Shutterstock
Perjantain välipunnitus: 74 kiloa. Ei siis grammaakaan alle, vaikka olen pudottanut elämästäni raskaan sarjan ääliön. Olisin halunnut laihtua vielä kilon ennen viikonlopun ristiäisiä. Siskoni Minna sai toisen lapsensa kuusi viikkoa sitten, mutta hän on takuulla jo norja kuin pajunvitsa. Minna on vartaloltaan tullut hoikkaan äitiimme, minä taas isän paksunpuoleisiin sisaruksiin.
Huokaisten lämmitän kupillisen vihreää teetä. Jospa tee poistaisi vaikka kilon nestettä?
Työpaikalla perjantai etenee tavallisen lupsakasti. Muiden työpöytien äärellä kohisevat kynät ja rapisevat näppäimistöt, mutta minä olen taas vailla tekemistä. Vilkuilen avotoimistossa ympärilleni ja mietin, voisiko joku noista kasvoista olla minun kohtaloni.
Yksi uuden elämän haasteistani on selvä: uusi rakkaus.
Olen katsellut usein noita sanoja haastepaperissa jääkaappini ovessa ja todennut tavoitteen olevan helpommin sanottu kuin tehty. Mistä sellaisia uusia rakkauksia löytää?
Vellun minä tapasin opiskeluaikana kaverin illanistujaisissa, joissa oli sopivasti naposteltavaa, hyvää juomaa ja pehmeä sohva. Huumorintajuiselta ja rennolta vaikuttanut tyyppi uppoutui viereeni sohvaan ja alkoi jutella.
Jossain vaiheessa huomasimme kaikkien muiden lähteneen baariin jatkamaan iltaa. Nauroimme kuin olisimme tunteneet koko ikämme...
Oi ei. Näistä muisteluista ei hyvä seuraa.
Silti aivot jatkavat askartelemistaan samojen asioiden parissa: mistä minä sen oikean löydän?
Samassa huomaan sormieni kirjoittavan jotain internet-selaimen osoiteriville. Kirjain kerrallaan Google-hakuun tulostuu sana: sinkku.
Hups vaan, enterin painallus – ja minulla onkin vaihtoehtoja.
Päädyn painamaan linkkiä, joka väittää aloittavansa rakkaustarinani pienellä vaivannäöllä. Eteen avautuu sivu, jolle pitää luoda deittiprofiili.
Deittiprofiili! Sama kuin pukisin päähäni otsapannan, jossa lukee kirkuvin kirjaimin: HALUAN MIEHEN.
Mutta... ei se pelaa, joka otsapantoja pelkää, vai?
Palvelu haluaa tietää minusta kaikenlaista. Kerron olevani nainen, 31-vuotias, horoskoopiltani oinas. Kerron asuinkaupunkini, harrastukseni, silmien ja hiusten värin sekä pituuden.
Painoa deittisivusto ei rohkene kysyä, mutta vartalotyyppiä se utelee. Vaihtoehtona olisi myös, että en tahdo vastata, mutta arvaan kyllä mitä se oikeasti tarkoittaa... Päädyn poimimaan useista vaihtoehdoista pulskan.
Sivusto kysyy myös koulutusta ja työnkuvaa. Niitä kohtia katselen pitkään ja lopulta tunnustan totuuden. Olen alempi toimihenkilö rutiininomaisessa kahdeksasta neljään -työssä. En ole oikein tyytyväinen palkkaani saati työnkuvaani. Ei sille mitään mahda.
Huokaan ja siirryn eteenpäin.
Lempielokuvakseni ilmoitan Erin Brockovichin ja suosikkikirjakseni Puhdistuksen. En tosin ole lukenut siitä kuin vähän alusta joululomalla, mutta kirja kuulostaa hienolta. Televisiosta kerron seuraavani uutisia ja ajankohtaisohjelmia. Salkkarit ei tunnu jotenkin sopivalta.
Saavun vapaan sanan osioon, kun olkaani koputetaan.
– Heeei, onko tuo se mitä luulen? Terhi kiljahtaa riemukkaasti ja työntää minut pois tieltä. – On se! Oot vihdoinkin alkanut kaupitella itseäsi!
Kämmeneni hikoavat ja kaula kuristuu kasaan, kun Terhi alkaa lukea vastauksiani. Tuntuu siltä kuin hän näkisi minut kaventavissa alusvaatteissa, yhtä paljastetulta ja häpeälliseltä.
Terhin silmät vilistävät riveillä. Yhtäkkiä niihin ilmaantuu tyrmistynyt katse.
– Mitä ihmettä tämä on? Terhi kysyy napakalla äänellä. – Miksi sinä väität olevasi pulska? Sähän olet ihan normaali.
– Yritin vaan olla rehellinen, minä mutisen.
Terhi katsahtaa minuun hellästi.
– Voi Ellu. Näissä pitää aina vähän kaunistella, niin kuin työhakemuksissakin. Älä pyytele anteeksi! Et sinä esimerkiksi voi sanoa, että olet lyhyt, vaan sanot pitävästi itsestäänselvyytenä, että mies on sinua pidempi.
Terhi valtaa minulta rullatuolin ja alkaa muokata ilmoituksen olennaisia osia. Minä seison hieman nolona vieressä ja mietin, mitä tästä vielä tulee.
Onhan Terhi myynnin ammattilainen, mutta onko hän koskaan käyttänyt deitti-ilmoituksia? Tunteeko hän sinkkupelin sääntöjä sen paremmin kuin minäkään? Muistaakseni minä ja Terhi tapailimme miehiä lähinnä hupimielellä, eikä kummallakaan ollut tarvetta etsiä itselleen rakkautta, ennen kuin se sitten kosahti eteen.
No, viisi vuotta vanhempana tuntuu vähän toisenlaiselta. Haluaisin kellahtaa jonkun viereen iltaisin, silitellä toisen kylkeä television ääressä ja reippailla sunnuntailenkin jonkun seurana – tosin en tietenkään liian urheilullisen tyypin kanssa.
Haluaisin jakaa elämäni jonkun kanssa, kun Terhi kerran on jo varattu.
Tulen ajatelleeksi, että voisin kysyä neuvoja siskoltani. Vielä kaksi vuotta sitten, ennen avioliittoa, lapsia ja unelmataloa, Minna oli deittailun asiantuntija. Hän arvioi miehet oitis ensitapaamisella ja ilmoitti suorasanaisesti, mitä ajatteli suhteen tulevaisuudesta.
Minna tiesi täsmälleen mitä haluaa – liikunnallisen, hyvin koulutetun, hyvin toimeentulevan miehen, joka ei juo eikä pelaa. En ihmettelisi, vaikka Minna olisi käyttänyt deittipalveluja, niin hyvin hän tiesi haluamansa.
– 185 senttiä eikä yhtään vähempää, mieluiten tummahiuksinen, Minna papatti. – Silmälaseilla ei väliä, mutta hyvät kengät pitää olla!
Minä naureskelin mutta salaa mietin, täyttäisikö Vellu omia vaatimuksiani, jos niitä alkaisin listata.
Havahdun ajatuksistani Terhin ääneen: – Mitä sinä haluat mieheltä? Sitäkin tässä kysytään.
Kursori vilkkuu ruudulla vastauksia odottaen.
– En paljon mitään, sanon ihan rehellisesti. – Että se on ihana ja rakastaa minua.
Terhi mutristaa suutaan.
– Kyllä mä tähän jotain muutakin laitan.
Näppäimistö jatkaa rapisemistaan. Vakoilen Terhin olan yli vaatimuksiani: fiksu, avoin, sydämellinen ja valmis sitoutumaan. No, kyllä minulle sellainen kelpaa.
Sitten olan takaa tulee taas uusi yllätys.
– Anteeksi, sanoo arasti ääni 30 senttiä takaraivoni yläpuolelta.
– Mulla olis taas yksi kys... Hei, mitä te oikein teette?
Samu. Ihana harjoittelijapoika. Ei, ei ja ei!
– Minä voin tulla sun koneelle katsomaan! kiljahdan ja työnnän Samua pois koneen ääreltä. Hän tuntuu lämpimältä. Tuoksuu joltain kesäiseltä, kuin nurmelta jalanpohjissa.
– Oliko se joku peli? Samu kysyy hieman hölmistyneenä.
Sydämeni rauhoittuu hiukan: Samu-parka. Hän on vain hämmentynyt huomatessaan, että käytän työaikaa muuhun kuin työntekoon.
– Oli se, valehtelen sujuvasti.
Samu hymähtää eikä toivottavasti huomaa korviani, jotka hehkuvat punaisina.
Samulla on taas tietokantaongelma, jonka selvitän muutamalla yksinkertaisella haulla. Sen jälkeen Samu katselee ruutua silmät suurina ja tuijottaa sormiani melkein kiusaannuttavalla tavalla.
– Sinä oot niin tosi hyvä käsistäsi, Samu virkkoo melkein henkeä haukkoen. – Osaatkohan tehdä niillä muutakin kuin tietokantahakuja?
Minä tunnen hänen silmänsä poskipäilläni. Siis... mitä hän oikein sanoi?
Viisi, kymmenenkin vuotta nuoremmat silmät tuijottavat minua haastavasti. Samun poskille kohoaa hymy – pilkallinenko? Näkikö hän sittenkin?
Nielaisen kurkkuun kivunneen möhkäleen.
– Mulla oli käsitöissä seiska, änkytän niin kankeasti, että itseänikin hävettää.
Palaan työpisteelleni pää pyörryksissä. Samun niska ja selkä häilyvät avotoimiston horisontissa. Mitä ihmettä se oli? Flirttiä vai kettuilua?
Terhi istuu edelleen minun tietokoneellani.
– Valmista tuli! hän julistaa minut huomatessaan.
Hämmentyneenä solahdan tuolilleni lukemaan Terhin sanailut minusta. Hän on saanut minut kuulostamaan ja näyttämään paremmalta – ei toiselta ihmiseltä vaan parannetulta versiolta itsestäni. Kuin olisin käynyt pienessä kauneusleikkauksessa kesken työpäivän.
– Lähetetäänkö?
Minä nyökkään. – Lähetetään.
Terhi painaa lähetysnäppäintä. Ruudulle lävähtää heti kannustava teksti: "Kiitos! Ilmoituksesi odottaa hyväksyntää. Saat sähköpostiisi tiedotuksen, kun ilmoitus on hyväksytty. Onnea markkinoille!"
Hieman ennen neljää tarkistan sähköpostit. Hyväksyntää treffipalvelusta ei ole tullut. Niinpä suljen tietokoneen näytön.
Terhiltä hakkaa yhä näppäimistöä työpöytänsä ääressä. – Teen tämän yhden jutun vielä...
Yritän olla ajattelematta vuoden takaisia aikoja, jolloin me molemmat venytimme perjantaita hieman pidemmäksi saadaksemme viikon työt tehtyä. Enpä olisi uskonut jääväni kaipaamaan noita aikoja, mutta niin vain kaipaan. Ainakin minulla oli silloin arvoa.
Samu ilmestyy omalta työpisteeltään reppu selässä ja hymyilee minulle suupielet pyöristyen.
– Onko teillä isot perjantai-illan suunnitelmat? Samu kysyy kohteliaasti. Niin kuin minä kysyisin äitini vanhemmalta rouvasystävältä.
– Vähän vaateostoksia, sanon vähätellen. – On siskontytön ristiäiset. Ehkä muistat sen Minnan, josta olen puhunut! Sen, jolla on se maahantuontialan firma?
Samu nyökkää. – Hyvinkin muistan, hän sanoo yllättäen. En todellakaan ajatellut, että Samu kuuntelisi yleisiä horinoitani. – Mielenkiintoinen tyyppi. Aikaansaava, hän lisää.
Rutistan suutani. Mielenkiintoinen ja aikaansaava eli täydellinen. Juuri sellainen on Minna!
Samassa Terhi nousee pöytänsä ääreltä. – Mennään ennen kuin mun pää hajoaa.
– Sama! minä kiekaisen.
Sovituskopissa on kuuma, kuin koko kesäkuu olisi pusertunut tähän puolentoista neliön tilaan.
Työnnän sääreni sinivalkoiseen kukkamekkoon. Se sujahtaa vielä ihan kivasti reisien yli, ja olkapäätkin saan jotenkin paikoilleen, nihkeäksi kostuneita ihopaikkoja vältellen. Mutta vetoketjun kanssa on tietysti ongelmia. Nipistän kankaita vyötäröllä yhteen ja kiskon...
– Älä mene rikki, kuiskaan.
Verho heilahtaa ennakoivasti.
– Tarvitko apua? kysyy Terhi.
– En! minä kiljun ja rukoilen, että vetoketju sujahtaisi kiinni rusahtamatta rikki.
Se auttaa. Katson itseäni peilistä varovasti silmiäni siristäen. Toivoisin, että tässä kaupassa on kaventava peili mutta ei taida olla.
Minä näytän suurelta kukalta, enkä todellakaan hyvällä tavalla. Naama helottaa heteiden lailla kosteana, ja kaikki kehon ulkonemat repsottavat leveinä kuin terälehdet.
Mutta – jos panen ne sovituskopin kuumuuden piikkiin, näyttäisinkö mukiinmenevältä?
Vyötäröön painuu pieni makkaravako, mutta laihdutuskuurillahan tässä ollaankin. Turha ostaa vaatetta, joka jää saman tien pieneksi, eikö?
– Saako kurkata?
En oikeastaan haluaisi näyttäytyä Terhille, saati kenellekään muulle sovituskoppilassa asioivalle, mutta itsehän pyysin häntä mukaan ostoksille. Henkäisen syvään vyötäröä kutistaakseni ja avaan verhon.
Terhi istuu sovitustilan penkillä käsiinsä nojaten. Hänen silmänsä mittailevat minua päästä varpaisiin.
– Mun mielestä ihan kiva, sanon kiireesti. – Otan ehkä tän.
Terhi mutristaa kapeita huuliaan.
– Miksi sä haluat tuon mallisen mekon? Se tuo esiin vain mahamakkarat. Ja pikkarien saumakin näkyy. Korostaisit sun nättejä sääriä ja tissejä, kun sulla kerran sellaiset on!
En voi olla vilkaisematta Terhin rintakehää. Tiedän Terhin inhoavan lattarintojaan, joihin ei kuulemma toimi minkäänlainen wonderbra.
– Saanko hakea sulle sovitettavaksi sen sinisen mekon? Terhi kysyy makeasti.
Minä vilkaisen vielä peiliin. Takapuoleni näyttää jättiläismäiseltä lihansyöjäkukalta.
– No hae.
Terhi kirmaa matkoihinsa ja palaa hetken kuluttua käsivarsillaan sininen, yksinkertainen asu, jota hän osoitti minulle heti sisään tullessamme. Minusta se näyttää aivan liian yksinkertaiselta: minähän olen siinä nähtävillä, tuomiolla, kaikki ihan paljaana. Minä kaipaan kuosia tai kirjontaa, jonka taakse piiloutua.
– Tämä sopii kauniisti sun sil¬mien väriin, Terhi lupaa.
Minä huokaan. – Mitäpä en sinun vuoksesi tekisi...
Kiskoessani hikisenä mekkoa pois ja toista tilalle huomaan, että katossa minua vakoilee valvontakamera. Tekisi mieli pyytää anteeksi.
Kun viimein saan sinisen mekon ylleni, uskaltaudun katsomaan peiliin hyyyyvin hitaasti.
Mutta kas – ei niin paha kuin luulin.
Sinisen vyötärön kohdalla on vähän löysää kangasta, mutta jostain syystä se ei näytä pahalta. Kangas ei levennä vyötäröä vaan jopa vihjaa, että sen alla piilee hoikka uuma.
Lisäksi mekko on hieman pidempi kuin edellinen, se peittää polvet ja antaa tilaa säärille. Kukkamekko taas päättyi reisien alaosaan ja jotenkin katkaisi jalat saaden näyttämään ne tuhdeilta kanankoivilta.
Avaan verhon käden heilautuksella, jota voisi sanoa jopa hiukan rohkeaksi.
– No nyt näyttää hyvältä! Terhi huokaisee.
Terhin kasvoilla on uudenlainen ilme: ylpeyttä ystävästä ja tämän saavutuksista. Hän kehottaa pyörähtämään ympäri, minkä teen oikeastaan ihan mielelläni, vaikka ohi kävelee joku ihminen, parikin. Nähkööt!
– Kai sinä itse huomaat eron siihen äskeiseen? Terhi kysyy kärjekkäästi.
On pakko nyökätä. – Näytän paljon laihemmalta tässä mekossa.
Terhi katsoo minua tuimasti.
– Aina sinä sitä laihaa ja lihavaa. Upealta sä näytät!
Maksan mekon tyytyväisenä hankintaani, mutta silti hartiat vähän lysyssä. Omat harmaantuneet arkivaatteet näyttävät surkeilta lumpuilta äsken kokemani rinnalla. Tulen miettineeksi, milloin viimeksi kävinkään vaateostoksilla? Olinkohan vielä naimisissa Vellun kanssa?
Ajatus pelottaa minua, saa värisemään jostain sisäisestä kauhusta. Minne olen oikein kadottanut itseni?
Kassan vierellä Terhi maiskuttelee suutaan.
– Sitten lähdetään yhdelle, eikö?
Katselen ohi viliseviä vaaterekkejä, mietin kalenteria, ajattelen kylpyhuoneen kaapin alla väijyvää vaakaa.
– Ei mennä yhdelle, sanon päättäväisesti. – Käydään Picnicillä salaatilla ja vesilasillisella.
Terhi nauraa riemastuneesti.
– Kai sentään lähdet seuraksi istumaan iltaa, kun Mikko on polttareissa? hän sitten kysyy. – Edes porkkanoiden ja raejuuston merkeissä? Jos sua oikeasti ei kiinnosta irttarit ja popparit.
– Ei käy, sanon järkkymättä.
– Mulla on sitä paitsi... muuta menoa.
Terhin silmissä välkähtää ovelasti. – Muuta menoa?
– Niin, solkkaan hätäisesti ja ajattelen iltapuhdettani, joka kotona odottaa. – Menen... lenkille.
Terhi hörähtää taas nauruun.
– Sä olet nykyisin kovin arvoituksellinen.
Minä hymyilen helpottuneena siitä, ettei Terhi tingi lisää tietoja – mutta samalla tuumaan, ettei hän arvaakaan kuinka oikeassa on. Arvoituksellinen minä tosiaan olen, vähän vieras itsellenikin.
Tosin on minulla salaisuuskin: illan tullen uppoudun nimittäin vihdoin polttarikutsukorttien lähettämiseen. Kiitos työajan luppotuntien, olen hoitanut muut kaasonhommani kuuliaisesti ja hyvissä ajoin, mutta polttarijärjestelyt ovat aika lailla jäljessä aikataulusta. Niihin on enää kaksi viikkoa.
Minusta polttarit ovat häiden kiusallisin osa. Mistä minä tiedän, mikä olisi Terhistä ikimuistoista? Onko se suklaata ja samppanjaa piknikillä, kuten olen valinnut? Vai kenties vuorikiipeilyä? Kynsihoitoa? Pitkän illan bileet?
Miten osaisin poimia ystävästäni parhaat puolet samalla tavalla kuin hän teki minulle treffi-ilmoitusta varten?
Siitä juolahtaakin mieleen tarkistaa puhelimelta sähköpostit nähdäkseni, onko ilmoitus hyväksytty.
Ei: uusia sähköposteja ei ole tullut.
Huokaus.
Sisällä alkaa kaihertaa pieni yksinäisyyden tunne. Jokin nakuttaa takaraivoani ja kysyy, miksi minä olen tällainen? Miksi olen yksin?
Tuttuja tunteita. Niitä alkoi tulla säännöllisesti, kun eron kuherruskuukausi oli takana. Kuvittelin olevani onnellinen pikku yksiössäni ilman Vellua ja jatkuvaa riitelyä, ilman itkusta märkiä tyynyjä. Luulin olevani onnellinen, sillä päivääni ei sitonut kello, ei kalenteri, ei velvollisuus ketään kohtaan.
Mutta pian epäilykset alkoivat tunkea päähäni.
Miksi minä en onnistunut Vellun kanssa?
Löydänkö enää koskaan ketään toista?
Miten voin olla onnellinen yksin?
Ajatukset pyrähtelevät sinne tänne kuin perhoset, joita en saa suljetuksi kämmeniini. Nopeasti tunne kovertaa minut ontoksi.
Sen takia hylkään polttarikutsut, niin pitsit kuin kartongitkin, ja teen sen mitä aina teen: haen puhelimen käteeni. Alan selata tuttuja numeroja, ystäviä, kavereita, merkkejä elämästä.
Terhi on yksin kotisohvalla leffan parissa. Vellusta ei ole kuulunut, mutta ehkä hän silti antaisi anteeksi, ottaisi taas syliinsä hetkeksi ja vannoisi, että joku välittää minustakin. Pyörittelen sormiani näppäimillä, kun yhtäkkiä puhelimen ruutu kirkastuu ja se alkaa pitää ääntä.
Pii-pii, pii-pii.
Tekstiviesti, minä tajuan. Lähettäjä vaan ei ole Terhi eikä Vellu vaan – Samu. Työpaikan harjoittelijapoika. Perjantai-iltana puoli yhdeksältä.
"Mitäs puuhaat?"
Äkkiä kännykkä polttaakin sormia. Työnnän sen nopeasti piiloon sohvatyynyn alle. Sydän pampattaa rinnassa aivan hulluna.
Mitä ihmettä juuri tapahtui? Joku mieskö lähestyi minua?
Nielaisen kauhistukseni. Nyt on saatava suklaata. Äkkiä kauppaan, vielä ehtii!
Lähimarketissa en kuitenkaan saa aikaiseksi sitä mitä pitäisi. Karkkihyllyjen ääressä nostelen käsiini vuoroin Twixin, Marsin, Fazerin Sinisen, Da Capon, Pätkiksen, Suffelin... Mutta mikään niistä ei rauhoita käsien tärinää.
Itse asiassa suklaapatukoiden selaaminen saa aikaan inhottavan syyllisyyden pistoksen.
Lopulta päädyn lähtemään ulos tyhjin käsin ja kiertämään parin korttelin ympäri ajatuksieni selvittämiseksi.
Pikku lenkilläni kävelen parin räsykuppilan ohi – niissä on viikonloppu riemukkaimmillaan. Kaikki katselevat kauniissa valoissa toisiaan eikä kukaan edes huomaa minua. Huoahdan helpotuksesta: minä sittenkin olen se harmaavarpunen, joka olen uskonut olevani! Samun tekstiviesti oli vain jokin väärinkäsitys! Huh!
Kotiuduttuani näpytän rentoutuneena vastauksen Samun viestiin.
"Just tulin lenkiltä. Iltapalaa. Mitäs siellä?"
Työnnän juuri teekuppia mikroon lämpenemään, kun puhelin taas piippaa.
"No ei mitään. Oispa jotain tekemistä."
Katselen viestiä silmät hieman ulkosyrjistä levinneinä. Minä voisin käsittää nämä sanat väärin. Voisin tulkita Samun odottavan minulta kutsua jonnekin, olevan minusta kiinnostunut.
Mutta en tulkitse, sillä tämä on puhdas väärinkäsitys!
Niinpä kirjoitan vastauksen: "Lähde sinäkin lenkille! Siellä oli tosi kiva ilma!"
Pari tuntia myöhemmin pesen kasvot, hampaat ja painun sänkyyn naistenlehden kanssa välittämättä keskeneräisistä kutsukorteista. Ehdinhän minä viikonloppuna.
Selaan lehteä noin 20 sivua, kunnes silmiini osuu otsikko alateksteineen: Tarkkana kuin porkkana! Tulkitse miehen aloitteesta mieluummin liikaa kuin liian vähän.
Voi pyhä jysäys ja hallavat huokaukset. Olen tainnut juuri antaa ihanalle harjoittelijapojalle pakit!
Varttituntia ennen ristiäisseremonioiden alkua minulla riittää vaaleanpunaista puuhattavaa. Minna on tilannut juhlaan erityisesti kuvioituja ja nimikoituja kahviliinoja, jotka pitää taitella kattausta varten.
Minna itse nostelee kuppeja kaapista ja kyräilee tummien kulmiensa takaa ristiäisvieraita kuin nämä olisivat varkaita.
– Älä sitten näytä sitä nimeä kenellekään, Minna suhahtaa taas.
– Juu, vastaan kuuliaisesti ja mietin, miten avaisin keskustelun Samusta ja treffipalvelusta. Aihe ei tunnu yhtään sopivan tähän loppuun asti suunniteltuun kivitaloon tai sen rustiikkisiin sisustuksiin, saati vaaleanpunaiseen ristiäistunnelmaan.
Yhtäkkiä isosisko, minun kummityttöni, kiskaisee minua lahkeesta.
– Sen vauvan nimi on Adela, Aura lausuu juhlallisesti.
Minna vilkaisee tytärtään tuimasti, parkaisee ja pyyhältää vauvan kanssa matkoihinsa.
Minä hymyilen ja kuiskaan Auralle: – Tiedän.
Toisen olan puolelta kuulen avokkaiden hiipivät askeleet. 31 vuoden kokemuksella tunnistan lähestyjän.
– Hei vaan! Kaunis nimi! äiti kiekaisee. – Oletko nähnyt isää? Muistaakohan se edes tulla, kun ei sillä ole kalenteria. Eikä varmasti ole ymmärtänyt panna mustia sukkia! Onkohan edes puku puhtaana?
Äidin ääni kiihtyy kuin perämoottori, jonka pörinää säestävät tuhina ja päänpudistukset. On ihan äidin tapaista märehtiä kaikkien perheenjäsenten puolesta itsensä uuvuksiin asti. Kuulemma juuri siksi hän on halunnut muuttaa omilleen, lakatakseen huolehtimasta. Se tosin ei selvästikään ole onnistunut.
Kun kyllästyn kuuntelemaan, ehdotan: – Mikset soittaisi isälle ja varmistaisi, että kaikki on kunnossa?
– Enhän minä! äiti tuhahtaa.
– Me olemme eronneet.
Ennen kuin ehdin kommentoida, Minna pyyhältää viereeni.
– Äiti, auta nyt Lellua vähän noiden liinojen kanssa, hän sanoo vauva olkapäällään. – Tai sitten laita vaikka noita pikkulusikoita...
Minna yltyy täyteen vauhtiinsa aivan samalla tavalla kuin äiti. Samaa puuta. Minä taas olen kai samaa sarjaa isäraukan kanssa, joka vaeltelee entisen elämänsä tyhjillä käytävillä ja miettii, miten tässä näin kävi.
– Lellu, niitä kahviliinoja on jo ihan tarpeeksi, Minna ilmoittaa säpäkästi. – Kata pöytä loppuun.
Minä teen työtä käskettyä, tosin vähän hampaitani kiristellen. En ole ehtinyt vaihtaa Minnan kanssa vielä sanaakaan, vaikka toivoisin häneltä vähän neuvoja. Hän nimittäin tietää takuulla, miten paljon itseään pitää myydä. Siksihän hänellä on kaikki tämä: mies, lapset, kivitalo sekä sisustusalan maahantuontiyritys, jota on kiittäminen talon upeasta interiööristä.
Minna voisi lukea treffipalvelun ilmoitukseni ja sanoa, veikö Terhi sen muokkauksillaan liian pitkälle. Minna voisi kertoa, onko peli jo menetetty, jos miehen vinkkiä ei tajua. Ja hän osaisi neuvoa, pitäisikö lähettää tänään Samulle uusi viesti ja pehmitellä eilistä. Olisiko siitä mitään apua?
Mutta juuri kun olen avaamassa suutani, Minna huokaisee: – Voi nyt se pappi tuli...
Saman tien hänestä on jäljellä enää vieno hajuveden tuoksu.
Tajuan, että minulla on kauhea ikävä Minnaa. Me olimme parhaat ystävät niin pitkään kunnes hän päätti alkaa elää toista elämää – sitä, josta me muut olimme vain haaveilleet.
Ristiäiset sujuvat hienosti. Ne ovat yhtä kauniit kuin kaikki muukin Minnan elämässä tätä nykyä. Kivitalo on pienintä piirtoa myöten käytännöllinen ja upea. Hukkatilat on hyödynnetty kekseliäillä pikku naulakoilla ja hyllyköillä, ellei sitten komeilla isoilla jalkalampuilla ja shaaleilla. Vieraat hymyilevät kauniisti enkelikiharaiset lapset sylissään, eikä vauvakaan itke, vaikka sen pää kastellaan.
Oikeastaan kaikki on niin hyvin, että Minnalta luulisi riittävän hetken aikaa siskolleen. Mutta heti seremonian päätyttyä hänellä on minulle vain yhdenlaista asiaa:
– Lellu, menisitkö leikkaamaan kakkua ja hoitamaan tarjoiluja?
Minä häkellyn hiljaiseksi. Minna kuulee sen myöntymisen merkkinä ja hymyilee herttaisesti. – Kiitti!
Kakku on tietysti yhtä herkullisen täyteläinen kuin ristiäistilaisuuskin. Jokainen pyytää siitä pientä palaa, mutta juuri kun olen leikkaamassa sellaista, pyydetäänkin vähän isompaa. Minä katselen valkeaa kuorrutusta ja tuoksuttelen kesän ensimmäisiä mansikan aromeja. Vesi herahtaa kielelle.
Oikeastaan huomaan hieman hätääntyneenä seuraavani kakun hupenemista.
– Isompi pala, älä pihtaa! ärähtää toinen kummeista, kaapinkokoinen mies, kun yritän aloittaa säännöstelyn.
Leikkaan ison. Hänelle ja seuraavalle, ja seuraavalle halukkaalle.
Ennen pitkää huomaan kakkuportsarin koiranhommassa olevan hyväkin puolensa: mahani alkaa täyttyä jo pelkästä ruuan katselemisesta. Täydellisen soikeiden lusikkaleipien, pyöreiden kanelikierteiden ja kirjavan mozzarella-salaatin yhdistelmä hivelee silmiä ja sieraimia. Kukaan ei tarjoa minulle mitään eikä edes ihmettele, miksi en syö.
Näinkö laihduttajat tekevät? Juovat teetä, nauttivat silmillään? Niinkö muut pysyvät hoikkina?
Isä sentään kysyy tullessaan toiselle kierrokselle, olenko ehtinyt ottaa itse yhtään.
– Ihan riittävästi, minä vastaan enkä edes valehtele.
Isä näyttää epäilevältä mutta ei vastustele, sillä hänelläkin on oma lehmä ojassa. Hän toivoo minun vievän äidille viestin: – Sano, että muistin panna mustat sukat.
Minä huokaan. – Etkö itse voisi sanoa?
– Ja kysy, onko äiti muistanut maksaa kännykkälaskun, isä jatkaa minusta piittaamatta. – Se tulee tähän aikaan kuukaudesta.
Minun ei tekisi mieli enää vastata, mutta mutisen kuitenkin jotain joon tapaista. Isä näyttää tyytyväiseltä.
Äidin tullessa en kuitenkaan ehdi sanoa mitään, ennen kuin hän toimittaa asiansa: – Sano isälle, ettei ota niin paljon sokeria.
– Sano itse, minä tölväisen nälkäisenä.
– Enhän minä voi sitä komennella, entinen vaimo kun olen! äiti kiljahtaa ja luo taas ikkunan luona seisoskelevaan isään silmäyksen. – Mitähän se koko ajan tuosta lasista ulos tuijottaa, ettei vaan yritä naapurin rouvaa vahdata sillä silmällä?
Minä huokaan niin syvästi, että maha kurnahtaa.
Samassa Minnan ääni kajahtaa keittiön puolelta käskevänä: – Lellu, anna sen kakun olla ja tule täyttämään lisää tuulihattuja!
Selkäkarvani nousevat pystyyn. Alkaa tuntua siltä, että tarvitsisin yhdet rentouttavat Terhin kanssa tämän tilaisuuden jälkeen.
Mutta en minä voi juoda rentouttavia! Paitsi jos rentouttavaa on lasillinen jääkylmää vettä sitruunanviipaleella. Miten laihdutuskuurilla muka on määrä rentoutua? Porkkanamehulla terästetyllä vesilasillisella?
– Tai hei Lellu, keräisitkö sittenkin pöydästä likaiset astiat?
Jokin minun päässäni kiehahtaa yli. Käännyn Minnaan päin ja pörhistän olkapääni suuriksi.
– Minä EN ole Lellu! Älä sano mua Lelluksi! Se kuulosta hyllyvältä enkä minä pian ole enää hyllyvä, mä olen laihdutuskuurilla!
Minna tuijottaa minua pieni punattu suu avoimena.
– Elina tai Ellu, piste!
Minna puraisee huultaan. Huomaan hänen silmissään kiiltävän vetisen kalvon.
– Okei, Minna sanoo laimeasti ja selvittelee kurkkuaan. Samalla hänen kätensä vispaavat ilmassa päämäärättöminä. – Musta Lellu on vaan niin kiva ja söpö nimi. Tulee mieleen ne ajat, kun oltiin niin hyviä ystäviä.
Ennen kuin ehdin tajutakaan, Minna on lähtenyt makuuhuoneen puolelle, muka vauvan vaippoja vaihtamaan. Minullekin tirahtaa kyynel silmään. Painan hampaita yhteen, jotten itkisi. Penteleen laihdutuskuuri. Tämä on sen vika.
Horisontissa siintää kymmenys valkeaa kermaunelmaa, jonka haaskalinnut ovat jättäneet jälkeensä. Minä harpon kakun luokse ja lataan lautaselle siivun.
En juo ristiäispäivänä muuta kuin vettä, mutta sunnuntaiaamuna minulla on silti pieni krapula. Nimittäin henkinen krapula siitä, että olin tuhma perheelleni.
Tuijottaessani kattoa mietin, miksi poden syyllisyyttä. Pitääkö minun aina tehdä mitä käsketään ja myötäillä jokaista vuorotellen?
Pieni osa syyllisyydestä johtuu myös kakunpalan puputtamisesta.
Kakunpalan ja kolmen kanelikierteen. Ja kahden tuulihatun. Huh.
Nousen sängystä, juon kitkerän lasillisen vettä ja harkitsen teen keittämistä. Ei, ei sittenkään, sillä ulkona paistaa aurinko eikä liikkeellä ole vielä juuri ketään.
Lenkille.
Rapun alaovella kohtaan vanhemman mieshenkilön. Hänellä on päässä kesän ensimmäinen lippalakki.
– Huomenta, mies sanoo kohteliaasti ja jää pitämään minulle ovea auki. Kävellessäni ohi lököverkkareissani mies jopa pokkaa hiukan.
Ensimmäiset askeleet otankin hymyillen. Olkoonkin vanha mutta mies kuitenkin!
Riemusta pulleana kirmaan ainakin neljä kilometriä. Olen varma, että minun olisi aika katsella maailmaa uusin silmin.
Toisaalta taas kotirapun ovelle päästessäni ohitseni rynnii mies, joka vilkaisemattakaan minuun melkein kaataa minut kyynärpäällään.
Ehkä se eläkeläinen ei hymyillytkään. Pitäisikö mennä näöntarkastukseen? Ehkä hankkia sieltä värilliset piilolinssit.
Käyn suihkussa ja keitän teekupilliseni. Tarkistan puhelimen, johon kukaan – edes Vellu – ei ole soittanut.
Lopulta avaan tietokoneen tarkistaakseni, olisiko treffi-ilmoitus jo saanut hyväksynnän.
Sähköposti kilahtaa kerran, toisen, kolmannen!
Ilmoitukseni on mennyt läpi ja saanut neljä vastausta.
Kommentoi 0
