Shutterstock
Alussa on vain minä, sohva ja naistenlehti. Ihan kohta – siis ihan oikeasti – tapahtuu jotain terveellistä ja reipashenkistä. Ehkä iltalenkki.
Mutta ensin: minä, sohva ja naistenlehti.
Uppoudun kertomukseen kansikuvan vaaleaverikön vartomasta kaikkien aikojen kesästä. Hänen suunnitelmiinsa kuuluu samoja huvituksia kuin minunkin tulevaan kesääni: terasseja, hameenhelmoja, kukkameriä. Tähtönen puhuu 150 hengen kesähäistään jossain Savon sydämessä – ja onhan häät edessä minullakin. Ei sentään omat vaan parhaan ystäväni.
Artikkelin loputtua tyhjä maha ilmoittaa itsestään. Avaan tyynnykkeeksi mansikkajogurtin. Se on vähäkalorista eli maistuu yhtä hyvältä kuin kraanavesi, mutta kyllä sen alas saa.
Lusikoidessani purkin jämiä suuhuni katseeni osuu mansikanpunaisin kirjaimin laadittuun otsikkoon: Tiedätkö mitä syöt?
– Tiedän, vastaan lehdelle ja lipaisen viimeisen lusikallisen.
– Ällöttävää mutta terveellistä kevytjugurttia!
Jutun kuvituksessa onkin sopivasti juuri mansikkajogurttipurkin kuva.
Piilosokeripommien ykkönen: valmisjogurtti! lehdessä lukee. Piilosokeripommi?
Siristelen silmiäni nähdäkseni miniatyyrikirjaimilla painetun tuoteselosteen purkin kyljessä. Sisältää 5 % mansikkaa – ja 13 % sokeria!
Yksi viaton annosjogurtti voi sisältää jopa 10 palan verran sokeria, jos sokeripitoisuus on yli 10 %.
Siis hei. Olisin voinut syödä pullan tuon muovisen "herkun" sijaan!
Seuraava aukeama: Vielä ehdit bikinikuntoon! 10 varmaa vinkkiä painonpudotukseen.
Hitaasti katseeni ohjautuu huoneen toisella puolen hojottavaan kokovartalopeiliin. Ensimmäisenä huomaan mahaa vasten taipuneen reiden, joka näyttää ainakin neljä kertaa leveämmältä kuin muu vartalo. Optinen virhe kenties?
Ojennan nopeasti selkäni suoraksi. Reisi puoliintuu, mutta silti tuo nainen peilissä näyttää jotenkin isommalta kuin luulin. Aivan kuin vaatteiden alla olisi pari kerrosta villa-alusasuja.
Ehkä jouluturvotusta? Ostin vanhasta tottumuksesta kahden hengen annokset niin torttuja, pipareita kuin suklaatakin, vaikka Vellua ei enää ollutkaan vieressä mussuttamassa. Niistäkö nuo kerrokset?
Mahan kohdalla on kummallinen kumpu. Olen ajatellut sen olevan söpö, pieni ja pyöreä – olihan Marilynillakin pömppömasu. Pidempään tuijottaessa vatsa alkaa kuitenkin näyttää vaarallisen isolta. Siihen kohdistuu varmaan sama optinen virhe kuin reiteen!
Ponkaisen lähemmäksi peiliä. Täytän sen kokonaan lantiollani ja hartioillani. Nostan vähän käsivartta, ja sen liha lerpahtaa surkeasti. Leuan allakin on jotain pehmeää. Yhtäkkiä reidetkin hankaavat toisiaan vasten jotenkin epämukavasti.
Astelen kylpyhuoneeseen, jonka laatikoston alta vaa'an kulma pilkistää vihjailevasti. Sen ympärillä tanssii pari villakoiraa. Vaaka on ollut kolossaan aika pitkään: joulun jälkeen se näytti vähän liikaa, joten tuli eräänä maanantaiaamuna sysättyä koko vehje piiloon.
Vaaka ilkkuu inhottavasti: Et takuulla uskalla astua! Entäs, jos näytän yli 75 kiloa? Yli 80? Minulle et voi mitään, minä kerron totuuden!
Samassa puhelin pirahtaa olohuoneen puolella. Silmään vaakaa. Mitta-asteikon mustat hammasrattaat virnistelevät voitonriemuisina, kun vastaan kännykkään.
– Hei! Sain loistoidean: pannaan kesämekot päälle ja lähdetään yksille! Terassikesän startti! ystäväni Terhi intoilee. Ääni poukkoilee kuin hänellä olisi ihan liikaa virtaa.
– Nytkö?
– Mulla olisi pari uutta häälehteäkin...
Kertaan nopeasti vaihtoehtoni. Mansikkajogurttipurkki väijyy sohvankulmalla, irvileukavaaka kylpyhuoneessa. Kodistani on tullut miinakenttä.
– Mennään heti, vastaan.
Makuuhuoneen vaatekaapissa roikkuu mekkoja muistoina viime kesästä: Tuota käytin Porvoon reissulla, tuo päällä menin serkun häihin Toholammille. Tuossa esiinnyin kesäjuhlissa ja tuo... no, siinä taitaa olla pieni repeämäkin sivusaumassa todisteeksi siitä, että Vellu repi sen yltäni hotellissa Barcelonassa.
Hyviä aikoja? Ehkä.
Valitsen mekoista sen, jota käytin kesäjuhlissa juhannuksen alla. Siinä on isoja mustia kukkia ja puolipitkät, allit peittävät hihat.
Mekko sujahtaa päälle vapauttaen nenään kesän tuoksuja, koivunoksia, katupölyä, kermavaahtoa. Silkkinen alushame hivelee ihoa pehmeästi kuin tuulenvire.
Mutta penteleen vetoketju ei mene kiinni. Nipistän kankaita yhteen ja kiskon, mutta ei! Ei mene, ei kerta kaikkiaan.
Tuijotan hämmentyneenä peiliä. Vetoketju jököttää paikallaan itsepäisenä ja muutenkin minua katselee ihan toinen nainen kuin viime kesänä. Silloin poskilla karehti hymy – no, hieman pettävä, mutta hymy kuitenkin. Nimettömässä oli kaksi sormusta, työpaikalla kalenteri täynnä tapaamisia ja kotonakin odotti joku muu kuin naistenlehti.
Minun pitäisi olla onnellinen tästä sinkkunaisen elämästä, sopivasta pikku kämpästä keskustan laitamilla, vapaudesta lähteä terassille juuri nyt kun huvittaa.
Se ei vain aina luonnistu. Toisinaan huomaan katselevani muiden elämää kuin joku väijyjä ikkunalasin läpi ja toivovani olevani minkä tahansa unelmatalon sisällä. Otollisinta maaperää kadehtimiselle on tietysti siskoni Minnan vaivalla rakentama elämä. On 170 neliön kotitalo, on asianajajamies, on kaksi lasta, somia kuin siat pienenä, ja vielä sisustusalan firma.
Välillä tekisikin mieli sanoa ruma sana.
Riisun mekon ja vedän jalkaan farkut, jotka alkavat heti kuumottaa sääriä. Jos tulisi ne jalassa edes hikoiltua parisataa grammaa pois.
Kantapaikkamme terassilla on tungosta: muutama muukin on innostunut ensimmäisistä kesäisistä päivistä.
Terhi nostaa kolmen paksun lehden nipun pöydälle heti tullessani.
–Ihan uunituoreita! hän ilmoittaa auvoisa hymy kasvoillaan. Kansilehdissä pyrähtelevät onnensa kukkuloilla tanssivat morsiamet. Yhdellä on kermanvärinen pitsiasu, toisella vitivalkoista sifonkia, kolmannesta erottuu pelkästään kukkapäähine ja huntu.
Ja tietysti kaikilla on soukat olkapäät ja terävä leuka.
Lehtien vierellä odottavat lasilliset mitä kirkkainta valkoviiniä. Sopii teemaan.
– Puku on pakko löytää, ennen kuin kesä ihan oikeasti alkaa, Terhi sanoo jämäkästi. – Mä olen ihan hirveästi jäljessä aikataulusta. Onneksi mulla on sinut!
Minä yritän hymyillä, jos nyt ilmeitä paksuilta poskiltani erottaa.
Terhi pyysi minua kaasoksi heti Mikon kosittua häntä toissa vuonna. Minä vastasin tietysti myöntävästi.
Ensimmäisessä hääpalaverissa Terhi sanoi haluavansa pienet häät: korkeintaan 30 ihmistä, eikä mitään kumminkaimoja. Hän halusi kapean puvun ja oikein pitkän hunnun. Mielipiteet olivat olevinaan varmoja, mutta jo samana iltana Terhi soitti kysyäkseen, mitä tuumisin juhannushäistä.
Seuraavalla viikolla hän päätti haluavansa talvihäät ja valkoisen turkin.
– Niin kuin teillä oli Vellun kanssa, Terhi sanoi tietämättä, ettei se ollut mikään suositus. Meillä oli juuri ollut Vellun kanssa iso riita.
Sittemmin Terhi on halunnut ainakin neljät eri häät, ja juhlapäivääkin on jo siirretty kahdesti. Nyt ollaan jo kutsukorttivaiheessa – lähinnä siksi, että minä olen pakertanut kortit valmiiksi. Muuten Terhi olisi ehkä jo siirtänyt juhlat ensi kesään.
– Just tällaisen mekon mä näin viime yönä unessa! Terhi huudahtaa. – Ja hei, näitä mariannejuttuja on aivan pakko tehdä hääkarkeiksi.
Minä mumisen vastauksia. Terhi vilkaisee minuun epäluuloisena.
– Onko kaikki ihan hyvin?
Havahdun nostamaan päätäni pystyyn. – On. Väsyttää vain.
Terhin silmät skannaavat minun puolipirteää hymyäni. Hän epäröi mutta kääntää kuitenkin katseensa taas lehteen, joka vilisee kukkia, kampauksia ja koristeita. Yhdellä sivulla esitellään kaason asuja.
– Eikö tällanen fuksianvärinen asu olisi sulle aika kiva? Kun fuksiahan on se teemaväri... toistaiseksi.
Terhin lakattu kynsi osoittaa pitkää, olkaimetonta, kirkuvanväristä mekkoa. Miehusta puristaa mallin olemattomat rinnat pulleiksi palloiksi ja puku korostaa hänen sopivasti pyöreää lantiotaan.
Kuvittelen itseni mekkoon. Rinnat pursuilisivat kaula-aukosta kuin Michelin-ukon vyötärörenkaat. Mekko kiristäisi
mahamakkaroita kuoressaan ja lantiosaumoissa väijyisi todellinen ratkeamisvaara.
– Ihan kiva, minä vastaan.
Terhi hymyilee ilahtuneena ja taittaa solakalla kädellään sivun tehokkaalle hiirenkorvalle.
Terhin käsivarsissa on lihakset, vyötärölle ei edes istuessa muodostu makkaroita. Hän syö ja juo muka samat annokset kuin minä, mutta läski ei vaan tartu, niin hän sanoo itsekin. Miten Terhi voisi ymmärtää minua, paksua peräsintä ja pulleita purjeita?
Yhtäkkiä korvan juuressa jupisee Terhin käskevä ääni.
– Oikeasti. Nyt ei ole kaikki kunnossa. Kerro!
Paksut kulmakarvat kaartuvat kysyvälle kaarelle. Ystävällisissä silmissä palaa huolestunut liekki.
– No... aloitan takellellen. Sanat takertuvat kurkkuun kuin pizzanpala krapulapäivänä. – ... oletko sä huomannut, että mä olen vähän lihonut?
Terhin kasvot tyhjenevät ja silmät alkavat harhailla noloina pitkin pöytää.
– Tuota...
Yhtäkkiä en haluakaan kuulla jatkoa, vaan törmään pystyyn.
– Minä haen lisää juotavaa!
– Hei, odota nyt hetki... Terhi sanoo, mutta ääni kuihtuu kantojeni kopinaan.
Tiskillä on lihamuuri ihmisiä, toinen toisessa kiinni kuullakseen omien ajatustensa kiertävän suusta suuhun. Minä yritän työntyä heidän lävitseen kyynärpää edellä. Haluan uuden unohdusta povaavan juoman, jonka kulauttaa kurkusta alas. En ajattele mitään muuta kuin kultaisia kuohuja, tyrkin vain tietä kyynärpäälläni.
Eteen osuu kalju mies. Hänen kulmansa piirtyvät viivoiksi ja suu ärjäisee: – Väisty, plösö!
Poskeni käyvät yhtäkkiä veltoiksi. Suusta ei löydy sanoja.
– Paraskin puhuja!
Terhi on yhtäkkiä rinnallani. Hänellä on käsivarret tanassa kuin soturilla, joka puolustaa toveriaan.
– Suuret on puheet ja pieni on pää, enkä sano kumpi pää. Kaikkien naistenko pitää olla langanlaihoja?
Kaljupää silmää Terhiä päästä varpaisiin. Sitten hän katsahtaa minua, ja suu hapantuu rutuksi.
– Ei kaikkien, mies sanoo ylenkatseisesti. – Niiden vaan, jotka aikoo mahtua baaritiskille.
Käännyn kannoillani ja riennän takaisin terassin puolelle. Istuessani tunnen takamuksen leviävän tuolin molemmille puolille. Kurkkua korventaa itku.
Terhi tulee hetken päästä perässä kaksi lasia käsissään.
– Mikä idiootti, hän puuskahtaa. – Älä välitä tuollasista. Karmea kalju, ja näitkö sä sen pullosilmät?
Yritän nyökkäillä yhtä vihaisena kuin Terhi, mutta tunnen pallon kasvavan kurkussa. Nipistän suuta väkisin kiinni, jottei se levittäisi kaikkia suruja ilmoille.
– Ellu? Oletko ihan ok?
Terhin lämpimät sanat kaivavat huulet auki. Raottaessani niitä vastausta varten tunnen kaiken mätkähtävän toukokuiseen ilmaan.
– Mä olen ihan kauhea läski! Viime kesästä oon lihonut varmaan kymmenen kiloa, minä alan nyyhkyttää. Kirvely nenänvarressa purkautuu lämpimiksi noroiksi. – Ei mua kukaan halua enää ikinä!
Terhi katselee minua tutkiskelevasti ja kurottaa kämmenensä käsivarrelleni.
– Ei sillä ole mitään väliä, oletko sä lihonut tai laihtunut. Sinä olet kuitenkin aina yhtä ihana.
Kyyneliä virtaa silti lisää.
– Mutta kun kaikki muukin on ihan pielessä!
Niin minä alan valuttaa ulos ajatuksia, joita sydänverelläni olen hautonut. Päällimmäisenä on tietysti minun ja Vellun ero. Se oli tehnyt tuloaan pitkään, monen pitkäksi venähtäneen illan ja mykkäkouluksi kutistuneen viikonlopun ajan. Minä olin halunnut erota jo edelliskesänä ja niin varmaan Vellukin, mutta en ollut halunnut myöntää epäonnistuneeni miesvalinnassa.
Eräänä päivänä se sitten tapahtui. Minä sanoin taas kerran, että ehkä meidän parempi erota. Vellu vastasi taas kerran, että ehkä sitten niin. Tuijotimme toisiamme ja odotimme molemmat tuttua katumuksen pilkahdusta.
Sitä ei tullut.
Vellu tarttui konemaisesti vaatekaapin kahvaan ja inahtamattakaan täytti kaksi urheilukassia vaatteillaan. Minä tunsin itseni aivan tyhjäksi.
Sitten tuli äidin ja isän ero. Minun ja Vellun erilleenmuutosta ehti kulua kuukauden päivät, kun äiti yhtäkkiä pudotti puhelimessa pommin.
– Että on äijällä otsaa! Minä tilasin jo muuttoautonkin, äiti papatti.
Heti hänen touhuntäyteisen puhelunsa jälkeen soitin isälle. Isä kuulosti olevan tyynessä pilvessä keskellä myrskyn silmää. Taustalta kuului äidin motkotusta.
Syy kohtaukseen selvisi: isä oli päättänyt vaihtaa autoa ilman äidin mielipidettä, joten äiti koki isän tukahduttavan hänet. Minä ajattelin sen olevan naurettavaa.
Minna, isosiskoni, taas piti äidin halua vapauteen aivan pätevänä eron syynä.
– Sitä paitsi, Minna sanoi pikaisilla iltakahveilla. – Mistä sinä tiedät, mitä niiden välillä on tapahtunut? Päätithän säkin jättää Vellun ihan ihme syystä.
Minä tuijotin Minnaa suu auki siinä hänen litravetoisten lattekuppiensa yläpuolella.
Minäkö jätin Vellun ihme syystä? Äidilläkö oli pätevämmät syyt kuin minulla?
Terassilla Terhi puristaa kättäni ja suorastaan tihkuu myötätuntoa baarin pöydälle, kun minä kertaan viimeisen vuoden tapahtumia.
– Eikä siinä vielä kaikki, minä änkytän. – Sitten vielä duuni... Kyllähän sä tiedät miten siellä on asiat. Sen organisaatiomuutoksen jälkeen mun asema on ollut ihan yhtä kahvinkeittoa ja paperinkantoa pöydältä toiselle.
Terhi silittää suloisesti kämmenselkää.
– Kyllä sinä asiaa puhut, Terhi sanoo hellästi mutta suorasukaisesti. – Sulla on ollut aika rankka vuosi.
Minä nyyhkäisen taas. Kyyneleet alkavat hiljalleen kuivahtaa. Takapuoli sen sijaan on yhtä leveä kuin ennenkin. Farkut puristavat vyötäröltä ja puseronkaulaakin joudun kiskaisemaan ylemmäs.
Totuutta ei voi vältellä. Sitä voi hoitaa kyynelillä tai muutamilla drinkeillä, mutta ei se minnekään katoa. Minä olen tällainen: eronnut, orpo, työpaikkani hylkäämä ja oikeasti aika paksu. Ihan oikeasti aika paksu.
– Mutta kuule, Ellu, Terhi sanoo äänellä, jossa on inhottavan positiivinen, nouseva nuotti. – Miksi sä et tekisi noille asioille jotain?
Minä vilkaisen Terhiä. Hän näyttää olevan tosissaan.
Kaljupää tiskiltä rynnii terassin läpi. Huomaan hänelläkin olevan vähän kaljamahaa piilossa pikeepaidan alla.
Niin. Miksi minä en tekisi näille asioille jotain?
Kotiin tullessani en aloita vaikeimmasta – siis vaa'asta – vaan harpon vaatekaapeille, jotka kaartuvat makuuhuoneen seinällä järkälemäisinä. Repäisen kaappien ovet auki ja paljastan hyllyille taitellut, pinotut, sysätyt ja rutatut vaatemäärät.
Vedän syliini pari puseroa – mustia tietenkin. Yhdessä on röyhelöitä hihoissa, toisessa v-aukko napituksineen. Molemmat huokuvat 1990-lukua, vaikka siitä ei mitenkään voi olla niin kauan, kun niitä viimeksi käytin.
Tarkistan kokolaput: S. XS. Olenko minä muka joskus käyttänyt XS-kokoa?
No, nykyisinhän muoti on vähän sellaista väljempää, joten on aivan inhimillistä, että olen siirtynyt L-kokoon. Minä kasvan, siis tarkoitan että aikuistun, enkä halua enää esitellä kireitä kupeitani.
Saman tien tempaisen tyhjäksi koko hyllyn. Jaan vaatteet täsmällisesti kolmeen kasaan: liian pieniin, liian isoihin ja kelvollisiin.
Röyhelöpaidat liian pieniin ja vanhoihin. Isoihin sellaiset paidat, housut, sukat ja hameet, joita en enää koskaan voi käyttää niiden venyttyä muodostaan. Hetken harkitsen hyppääväni siihen pinoon itsekin.
Lajittelen pinoihin seuraavankin hyllyllisen. Löytyy pientä, isoa ja sopivaa, minun kaikkia elämänvaiheitani. Varkain vaateprojekti saa minut innostumaan: käsivarsissa alkaa kihelmöidä, posket punehtuvat ja sormenpäissä lämpenee. Näin minä panen elämäni järjestykseen!
– Hei hei, heläytän yhdellekin jättiläismäisenä lepattavalle mustalle t-paidalle. Se ylläni kerran painoin pääni tyynyyn yhden ison riidan jälkeen, jonka Vellu väkisin aloitti.
Mistähän se riita sai alkunsa? Mihin se päättyi?
Kesken vaateprojektin kurkkua alkaa kuivata. Loikin tiskipöydälle juomaan lasillisen vettä, jolloin silmiin osuu lisää kaappeja keittiönurkkauksen kaikilta seiniltä. Valkoisia hyllyjä täynnä kaikenlaista pahaa ja vielä pahempaa.
Mutta ei pitkään! Yhdessä hujauksessa heitän menemään puolikkaan Fazerin Sinisen, korvapuustipussin pohjat, joululta ylijääneen puolikkaan piparirasian, sipsidipit ja koko sokeripaketin. Auts, aamukahvi ilman sokeria?
Puhelin alkaa soida eteisen lipastolla. Tukka hulmuten riennän sen luo, odottaen että saan selostaa Terhille miten reipas olen ollut...
Mutta soittaja ei olekaan Terhi vaan Vellu. Ruutu välkyttää ex-mieheni nimeä ja kuvaa kuin kysellen, mitä seuraavaksi aiot. Vastaan. Niin on tapana, koska meidän välit ovat... no, sanotaanko että ihan hyvät...
– Moi! Vellu sanoo rempseällä äänellä. – Mitäs mimmi?
Minä puraisen huulta. – Ei tässä mitään...
Vellu saa minut vieläkin sanattomaksi, jos vain tahtoo. Välillä harmittaa, välillä ihastuttaa, että hän tietää, mistä narusta vetää.
– Ootko himassa?
Minä myönnän.
– Mitä jos... Vellu aloittaa madaltuvalla, rouheaksi käyvällä äänellä. – ... tulisin vähän käymään?
Sydän herää sykkimään vahvoin piirroin. Jo lämmenneisiin sormenpäihin se heruttaa lisää energiaa, saa ne haluamaan jotain tekemistä, jotain kosketettavaa, jotain... jonkun toisen läheisyyttä, johon voi upottaa kyntensä ja joka voi valaa minuun voimia.
Vilkaisen makuuhuonetta. Sänky on täynnä sekalaisia vaateröykkiöitä.
– Tai jos mä tulisin sinne?
Matka naapurikaupunginosaan vie taksilla vain hetken. Lisään takapenkillä vähän ripsiväriä. Hassua, sillä onhan Vellu minut nähnyt pahempanakin – ja parempana.
Rappukäytävässä askeleeni kaikuvat syyllistävinä. Eihän minun täällä pitäisi tietenkään olla. Vellu on menneen talven lumia, tai oikeastaan menneen kesän siitepölyjä. Meidän yhteinen elämämme on nähty, kuultu ja vaikeaksi koettu.
Vai oliko se sittenkään niin vaikeaa?
Jotenkin minua aina alkaa epäilyttää juuri tässä Vellun asunnon puisella ovella. Soitan silti ovikelloa niin kuin ennenkin, ehkä löytääkseni jonkin tutun varmuuden.
Oven takaa paljastuu Vellun pörröinen pää.
– Sä näytät tosi hyvältä, hän sanoo huulet pyöreillä kaarilla. – Mahtavaa, kun on taas kesä.
Minä hymyilen hänelle virkamiesmäisesti. Aluksi tuntuu aina oudolta.
Ripustan takkini kuin vieras ja olohuonetta kohden hiipiessäni etsin katseellani asunnosta uusia kortteja, posteja, astioita ihan toisella tavalla kuin omasta kodista. Tuntuu vieläkin hassulta ajatella, että Vellulla on ihan oma koti.
Vellu antaa minulle käteen lasillisen. – Kiva kun tulit.
Pian se helpottaa, ajattelen hörpätessäni ensimmäiset kuplat kielenpäälle. Niin kuin aina ennenkin.
Ja niin siinä käykin. Puolen tunnin päästä me istumme jo sohvalla jalat toistemme päällä, tuntia myöhemmin Vellu tarttuu minua kädestä ja työntää sormensa puseron alle. Enkä minä vastustele. Hän tietää, missä on oikeat paikat.
– Mennään sänkyyn, Vellu kuiskaa niin läheltä, että hengitys kutittaa korvaa, hyvällä tavalla.
Minua ei ujostuta enää yhtään, kun seuraan Vellua hänen makuuhuoneeseensa. Siellä on sama tuttu sänky, jossa me nukuimme monta vuotta rinta rinnan. Lakanatkin ovat tutut, anoppi antoi ne jonain jouluna lahjaksi.
Kun Vellu laskee minut istumaan ja kääntää puseron olkaimet käsivarsille, kaikki tuntuu niin hyvältä. En ajattele vatsamakkaroita, en isoa takapuolta enkä leuan helttaa. Suljen vain silmät ja olen hyvä juuri sellaisena kuin olen.
Havahdun aamulla Homer ja Bart Simpsonin kinaan. Ensin Homer mäkättää hiljaisella äänellä, mutta Vellu lisää äänenvoimakkuutta niin, että nauru räjähtää molemmissa tärykalvoissa.
– Hiljemmalle, minä äyskäisen puolikkaalla äänellä.
Pakollisten protestisekuntien jälkeen Vellu hiljentää pari pykälää. Minä aukaisen vuorotellen vasenta ja oikeaa silmääni, joiden eteen avautuu vieraita maisemia. Housut ovat mytyssä Vellun treenikassin päällä. Jättikokoiset housuni.
Homer ja Bart nauravat lisää. Välillä Marge huokaisee ryytyneesti.
Mainostauolla Vellu säntää sängystä kantakävelyllä kohti vessaa. Lorina kantautuu seinän läpi kuin olisin aitiopaikalla. Painan tyynyä korville.
Vessan vedettyään Vellu loikkaa takaisin sänkyyn yhtä urheilullisesti kuin aina. Hän kuvittelee kai olevansa leijona, tiikeri, leopardi tai mikä tahansa kissaeläin, jolla on jäntevät raajat ja jouhevat liikkeet. En ole ikinä hennonut kertoa hänelle totuutta.
– Pizzaa? Vellu kysyy yksioikoisesti. Hän sysää minun puolelleni vuodetta kirjavan paperilehtisen. Yläkulmaan painettu kiiltelevä juustopizza saa veden herahtamaan kielelle.
– Frutti di Mare, minä suhahdan niiden äänien välistä, joita oikea ja vasen aivolohko päästelevät. –Tuplajuustolla.
Havahdun horroksesta, kun Vellu työntää pizzalaatikon sängynpäätyyn ja kysyy, otanko lautasen.
– Veitsi riittää, minä mutisen.
Leikkaan lätystä niin ison siivun, että sitä pitää kannatella kahdella kädellä. Aukaisen leuat palan ympärille ja suljen suun täyteen pehmeää rasvaa, paprikan- ja sipulinpaloja, rapeaa vehnäreunusta. Suolainen tonnikala ravitsee syyllisyyttä, joka tyhjässä vatsassa kurisee.
Puolivälissä pizzaa kuulen kännykän piipahtelevan housujen taskussa. Kaivan puhelimen esiin velvollisuudentuntoisena nähdäkseni, kuka haluaa minusta nyt osansa.
Viesti on Terhiltä. "Onko paha darra?"
Vellu räjähtää nauramaan jollekin, mitä Bart sanoo. Minä näpytän takaisin Terhille: "Et arvaakaan miten paha..."
Kotiin päästyäni etsiydyn suoraa päätä lakanoiden väliin. Mahassa vellovat inhottavasti joko eiliset terassidrinkit, Vellun tarjoamat lisukkeet tai sitten tämänaamuinen Frutti di Mare.
Hillitön makeanhimo iskee pian. Se alkaa hytinänä kynsien alta ja etenee kohti vatsanpohjaa, joka alkaa murista. Takaraivossa paukahtelee jyske, joka ei vaimene ilman sokeria.
Harmi vaan, että heitin illalla kaiken roskikseen.
Käppäilen keittiöön ja hitaasti avaan roskakaapin oven. Pullapussi lepäilee mytyssä valkoisen Pulmu-paketin alla, aivan siinä käden ulottuvilla. Eivät ne siellä keskenään ole miksikään yön aikana menneet, aivan hyvin voisin napata palan ja helpottaa tätä alkavaa päänsärkyä ja ällötystä...
– Ei juma, huomaan puuskahtavani ääneen.
Tuijotan pullapussia, joka alkaa kieppua silmissä.
– Ei käy! huudahdan ja syöksyn eteiseen.
Kiskaisen jalkaan ensimmäiset käteen sattuvat kengät – tietysti ne ovat lenkkarit – ja vedän oven tiukasti perässä kiinni.
Vasta rappukäytävässä tulen tarkastaneeksi, otinko mukaan avaimet. Otin, ja lompakonkin.
Lähimarketti heräilee juuri sunnuntaihin tullessani liukuoville. Ne päästävät ystävällisesti minut sisään, vaikkeivät arvaa, että tällä kertaa minä en aio sortua houkutuksiin. Nyt en aio asioida pullahyllyillä, en karkkiriveillä, vaan täytän korini heti ensimmäisillä osastoilla.
Kädelleni nappaan korin, jonka kantaminen kuulemma on mainiota arkiliikuntaa. Täytän sitä kaikella, jonka eilinen laihdutusjuttu kertoi olevan oikeasti terveellistä: porkkanaa, raejuustoa, ruisleipää, salaattia, vähärasvaista kinkkua. Ne sopivat, alan sitten laskea kaloreita tai hiilareita.
Kassahihnan päädyssä lastaan ostokset tiskiin ja katselen naistenlehteä, jonka kannessa on Eva Longoria. Hänen kiharansakin ovat isommat kuin takapuoli.
– Rupeeks laiharille?
Havahdun kohtaamaan kassaneidin pirteän katseen. Tiiviisti vaaleiden kulmakarvojensa alta minua tuijottaa noin 50-vuotias nainen, iho kesinyt muttei vielä kurtistunut.
– Jotain sellaista, minä vastaan hämilläni.
Naisen kädet liikahtelevat nopeasti ja kassakone piippaa hyväksyvästi jokaisen ostoksen kohdalla.
– Mulla tulee ihan kohta täyteen 30 kiloa, kassaneiti sanoo kovalla äänellä mutta silti hieman ujosti. – Kesäksi pitäis saada loput pois.
Minulta loksahtaa suu auki. Katselen naisen hyvänmuotoisia käsivarsia ja hoikkaa kaulaa, jotka raidallisen kassaunivormun alta pilkistävät.
– Se ois 45,15.
Kaivan hämilläni pankkikortin esiin ja maksan ostokset.
– Tsemppiä nyt vaan, nainen sanoo vielä ennen kuin kääntyy seuraavan jonottajan puoleen.
– Kiitos, minä vastaan ja tunnen paksujen poskieni pullistuvan.
Siellä se on. Se odottaa minua ja haluaa pilata elämäni – mutta minä en aio sen antaa tehdä sitä. Aion ottaa haasteen vastaan ja kestää sen, mitä on tullakseen.
Silmät suljettuina vedän vaa'an hyllyn alta ja hitaasti astun sen päälle. Kurkistan aivan pikkuisen luomien raosta.
76 kiloa. Voihan...
Teen pikaisia laskutoimituksia. Tämän päivän numeroista on kilon verran ehkä pizzaa, eikö?
Kun panimme hynttyyt yhteen Vellun kanssa, painoin 69 kiloa. Se oli ihan kohtalainen luku: ei tarvinnut laihduttaa eikä pihtailla, mutta näytin hyvältä farkuissa.
Eli seitsemän kiloa on saatava pois.
Kirjoitan tussilla paperiin 7 KILOA. Tunnen olevani hirveän pieni massiivisten kirjainläskieni edessä.
Piirrän paperiin seitsemän palloa.
Pyöreinä palluroina kilot näyttävät oikeastaan aika mukavilta sunnuntaitavoitteilta kohti parempaa elämää. Siitä juolahtaa mieleen antaa jokaiselle pallukalle nimi.
Ensimmäisen alle kirjoitan paino, toisen alle kunto, kolmanteen ulkonäkö. Näyttää hyvältä – kolmella kilopallolla olen korjannut monta asiaa, jotka ovat elämässä pielessä.
Miksen korjaisi samalla kertaa kaikkea muutakin?
Kirjoitan neljänteen palloon suku, viidenteen työ. Kuudenteen tulee Terhin häät ja seitsemänteen... rakkauselämä.
Lopuksi repäisen lehtiön sivun irti ja painan sen magneetilla jääkaapin oveen. Siinä se on: minun tuleva, ihana kesäni.
– Odotapas vaan, virkon epäuskoiselle aivopuoliskolleni. – Pian minä sulle taivaan merkit näytän!
Kommentoi 0
