Shutterstock
Raotan silmiäni erittäin varovasti. Viikonlopun krapulapäänsärky on ilmeisesti poissa, mutta... nyt on edessä jotain pahempaa.
Vasemman silmän eteen piirtyy musta yöpöytä. Oikean silmän raosta näkyy seinällä vähän vinossa roikkuva peili.
Ja... jonkun käsi kiskaisee peittoa yltä niin tutulla tavalla, että kaikki elämä pakenee vatsanpohjaa pitkin varpaisiin asti.
Voi luoja sentään. Tämä on Vellun kämppä! Minä tein sen taas!
Yritän muistella, mitä tapahtui: olin siis kotona, kun sain tekstiviestin Vellulta. Huvittaisko nähdä?
Minulla oli viikonlopun polttarien ja Terhin kanssa käydyn riidan jälkeen pohjattoman huono olo. Olin syönyt aika läjän kiinalaista – ja taisin korkata yhden oluenkin.
Olisin voinut vastata kieltävästi Vellun viestiin, mutta jostain syystä minä aloin tekstailla hänen kanssaan. Se tuntui niin... tutulta. Jokainen merkkiääni hiveli itsetuntoani ja samalla lämmitti sieltä soukasta, jossa olen aina yksin.
Nettideittimiesten kanssa flirttaaminen on ollut toisenlaista kuin Vellun lämmittely. On pitänyt huitoa osumia pimeään ja jännittää, osuiko vai menikö ohi. Vellun kanssa tiesin osuvani.
Kolmannella viestillä jo taidettiin sopia, että lähtisin hänen luokseen.
Voi hemmetti. Totta kai tiesin, mitä olisi edessä. Tavalliset koukerot: pari lasia vinkkua, vähän lähentymistä sohvalla, ja sitten – hups vain – minulta katosivatkin rintsikat jonnekin patterin taakse, eikö niin?
Vilkaisen vaivihkaa kohti patteria. Jep... siellä ne ovat. Kuuma huuma kulkee nyt rinnasta päälakeen. Siellä se kiehuu kuin häpeä omassa padassaan ja korventaa minua sihinällään.
Käännyn selälleni ja tuijotan paneelikattoa.
– Ei enää koskaan, kuiskaan.
– EI. ENÄÄ. KOSKAAN.
Vilkaisen kelloa: puoli viisi. Ehdin ennen töitä vielä kotiin suihkuun pesemään tämän... yäk... tämän inhotuksen, jonka nimeä en viitsi ajatellakaan.
Tempaisen itseni pystyyn sängystä.
– Mitä nyt? Vellu älähtää ja hätkähtää pystyyn.
– Mä lähden! minä kiljaisen. – Enkä tule enää koskaan takaisin!
Vellu tuijottaa minua pullein, verestävin silmin lakana vyötäröllään.
– Älä enää ikinä soita mulle! mekastan samalla kun vedän puseroa päälleni. – Et lähetä tekstareita, et pyydä käymään, etkä etenkään ole missään yhteydessä heikolla hetkellä! Minä en halua enää koskaan herätä täältä kämpiltä ja tuntea itseäni näin... näin...
– Läskiksi? Vellu auttaa pilkallisella äänensävyllä. – Siltähän susta aina kuulemma tuntuu.
Minä melkein sylkäisen hänen päälleen.
– ... alhaiseksi ja kyvyttömäksi, jatkan lauseeni loppuun. – Tämä oli viimeinen kerta. Säälipano!
En tiedä, kumpi säälii ja ketä, mutta minä ainakin ryntään eteiseen, kiskon kesäsandaalit jalkaan ja pakenen rappukäytävään.
Kotiin talsiessani päästän pahimmat höyryt ulos. Kesäaamuun heräävä kaupunki suutelee minua niskaan niin hellästi, että alan antaa itselleni anteeksi. Minulla oli siis heikko hetki, mutta eikö niitä tule kaikille? No, oli aika monta heikkoa hetkeä. Mutta eikö tärkeintä ole, että nousee taas pystyyn kaaduttuaan rähmälleen?
Kotiin tultuani marssin oikopäätä jääkaapin ovelle, jossa on edelleen seitsemän kilon haastelista. Haastoin itseni hoitamaan kuntoon työhommat, sukuriidat ja ulkonäön – mutta ennen kaikkea rakkauselämän! Ja nyt se tehdään!
Punaisella tussilla viivaan nelinkertaisesti yli Vellun nimen, niin ettei sitä enää erota tuhrujen alta. Tilalle kirjoitan kissankokoisin kirjaimin: UUSI RAKKAUS.
Soronoo, Vellu!
Samalla syöksähdän tietokoneelle ja kirjoitan deittisivuston Kidelle lyhyen viestin.
Olipa railakas polttariviikonloppu... En ehtinyt viestittää, kun revittiin joka puolelle. Sori! Menevän naisen on tehtävä, mitä menevän naisen on tehtävä! Mutta ensi viikonloppuna ehkä olen yksin sun?
Suihkun ja synkän aamuteekupillisen aikana ehdin piristyä. Listaan itselleni hyviä asioita tulevalla viikolla: Edessä on viimeinen työviikko ennen lomaa. Paperipino on aika pieni. Deitti-Kiden kanssa on asiat kesken ja ehkä illanviettoa viikonloppuna. Ja... myönnetään... työpaikan Samuakin on taas mukava katsella sen treffikatastrofin jälkeen. Eiköhän se tästä?
Työmatkalla tuuli pyyhkii paljaita sääriä lämpimin henkäyksin. Mahanpohjassa kutittaa lupaavasti. Kaikki on tosi jees, eikö!
Toimiston ala-aulassa en tosin voi enää valehdella itselleni, sillä satun astumaan sisään samaan aikaan Terhin kanssa. Hänen kesäkengissään on kovat korot, jotka kopsahtelevat hissin lattiaan.
– Huomenta, minä nikottelen ja yritän hymyillä. Suupielet tuntuvat jäykiltä.
Terhi vilkaisee minuun laiskanpuoleisesti.
– Huomenta, hän virkkoo kuin tekisi suurenkin palveluksen.
Hiki alkaa kihota kainaloihin. Paperipino on ehkä pieni ja lomakin aivan nurkalla, mutta elämäni tärkein ihmissuhde on kuralla. Paras ystäväni ei puhu minulle.
Hän on tuossa vieressäni, hengittää samaa ilmaa, mutta jokainen henkäys tuntuu puristavan minua pienemmäksi ja pienemmäksi. Huomaan yhtäkkiä hyvin selkeästi Terhin olevan puoli päätä minua pidempi. Onko hän ollut aina noin pitkä, kaikkien näiden vuosien ajan?
Kuuden kerroksen hissimatkan ollessa lopuillaan minä tuijotan teräksistä seinää ja kuuntelen hiljaisuutta. On pakko rikkoa se jollain. Sano jotain!
– Aika nätti ilma, saan soperretuksi, kun hissi jysähtää meidän kerrokseemme.
Terhi pureskelee huuliaan.
– Ihan paska, hän sanoo ovien avautuessa hitaasti kuin rautaesirippu. – Ihan läpipaska.
Ennen kuin ehdin kommentoida, Terhi on jo kopistellut matkoihinsa. Minusta tuntuu siltä kuin olisin mätä sisältä, rinnastani pahentunut.
– Onko kaikki ok?
Kysymys tulee lähimmästä pöydästä, jonka takana Samu istuu piintyneenä osana toimistoa, kuin kärpäsenä katossa.
Pakotan kankeat suupielet kaartumaan ylössuin.
– Totta kai, yritän heläyttää huolettomalla äänellä. Kuulostaa kai lähinnä raakunnalta. – Tosi hyvin!
Samun silmissä välähtää jotain erikoista. Huolta? Minustako? Välittääkö hän sittenkin?
Iltapäivään mennessä mikään ei ole muuttunut. Deitti-Kideltä ei ole tullut vastausta. Kun menen Terhin ohi, hän katsoo aina vastakkaiseen suuntaan. Samukin kyräilee kulmiensa takaa.
Minä yritän olla ajattelematta Deitti-Kideä ja katsomatta Terhiä, saati Samua. Mutta... pieni kumpuileva tunne sikiää mahanpohjassa aina huomatessani Samun tarkkailevan tilanteita. Poissa on alkukesän alentuva flirttailu – jep, myönnän, että siinä oli alentuva tuntu. Samu tiesi olevansa vallankahvassa ja heitteli suloisia sanojaan minulle niin kuin armopaloja nälkiintyneelle. Ja minähän hotkin jokaisen suuhuni täyttääkseni typötyhjän vatsani, joka kaipasi rakkautta niin paljon, ettei erottanut sitä kilteistä huomionosoituksista.
Mutta nyt jokin on toisin.
– Mitäs tänään illalla ohjelmassa? Samu kysäisee vaivihkaa kopiokoneen luona.
Katsahdan hänen olemustaan armelias säihke silmissäni. Hän näyttää luimukorvaiselta koiralta. Selkä on aavistuksen köyryssä, kädet anteeksipyytävästi sivulla.
– Saa nähdä, kommentoin välinpitämättömästi.
Samu avaa suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta minä nostan pääni pystyyn ja ehdin ensin: – Älä sitten unohda sitä viikkoraporttia, se on jo myöhässä.
Samu painaa huulensa yhteen ja nyökkää nöyränä.
Minä piilotan voitonriemuni. Tältäkö se tuntuu? Määräysvalta, voima, itsevarmuus?
Marssin kopiokoneelta kohti omaa huonettani rinta rottingilla. Jokaisella askeleella tunnen täyttyväni jollain salaperäisellä voimalla, jota voi kummuta vain naiseen, joka ennen salli tulla tallotuksi. Aurinko helottaa suoraan kasvoilleni, ja minä ihan tosissani uskon sen korostavan poskipäitä eikä silmäpusseja.
Sähköpostilaatikossa odottaa uusi viesti. Se on deitti-Kideltä.
Mahaa kiristää. Lanteita kuumottaa. Silmät siristyvät.
No, sori nyt. Katosit johonkin koko saakutin viikonlopuksi etkä totta puhuen vaikuttanut kovin kiinnostuneelta. Mä etsin sitten uutta seuraa. Sori... että katotaan ehkä sit joskus tulevaisuudessa, jos tämä hoito ei pelitä.
Tuijotan ruutua niin kuin se olisi lyönyt minulta ilmat pihalle.
Jahas. Ahneelle sontainen loppu ja nuolaisut ennen tipahdusta!
Seuraavina päivinä aurinko ei enää paista. Samulla on pää näytössä, eikä deittisivustolta tule enää uusia vastauksia. Terhi oli oikeassa – kaikki on ihan syvältä.
Terhi itsekin jatkaa valitsemallaan tiellä: suu on supussa ja katse kohti kattoa. Joka päivä hänen elkeensä käyvät kopeammiksi, vihansa kiteytyy kouriintuntuvammaksi ja vaikeammaksi väistellä.
Tapaamme toisemme vain palavereissa, joissa minä yritän epätoivoisesti päästä takaisin Terhin suosioon. Sipsuttelen hänen ympärillään ja pidän huolta, että kysyn Terhiltä täsmällisen mielipiteen jokaiseen asiaan.
Ja aina hänen puhuessaan mietin, mitkä sanat voisivat palauttaa meidän ystävyytemme ennalleen.
Olin ajattelematon. Tiedän, etten voi pyyhkiä tekemääni pois, mutta...
Niin, mitä sitten? Miten ne lauseet jatkuvat? Sitä mietin jokaisen kokouksen päätteeksi ja iltapäivällä, kun Terhi pakkaa laukkunsa ja lähtee kotiin.
Iltalenkillä ehkä keksin lauseille jatkon ja kirjoitan sen tekstiviestiin – ja pyyhin pois. Tirautan pari kyyneltä. Katselen kaapinovia ja pohdin, löytyisikö niistä tonkimalla edes yksi terveysvimmalta säästynyt suklaapisara, domino tai digestiivi.
Katselen taas puhelintani, pyörittelen sormea Terhin nimen kohdalla. Kirjoitan taas: On niin kurjaa olla riidoissa.
Sitten pyyhin kirjaimet pois. Sanat tuntuvat yhtaikaa liialta ja liian vähältä. Välillä jo alan suuttuakin, sillä kyse on kuitenkin vain yksistä polttareista, ja vain kahden viikon mittaisesta esimiehen sijaisuudesta. Miten Terhi kehtaakin vihoitella näistä asioista elämänikuiselle ystävälleen?
Ja pian taas kurkkua kuristaa ja hävettää. Millainen ystävä minä oikein olen?
Miten käy häiden? Tulenko minä niihin? Olenko vielä kaaso?
Torstai-iltana pyörittelen taas kännykkää sormissani ja katselen Terhin nimen digitaalisia kirjaimia. Valitsen sopivia pyöreitä kirjaimia toistensa perään, enkä taaskaan saa mitään aikaiseksi.
Yhtäkkiä puhelin pärähtääkin soimaan. Katson ruutua melkein kauhuissani. Terhikö? Samuko? Vai Vellu? Muut ihmiset tuntuvat kadonneen maailmasta kokonaan, enkä oikein ole ymmärtää ruudussa lukevaa nimeä: Minna. Vai niin!
Kahden pienen lapsen äiti soittaa torstai-iltana ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta sinkkupikkusiskolleen, jolle tällä ei ikinä muulloin ole aikaa. Haistan palaneen käryn aina heidän kivitaloja vilisevältä asuntoalueeltaan asti, vaikka sinne onkin puolen kaupungin matka.
Vastaan silti kohtalaisen heleästi.
– Ellu. Moi!
– No minä tässä, Minna sirkuttaa korkealla äänellä niin kuin pikkulintu, joka piilottelee mustaa pyrstöään. – Mitäs sulle kuuluu?
Kelaan nopeasti päässäni viimeisen viikon tapahtumia: yö Vellun luona (hyi!), deitti-Kiden pakit, Samun kanssa vaihdetut silmäykset (nam!), pitkät ja turhat iltalenkit (paino ei nimittäin ole pudonnut grammaakaan) sekä tietysti vihamielisyyden välttely Terhin kanssa.
– Kaikenlaista... änkytän Minnalle pähkinänkuoreen puserrettuna versiona. – Aika kova viikko on ollut.
Mieleen häivähtää lempeä tunne siitä, miten mukavaa olisikin, jos voisin todella kertoa Minnalle elämäni tapahtumista. Meillä oli sellaista vain muutama vuosi, mutta toinen elinikä sitten. Kaipaako Minna sitä? Kuoharilasillisia ihan vaan keskiviikon vuoksi ja kotitekoisia manikyyreja hänen keskustakaksiossaan. Kaipaako hän kikattelua kerrossängyssä mökillä,salaisuuspussia leikkimökissä, yhteistä päiväkirjaa 90210-tyynyn alla?
Hetken mietin, voisiko Minnasta tulla minulle vielä joskus uusi Terhi. Ja sitten...
– No kuule, niin on täälläkin! Minna pamauttaa äänellä, josta lujuus pusertuu läpi pehmeän pinnan. – Töitä on kuule korviin asti, ja toi vauva vaan valvottaa kaikki yöt...
Minna suoltaa muutamia yhtä yhdentekeviä sanoja, ja minä annan niiden valua korvistani sisään. Työ, mies, perhe, yritys, kivitalo, sisustusliike. Kaikki nämä sanat lausutaan äänensävyllä, joka merkitsee, että ethän sinä näistä mitään ymmärrä.
Niinpä. Enhän minä mitenkään voi tietää, miten vaikeaa oikea elämä voi olla.
Odottelenkin vain loppukaneettia. Tiedän sen olevan tulossa, kun Minnan ääni alkaa yllättäen keventyä, kaartua somille mutkille ja kiemuroille.
– Mutta hei, mulla oli kyllä asiaakin, Minna sanoo viestittäen, ettei hän nyt mitenkään turhan päiten ehtisi soittaakaan.
–Meillä olis lauantaina yhden kaverin nelikymppiset, niin että voisitko sä tulla illalla vahtimaan lapsia?
Minnan lopettaessa lauseensa huomaan kokovartalopeilistä virnistävän naisen. Se olen minä. Ehkä ensimmäinen hymy koko viikolla? Ja vain siksi, että arvasin melkein sanasta sanaan, mitä siskoni minusta haluaa.
– En minä oikein tiedä, vastaan jokaista äännettä venyttäen. Teen sen tahtomattani, mutta tajuan nauttivani Minnassa herättämästäni hämmästyksestä. – Kun mulla on oikeasti ollut aika rankka viikko.
– Ai, Minna kommentoi lyhyesti ja jäyhästi. – Miten niin?
Minnan äänessä häivähtää juuri sen verran mielenkiintoa, että tartun hänen heittämäänsä pelastusrenkaaseen.
– Mä tein yhden ihan hirveän virheen, tai oikeastaan kaksi, yhden...
Mietin hetken, voisinko paljastaa Vellun nimen. Minna ei koskaan pitänyt Vellusta enkä ikinä saisi hetken rauhaa, jos sanoisin meidän sovitelleen taas sarviamme toisiinsa. Niinpä jatkan:
– … yhden miehen kanssa, niin ja toisenkin, ja sitten Terhin kanssa meillä on...
Minna huokaisee sietämättömän kovalla äänellä.
– Hei ihan oikeesti, mun on nyt pakko mennä, hän sanoo. Taustalta kuuluu kolahduksia kuin vahvistukseksi Minnan sanoille. – Jos sullakaan ei ole aikaa mun lapsille, niin eipä mullakaan ole sun...
Sitten puhelu katkeaa, enkä minä saa tietää, mikä sana Minnan suusta karkasi viimeisenä.
Muutaman minuutin kuluttua puhelin soi uudelleen. Nyt se on äiti.
– Etkö sinä nyt muka millään ehdi siskoa edes auttamaan, hän huudahtaa ensi töikseen. – Niin kun me olemme sinun tukenasi olleet!
Puraisen kieltäni vahingossa. Minun tukenani? Kerrottuani minun ja Vellun erosta äiti soitti itkien Vellun äidille ja harmitteli, kun se meidän Elina nyt on tuollainen. Työpaikan menetettyäni Minna huomautti, että sähän oletkin aina yrittänyt mennä siitä, missä aita on matalin.
Terhi minun tukenani oli. Hän vei minut kantikseemme, työnsi tuopin käteen ja ilmoitti, että tästä lähdet vasta, kun on hyvä mieli. Hän ei arvostellut eikä arvaillut vaan avasi sylinsä, johon minä sain syöksyä.
Kuuntelen hetken äidin porinaa, joka tyypilliseen tapaansa vain kiihtyy kiihtymistään. Sitten sanon: – Kuule, pakko mennä! Soitellaan myöhemmin!
Painan punaista luurin kuvaa ja hengitän syvään. Tunnen oloni aivan toiseksi naiseksi: uudeksi Elluksi, joka aikoo huomenna
selvittää välinsä parhaan ystävänsä kanssa. Ihan takuulla!
Tik tok. Ensin se on 10:15, sitten 11:27, 12:02 ja nyt jo pian yksi.
On viimeinen työpäivä ennen lomia, enkä vieläkään ole saanut puhuttua Terhin kanssa.
Hän on vielä omalla työpisteellään ja minä omallani tässä oven takana, mutta en vain ole ehtinyt. Kammoamani paperipino oli jotenkin viikon aikana ehtinyt kasvaa, ja olen käynyt läpi niin sitä, sähköpostilaatikkoa kuin automaattisia vikalistauksiakin ennen lomalle lähtöä.
Klikkaan taas auki uuden vikaraportin. Erään asiakkaan henkilötietojärjestelmän osassa 4 on vika kohdassa 7. Vika näkyy vain tietyntyyppisille käyttäjille: ikäluokkaan 45–49 sijoittuvalle naishenkilölle, jolla on neljä lasta.
Pohdin, voisinko lykätä vikakorjausta yli lomien. Kuinka suurella todennäköisyydellä järjestelmää käyttää juuri tuollainen nainen? Jos nimittäin käyttää, hänen kaikki tietonsa häviävät järjestelmästä sillä sekunnilla, kun hän ilmoittaa lapsilukunsa.
Ja sitten hän ottaa puhelimen käteensä ja soittaa meille kiukkuisen puhelun.
Huokaan. Onhan vika korjattava. Kyse on varmasti jostain pilkkuvirheestä jossain kohdassa koodia.
Niinpä kirjoitan taas uuden korjauspyynnön toimiston yleisosoitteeseen, josta työpyynnön saa korjata ensimmäinen ehtiväinen. Viesti ehtii tuskin lähteä, kun jo tulee kuittaus käyttäjältä Samu Ahola: Mä hoidan sun pulman. Ei hätää.
Kurtistan kulmiani. Mitä se oli tarkoittavinaan?
Samassa puhelin soi. En tunnista numeroa.
– Iltapäivää, kuuluu toisesta päästä pelottavan pirteällä äänellä. – Täältä kartanolta soittelen!
Valpastun. Laanisen kartano on se valkea pitkänomainen rakennus kukkaistutusten keskellä, jossa Terhin häät pidetään. Ajatus kartanosta tuntuu vieraalta, kuin ne omat vanhat vaatteet, jotka löysin kaapin perältä laihdutusprojektin alussa: omia, tuttuja, mutta nykypäivässä jotenkin uusia. En ole ajatellut kartanoa pitkään aikaan.
– Hei, vastaan puhelimeen kankeasti ja jään odottamaan jatkoa.
– Minä soitin niistä istumajärjestyksistä, pirteä ääni jatkaa. – Että pannaanko iso pöytä vai niitä pienempiä? Ollaan tässä sommiteltu, ja kyllä se iso pöytä vain onnistuu, jos tahdotte!
Aivot kelaavat suristen pari viikkoa taaksepäin. Taannoisessa kutsujen askartelupalaverissa me saimme päähämme soittaa kartanolle ja kysyä, voisiko koko hääväki istua pienten pöytäkuntien sijaan yhdessä jättimäisessä pöydässä, joka kiemurtelisi juhlatilassa. Se tuntui ihanan yhteisölliseltä ja tuoreelta idealta.
Huomaan nielaisevani. Häihin on enää kaksi viikkoa aikaa! Enkä minä ole puhunut Terhin kanssa aikoihin muuta kuin murahduksia ja p-alkuisia sanoja.
– Kuule, sanon pirtsakalle tytölle langanpäässä. – Sopiiko, jos soitan vielä tänä iltapäivänä ja varmistan?
– Totta kai se sopii!
Nyt tai ei koskaan.
Ovi narahtaa varoittavasti työntäessäni sitä auki. Korvat vihlovat äkillistä huumaavaa hiljaisuutta ennen myrskyä.
Ovenraosta avautuu näkymä toimistoon, jossa Terhi istuu työpisteellään ehkä hieman veltompana kuin odotin. Avotoimiston puolella rullatuolin pyörät nirskahtelevat muovilattiaa vasten. Minun sydämeni sykkii rinnassa hätääntyneenä. Selvitän kurkkuani varovasti ja vakuutan itselleni, että pystyn siihen kyllä.
– Terhi, minä sanon ovelta.
Ääneni on hiljaisempi kuin odotin.
Terhi säpsähtää ajatuksistaan hereille, kohentaa olkapäitään ja kääntyy puoleeni.
– Tulisitko hetkeksi tänne? minä jatkan. Yritän näyttää samalta kuin aina ennenkin, mutta varmasti kasvojeni lihakset värisevät jännityksestä. En ole koskaan tehnyt mitään tällaista. Ja tarkoitan, etten ole koskaan suututtanut Terhiä – enkä koskaan ole joutunut sovittelemaan hänen kanssaan.
No, joskus pms-aikaan Terhi on kiukustunut jostain pikkuasiasta ja häipynyt kengänkannat vilkkuen, mutta hän on aina soittanut itse viimeistään tunnin kuluttua ja pyytänyt anteeksi kiehahtamistaan.
Nyt on toisin. Terhi näyttää edelleen mustanpuhuvalta. Hän tulee kyllä huoneeseen mutta kietoo kätensä puuskaan ja nostaa leukansa pystyyn heti, kun suljen oven hänen takanaan.
– No? Terhin ääni on kova ja malttamaton.
Tajuan yhtäkkiä, etten tiedä yhtään, mitä sanoa. En miettinyt tätä ollenkaan, en tehnyt mitään suunnitelmaa, eikä minulla ole valmiita repliikkejä.
Kun riitelin Vellun kanssa, valmistelin sovinnon aina hyvin. Tiesin täsmälleen, mistä häntä syytin ja mitä häneltä odotin, jotta voisimme sopia. Mutta... vika oli silloin aina hänessä. Tiesin sen hyvin.
Enkä totta puhuen silloin oikein välittänyt siitä, mitä tapahtuisi. En välittänyt siitä, että Vellu saattaisi lähteä ja minun avioliittoni saattaisi loppua.
Nyt välitän. Yhtäkkiä sen tajuan: ystävyys Terhin kanssa todella on elämäni tärkein ihmissuhde. Vellu oli ohikiitävä purjehdus jollain villillä merellä, jolle en aio palata, ja sellaisia tulevat olemaan muutkin miessuhteet. Mutta Terhiä minä en halua menettää.
Ja niin se vain purkautuu ulos.
– Meidän on selvitettävä nyt meidän välit, sanon niin nopeasti, että sanat kaatuilevat toisiaan päin. – Minä en kestä tätä enää. Olen tosi pahoillani, että mokasin ne polttarit. Se oli hirveää, mutta en tarkoittanut sitä! Anteeksi polttareista ja siitä, että sain tämän ylennyksen. Muttei tämä ole mikään oikea ylennys vaan väliaikainen – ja sitä paitsi tämä on helvettiä, koko ajan töitä! Ja sitä paitsi minä paisun niin kuin pullataikina, oon lihonut takaisin kaikki neljä kiloa, vaikken ehdi edes syödä! Ja sitten sinä et edes puhu minulle! Mä rakastan sinua, anna anteeksi, haluan taas olla sun ystävä!
Polveni ovat käyneet veteliksi, mahanpohjassa kiertää ja kädet vispaavat ilmassa kuin hyrrät. Minä olen antanut kaikkeni.
Ja Terhi – voi, Terhi...
Hänen kasvonsa ovat yhä mustat. Itse asiassa vähän harmaat. Ja yhtäkkiä suupielet valahtavat alaspäin, kun Terhi purskahtaa itkuun ja kyynelet alkavat tippua hänen luomiensa välistä noroina kuin keväiset vesipisarat.
– Ei sun tarvitse pyytää anteeksi vaan minun, Terhi puuskahtaa.
– Mä olen purkanut suhun aivan kaiken. Et sinä ole tehnyt väärin – ne polttaritkin oli tosi hienot...
Terhi seisoo keskellä lainatoimistoani ulisten kuin pikkutyttö, polkien jalkaa ja ravistellen päätään. Ja minä istun häkeltyneenä pöydänkulmalla.
– Tämä johtuu Mikosta, Terhi sanoo yhtäkkiä leuka vapisten. – Se on ollut sen omista polttareista lähtien tosi outo.
Kurtistan kulmiani. Mikko? Terhin sulhanen? Mikolla oli tosiaan polttarit viikkoa ennen Terhiä. Terhi pyysi minua istumaan iltaa, mutta kieltäydyin. Menin Minnan tytön ristiäisiin. Ja tosiaan – silloinhan Terhistä tulikin outo, juuri sinä maanantaina töihin palattuani.
– Millä lailla outo? minä kysyn jokaista sanankäännettä varoen. Terhin kasvot vääntyvät uuteen purkaukseen. – Se ei halua mennä enää sänkyyn mun kanssa, Terhi vollottaa ja rutistaa käsiään. – Eikä se suostu olemaan alasti mun kanssa. Se on alkanut käyttää kalsareitakin nukkuessa, ettei vaan vahingossakaan tapahdu mitään!
Huomaan silmieni laajenevan reunoiltaan. Mitä ihmettä?
– Sillä on varmasti joku toinen nainen, Terhi ulahtaa. – Tai se on pannut jotain stripparia niissä polttareissa!
Ajatuksia risteilee päässäni kuin suurkaupungin pahimmassa ruuhkassa. Mikko? Pettänyt? Terhiä?
Ei se voi olla totta. Mikko on ihan oikeasti maailman suloisin mies. Mikko kuiskuttelee Terhin korvaan rakastuneena ja muistaa aina tämän syntymäpäivät, nimipäivät, vuosijuhlat. Mikko järjestää Terhille parin kuukauden välein yllätysillallisia, risteilyjä, hierontailtoja.
En ole koskaan nähnyt Mikon edes vilkaisevan ketään muuta. Voiko muka sellainenkin uskollisuus olla niin katoavaista?
Terhi nyyhkii edelleen keskellä työhuonettani. Hänen kova kuorensa on säpäleinä lattialla, ja niin minä näen taas vanhan rakkaan ystäväni kuoren alla. Hiivin kiertämään käteni Terhin ympärille, eikä hän sitä estä vaan vavahtelee sylissäni – niin kuin minä silloin, kun panin oman elämäni uusiksi.
Hetken ajan tunnen valtavaa huojennusta. Minä olen saanut Terhin takaisin. Sitten taas huolestun. Mikko muka pettänyt?
Huomaan aivojeni alkavan raksuttaa. Mitä tämä tarkoittaa: onko häät peruttu? Onkohan Terhi kysynyt Mikolta asiasta?
Juuri silloin – tietysti – puhelin pirahtaa. Eikä se ole minun oma tyhjänpäiväinen kännykkäni, johon soittavat lähinnä äiti ja Vellu, vaan esimiehen lankalinja, jolle toimitetaan vain Erittäin Tärkeitä Puheluja.
Katson puhelinta vaikeana. Terhi irrottaa otteensa.
– Vastaa vaan, hän sanoo. – Pakkohan sun on, kun olet pomo.
Hän hymyilee vaikeasti vinoa hymyä ja pyyhkii silmiään. Vilpittömältä Terhi kuitenkin näyttää.
– Mulla on ehdotus, sanon nopeasti. Puhelimen pirahdukset käyvät aina vain vaativammiksi. – Lähde sinä nyt kotiin. Olet tehnyt ihan tarpeeksi töitä tälle viikolle. Mä teen omat hommani loppuun ja mennään sitten suoraan kantikseen. Puhutaan tästä ja mietitään mitä tehdään jatkossa. Eikö?
Terhi nyökkää hitaasti. Minun tekisi mieli taputtaa häntä poskelle kannustavasti ja sanoa: kyllä se vielä tästä. Kyllä asiat vielä lutviutuvat.
En tosin ole ollenkaan varma, uskonko siihen itse, mutta ainakin meillä on taas toisemme.
Sopu Terhin kanssa saa tuulta siipieni alle: suorastaan lennän vikalistan läpi kohta kohdalta. Delegoin eteenpäin ne tehtävät, jotka vielä voin – niille onnettomille, joiden loma alkaa vasta heinäkuussa, hah! Jäljelle jäävät korjaan itse kuin vettä vain. Ihmettelen itsekin, miten päähäni voi mahtua niin paljon tietoutta järjestelmän toiminnasta. Tajuan entistä selvemmin, kuinka hukkaan kaikki osaamiseni on mennyt viimeisen vuoden aikana, kun olen pyöritellyt peukaloita kahvinkeittohommien kanssa.
Lupaan itselleni, että en tule sietämään sitä enää syksyllä. Haluan haasteita. Juuri tätä!
Vaikka minä olen lennossa, kello raksuttaa eteenpäin. Yksi kerrallaan työkaverit käyvät kurkkaamassa ovesta sisään.
– Mä lähden nyt, sanoo ensimmäinen. – Hyviä lomia!
– Älä ota liikaa aurinkoa, sanoo toinen.
– Nähdään elokuussa! huikkaa kolmas.
Minä vastaan heille kaikille aurinkoisella mutta ohikiitävällä hymyllä. Sitten painan pääni takaisin näytön ja näppäimistön ääreen.
Kello 18.13 totean, että sähköpostilaatikkoni on tosiaankin tyhjä eikä vikalistalla ole enää mitään korjattavaa. Työpöydän paperipino on pienempi kuin aloittaessani sijaisuuden. Ei ole mitään tehtävää enää.
Paitsi pari pikkujuttua, kuten hääjärjestelyt. Jos niitä häitä siis ylipäänsä pidetään.
Nousen pöydän äärestä ja kirjoitan Terhille tekstiviestin, jossa ilmoitan olevani valmis ja pian matkalla kantikseen. Jäsenet ovat notkeat, vaikka olenkin jököttänyt koko iltapäivän samassa asennossa pöydän ääressä. Ne haistavat ihanan Suomen kesän, joka on nyt aivan käsillä. Avotoimiston puolella totean, etten olekaan yksin.
Samu.
Pörrötukkainen Samu on tekemässä lähtöä aivan kuten minäkin. Hänen olkapäänsä keinuvat lähtevien liikkeiden tahdissa, suupielet pyöristyvät ylös ja alas. Minä katselen Samun koko olemusta ja huomaan mahanpohjassa kurnivan nälän. Deitti-Kide on mennyttä, Vellu on taaksejäänyttä elämää – mutta minulla on kamala nälkä!
Kolautan oven perässäni kiinni. Samu hätkähtää.
– Sinäkin olit vielä täällä, sanon vapautuneesti. – Mutta nyt lomalle!
Samu näyttää surkealta.
– Mun loma alkaa vasta ensi viikolla, Samu mutisee. – Tai työ oikeastaan loppuu silloin.
Nipistän suuni kiinni. Tiedän sen varsin hyvin, sillä juuri sen takia Samu halusi, että olisin hankkinut hänelle jatkohommia Minnan yrityksessä.
– No! sanon iloisesti ja virnistän paljastavasti. – Ehkä me vielä joskus tavataan. Hyviä jatkoja!
Saapastelen Samun ohi hissille. Hän näyttää hiukan hölmistyneeltä, ja minä suorastaan paisun voitonriemusta. Siitäs sait!
Hissin tulo vain kestää iäisyyden, minä aikana Samu ehtii ilmestyä vierelleni.
– Millaisia lomasuunnitelmia sulla on? Samu kysyy kirkkaalla äänellä, juuri niin nuorella kuin hän on.
Päätän armeliaasti suostua keskustelemaan vielä hänen kanssaan.
– Ei mitään ihmeellistä, minä vastaan. – Kesäjuttuja. Häitä ja sen sellasta.
Huomaan Samun katsovan minua typertyneenä. – Häitä...
– Ei mun omia, vastaan hieman liian nopeasti.
Hissi tultua me sulloudumme sisään. Aivan liian lähekkäin. Aivan liian lähekkäin!
Yritän hillitä ajatuksiani, mutta kysymyksiä nousee silti mieleeni: Mitä sitten, jos hän on nuori? Mitä sitten, jos hän halusi vain hyötyä suhteistani Minnaan? Enkö minä voisin vain haluta hyötyä hänen suhteistaan... minuun?
Lähes tunnen Samun käsivarren ihon. Kuulen hänen hengityksensä. Haistan Samun oman tuoksun sekoittuvan hänen käyttämäänsä partaveteen.
Hän vetää minua luokseen kuin magneetti. Olen lähempänä, lähempänä ja lähempänä.
Sitten vilkaisen häntä ja hän samaan aikaan minua. Enkä enää käännykään pois vaan yhtäkkiä suljen silmäni ja tunnen, miten huuleni painuvat kiinni Samun huuliin. Hän maistuu makealta kuin suomalainen kesä.
Kommentoi 0
