2
osa 1/10
Poika ilmestyi kuin tyhjästä. Tyttö etsi mansikoita ja käveli pellonpiennarta katse maahan luotuna, kun hän yhtäkkiä näki silmäkulmastaan elämänsä likaisimmat paljaat varpaat.
He katselivat toisiaan sähköaidan yli pitkän tovin.
Tyttö roikotti mansikoilla täytettyjä heinänkorsia käsissään. Hänellä oli auringonkeltainen mekko, joka oli käynyt hänelle liian lyhyeksi, ja pojalla haalistuneet sortsit ja sininen t-paita, joka oli hänelle vähintään yhtä pieni kuin mekko oli tytölle. Jotenkin vaistomaisesti tyttö tiesi, että hän oli pukeutunut vanhaan, mukavaan mekkoonsa sen vuoksi, että oli vierailulla maalla mummolassa, mutta pojalla oli liian pieni paitansa siksi, ettei hänellä ollut muuta.
”Mä uskallan pissata sähköaitaan”, poika sanoi. ”Uskallatko sä?”
Tyttö katsoi aitaa ensin toiseen suuntaan ja sitten toiseen. Se oli tehty vanhoista katkaistuista heinäseipäistä, joita oli lyöty maahan reilun parin metrin välein. Tolpalta ja valkoiselta johtimelta toiselle kulki yksi rautalanka.
Tyttö kallisti päätään ja yritti miettiä, miten pissaisi rautalangalle. Tasapainoilemalla tolpan päällä?
Etsimällä aidan vierestä korkean kiven?
Poika seurasi hänen katsettaan ja ajatuksiaan ja puhkesi virnistykseen.
”Vitsi, onneksi mä en ole tyttö.”
”Ai koska sitten sulla ei olis mahdollisuutta saada sähköiskuja pissaamalla?”
Poika mietti asiaa hetken.
”Ei kun sitten mä en pystyisi todistamaan, että mä uskallan pissata.”
Tyttö nyökkäsi. Asiassa piili selvästi jokin tyhmä logiikka.
Poika kumartui sähköaidan ali ja kurotti kätensä kohti suurta mansikkaa. Hänen paidanhelmansa nousi pitkälle selkään. Tyttö vetäisi terävästi henkeä. Pojan koko selkä oli täynnä mustelmia ja juomuja. Osa jäljistä oli vielä verisiä, osa selvästi vanhempia.
Poika kuuli äänen ja nousi nopeasti. Hän ojensi mansikan tytölle, joka pujotti sen heinään. Sitten he seisoivat taas eri puolilla aitaa ja katsoivat toisiaan. Pojan katseessa oli uhmaa ja hän kohautti olkapäitään. Tyttö seisoi hiirenhiljaa.
”Pekkaaaa!”
Huuto kuului pojan takaa, jossa vanhan puutalon hilseilevä sininen seinä pilkotti pusikosta. Poika hätkähti. Uhmakas ilme katosi hänen kasvoiltaan, ja hetken hän katsoi tyttöön kuin apua pyytäen.
Sitten hän kääntyi kannoillaan ja katosi lepikkoon kuin jänis.
”Tsin, tsin!” Hanna kohotti kuoharilasinsa ja kilautti sen yhteen kahden muun lasin kanssa.
Elli katsoi Paulaa ja häntä nopeasti silmiin skoolatessaan, mutta siirsi sitten katseensa takaisin skannaamaan Storyvillen alakerran tarjontaa. Hän oli jo moneen kertaan ehtinyt julistaa, ettei se ollut tänään kummoista. Hanna ja Paula vilkaisivat toisiaan ja pyörittivät silmiään.
Elli heilautti uskomattoman paksuja punaisia hiuksiaan ja siemaisi lasistaan. Hän oli kehittänyt eleen huippuunsa. Hiukset lennähtivät kuin sampoomainoksen hidastetussa kuvassa ja täyteläiset huulet supistuivat viettelevästi ottamaan vastaan kuplivan juoman. Elli nielaisi ja kosketti sen jälkeen punaista ylähuultaan kielenkärjellään.
Hanna oli nähnyt esityksen tuhanteen kertaan, mutta seurasi silti ihaillen. Elli huomasi hänen katseensa ja iski silmää.
”Nielaise ja nuolaise”, Elli opasti Hannaa ja Paulaa. ”Kaksi sanaa, jotka toimii melkein joka tilanteessa.”
Hanna ja Paula sulkivat silmänsä ja peittivät korvansa käsillään. ”Liikaa infoa”, he huusivat yhteen ääneen.
Elli vilautti heille keskisormeaan. Sitten kolmikko kikatti iloisesti ja skoolasi uudelleen.
”Amatsoneille”, he lausuivat yhdestä suusta.
Hanna näki syrjäsilmällään, että heitä vilkuiltiin uteliaasti viereisestä pöydästä. Hän mietti hetken, miltä he mahtoivat näyttää ulkopuolisen silmin: kaksi koripalloilijan pituista, isohiuksista, satakiloista leidiä ja heidän keskellään hän, korkeissa saapikkaissaan nipin napin 165-senttinen, hoikka nainen lyhyiksi nyrhityissä vaaleissa hiuksissaan. Ei, häntä ei parhaalla tahdollakaan voinut kutsua amatsoniksi.
Eikä hän ollutkaan. Amatsonit oli Ellin, Paulan ja heidän yhtiökumppaninsa Timon yhteisen pr-toimiston nimi. Yritys ei ollut iso, mutta sillä oli vakaa asiakaskunta. Kun tänään alkuillasta oli alettu juhlia firman pikkujouluja, (taatusti kaupungin ensimmäisiä ja parhaita, oli Elli julistanut tervetuliaispuheessaan), toimisto oli ollut tupaten täynnä kuoharilaseja kanniskelevia ihmisiä, vaikka oli marraskuun alkupuolen arki-ilta.
Hanna hymyili katsoessaan Elliä ja Paulaa. Hänelle ei ollut yllätys, että kun juhlaporukka oli pikkuhiljaa illan mittaan kutistunut, jäljelle olivat jääneet juuri he kolme, Amatsonit ja heidän kolmas pyöränsä. Elli ja Paula ja Hanna olivat olleet erottamaton kolmikko siitä saakka, kun olivat istahtaneet peräkkäisiin pulpetteihin yläasteen ensimmäisenä koulupäivänä parikymmentä vuotta sitten.
Hanna hätkähti. Kaksikymmentä vuotta, tosiaan. He alkoivat olla vanhoja ämmiä. Kolme surkeaa sinkkua.
Kolme surkeaa sinkkua.
Tai ehkä kaksi. Elliä ei voinut oikein mitenkään kutsua surkeaksi. Juuri nyt Elli toisti hiukset, huulet, kielenkärki -näytelmänsä, ja tällä kertaa esitys ei mennyt hukkaan. Tyylikäs nelikymppinen pukumies lähestyi heidän pöytäänsä hypnotisoitu katse silmissään.
Hanna vilkaisi Paulaa ja puri huultaan, ettei olisi nauranut ääneen. Paula nojautui hänen korvansa lähelle ja kuiskasi: ”Käynksmä usein täällä?”
Mies ehti heidän viereensä. Hän puristi tuoppiaan rystyset valkoisina ja hymyili hetken autuaasti, ennen kuin muisti puhua.
”Hei, mikä meno, onks kivaa, voinksmä tarjota teille tytöille jotain?” hän posotti yhteen hengenvetoon irrottamatta katsettaan Ellin rinnoista.
”Vasen ottais GT:n ja oikea valkovenäläisen”, Elli vastasi.
”Täh?” Mies siirsi viimein katseensa Ellin kasvoihin.
Elli huokaisi turhautuneena, nousi ja ojentautui koko 180 sentin pituuteensa. Hänen musta mekkonsa paljasti runsaasti rintoja ja reittä ja nuoli reheviä muotoja häpeilemättä. Elli nappasi miehen käsipuoleensa ja vei tämän tanssilattialle niin, että jalat eivät juuri osuneet lattiaan.
”Punapuupäänaaraan soidinmenot ovat yksinkertaiset mutta tehokkaat”, Paula luennoi. Hän toimi sivutöinään tv:n luontodokumenttien lukijaäänenä, joten efekti oli täydellinen. Hanna purskahti nauramaan.
”Naaras kiinnittää uroksen huomion heiluttamalla punaista töyhtöään, jonka jälkeen reviirin muut naaraat saattavat vain todeta, että pesintä ei tällä kertaa onnistu.”
”Ne joutuvat lausumaan hyvästit munille”, Hanna pisti väliin ja irvisti saman tien anteeksipyytävästi. ”Sori, tosi huono.”
”Urokset poikkeavat ulkonäöltään täysin naaraista”, Paula jatkoi. ”Tämän tietyn soidinalueen uroksille tyypillistä on valkoinen rinta, jossa kulkee ohut yksivärinen ja kuviollinen raita.”
Hanna ja Paula siemaisivat kuoharilasinsa tyhjiksi. ”Kumman vuoro?” Paula kysyi.
”Itse asiassa Ellin vuoro”, Hanna vastasi. He vilkaisivat tanssilattialle, jossa Elli oli painanut pukumiehen pään tiukasti rintojensa väliin. Mies hymyili autuaasti aina noustessaan vetämään henkeä.
”Snorkkeli olis hyvä”, Paula kommentoi.
”Mä menen sinne tiskille”, Hanna huokaisi.
Elli kävi halaamassa heitä nopeasti saatuaan takkinsa narikasta. Pukumies odotti ovella ja kaivoi portsarille tippiä kamelinkarvaulsterinsa taskusta. Kun hän huomasi heidän katsovan, hän vaihtoi nopeasti vitosen setelin kaksikymppiseen.
”Mä en tiennyt, että joku vielä käyttää tollasia takkeja”, Paula sanoi ja haukotteli niin, että leuat olivat mennä sijoiltaan.
”Ai onko kamelit rauhoitettuja nykyään?” Hanna nauroi.
”Kamelinkarvahattu. Miehille joiden ajatukset kulkevat omia polkujaan”, tokaisi Elli ja vilkutti heille lähtiessään kohti ovea. ”Mä soitan aamulla ja kerron kaiken.”
”Mulla on akku loppu”, Hanna huusi ystävänsä perään.
”Ja mun kännykkä hukkuu taksiin”, säesti Paula.
Elli ehti kääntyä ja näyttää heille kieltään, ennen kuin ovi sulkeutui pariskunnan perässä. Mies talutti Elliä, joka käveli korkeissa koroissaan hieman huojuen. Kaksikko katosi Töölön syövereihin.
”Mennäänkö grillin kautta?” Hanna ehdotti kiskottuaan oman takkinsa päälleen ja kiedottuaan kaulaliinan kolmesti kaulansa ympäri.
”Tietysti”, Paula sanoi.
Grillille kiemurteli pitkä jono, joka kuhisi ja huojui ja kinasteli humalaansa ja rasvaisen ruuan himoaan. Hanna ja Paula asettautuivat hännille ja hätistelivät innokkaimmat juopuneet kimpustaan.
Talvi oli tehnyt aikaisen hyökkäyksen Helsinkiin. Pari viikkoa kestänyt vesisade oli muuttunut suoraan pakkaseksi, ja tänään he olivat baarista toiseen siirtyessään nähneet taksin ikkunasta, miten ensilumi oli alkanut sataa kaupungin ylle. Nyt lumisade oli tauonnut, mutta kaupunki oli valkoinen. Valot heijaistuivat lumipeitteestä niin, että ensimmäisen kerran viikkoihin oli melkein valoisaa.
Paula näpytteli kännykkäänsä ja vaipui hiljaisuuteen. Hanna katseli ystäväänsä hetken.
”Kännilukko”, hän tokaisi.
”Hmphm”, Paula tuhahti ja laittoi puhelimen nopeasti villakangastakkinsa taskuun.
”Timo?” Hanna kysyi.
”Hmphm.”
”Mikäs se teidän tilanne oikein on?”
”Ei ole mitään tilannetta.”
Hanna antoi asian olla. Amatsonit oli ollut olemassa viisi vuotta, ja melkein koko viiden vuoden ajan Paulalla oli ollut suhde työkaverinsa Timon kanssa. He rakastivat aidosti toisiaan, mutta valitettavasti Timo oli niitä miehiä, jotka käyttivät löysiä vakosamettihousuja ja pyöreitä, kilpikonnanluisia silmälasinkehyksiä eivätkä koskaan jättäneet perhettään lähteäkseen toisen naisen matkaan.
Paulan teoria tosin oli, ettei Timo kerta kaikkiaan uskaltanut jättää vaimoaan Mariannea. Tämä olisi sen jälkeen tehnyt kaikkensa, että heidän elämänsä olisi helvettiä.
Humala oli vienyt ihmisten kyvyn tehdä mitään päätöksiä nopeasti. Jono mateli tuskastuttavan hitaasti kohti grillin luukkua. Hanna harkitsi luovuttavansa, mutta roskaruuan tuoksu oli jo tehnyt tehtävänsä.
Makkaraperunat tai kuolema. Sitä paitsi hän ei ollut koko päivänä syönyt kuin annoksen salaattia ja vuohenjuustopiirakkaa Amatsonien juhlissa.
”Mä olen vähän huolissani Ellistä”, Paula sanoi äkkiä.
”Jostain erityisestä syystä vai siksi vaan, että se on oma itsensä?” Hanna kysyi nauraen, mutta vakavoitui nopeasti kun huomasi, että Paula oli tosissaan.
”En mä tiedä, onko se muuttunut. Ei kai. Ja silti...”
Paula rypisti kulmiaan ja työnsi karanneen tumman hiussuortuvan takaisin piponsa alle. ”Ja silti?”
”Noissa sen yhden yön jutuissa alkaa olla vähän epätoivoinen sävy”, Paula sanoi lopulta.
”Ehkä mä olen muuttunut, aikuistunut tai jotain, tai ehkä maailma on muuttunut, mutta mä olen jotenkin alkanut pelätä, että Elli saa vielä pahasti turpaansa. Äläkä kysy, että psyykkisesti vai fyysisesti. En mä tiedä. Varmaan mä pelkään, että molemmilla tavoilla. Toi ei vaan ole turvallista.”
Hanna kuunteli ystävänsä purkausta hämmentyneenä. Pakkanen ja Paulan sanat puhalsivat kuoharihuurut tiehensä ja hän tunsi olonsa äkkiä vesiselväksi. Hän näki Paulan silmistä, että tämänkin iloinen humala oli mennyttä.
Elli oli pari vuotta sitten eronnut pitkästä suhteesta, jossa häntä oli kohdeltu kuin saastaa. Mies (hänen nimeään ei yhteisestä sopimuksesta ikinä sanottu ääneen) ei koskaan lyönyt, mutta onnistui polkemaan Ellin itsetunnon niin maahan, että tämä oli – omien sanojensa mukaan – telttaan pukeutunut, masentunut mastodontti.
Sitten Paula oli saanut tarpeekseen. Eräänä iltana hän oli kutsunut Hannan ja Ellin luokseen parille viinilasilliselle – tai itse asiassa pullolliselle – ja juotettuaan Ellin huppeliin hän oli pakottanut tämän riisumaan muodottoman paitapuseron ja säkkimäisen hameen ja pukenut tämän yhteen omista mekoistaan. Lehmuksenvihreässä, hihattomassa mekossa oli ollut pohjepituinen helma, joka oli tuonut esiin Ellin sääret, ja taitava leikkaus, joka oli korostanut rintoja ja tehnyt taikoja vyötärölle.
Hanna ei koskaan unohtaisi ystävänsä ilmettä, kun tämä lopulta oli seisonut peilin edessä meikattuna, hiukset pöyheinä ja mekko päällään. Sillä hetkellä Elli oli itkenyt viimeiset kyyneleensä miehen-jonkanimeä-ei-mainita takia (”Miten se kusipää onnistui viemään multa tämän naisen?”) ja heti perään pari onnen kyyneltä (”Tervetuloa takaisin, Elli-kulta!”).
Ja sitten he olivat tietysti suunnistaneet yökerhoon. Sinä iltana Elli oli syntynyt uudelleen. Hän oli hehkunut aivan kuin joku olisi sytyttänyt valon hänen sisäänsä, ja miehet olivat parveilleet hänen ympärillään. Illan lopuksi Elli oli valinnut heistä nuorimman ja komeimman ja viettänyt tämän kanssa villin yön.
Sen jälkeen hän oli viettänyt lukemattomia samanlaisia öitä, mutta ei koskaan saman miehen kanssa kahta kertaa.
”Elli kuitenkin vaikuttaa onnelliselta”, Hanna sanoi pitkän hiljaisuuden päätteeksi.
”Vaikuttaako”, Paula heitti takaisin.
Hanna vaikeni uudestaan. Mutta vaikka hän kuinka mietti asiaa ja pyöritteli mielessään Ellin käytöstä ja sanoja viime ajoilta, hän ei keksinyt ystävästään mitään uutta tai erilaista. Elli juhli usein ja rankasti, pukeutui seksikkäästi, iski miehiä oikealta ja vasemmalta, oli valmis käymään koko Kamasutran läpi joka yö ja kehräsi kuin kissa kertoessaan kokemuksistaan seuraavana päivänä. Hän kutsui lempiyökerhojaan karkkikaupoiksi, koska ”niistä saa juuri sellaisia irtokarkkeja mitä milloinkin tekee mieli”.
Hanna otti Paulan käsikynkkään, kun he siirtyivät taas yhden askeleen lähemmäs grillin luukkua.
”Kuule”, hän sanoi. ”Ettet sä nyt vaan tulkitse Elliä liikaa, koska et ikinä itse haluaisi tai voisi elää niinku se?”
”Voi olla. Kuten mä jo sanoin, ehkä kyse on siitä, että mä olen vihdoin viimein kasvanut aikuiseksi. Ja suoraan sanottuna, mun mielestä Ellinkin olis aika kasvaa.”
Paula tönäisi häntä ystävällisesti kylkeen. ”Eikä se pahaa tekisi sullekaan.”
”Mulle?” Hanna puuskahti. ”Ja millähän tavalla mä en sitten ansaitse aikuisen luokitusta?”
”Sähän olet pohjimmiltasi ihan samanlainen kuin Elli, paitsi että se paneskelee ympäri kaupunkia ja sä leikit nunnaa. Sä et halua kiinnittyä kehenkään, et suostu myöntämään, ettet ole enää parikymppinen, et suostu muuttamaan siitä surkeasta opiskeluaikojen vuokrayksiöstä ja käyt pesemässä pyykkisikin äitis luona.”
”Auts”, Hanna nauroi. ”Osu ja uppos. Paitsi että älä unohda, että mä saan nyt putkirempassa oman pesukoneliitännän.”
Itse asiassa hänen olisi tehnyt mieli kysyä, miten aikuista oli roikkua kiinni suhteessa, joka ei ikinä johtaisi mihinkään ja josta oli aiheutunut vuosien varrella vähintään yhtä paljon sydänsurua kuin iloa. Miten aikuista oli näprätä puhelintaan aamuöisessä nakkikioskin jonossa siinä toivossa, että toisen naisen aviomieheltä olisi tullut viesti?
Mutta hän ei ehtinyt tehdä kysymyksiään, sillä jono liikahti eteenpäin ja viimein oli heidän vuoronsa. Tai itse asiassa oli turha puhua enää jonosta, sillä heidän takanaan ei ollut ketään. Hanna tilasi rasittuneen näköiseltä myyjältä makkaraperunat ja Paula tuplahampurilaisen, ja heti kun nainen oli työntänyt paketit luukusta heidän puolelleen, tämä toivotti hyvät yöt ja sulki koppinsa.
Hanna ja Paula juttelivat niitä näitä syödessään. Kummallakaan ei ollut enää halua jatkaa aiempaa keskustelua.
Hannan makkaraperunoissa alkoi jo pohja häämöttää, kun heidän viereensä kadun varteen pysähtyi tumma farmariauto. Sähköikkuna aukesi äänettömästi, ja keski-ikäinen mies venytti niskaansa kuskin paikalta heitä kohti.
”Mihin päin tytöt on menossa?” mies hymyili. ”Kelpaisko kyyti?”
”Ei kiitos”, Paula vastasi kohteliaasti. ”Mä otan kyllä ihan taksin.”
”Ja mulla on kävelymatka”, Hanna sanoi ja osoitteli muovihaarukallaan epämääräisesti Hesperianpuiston suuntaan.
”Mä pääsin just yövuorosta”, mies jatkoi lannistumatta.
”Ajelen joskus tätä kautta tsekkaamassa, josko löytyis joku kyytiin. Lisätienestiä se on pienikin raha. Mä vien kahdellakympillä teidät mihin tahansa. Tai no en siis Rovaniemelle, mutta tähän lähialueelle.”
”Kiitos mutta ei kiitos” Paula sanoi päättäväisesti.
Mies kohautti olkapäitään ja alkoi sulkea ikkunaansa.
”Hyvät yöt sitten vaan”, hän toivotti, ennen kuin lasi meni kokonaan kiinni. Saman tien hän kaasutti tiehensä.
”Vitsi, oliskohan pitäny tarttua tarjoukseen?” Paula huokaisi vilkaistessaan taksitolpan suuntaan. Siellä ei ollut enää jonoa, mutta ei ollut taksejakaan. Koko lähiravintoloista purkautunut humalainen konkkaronkka oli haihtunut kuin savuna ilmaan.
Samalla hetkellä kulman takaa tuli musta Volvo taksikyltti katolla loistaen. Kuski hidasti taksitolpan kohdalla, mutta havaittuaan sen tyhjäksi hän aikoi jatkaa matkaansa pysähtymättä.
”Hei!” huusi Paula ja alkoi juosta kohti tolppaa hampurilaisenjämät kädessään. Taksi pysähtyi kuuliaisesti.
”Hei, kultsi, kiitos kivasta illasta! Soitellaan huomenna”, Paula kääntyi sanomaan Hannalle taksin vierestä.
Sitten hän tunki loppuhampurilaisen kerralla suuhunsa, työnsi ketsuppiset paperit tolppaan kiinnitettyyn roskikseen ja istahti takapenkille vetäen oven kiinni perässään.
Hanna katsoi, miten taksin takavalot katosivat kohti Mannerheimintietä. Sitten hän onki viimeiset makkaranpalaset styrox-rasiasta ja pudotti astian roskikseen.
Hän kiristi kaulaliinaansa, nosti hupun päähänsä ja lähti kävelemään kohti väliaikaista kämppäänsä. Paulan pilkkaamassa vuokrayksiössä Torkkelinmäellä oli putkiremontti paria päivää vaille valmis. Hanna oli asunut pahimman vaiheen äitinsä tuttavan kämpässä Hesperianpuiston laidalla ja maksanut oleskelustaan toimimalla kissavahtina. Aluksi hänellä oli ollut ikävä omaa asuntoaan, mutta nyt hän ajatteli paluuta jo hieman ristiriitaisin tuntein. Torkkelinmäki oli ihana ja kämppä mukava, mutta totta oli, että hän oli asunut siinä vuokralla jo yli kymmenen vuotta ja se oli käynyt hänelle toivottoman pieneksi. Kaikki olivat pitäneet häntä hulluna, kun hän ei edes putkiremontin iskiessä muuttanut pysyvästi pois.
”Mutta se on halpa ja kiva”, Hanna mutisi puoliääneen kävellessään.
Töölönkatu oli täysin autio ja aamuyö hiljainen. Oli alkanut taas sataa lunta hiljakseen, ja kaikki äänet olivat vaimenneet kuin koko kaupunki olisi kiedottu pumpuliin.
Ehkä siksi tumma farmariauto pääsi ajamaan salaa aivan hänen viereensä. Hanna havahtui vasta, kun aiemmin kyytiä tarjonnut mies avasi ikkunan ja pisti päänsä ulos. Enää hän ei hymyillyt.
”Huora”, mies sähisi ilkeä irvistys huulillaan. ”Mä opetan sut kieltäytymään kyydistä.”
Hanna pysähtyi kuin seinään. Tämä ei voinut olla totta. Hän katsoi nopeasti ympärilleen; ketään ei näkynyt. Kaupunki ei olisi voinut olla autiompi, vaikka siellä olisi räjähtänyt ydinpommi sillä aikaa, kun hän oli baarissa.
Hanna tukahdutti nousevan paniikin ja jatkoi matkaansa puolijuoksua. Auto seurasi hitaasti hänen rinnallaan.
”Huora!” mies huusi uudestaan.
Hanna kiristi tahtia, mutta ei juossut vielä tosissaan. Hän säästi parhaimman vauhtinsa siihen, jos mies nousisi autosta ja yrittäisi hänen kimppuunsa. Jos hän lähtisi nyt paniikissa säntäilemään, tyypin olisi helppo seurata häntä autolla ja juoksuttaa hänet läkähdyksiin.
Hän mietti kännykkäänsä, mutta se oli ties missä ylisuuren käsilaukun uumenissa tai jossain sen monista sivutaskuista. Puhelimen kaivaminen hidastaisi häntä ja haittaisi keskittymistä. Kaatuminen oli viimeinen asia, mitä hän nyt tarvitsi, ja jalkakäytävä oli jäinen vastasataneen lumen alla. Sitä paitsi puhelin saattaisi vain provosoida miestä eikä apu kuitenkaan ehtisi paikalle tarpeeksi nopeasti, jos tämä päättäisi tehdä jotain.
Samassa auto kaasutti hänen edelleen ja pysähtyi kadunkulmaan. Pelko käänsi Hannan vatsaa. Hän ehti sekunnin murto-osan harkita, pitäisikö hänen kääntyä ympäri ja juosta niin lujaa kuin pääsisi, mutta ennen kuin hän ehti päättää mitään, tapahtui jotain yllättävää. Sen sijaan että ovi olisi auennut ja ahdistelija astunut ulos, auto seisoikin vain pari sekuntia paikallaan, kääntyi sitten oikealle ja kaasutti tiehensä. Hanna kuuli sen loittonevan nopeasti.
Hanna tihensi askeleitaan. Hän halusi nähdä, että tumma farmari oli todellakin poissa. Kadunkulmaan saapuessaan hän törmäsi päistikkaa mieheen, joka tuli juuri kulman takaa.
”Hups!” Mies otti hänestä kiinni ja tasapainotteli hetken, jotta he molemmat pysyisivät pystyssä. Sitten hän asetti Hannan käsivarsista kiinni pitäen tukevasti eteensä ja katsoi tätä hymyillen. Hymy laantui nopeasti, kun hän huomasi Hannan pelästyneen ilmeen.
”Onko jokin hätänä?”
”Toi äskeinen auto”, Hanna sanoi hengästyneenä. Sitten hän hämmästyksekseen purskahti itkuun.
Mies rypisti huolestuneena otsaansa ja vilkaisi taakseen. Auto oli tietysti jo kadonnut näkyvistä. ”Sattuiko sulle jotain? Tehtiinkö sulle pahaa?” Miehen ääni oli terävä, ja hänen otteensa Hannan käsivarsista tiukkeni.
”E-ei”, Hanna nikotteli. ”Sä taisit tulla juuri ajoissa.”
Hän irrottautui päättäväisesti miehen otteesta ja pyyhki kyyneleensä. Ei ollut yhtään hänen tapaistaan vetistellä tällä tavalla.
”Sori, ei ole yhtään mun tapaista vetistellä tällä tavalla.”
”Höpö höpö”, mies kuittasi. ”Sä et vaikuta ihmiseltä, joka pelästyy noin vaan. Mitä sulle oikein tapahtui?”
Hanna veti vapisten henkeä ja kertoi koko tarinan grillin jonosta siihen hetkeen, kun auto kaasutti tiehensä. Sinne asti päästyään hän viimein tajusi kiittää pelastajaansa.
”Ainakin mä oletan, että sun ilmaantuminen paikalle sai sen hullun lähtemään livohkaan.”
Mies väisti kiitokset murahtamalla. He olivat melkein huomaamattaan lähteneet astelemaan kohti Hannan laina-asuntoa. Mies pysähtyi ja pysäytti Hannan tarttumalla tätä käsivarresta.
”Satuitko saamaan rekkarin ylös?” mies kysyi varovasti, kun he olivat kävelleet hetken.
Hanna kirosi kun turkkilainen ja potkaisi tielleen osunutta oluttölkkiä, niin että se sinkosi pitkälle ajoradan puolelle. Hän oli hölmö. Oikea idiootti. Totta kai hänen olisi pitänyt painaa mieleensä auton merkki ja rekisterinumero. Hän oli aina pitänyt itseään ihmisenä, joka kiperässä tilanteessa tekisi juuri niin. Automaattisesti ja silkkana viilipyttynä. Mutta äskeisestä oli ollut viilipytty kaukana.
Mies nauroi hänen kirosanatulvalleen, mutta pyysi saman tien anteeksi. ”Ei tässä oikeasti ole mitään hauskaa.”
Hanna vain mutisi itsekseen. Hän oli liian vihainen itselleen pystyäkseen lausumaan mitään painokelpoista. Mies pysähtyi ja pysäytti Hannan tarttumalla tätä käsivarresta ja kääntämällä itseään kohti.
”Hei, mieti vähän. Siellä grillillä sulla ei ollut vielä mitään syytä tsekkailla kenenkään rekkareita, ja siinä vaiheessa kun se hyypiö ilmaantui ahdistelemaan sua, sähän kerroit, että se ajoi ihan sun viereen. Ja hissutteli siinä koko ajan. Tiedätkö, rekkarit ei yleensä sijaitse auton etuovissa.”
Miehen sanat lohduttivat vähän, mutta Hannan oli silti ihan pakko vääntää veistä haavassa.
”Mutta olisin mä sen rekkarin siinä vaiheessa nähnyt, kun se ajoi mun edelle sinne kadunkulmaan. Mä en vaan tajunnut.”
Mies huokaisi alistuneesti. ”Niin joo. Aivan. Mitä jos sä odotat hetken, ja mä käväisen katkaisemassa sulle tuolta puistosta jonkun sopivan karahkan. Voit sitten piestä sillä itsesi oikein kunnolla.”
Hanna purskahti vuorostaan nauramaan. He jatkoivat matkaansa toverillisen hiljaisuuden vallassa. Hanna tunsi itsensä jo paljon rauhallisemmaksi. Loppujen lopuksi mitään ei ollut tapahtunut. Ei tämä itse asiassa edes ollut ensimmäinen kerta, kun hänelle huudeltiin törkeyksiä autosta. Jos asui Kalliossa ja liikkui ulkona baarien sulkemisajan jälkeen, sellaiseen vain joutui tottumaan – niin paskamaista kuin se olikin.
”Minne me muuten ollaan menossa?” mies tiedusteli hetken kuluttua.
”Miten niin me?” Hanna heitti takaisin.
”Et kai sä oikeasti luule, että mä jätän sut sekunniksikaan tänne yksin kävelemään. Tää kyyti vie kotiin asti.”
Hanna nyökkäsi kiitollisena. Hän vilkuili kävellessään pelastajaansa ensimmäistä kertaa kunnolla. Hannan yllätykseksi tämä näytti hyvältä. Miten hän ei ollut sitä heti huomannut? Mies oli keskimittaista pidempi ja lihaksikas, mutta ei mikään salilla asustava köntys. Hänellä oli tukevat, nahkaiset talvikengät ja tummansiniset farkut, joiden Hanna arveli istuvan erityisen hyvin takapuolesta. Valitettavasti se osa miehen anatomiaa jäi takinhelman alle piiloon. Takki oli mustaa villakangasta, ja sen leikkaus ja suuret kaulukset toivat mieleen lomalle päässeen laivaston sotilaan. Ei puuttunut kuin valkoinen hattu päästä ja merimiessäkki selästä. Ja no, ikääkin miehellä taisi olla aika lailla liikaa. Juonteet silmien ympärillä kertoivat, ettei tämä ollut mikään pikkupoika. Hanna arvioi hänet pari vuotta itseään vanhemmaksi.
Miehen pää oli paljas, ja lyhyisiin tummanruskeisiin hiuksiin oli tarttunut lumihiutaleita. Profiili ei olisi ihan mennyt kreikkalaisesta jumalasta, mutta ei Hanna siitä juuri moittimistakaan löytänyt. Leukaa peitti kevyt parransänki.
Mies kääntyi katsomaan häntä, mutta Hanna oli niin keskittynyt tarkkailuunsa, ettei hetkeen saanut katsettaan irti. Hän ehti panna merkille ilkikuriset tummansiniset silmät ja leveän suun, ennen kuin punastui kaulasta otsaan saakka ja kääntyi nopeasti tuijottamaan suoraan eteensä. Hanna tunsi miehen lämmön kahden paksun takin läpi.
Samassa hänen toinen jalkansa osui tavallista jäisempään kohtaan lumen alla, ja korko lähti sivuluisuun. Hän olisi kaatunut, ellei mies olisi salamannopeasti kietonut käsivarttaan hänen vyötärölleen. Kumpikaan ei sanonut mitään, mutta miehen käsi jäi paikoilleen. Hanna tunsi hänen lämpönsä kahden paksun takin läpi. Mies veti hänet niin lähelle, että parin askeleen välein heidän reitensä osuivat yhteen. Kosketus sai hänen koko ruumiinsa jännittymään. Kun hän seuraavan kerran vilkaisi sivulleen, mies tarkkaili häntä intensiivisesti.
”Mun vuoro”, tämä hymyili.
”Kelpaako?” Hanna kuuli itsensä kysyvän. Hän pysähtyi ja kääntyi kokonaan miehen puoleen. Tämä otti aikansa ja katseli häntä rauhassa. Hannasta tuntui, että mies onnistui mittaamaan hänet joka puolelta irrottamatta kertaakaan katsettaan hänen silmistään.
”Miksi me pysähdyttiin?” mies mutisi lopulta.
”Koska mä asun tässä”, Hanna vastasi. Hänen äänensä kuulosti karhealta, ja hänen oli äkkiä vaikea hengittää.
Mies riisui toisen nahkahansikkaansa ja asetti lämpöisen kätensä hänen kylmälle poskelleen.
”Sittenhän sä olet turvassa?”
Hanna kuuli kysymysmerkin lauseen lopussa ja oli pitkään hiljaa. Hän tunsi olevansa joku muu kuin oma itsensä. Oikea Hanna tuntui tarkkailevan tilannetta jostain piilosta ja henkäilevän kauhusta. Mitä tämä muukalainen oikein puuhasi hänen ruumiissaan?
”Kyllä mä luulen”, hän kuiskasi. ”Kyllä mä luulen, että sun pitää saattaa mut sisään asti.”
Miehen kasvoille levisi hymy.
”Niin, onhan tossa vielä kaikkea...”, tämä sanoi.
”...hissimatkaa ja rappukäytävää ja avainten kaivamista...”, Hanna jatkoi.
”...parempi ottaa varman päälle.” Mies lopetti lauseen, tarttui toisella kädellä hänen vyötäröönsä ja veti hänet kiinni vartaloonsa.
Ensimmäinen suudelma tuntui kuumalta kylmässä yössä. Kuumalta ja hyvältä. Mies avasi hänen takkinsa, ujutti kätensä hänen selkäänsä ja painoi hänet uudelleen kiinni itseensä. Toinen käsi kulki takin alla hänen niskaansa. Hanna nojasi käteen ja kohotti kasvonsa lumisateeseen. Mies suuteli hänen kaulaansa. Hanna pudotti tumppunsa maahan ja avasi puolestaan miehen takin. Hänen kätensä löysivät tiensä tämän paidan alle ja tunnustelivat ahnaasti. Mies murahti ja etsi uudelleen hänen huulensa.
”Sisään”, tämä ehdotti suudelmien välillä.
Hanna kääntyi ja asteli rappuset ylös. Mies poimi hänen tumppunsa maasta ja seurasi perässä. Hissimatka oli ihanaa kidutusta.
Ja sen jälkeen kaikki muuttui aina vain paremmaksi.
