmillaan että parhaimmillaan. Sitä ystävyys juuri on, hyviä ja huonoja osia, iloja, suruja, onnea ja murhetta. Sitä kaikkea eikä ainoatakaan turhaa kysymystä.
Limusiini kaasuttaa matkoihinsa. Takaikkunassa on meidän
yhdessä askartelemamme sydän ja sen sisällä kiemuraisin kirjaimin teksti: AINA YHDESSÄ.
Samassa kännykkä piipahtaa laukussa. Kaivan puhelimen esiin. Viesti on Samulta. Nappasitko morsiuskimpun?
Loppu hyvin kaikki hyvin, mutta jäljelle jäi silti sotku. Sadan hengen hääväki jättää jälkeensä paperinenäliinoja, irronneita paljetteja, litistyneitä hääkarkkeja ja puoliksi syötyjä kakkupaloja. Ja siivoojakin on selviö: vanha kunnon Ellu.
Bestman-Aki nimittäin livisti häämobiilin perässä matkoihinsa. Ellen väärin nähnyt, Akin kainalossa kikatteli juuri se blondi, jota Vellu yritti lähestyä. Talouskouluvitsit eivät tainneet purra toiseen hölmöön, vaikka ne minut aikanaan hurmasivatkin.
– Niinpä niin, virkon itsekseni ja jynssään baaritiskiltä kuivahtanutta siideritahraa.
Olisin voinut pysäyttää Akin ja vaatia seurakseni siivoamaan – mutta sitten olisin joutunut sietämään häntä. Hän olisi ehkä yrittänyt vokotella mukaansa ja minä olisin... no, olisin ehkä suostunut.
Olen toki uusi nainen, mutta ennen kaikkea olen tässä uuden elämäni aikana oppinut tuntemaan itseni vähän paremmin. Tiedän olevani houkutuksille perso. Minun pitää vain oppia elämään sen totuuden kanssa.
Joku selvittelee kurkkuaan takanani.
– Krhm.
Viskaan rätin tiskille ja käännyn ympäri. Siinä hän on, kaikki 185 senttiään lököverkkareissa ja keskikesän syömänä.
– Ajattelin kysyä, kelpaisiko sulle siivousapu?
Samu suihkauttaa pullosta tolua tiskille. Minä tuijotan häntä suu auki loksahtaneena.
– Siivousapu, toistan hämmästyneenä.
– Pelkkä siivousapu tietysti, Samu kiirehtii sanomaan tuikkivin silmin. – Et varmaankaan haluaisi esimerkiksi rentouttavaa hierontaa puhtaissa lakanoissa, jotka juuri vaihdoin mun sänkyyn.
Minä riistän tolupullon Samun kädestä. Puserran huuleni yhteen ja painan ne Samun suulle, emmekä me taida enää tänä yönä siivota. Niin, enkös minä juuri sanonut, että olen luonnostani houkutuksille perso!
Kommentoi 0
