Shutterstock
Onpa tässä puhelimessa inhottava herätysääni. Torkkua!
Annan silmäluomien valua verkkaisesti umpeen. Luomien tarjoama rako todellisuuteen kapenee ja kapenee...
… kunnes muistan, että tänäänhän tapahtuu jotain erityistä! Uusi elämäni alkaa!
Niinpä pakotan silmät auki ja tiiraan kännykän kelloa. Se on vasta vähän yli kuusi.
Yleensä herään seitsemältä, hotkin aamupalaksi lasillisen mehua ja kupin kahvia. Tietysti kahvia.
Mutta ei tänään. Kahvittomuus on yksi uuden, terveen elämän tukipilareita.
Etsin kaapista pussillisen vihreää teetä. Paketissa luvataan, että tee "virkistää mieltä ja nopeuttaa aineenvaihduntaa".
Saa nähdä, minä tuumaan.
Teen valmistumista odotellessa muistan todellisen syyn siihen, miksi heräsin näin aikaisin: aamulenkki. Olen päättänyt ruveta tervehenkisesti lenkkeilemään joka ikinen aamu ennen töihin menoa. Varhainen lenkki auringonpaisteessa saa takuulla uuden vaihteen silmään töissäkin.
Mutta – hmm. Pihamaalle ei lankea ainuttakaan auringonsädettä.
Pikemminkin näyttää aika kylmältä. Mitä tuolla maassakin on, näyttää aivan jäältä! Takatalvi toukokuussa?
Silmiä siristeltyäni joudun myöntämään, että ruohonkorsien vaalea peite taitaa olla aamukastetta. Mutta kylmä siellä on takuulla. Olen siitä niin varma, etten vaivaudu edes vilkaisemaan lämpömittaria.
Mitä jos menisinkin vielä vähäksi aikaa peiton alle? Sitten jaksaisin illalla lenkkeillä, eikö?
Samalla puhelimeen tulee tekstiviesti. Pelkään sen olevan jokin taivaallinen tietotoimisto, joka saa minut kiinni itse teossa – mutta se onkin ex-mieheni Vellu.
– Mitäs tänään ohjelmassa?
Hymy pyöristää posket. Vasta pari päivää sitten piipahdin Vellun luona pikaisilla, mutta hänellä on jo ikävä.
Lasken äkkiä mielessäni 1+1, tai pikemminkin 1-1:
Jos tapaan Vellun illalla, tulee urheiltua lakanoiden välissä. Siispä voin nyt painua vielä kolmeksi vartiksi sänkyyn.
Livahdan hytisten peiton alle ja painan pään ihanan pehmeään tyynyyn. Vihreä tee tosiaan virkisti mieltä.
Toimistotalon ala-aulassa päätän reippaasti kiivetä portaat toiseen kerrokseen. Hyötyliikuntaahan se naistenlehden juttukin suositteli niille päiville, joina ei lenkki oikein huvita.
– Korvaakohan ne toisensa ihan suit sait? aprikoin Terhille ensimmäisessä kerroksessa. – Eli jos mä menen lenkille, voinko käyttää hissiä?
Terhi katsoo minua kurttuisin kulmin. – Etkö siis käynyt tänä aamuna lenkillä?
Hitsi.
– Kävin minä ihan pienellä, liverrän. – Hei, tuliko sulle jo suosituksia siitä uudesta projektista?
Kun samalla vielä avaan toimiston oven, onnistun hämäämään Terhiä. Hän alkaa pulputa pulppuamistaan projektisuunnitelmasta, joka on vielä kesken.
Kuuntelen puolella korvalla Terhin intoa työnteosta ja uran urkenemisesta. Terhillä on tavoitteita – palkankorotus vähintään joka toinen vuosi ja luottamusmiehen tehtävät viiden vuoden säteellä.
Minullakin oli joskus tavoitteita: halusin esimiesasemaan, nimeni oveen, vakitilan eväilleni kahvihuoneen jääkaapin ylähyllyltä.
Nyt, kolme organisaatiomuutosta myöhemmin, minun tavoitteeni on tehdä kylliksi töitä ansaitakseni kuukauden palkkatositteen.
Tiedän sen olevan hiukan... no, sanotaan suoraan: säälittävää. Olen sentään AMK:ni käynyt tradenomi ja jatko-opintojakin harkinnut. Entisen esimiehen alaisuudessa pärjäsin töissäni hyvin ja sain alinomaa kehuja. Joskus jouduin jopa riitelemään Terhin kanssa vastuualueista, kun kuulemma tuppasin tekemään hänenkin töitään.
Organisaatiomuutos numero kolme vei mukanaan kivan esimieheni ja teki minusta väliportaan paperinpyörittäjän, jonka tärkein työtehtävä toistetaan jokaisen palaverin alussa:
– Ellu, et viitsis keittää kahvit?
Nykyisessä työnkuvassani on yksi hyväkin puoli: luppoaika. Sitä jää joka päivä tunti tai pari.
Aluksi käytin tyhjän ajan tuijotellen ikkunasta ja pyöritellen sormissani Vellun numeroa. Mietin soittaisinko, laittaisinko viestin... vai antaisinko meidän oikeasti erota?
Vellu-rallin järjestyttyä huomasin, että tyhjällä työajalla voi tehdä muutakin kuin märehtiä ex-miestään! Ehdin mainiosti surffailla iltapäivälehdet, hoitaa Facebook-päivitykset ja lueskella netin keskustelupalstoilta häävinkkejä.
Se onkin työssäni parasta: saan järjestellä parhaan ystäväni häät maksetulla ajalla!
Tänäänkin avaan työpöytäni alimman laatikon, jossa hautuu kasa fuksianpunaisia kartonkeja, käytännöllinen teholiima sekä hopeanhohtoisia paljetteja.
Pinoan tarvikkeet pöydälle ja kasan päälle asetan kahdeksan metrin rullan valkeaa silkkinauhaa.
90 hääkutsua, jotka tekevät Terhin ja Mikon naimisiinmenosta kovin lopullista.
Arvasin jo ensitapaamisella kantiksessamme heidän olevan toisilleen Ainoita Oikeita. Minä nojailin baaritiskiin ja purin Terhille yhdentekevää tuskaani avoliiton arkipäivästä, kun huomasin Terhin selän takana häilyvän pitkän vaalean kaverin. Tämä silmäili yhtenään Terhiä ja välillä avasi suunsa sanoakseen jotain muttei saanut kuitenkaan huuliltaan mitään.
Suljin suuni ja nyökkäsin Terhille. – Tuolla ois asiaa.
Terhi käännähti vaaleaan, viikinkimäiseen mieheen päin.
– Niin että minä, Mikko alkoi rykiä hermostuneena. –... halusin jutella.
Näin Terhin sinisiin silmiin syttyvän kullanhohtoisen säihkeen. Hän ei katsastanut Mikkoa arvioivasti päästä varpaisiin, ei tuominnut tämän ruudullista paitapuseroa eikä välittänyt siitäkään, että miehen partavesi lemusi kahden metrin päähän.
Sen sijaan Terhi kysyi vienosti: – Mistä juteltais?
Pian Terhi muuttui kuin toiseksi ihmiseksi. Tai ei toiseksi vaan hieman täydellisemmäksi. Vähän rennommaksi, vähän kauniimmaksi, vähän iloisemmaksi. Hänestä tuli kokonainen.
Minä ilahduin kovasti. Olin silloin Vellun kanssa kihloissa ja toivoin samaa onnea ystävällenikin. Yhdessä kirjoitimme kutsuja.
Veli-Matti Honka ja Elina Kettunen kutsuna ilmoittavat...
No, viisi vuotta myöhemmin Kettunen raapustaa taas kutsutekstejä. Ympäri mentiin ja yhteen tultiin.
Luppoajassa on sekin hyvä puoli, että sen hyödyntämisessä on ekstreme-urheilun piirteitä. Jokaiset askeleet saavat kavahtamaan: lähestyykö esimies?
Silmään pöytää, jolla on pino kutsuja ja toinen kuoria. Mietin salamannopeasti, voisivatko ne liittyä työhön – voiko ne jättää pöydälle vai pitääkö kaikki sysätä nopeasti alimpaan laatikkoon.
– Sori Ellu, kuuluu sitten miehen äänellä askelien lomasta.
– Voisitko taas auttaa?
Hengähdän helpotuksesta. Kaloreita kului varmaan ainakin 200 pelkkään sydämen tykytykseen.
– Saa tulla!
Samassa avotoimiston ikkuna päästää sisään valoa, joka siristää silmät viiruiksi. Valon keskeltä, kuin sädekehä kutreillaan, astuu työpisteelleni hahmo toisesta todellisuudesta: vantterat olkapäät, vahvat käsivarret, aavistuksen kihartuvat hiukset ja pitkät silmäripset, joiden takaa katsovat niin totiset, tummansiniset silmät.
Samu. Ihana harjoittelijapoika, johon olen ihan pikkuisen ihastunut. Olen niin iso tyttö, että osaan jo myöntää sen... ainakin itselleni.
– Anteeksi kun mä taas vaivaan, Samu sanoo. – Mutta mä en oikein ymmärrä tätä virheilmoituskoodia...
– Ei se mitään, heläytän. – Tuu vain näyttämään!
Samu purjehtii vierelleni keinuen kuin kesäpäivä. Hän tulee aivan kylki kylkeä vasten. Voi kunpa hän ei olisi harjoittelija. Kunpa hän olisi hieman vanhempi ja hieman vähemmän täydellinen.
– Tässä on tullut otsikon paikalle jotenkin osa tästä viestistä, ja nyt tästä puuttuu kokonaan tuotepaikka...
Samun ääni hyväilee korvia. Sanat ovat yhtaikaa puuduttavia ja virkistäviä, rentouttavia kuin kokovartalohieronta. Kuunnellessani hengitän – ihan vahingossa – sieraimiini Samun tuoksua, jossa sekoittuvat aurinkorasva, hiekka, aurinko ja nurmi. Kaikki onnen ainekset juuri oikeassa suhteessa.
Samu nostaa eteeni valkean paperin. Tuijotan hänen ruskettuneita sormiaan tulosterivien edessä. Sormissa on notkeita raitoja ja hieman kulumia. Mitä hän mahtaa harrastaa?
Ehkä laskettelua. Tai kalastusta! Ainakin Samu talvella käytti ihania kalastajien norjalaisvillapaitoja.
Samu vilkaisee minua kulmat hitusen koholla. – Niin että mitä mun pitäisi tehdä?
Holahdan takaisin todellisuuteen vauhdilla. Melkein takamukseen sattuu, kun se tömähtää maan pintaan.
– Jaa jaa! hihkaisen rempseästi. – Anna kun mä oikein katson sitä vikakoodia!
Kun vain hetken oikeasti ajattelen asiaa, ratkaisu löytyy vaivatta. Palautteen kentät ovat sekoittuneet , eivätkä kaikki virheilmoituksen osat ole tulostuneet nettilomakkeesta sähköpostiin.
– Ongelmatapauksissa palautteet löytää myös tietokannasta, sanon Samulle tietävästi.
Näytän Samulle, miten tietokantahaku tehdään. Hänen silmänsä suurenevat.
– Ohhoh, Samu sanoo katsellessaan suorittamiani tietokannan ristihakuja. – Sä olet kyllä käsittämättömän hyvä.
Aivan pieneksi hetkeksi sormeni jäätyvät paikoilleen näppäimille. Käsittämättömän hyvä? Mitä se oikein tarkoittaa?
– Enkä, vastaan tukahtuneesti. – Kun mä vaan... olen tehnyt tätä niin pitkään...
Tietysti kadun oitis sanojani. Pitikö muistuttaa, että olen vanha kurpahtanut akka?
– Kyllä sun täytyy olla myös käsittämättömän hyvä, Samu virkkoo kuin puoliksi ajatellen.
Minä vedän henkeä sisään niin, että keuhkoputkissa pihisee. Sitten olemme pitkään kiihkeän vaitonaisia. Samu katselee ruutua ja kyselee muutaman asiallisen kysymyksen: ovatko nämä muuttujia, entä ovatko nämä kolumnien nimiä, löytyvätkö nimet jostain listasta.
Minä tiedän kaikki vastaukset ulkoa. Ei siksi, että olisin hyvä vaan siksi, että näitä hommia minun pitäisi tehdä. Niiden pitäisi olla yhä minun vastuualuettani.
– Ehkä mä nyt ymmärrän, Samu sanoo äänellä, joka lohkoo minun sydämestäni palasia. – Kiitos, Ellu. Taas. Mä jään sulle velkaa.
Hörähdän jotain tyttömäisen typerää. – No, ei meillä lasketa!
Tunnen korvannipukoiden herahtavan punaisiksi. Mitä minä nyt tuollaista sanon, eihän hän pian uskalla tulla kysymään apua!
– Oli ilo auttaa, yritän paikata ja kadun taas sopertamiani sanoja. Huomaako Samu, että oli oikeasti tosi tosi tosi mukavaa olla avuksi?
Samun lähdettyä tuijotan tietokoneen ruudulla vilkkuvaa kursoria ja tietokantahakuja niin kuin unelmat asuisivat niillä riveillä. Hyväntuoksuiset, epätodelliset unelmat, jotka kuitenkin todeksi tullessaan ovat niin eläviä, että saavat raajat tärisemään.
En minä halua Samua.
Tai haluan, ihan pikkuisen. Mutta en halua hänenlaistaan elämää. Samu vain muistuttaa siitä, millaista elämää tavoittelin joskus, ennen Vellua. Onnellista, rikkumatonta perhettä pihakuusineen ja ruudullisine verhoineen.
Työpaikkaruokalan pitkällä linjastolla väijyy houkutus toisensa perään. Tänään on tietysti paistinperunoita, ja kalapuikoillekin on tarjolla rikkaan kermaisen näköistä kastiketta. Tuijotan valkoista herkkua silmästä silmään melko pitkän aikaa. Siinä on herkkukurkkukuutioitakin. Käsi ojentautuu kastikkeen suuntaan, mutta ohjaan sen väkisin viereiseen teräsaltaaseen, jossa iloisen väriset vihannekset taistelevat elintilasta. Vihreät herneenpalot, oranssiset porkkanarenkaat ja valkeat kukkakaalintertut päätyvät minun lautaselleni kalapuikkojen vierelle.
Otan toisenkin kauhallisen. Kostoksi.
Jälkiruuan ohi kävelen edes katsomatta, mitä se olisi. Näytti vähän marjarahkalta. Olisi varmaankin aika hyvää.
Terhi odottaa jo pöydässä ja voitelee leipää. Tulen ajatelleeksi, että Terhin leivälleen levittämä määrä voimariinia on varmaankin se salaperäinen sipaisu, josta terveysviranomaiset puhuvat.
– Ekalla viikolla lähti kaksi kiloa, sanon istuessani alas. Toivon siten selittäväni, miksi lautaseni on kukkuroillaan kirjavaa kesätunnelmaa.
Terhin suupielet venähtävät ylöspäin. – No mutta sehän on tosi hienoa! Onneksi olkoon!
Tunnen pyöreiden poskien helahtavan punaisiksi.
– Mitä keinoja sä oot nyt käyttänyt? Ootko lenkkeillyt hulluna? Ainakaan et suostunut lähtemään yksille, eikö siinä tullut ainakin sata kaloria voittoa!
Terhi keihästää lautaseltaan kalapuikkoa ja sitä valkeaa kastiketta.
– Ihan perinteiset keinot, sanon varmaankin kuulostaen hieman lannistuneelta. – Katson mitä suuhuni panen ja liikun vähän enemmän.
Terhi nyökkäilee hyväksyvästi kuin ylpeä äiti.
Minä puraisen vedenmakuisia kasviksia ja tunnen, kuinka sydämessä alkaa pistää hitusen. Nyt voisi olla hyvä hetki kertoa Terhille, että aamulenkki jäi välistä – ja syy sille, miksi niin kävi.
Jotenkin minun ja Vellun uudesta keväästä kertominen on kuitenkin vaikeaa. Tätä vehtaamista on jatkunut jo puolisen vuotta, melkein erosta lähtien, mutta en ole saanut kakistetuksi totuutta Terhille.
Ensin selittelin itselleni, ettei sitä enää tapahdu. Että se oli vain yksi kerta, tai kaksi, tai ainakin se edellinen oli viimeinen. Yritin riuhtoa itseäni irti Vellusta aivan väkisinkin, poistin jopa Vellun numeron puhelimelta.
Mutta totta kai tunnistin numerosarjan hänen soittaessaan. Vastasin aikeenani pyytää lopettamaan minun tavoittelu. En vaan sitten tullut pyytäneeksi, vaan vastasinkin illalliskutsuun myöntävästi.
Vellu on ollut jotenkin erilainen kuin ennen. Hän kokkaa, sijaa vuoteen, vaihtaa kukkiin multia. Joka ilta herättelen, olisiko vielä toivoa – ja joka aamu mietin, ettei tästä helvetti soikoon mitään tule. Iltaan mennessä taas toivo versoo.
Olen uskotellut itselleni, että tällaista jarruttelua kai pitkästä suhteesta lähteminen on. Eikä Terhi ole ikinä eronnut pitkästä suhteesta. Miten hän voisi ymmärtää?
– Huolisitteko seuraa?
Pöydän päätyyn ilmestyy äkillisesti näky, josta minä en ole kovin innoissani: meidän osastomme esimies Maria. Maria kannattelee kahdella täsmälleen tasavahvalla käsivarrellaan tarjotinta, jolla oletettavasti lepää täydellisesti valittu ruoka-annos.
Terhi nyökkäilee suu täynnä kalapuikkoa. – Totta kai!
Maria hymyilee täydellisen kauniisti ja istuutuu komealla niiausliikkeellä.
Minä inhoan Mariaa. Minulla on oikeastaan montakin syytä inhota häntä. Ensinnäkin hän on pomoni, ja se on jo riittävä syy.
Toisekseen Maria on epäsuorasti syy nykyiseen, ponnettomaan toimenkuvaani. Maria tuli esimiehekseni juuri siinä organisaatiomuutoksessa, jossa minä putosin alileikattujen ruohonkorsien juuritasolle.
Kolmannekseen Maria on niin... soikea. Kaikki hänessä on loppuun asti harkittua ja täydellistä, aina kauniisti kiharretuista hiusten latvoista upean pyöreään allekirjoitukseen, jolla hän kuittaa kokouspöytäkirjat.
Ei hänessä varmaan mitään vikaa ole. Minä vain inhoan häntä.
Hänen lautasellaan on sitä paitsi pelkkää salaattia.
– Mistäs täällä puhutaan? Maria livertää. – Häistä tietysti?
Terhi naurahtaa hieman hermostuneesti. Hänen on ollut vaikea vetää viivaa yksityisen ja työelämän väliin. Marian nimi on liitetty vieraslistalle yhtä monta kertaa kuin se on otettu sieltä pois.
– Ei ihan vielä ehditty niihin asti, Terhi vastaa mutta vaihtaa silti velvollisuudentuntoisena aihetta:
– Tosin ainahan niistä puhuttavaa riittää! On mietitty tässä viime aikoina juhlapaikan koristeluja, että kukkiako vai...
– Voi, laita sinne kukkia! Maria volahtaa ilahtuneena. – Kesähäissä on niin ihana nähdä kukkia, tuoksutella ja kosketella!
Terhi luo minuun äkillisen hätääntyneen silmäyksen. Tiedän täsmälleen, mitä hän ajattelee: pakko kai se on kutsua.
– Mutta kun mun tekisi mieli myös askarrella jotain...
Maria heiluttelee sormiaan ilmassa, raivaa tilaa sanoilleen.
– Eivätkö kukat ole kesän syvin olemus?
Terhin poskipäät punertuvat.
– Totta. Pannaan kukkia, kun niitä kerran on, Terhi lausuu vakavasti. – Te olette ihan oikeassa. Viisaita naisia.
Maria kohottaa kulmiaan. – Te?
– Sinä ja Ellu, Terhi sanoo viitaten minuun Marian vierellä.
Maria vilkaisee minua kepeästi, nenä hieman väristen kuin haistelisi nyt kukkien sijaan minua.
– Ellukin sanoi, että pelkkiä kukkia, Terhi lisää ripeästi. – Taas se oli oikeassa. Ellu on ollut oikeassa varmaan kaikessa häihin liittyvässä, mutta mä haraan aina vastaan...
Marian silmät liikahtelevat varovaisesti minua tarkkaillessaan. Huomaan hänen arvioivan nopeasti minun asuni, kampaukseni, otsani rypyt.
– Onko Elina sun kaaso?
– On, Terhi vahvistaa. – Ja hyvä kaaso onkin!
Jäystän lihapalaa enkä saa sanaa suustani. Tuntuu siltä kuin äiti ja opettaja puhuisivat keskenään minusta, kuin en olisi paikalla tai ainakaan mielipiteeni ei olisi lausumisen arvoinen.
Marian toinen kulmakarva kohoaa mutkalle ja suu napsahtaa.
– Sehän on hienoa, hän sanoo ääni melkein sulana valuen.
Korvani hehkuvat varmaan kirkkaanpunaisina. Hienoa? Se tarkoittaa, että yllättävää. Esimies yllättyi, että minä olen hyvä kaaso ja osaan hoitaa hommat – osaan jopa olla oikeassa eli samaa mieltä kuin hän.
Yhtäkkiä tajuan Marian pitävän minua täytenä luuserina. Hän ei usko minun pystyvän mihinkään. Edes kaason tehtäviin.
– En tiedä, mitä tekisin ilman Ellua, Terhi sanoo lämpimästi ja törkkää minua jalallaan sääreen. Hänen silmänsä kannustavat minua: Sano nyt jotain! Esimiehen edessä!
Minäpä en sano. Haukkaan sen sijaan oikein suuren haarukallisen salaattia. Rouskutan sitä poskihampaillani ja uskottelen itselleni, että tästä se lähtee, parempi elämä. Samassa Terhin puhelin alkaa väristä pöydällä.
– Mikko, Terhi sanoo pehmeästi ja nostaa puhelimen korvalleen.
Kuuntelen Terhiä. Myönnän, että olen ihan hitusen kateellinen lämpimästä äänensävystä, jolla he puhuvat toisilleen vielä viiden vuoden jälkeen.
– Eiiii, ei kaupunkilomaa, Terhi mutisee puhelimeen muka vastustellen mutta silti niin ystävällisesti. – Ihan mikä tahansa rantaloma käy. Halpa tai kallis, kaukana tai lähellä, mutta ei kaupunkilomaa! Mä haluan häämatkalla vaan maata rannalla sun kanssa!
Huomaan Marian hymyilevän myötätuntoisesti. En keksi mitään sanottavaa. Maria on vierelläni pieni kuin lintu mutta silti suuri kuin kivipaasi. Hän varjostaa koko lounastani lautasesta haarukkaan ja pikkuruiseen leivänpalaan, jonka rohkenin nostaa servetillä mukaani.
– Bahama kuulostaa tosi hyvältä, Terhi sanoo ja vilkaisee minua määräävästi.
Tiedän hänen ajattelevan, että puhu nyt tuon kanssa. Mutta minä en puhu. Minähän en rupea esimiestä mielistelemään päästäkseni eteenpäin.
Silmäkulmastani huomaan, että Maria kaivaa kännykkänsä esiin ja teeskentelee, ettei tunnelma ole näin vaivautunut.
Oikeastaan aika ystävällistä.
Mutta minä en hetkahda. Sitä paitsi työ on yhdentekevää, kun rakkauselämä on niin sanotusti tekemisen vaiheessa.
Illan alkaessa pidentyä hiivin matkaani kuin varkain. Aurinko on pilvessä, mutta minulla on mustat lasit silmillä. Ohikulkijat ehkä aprikoivat, kuka julkkis olen. Mutta minä en vain halua nähdä ketään tuttua tällä matkalla.
Hississä suihkautan hajuvettä korvien taakse. Kelmeä valo ei imartele silmäpusseja, käsivarsiselluliittejä tai otsan orastavia ryppyjä, mutta päätän näyttäväni kelvolliselta. Ainakin kelvolliselta Vellulle.
Rappukäytävään kantautuu Vellun ovelta italialainen tuoksu. Painan ovikelloa toiveikkaana.
– Moi, Vellu sanoo ja katsoo minua päästä varpaisiin. – Näytätpä sä... jotenkin oudolta.
Astun sisään kapeaan eteiseen viehkeyttä tavoitellen. Muistelen niitä kahta kiloa, jotka olen pudottanut sitten edellisen kierroksen.
– Kiitos kutsusta, sanon pehmeästi ja katselen Vellua.
Hänen silmissään kehrää uinuva kissa. – Ei se mit...
– No mutta Ellu! Kylläpä sinä nyt oot parastasi pannut päälle!
Hätkähdän tuttua ääntä niin, että takki on pudota henkarilta.
– Siitä on ihan liian pitkä aika, riipivä ääni jatkaa selän takaa.
– Vaan on sinusta kyllä tullut kunnon nainen!
Ei siitä voi erehtyä: Vellun äiti, minun ex-anoppini.
Katsomattakin näen hänen pyöreät kuukasvonsa, viiruiksi kaventuneet silmät ja rehevän kaksoisleuan. Anoppi on entisen ajan nainen – nimenomaan entisen, jolloin riitti kun nainen oli nainen eikä missi.
– Hei, minä sanon hämilläni ja häpeän aivan liian vihjailevaa hajuvettä, joka häilyy korvan takaa sieraimiin. – Olipa yllätys tavata!
Anoppi rutistaa minua niin kuin olisin kauan kadoksissa ollut pehmolelu.
– Voi että oli ihana kun Veli-Matti minutkin pyysi!
Katson Vellua kysyvästi, mutta hän väistää katsetta kuin häpeissään oleva koira. Pitäisikö minun kiukustua siksi, että hän on pyytänyt äitinsä mukaan romanttiselle illalliselle – vai pursua myötätunnosta nähdessäni, että Vellu haluaa ihan tosissaan yrittää uudelleen?
Pöytään on katettu iso kattilallinen spagettia ja hurmaavalta tuoksuvaa tomaattikastiketta. On oikein vihersalaattiakin. Sitten viime näkemän Vellu on hankkinut uudet lautasetkin, sileän ovaalimaiset. Mietin, onko anoppi auttanut niiden valitsemisessa.
– Parmesaania?
Vellu tarjoaa pussia. Minä katson sitä ja huomaan olevani kahden vaiheilla kaikesta.
Parmesaania vai ei? Onko spagetti riittävän hienoa vai liian arkista? Onko anoppi pöydässä raivostuttavaa vai herttaista? Ja kuka tämän spagettikastikkeen on oikeastaan edes laittanut?
Mihin tässä ollaan menossa?
– No, laita nyt vähän, sanon lopulta.
Illallinen on aivan hämärän rajamailta. Kaikki on kuin kaksi vuotta sitten: Vellu mutisee, anoppi – hetkinen, siis ex-anoppi – pajattaa ja minä yritän vastailla hänelle ystävällisesti.
Kaikki tuntuu yhtaikaa hyvältä ja pahalta, enkä oikein tiedä, mitä on tapahtunut tai minkä vuoden illallista syön. Kuin istuisin aikaa sitten luomissani nahoissa. Omissa mutta unohtuneissa.
– Kyllä sinä Ellu olet sitten minulle mieleen, anoppi kehaisee toisen lautasellisen ääressä. – Oot tällanen kuin minä. Kunnon nainen! On sulle tullut lihaakin luiden ympärille!
Vaistomaisesti vedän paitaa mahan peitoksi. – Mä oon kyllä ajatellut laihduttaa vähän...
– Laihduttaa? anoppi äyskäisee. – Älä nyt turhia! Kyllä minä huomaan, mistä Vellu sinussa tykkää.
Vellu hymyilee lammasmaisesti. – Niin.
– On se ihanaa olla pitkästä aikaa näin porukalla, anoppi kiekaisee ja tarraa minua kädestä. – Tämä otetaan pian uusiksi!
Minä laadin kasvoilleni jonkinmoisen hymyn. Onkohan Vellu koskaan mahtanut edes kertoa äidilleen meidän ottaneen viime syksynä ihan pikkuruisen avioeron?
Mitä hän minusta oikein tahtoo?
Spagetti-illallisen ja pikakahvien sekä huonon amerikkalaisen sarjan jälkeen Vellu lähtee saattelemaan haukottelevaa anoppia kotiinsa.
– Oli niin mukavaa nähdä! anoppi huokaisee vielä. Hän tuntuu paisuneen illan aikana kaksinkertaiseksi ja minä mietin, onko hän täynnä onnea vai turvonnutta pastaa.
Anopin ja Vellun lähdettyä kävelen ympäri asuntoa. Television metelöidessä taustalla sormeilen yhteisestä kodista tuttuja Vellun esineitä, vaatteita, valokuvia seinällä. Pysähdyn katselemaan kuvaa, jossa Vellu irvistää ylioppilaslakki päässään. Yksinhuoltajaäiti tukee takana ainoata poikaansa.
Samanlainen kuin anoppi? Ihanko hän tosissaan sitä tarkoitti? Anoppi on varmaan Vellun mielestä ihanan omistautuva. Mutta minä tiedän hänen olevan myös pulska, kouluttamaton ja vailla tavoitteita tahi harrastuksia eteenpäin kituuttava poikansa vartija, joka tuppautuu ainoan lapsensa elämään vielä aikuisenakin. Sellainenko minä haluan olla?
Löydän Vellun vaatekaapin ovesta kokovartalopeilin. Yritän katsella itseäni vierain silmin ja löytää anoppia. Sitten etsin omaa äitiäni, Minna-siskoa, Terhi-ystävää ja esimiestäni Mariaa.
En löydä osia kenestäkään. Minä olen oma itseni.
Kumarrun katsomaan itseäni läheltä. Näytän erilaiselta kuin luulin.
Samassa ulko-ovi losahtaa kiinni.
– Ellu?
Vellu ilmestyy huoneen ovelle. Silmien loistosta huomaan, että hän pitää vihjeenä sitä, että olen hakeutunut makuuhuoneeseen.
– Ruvetaanko? hän kysyy yksitoikkoisesti.
Minulla nousee spagettia kurkkuun. – Ruvetaanko?
Vellu vinkkaa silmillään päiväpeittoa. Myönnettäköön, että hän on sentään pedannut sängyn.
Punnitsen päätöstäni pikaisesti. Väliin jäänyt aamulenkki painaa vaakakupissa. Kun olen juuri tullut kutsutuksi pulskaksi kuin anoppi, ei ehkä kannattaisi lintsata liikunnasta, edes lakanoiden välissä.
– Katsotaan nyt, sanon yliolkaisesti, mutta Vellu on saman tien vauhdissa. Hän nappaa kiinni lantiolta niin että sormet painuvat sukkahousujenkin läpi.
– Mun on tehnyt koko illan sua mieli, Vellu mumisee.
Huulet käyvät olkapäähän kuin elämää itseensä imien.
Vellu riisuu minulta paidan vauhdikkain ottein, kun minä puran hänen puseronsa nappeja. Hän löytää tottuneesti vivut, hakaset, vetoketjun saumanauhat.
Kun rojahdamme vuoteelle, olemme molemmat alasti. Iho hehkuu lämpimänä toista vasten ja minä tunnen melkein jo hien tuoksun nenässäni. Kuvittelen kulutettavia kaloreita.
– Sä oot niin ihana, Vellu kuiskaa ja samassa tunnen hänet sisälläni.
Mitä hittoa? Ei vielä!
Painan käsivarsilla Vellun rintakehää, mutta hän on lujassa. Lantio painautuu kohti ja pois, kunnes Vellun suusta purkautuu voipunut valitus.
– Siis mitä? Joko?
Vellun pää vaipuu rinnalleni. Lyhyet niskavillat kutittavat sormia. Hän painaa sata tonnia.
– Joo... sori... sä olit niin herkku tänään...
Rinnassa alkaa kiehua. Siellä kiehahtaa sappi ja happi, kaikki viime vuosien tunteet yhtenä keitoksena. Ripaus katkeruutta, hyppysellinen epätoivoa ja ainakin kolme hehtolitraa turhautumista.
– Eihän tässä ole mikään muuttunut! huomaan yhtäkkiä karjaisevani niin, että heltat vaan heiluvat. – Sun äitisi arvostaa minua enemmän kuin sinä!
Vellu nostaa päätään. Pyöreiden silmien ympärillä tihkuu hikeä.
– Siis häh?
Puren hammasta, jotten puraisisi Vellun nenää poikki. Työnnän vain hänet molemmin käsin kauemmaksi, pois iholta, joka kihelmöi Vellu-allergiaa.
– Kuule, sanon könytessäni sängystä ylös. – Mä olen Nainen isolla ännällä. Ja minä haluan Miehen isolla ämmällä!
Nyt Vellun kasvot ovat kokonaan pyöreän hölmistyneet. Silmät ammottavat kasvojen keskellä tolloina kuin aidanseipäät.
– Siis mitä sä nyt taas oikein sekoilet? Eikö meillä oo ollut juttu hyvä just näin?
Kiskaisen housuja jalkaan. Saumasta kuuluu repeämisen ääni.
– Just näin? Kun hiippaillaan toistemme luona niin kuin varkaat eikä sitouduta yhtään mihinkään?
– No... niin. Tälleenhän se oli parasta.
Muistot tiivistyvät yhtäkkiä taipuneiksi sormiksi, pingottuneiksi otsa- ja kaulasuoniksi, energiaa pursuaviksi jaloiksi. Vai oli parasta sillä lailla, ettei olla toistemme kanssa lainkaan?
Paitsi että... Vellu on oikeassa. Vuosi sitten tähän aikaan minä makasin sohvalla ja odotin Vellua kotiin töistä. Aina venähti pitkäksi ja syitä löytyi. Kotona hän painui sänkyyn äyskähdellen ilkeästi, ja minä jäin yksin estämään itkuntyrskähdykset.
Sellaista se tosiaan oli. Inhosin elämääni ja itseäni. Samaan aikaan Vellusta tuli aina vain välinpitämättömämpi ja ilkeämpi.
– Vai mies isolla ämmällä, Vellu toistaa pöllämystyneellä, kyynisellä äänellä. – Lähde sinä iso ämmä lätkimään mun elämästä.
En keksi sanottavaa. Suuta kuivaa, eikä ulos tule edes tuhahdusta.
Vasta tempaistuani puseron ylleni huomaan punaisten rintsikoiden sojottavan yöpöydän kulmalla. Kietaisen ne taskuun ja käännän Vellulle selkäni. Taakseni en enää katso!
Reippailen kotiin sellaista hoppua, että rappukäytävässä hiki virtaa. Painun suoraan ulko-ovelta suihkuun, joka pesee pois kaiken inhottavan, mitä on valunut pitkin kehoa. Huuhtelen Vellun käsiltä, jaloilta, sisäreisiltä.
Vaakaa vilkaisen sillä silmällä, mutta päätän ettei se ole viisasta. Ei illalla.
Sen sijaan katseeni kohdentuu jääkaapin oveen liimaamani seitsemän miinuskilon haastepaperiin. Jokainen kilo pullottaa siinä pyöreänä, sisällään elämänalue, jota on aivan ehdottomasti parannettava: paino, kunto, ulkonäkö, suku, Terhin häät ja tietysti työ.
Viimeisen kilopallon sisällä lukee aivan liian laveasti: rakkauselämä. Teen siihen pieniä mutta välttämättömiä tarkennuksia.
1. Ex ulos elämästä.
2. Uusi rakkaus.
Myönnettäköön, ettei uusi elämä ole alkanut aivan niin loistokkaasti kuin luulin, mutta muutos on takuulla nurkan takana. Ihan varmasti... eikö niin?
Kommentoi 0
