2
Shutterstock
Linnut sirkuttavat rannassa, kun laskeudun juurten kirjoman rinteen mökiltä laiturille. Aamun usva hallitsee vielä järven pintaa. Haluan olla hetken yksin, ennen kuin Reetta ja Antti heräävät. Olen kulkenut niin pitkän matkan, tajuan, kun pudotan jalat viileisiin vesiin natisevan laiturin päästä. Se keinuu veden yllä kuin pieni vene.
En voi uskoa, että siitä on vain muutama päivä, kun vielä kuvittelin meidän suhteemme kestävän. Kuvittelin Jannen kosivan ja kaiken muuttuvan paremmaksi.
Kiusaannuttavat muistot nousevat mieleeni, kun istun siinä yksin, ensimmäistä kertaa moneen päivään. Vaalean miehen otteet, Reetan katse, sanat: Mä tykkään ehkä tytöistä. Jannen Facebook-päivitykset, joita en halua enää edes nähdä, koska saattaisin saada täyden varmuuden sille, että hän on Italiassa Helenan kanssa.
Niin kuin en jo tietäisi. Niin kuin en olisi toiminut sen mukaan koko tämän ajan. Miksi muuten olisin koskenut vaaleaa miestä Miksi muuten olisin varastanut Jannen auton ajaakseni mökille, hänen sukunsa mökille? Sieraimissani haisee koston metallilta. Olen piilottanut motiivini niin hyvin, että en ole suostunut tunnustamaan sitä itselleni. Nyt kun istun siinä väreilevä luonto ympärilläni, en voi paeta enää. Kuvajaiseni vedessä tietää enemmän kuin minä, ja niin minä potkaisen sitä kasvoihin.
Jannen auto on varastettu. Nyt hän saa tietää kaiken.
Minun ja Jannen suhde on ohi.
Sillä ei ole enää edes väliä, pettääkö hän minua vai ei. Meillä ei vain ole mitään yhteistä. Meillä ei ole enää keskusteluyhteyttä. Janne onnistuu aina loukkaamaan minua, vaikka sanoisi vain, miltä hänestä tuntuu. Se ei riitä minulle enää.
Tunnen kyynelten pakkautuvan silmiin ja nenään, itku haukahtaa suustani ja käpristyn laiturille sikiöasentoon. Heijaan itseäni ja näen lankkujen raosta, kuinka vesihämähäkit kepeästi puikkovat vedenpintaa allani. Niissä on jotain hyvin lohdullista. Tuollaiset pikkuotukset, täysin tietämättöminä minun tuskastani, siinä ne vain menevät ja elävät lyhyttä elämäänsä. Turhia tuskailematta.
On osattava luopua, mutta miten voisin tehdä sen, kun Janne ei tunnusta mitään? Hän ei tunnusta kumpaakaan petosta: ei sitä, mitä tapahtuu Helenan kanssa, eikä sitä, ettei halua lapsia kanssani. En tiedä, kumpi petos on pahempi, mutta taivaan anteeksiantamattoman laakea kansi saa minut vakuuttumaan siitä, että kumpaakaan en voi antaa anteeksi.
Enhän olisi muuten pettänyt Jannea vaalean miehen kanssa.
Nyt minä ymmärrän tehneeni niin, jotta voisin päästää hänestä irti. Jotta minulla olisi oikea syy. On vaikea lopettaa suhdetta vain siksi, että toinen ei enää oikein kuuntele, että asiat eivät oikein suju. Se ei tunnu tarpeeksi suurelta syyltä. Pitäisi olla petoksia tai väkivaltaa, jotta olisi oikeus rikkoa se, mihin perheemmekin ovat tottuneet. Että me olemme pari. Mutta Jannen kanssa me emme ole perhe. Ja minä haluan perheen.
Vatsassa kouristaa, kun ajattelen sitä, mahdollisuutta, jota en voi tunnustaa itselleni. Entä jos minä en koskaan saa omaa perhettä? Jos tämä oli viimeinen mahdollisuuteni. Olen jo 33. Entä jos en enää löydä ketään, joka haluaisi rakastaa minua?
Ajatus on naurettava, mutta sen pelko on silti totta. Kun minä luovun Jannesta, päästän käsistäni kaikki ne haaveet perheestä, joita olen hellinyt nämä vuodet.
Nousen istumaan, kun kuulen askelten tomahduksia mäestä. Pyyhin äkkiä kasvot kämmeneeni ja alan heilutella jalkojani vedessä. Käärin ajatukset sisälleni kuin vanhan mökkipeiton, jonka likaista puolta en halua näyttää ulospäin. Hetken päästä laituri tärskähtää painavien jalkojen alla ja Antti seisahtuu viereeni.
– Täällä on tosi kaunista, sanon ja kuulen vieläkin äänessäni itkun takapakin.
Ehkä Antti ei kuule sitä. Hän ei ainakaan osoita minkäänlaisia merkkejä säälistä.
– Aamut on parhaita, kun ei ole vielä niin kuuma, Antti sanoo ja heittää pari kiveä veteen.
Ne läiskyvät suoraan veden alle, ja voin melkein vannoa, että Anttia harmittaa.
– Ei tullu leipiä, sanon.
– Ei se mitään, Antti vastaa ja istuu viereeni.
Pidän hänen vastauksestaan ja äänestä, jolla hän sen sanoo. Ei hänen minuun tarvitsekaan yrittää tehdä vaikutusta. Mehän olemme tunteneet suunnilleen yhtä pitkään kuin olen tuntenut Jannen.
– Muistatko sen kesän, kun äiti oli sitä mieltä, että järven vesi on saastunutta, eikä siinä voi uida? Antti kysyy.
– Haha, muistan todellakin, vastaan kiitollisena. – Me aina tultiin salaa uimaan, kun muut oli menneet nukkumaan. Eihän täällä ollut kuin vähän jotain levää.
Muistan senkin, kuinka Jannea ei kiinnostanut irrottautua kirjojensa alta uimaan. Tulin rantaan Antin kanssa kahdestaan. Silloin mieleeni ei putkahtanut, että siinä olisi ollut mitään kummallista. Minä ja Antti tällä samalla laiturilla uima-asuissamme kuuntelemassa vetten yli kiirivää yksinäistä tiiu-tiiu-valitusta.
– Miksi sä tulit tänne mökille yksin? kysyn äkkiä, sillä se vaivaa minua.
En saa päästäni kuvaa Antista, joka poimi meidät kyytiinsä kaatosateesta Mikkelin kadulta melkein helpottuneen oloisena. Hänen hymynsä, kun hän tunnisti minut. Se oli sadeverhonkin läpäisevä. Niin kuin hän ei olisi halunnut olla yksin.
– Mä tulin vaan korjaamaan kattoa, Antti sanoo ja molskauttaa jalkansa veteen.
– Entä Tiia? kysyn varovasti.
Jotenkin Antin olemuksesta haistaa, että jotain on vialla.
– Me ei olla enää yhdessä, Antti sanoo ja puristaa huulet yhteen.
– Eiks Janne ole kertonut sulle?
– No ei ole, puuskahdan ja yritän sillä piilottaa helpotuksen, joka valuu lihaksiini kuin lämmin vesi. En haluaisi analysoida sitä nyt. Miksi Antin suhteella on minulle väliä.
– Mä oon tosi pahoillani, sanon ja katson minäkin veteen.
– On siitä jo puoli vuotta, Antti puuhkaisee.
Hartiat jännittyvät, ja hän painaa päänsä niiden väliin vähän kuin kilpikonna. Ei sillä ole väliä, haluaisin sanoa hänelle, kuinka kauan siitä on. Ei tunteille voi antaa deadlinea. Minä tiedän sen niin hyvin. Kuinka kauan minäkin olen roikkunut Jannen takinliepeessä, vaikka se, mikä tekee suhteesta parisuhteen, on hiljakseen valunut viemäriin kuin kuohuva likavesi pesukoneen suusta.
Olen aina pitänyt Antista. On vaikea uskoa, että hän on Jannen veli. Antti on vaalea ja sinisilmäinen niin kuin veljensäkin, mutta hän on rento ja letkeä – toisin kuin Janne. Jokin hänen olemuksessaan herättää luottamusta. Nytkin hän on pukeutunut hilseilevään t-paitaan, joka paljastaa hänen lihaksensa ja suloisen vatsankummun sen alla. Tiedän, että jos painan pääni hänen olalleen, hän ei vetäydy pois. Niin kuin tein autossa.
Nyt en tee mitään, sillä nyt minä kierrän rautalankaa päässäni niin tiheäksi tappuraksi, ettei sen lävitse solju sanoja. Millä oikeudella minä olen tänne mökille tullut? Hetken rintaani puristaa syyllisyys ja pelko kiinni jäämisestä. Tilanne Jannen kanssa on niin vaikea, että minun ei pitäisi olla täällä.
Huomenna soitan jonnekin, päätän. Kai Jannen autosta pitää ilmoittaa poliisille. Ja sitten minä lähden täältä mökiltä. Niin teen asioista helpompia meille kaikille.
– Sä et sitten mennyt Italiaan? Antti kysyy, ja hänenkin äänensä on jotenkin varovainen.
Sydämeni takuttaa saman tien korvissa asti. Ai, Anttikin tietää meidän Italian-matkastamme? Miten minä sen hänelle selitän, että en ole Jannen kanssa siellä?
Onneksi minun ei tarvitse. Laituri alkaa keinahdella juuri, kun yritän muodostaa sanoja. Reetta rojahtaa viereeni istumaan.
– Mitäs tänään on suunnitelmissa? hän kysyy pirteänä.
Ensimmäiset kunnon yöunet vuosiin saavat Reetan hehkumaan. En voi olla hymyilemättä ystäväni innolle. Emme puhu autosta Antin kuullen. Sen verran Reettakin tajuaa poikaystävän auton varastamisesta ja varastetuksi tulemisesta, että tämän veljelle siitä ei kerrota.
– Uimaan? ehdotan, ja Reetan hymy leviää.
Antti nousee laiturilta, kun me alamme riisua vaatteita. Pudotan hameen päältäni epäröimättä, vaikka Antti seisoo aivan vieressäni. Ehkä haluan näyttää hänelle jotain. Sen, että en pelkää, että en ole enää Jannen oma. Jotain sellaista. Reetta riisuu omat vaatteensa selin Anttiin, käpertyneenä suojelemaan itseään.
– Mä menen laittamaan kahvia, Antti mutisee ja pakenee mäkeen, kun minä ja Reetta loiskautamme viileisiin vesiin alastomina.
Vesi lipoo paikkoja, jotka ovat aivan yhtäkkiä kovin hereillä. Huomaan toivovani, että Anttikin olisi riisuutunut ja antanut veden peittää itsensä. Tunnen Reetan jaloista lähtevät aallot veden alla mukavana paineena ja melkein huokaan onnesta.
Lintu särkyttää oksalta ja tirrittää minua mustalla silmällään. Tirkistelijä.
Kun palaamme hitaasti mökille hietapolkua, ilma tuntuu viileällä iholla kuin lämmin käsi. Mökkiin astuessani näen Reetan puhelimen pöydällä kuin huutomerkin. Olen piilottanut oman älypuhelimeni laukun pohjalle yläkerran vinttikamariin. En halua katsoa Facebookista, mitä muut tekevät ja ajattelevat tai minkälaista on Italian auringossa. Enkä halua ottaa vastuuta mistään.
Reetan puhelin on ikävä muistutus kaikesta siitä, mitä pakenen. Mutta vielä ikävämpi muistutus se on Reetalle.
– Joku soitti, huikkaa Antti, joka istuu terassilla vanhassa rottinkirotiskossa ja siemailee kahvia.
Näen Reetan ilmeen muuttuvan. Tiedän hänen ajatuksensa kysymättäkin. Aava.
Reetta nappaa kännykän käsiinsä ja näpertää sitä kämmenen kupissa niin, etten näe, mitä hän tekee. Minä kaadan kahvia hätäilemättä kahteen posliinikuppiin ja lasken toisen Reetan eteen pöydälle. Olen jo astumassa mökistä terassille, kun Reetta äännähtää.
– Marko uhkaa, että se jättää Aavan mun mutsille, hän sanoo.
Hätä tekee hänen äänestään hyvin ohuen, kireän viulunkielen. Niin nopeasti alastonuinnin riemu valuu hänestä pihalle kuin ilma nirhaantuneesta uimapatjasta. Menen Reetan luokse ja paijaan hänen olkapäätään.
– Kyllä sun äiti pitää Aavasta huolta, sanon.
– Joo, mutta en mä halua, että mutsi saa tietää tästä! Reetta huudahtaa, ja tunnen lihasten kiristyvän käteni alla. – Ja Marko tietää sen. Se yrittää vaan kiristää mua.
– Tietääkö se, missä sä oot? kysyn varovasti.
– Ei, mutta kai se arvaa, Reetta vastaa ja alkaa räpeltää alahuultaan.
– Mikset sä sano, että tuo Aavan tänne? kysyn. – Kyllä Aava voi tänne tulla, sanon ja tunnen samalla lämpimän kosketuksen sydämessäni.
Näen Aavan roiskimassa vettä laiturin päässä kukallisissa kellukkeissa, jotka nyt lojuvat käyttämättöminä ylähyllyllä.
– Mä haluaisin vaan, että Marko tekisi joskus jotain itse. Että se näkisi, miten raskasta se on. Mä olen ollut pois kotoa vain kaksi yötä! Kaksi yötä! Ne on ekat yöt, jotka mä olen ollut poissa kotoa synnytyksen jälkeen. Itse se oli lähtemässä viikoksi Norjaan!
Reetan kädet tärisevät, eikä itku ole enää monenkaan hengenvedon tai huudetun sanan päässä.
– Älä sit vastaa sille mitään, sanon hetken mietittyäni. – Kyllä sekin varmaan tajuaa, ettei se voi yksin sun äitille Aavaa jättää yhtäkkiä.
Reetta katsoo minua tyhjin silmin. Kännykkä pysyy kädessä, käsi pysyy ilmassa edessäni, kysyvästi. Otan kännykän Reetan kädestä ja liu'utan sen puupiirongin laatikkoon. Suljen laatikon.
– Annetaan sen nyt olla siellä, eiks joo? sanon ystävälleni kuin pienelle lapselle.
Joskus toivoisin, että minullekin vain sanottaisiin niin. Tehtäisiin selväksi, mitä saa ja mitä ei tarvitse tehdä.
Reetta nyökkää.
– Tuu, juodaan aamukahvit.
Istun notkahtavaan rottinkisohvaan, jolla Antti lepuuttaa jalkojaan. Reetta istuu viereeni ja pitelee kuppia molemmin käsin kuin pienessä pesässä. Ilma on raskas ja kuuma iholla, kahvi nostaa hien huulten kuoppaan.
Tunnen ukkosen nousevan.
Kun Antti kipuaa katolta lihakset hiestä kiillellen, olen minäkin saanut pintaani hien muurahaispolut. Olen maannut terassilla auringonläikässä ja kuunnellut nakutuksia. Tulee turvallinen olo, kun kuulee touhuamisen ääniä. Nakuttelun ja astioiden kolinan keskellä saatoin kuvitella olevani lapsi silloin, kun meidän perheemme vielä vietti mökkipäiviä yhdessä. Äiti keittiössä, isä korjauspuuhissa. Mikään ei tee olosta niin rentoutunutta kuin lapseksi heittäytyminen.
Mutta Antin tömäytellessä terassille pelkissä alhaalla roikkuvissa uimasortseissa, olen äkkiä jotain aivan muuta kuin pieni lapsi kesämökillä. Yläkropan lihakset ovat työn pullistamat, enkä saa katsettani irti niistä. Hikivana juoksee hänen napaansa, eikä koskaan vapaudu sieltä. Yritän olla toljottamatta, mutta en pysty.
– Pitäskö laittaa sauna? Antti kysyy ja tuivauttaa noin vain t-paidalla hiet kasvoiltaan.
Hän siristelee silmiään auringossa minun suuntaani, ja äkkiä tunnen välillämme juoksevan langan. Se vetää minua, vastustamattomasti. Bikinihousujeni hautovassa lämmössä tuntuu sykintää, josta on paras vaieta.
– Joo! Reetta vastaa innostuneesti sisältä. – Ja sit taas uimaan, hän jatkaa.
Nousen ja yritän huomaamattomasti pyyhkiä hikivanaa, joka lirahtaa rintojeni välistä.
– Mä voin auttaa, sanon.
Vedän hätäisesti hameen ja topin päälleni, sillä Antin katse saa oloni epävarmaksi.
Reetta leivauttaa kättään leppeästi suuntaamme, kun kysyn ovelta, haluaako hän tulla mukaan. Ei halua. On muutakin tekemistä.
On ihana nähdä Reetan rentoutuvan. Hän makaa tuvan puusohvalla, letkottaa toista jalkaansa laidan yli ja lukee pää kenossa pokkaria. Kirja on tuvan hyllystä, haperokantinen Harlekiini, jonka kannessa maalaisromanttiseen valkoiseen nauhapaitaan pukeutunut neitokainen pyristelee eroon tummasta ja jykeväleukaisesta miehestä. Takana seisoo synkkä linna, jonka herra mies todennäköisesti on.
Harlekiinien juonet saattavat olla ennalta arvattavia, jopa epäilyttäviä tarjoilemissaan sukupuolirooleissa, mutta ainakaan ne eivät mistään kohtaa muistuta Reetan omaa elämää. Marko on niin kaukana jykeväleukaisesta miehestä kuin vain voi olla. Minua ilahduttaa ajatella, että kirjassa mies on toimelias, eikä hernesäkki, joka on vain yksi lapsi lisää hoidettavaksi.
Antti nostaa tuvan nurkasta sinkkiämpärin ja astuu kumisaappaisiin.
– Viedään biojätteet samalla, hän sanoo niin itsestään selvästi, että sisälläni läikähtää.
Häpeäisin tunnetta, jos voisin, mutta en voi. Jannea ei kiinnosta viedä biojätteitä, hän ei näe syytä edes erotella niitä. Hän sytyttäisi kyllä saunanpesän tulen, koska sillä teolla mitataan miehisyyttä, mutta ei hän tekisi sitä yhdessä minun kanssani. Antti kuitenkin pyytää minua keräämään polulla tiellemme osuvia oksia, eikä arvostele niitä, jotka valitsen. Hän vain hymyilee minulle.
On aika kauheaa, että se on minusta erikseen mainittava asia, mutta niin se vain on. Huomaan, kuinka hyvin Janne on kouluttanut minut olemaan hiljaa, olemaan luulematta osaavani yhtään mitään. Eihän hän ole mikään hirviö – ei hän uhkaa minua väkivallalla tai huuda kauheuksia. Miksi minulla siis on sellainen olo, että hänen seurassaan pitää olla varovainen – pitää olla joku muu?
Antin seurassa voin hikoilla ja kerätä oksia pylly pystyssä, eikä hän muuta kuin hymyilee minulle, kun nostan katseeni juurista ja kukkasista.
Saunamökillä me molemmat ahtaudumme kiukaan eteen.
– Mä voin laittaa sen tulen, Antti tarjoutuu, kun kumarrun puiden puoleen.
– Kyllä mä yhden tulen osaan tehdä! naurahdan ja otan pari klapia käsiini.
Tikut pistävät kämmeniäni, kun työnnän puut kiukaan sisuksiin.
– Jos sä vähän autat, lisään.
Ruttaan sanomalehtipalloja oksien ja klapien sekaan ja tunnen Antin hengityksen niskassani. Se puskee väreitä ihollani.
Se on Jannen veli, sanon itselleni. Veli! On selvää, ettei veljeen kosketa. Mitkään näistä komennuksista eivät kuitenkaan merkitse mitään, kun Janne painaa leukansa olalleni. Tunnen pienen sängen raahaisevan poskeani.
– Sähän osaat tosi hienosti, hän sanoo, mutta äänen kepeydessä on jotain hyvin pakotettua.
Se valuu minuun niistä sängen rouhaisuista. Ihoni on äkkiä kuuma, tunnen jokaisen Antin liikahduksen, hänen hengityksensä hohkaa ihollani. Vatsaani ja siitä alemmas putoaa tunne kuin kivi. Minä haluan hänet.
Kun Antti sitten painaa huulensa kaulalleni, kun hänen kätensä kiertyvät vyötärölleni ja painuvat lihaani niin tuimasti, niin kiihkolla, minä lankean aivan totaalisesti. Valahdan hänen käsiensä, hänen suudelmiensa varaan kuin hukkuva. Pian tunnen hänen kalunsa kovana pyllyäni vasten, ohuet uimasortsit eivät juurikaan pysty pitämään sitä piilossa. Enkä minä halua mitään muuta kuin saada sen sisääni. Nyt en välitä mistään muusta.
Antin kädet hyväilevät hiuksiani, kaulaani, ne nousevat paidan alta rinnoille, joiden nännit ovat kovat, odottavat niin kuin koko ruumiini. Antti työntää minut kontilleni sytyttämättömän kiukaan eteen, painuu selkääni, eikä päästä hetkeksikään ruumistani irti. Hänen kosketuksensa nostavat minusta kiihottuneita kirahduksia, joihin kuulen murisevat vastaukset hänen huuliltaan. Ne hukkuvat ihooni.
Tunnen sormen pikkuhousujeni alakappaleella ja äkkiä sormi lipaisee märkiä huuliani.
– Voinks mä? Antti kuiskaa korvaani matalalla äänellä, josta on kadonnut kaikki hilpeys ja pehmeys myös. Se on täynnä tarvetta.
– Pane mua, pane mua! hoputan Anttia vastaukseksi.
Hän laskee vyötärönauhaansa toisella kädellään, tarttuu toisella minua vatsasta, sitten rinnoista – ja minä tunnen kalun työntyvän sisääni.
Kun taas näen kiukaan ja alan tuntea kipunointia polvissani, Antti suutelee selkääni ja puhelee minulle jotain. Olen kuin räjähdyksen jäljiltä, pöllämystynyt, pelokas, sokissa. Käännyn hänen puoleensa ja sanon sen, mitä tulee ensimmäisenä mieleen. Kasvomme ovat seksistä hikiset ja loistavan punaiset. Silmissä on vielä se suttuinen uni, jota juuri yhdessä näimme.
– Me ei käytetty kondomia, minä sanon.
Antin käsi paijaa polveani, jota lattia on raapinut. Istumme siinä vierekkäin saunan lattialla ja puuskutamme vielä seksin jäljiltä, kun todellisuus hyökyy päällemme hengästyttävänä seinämänä. Antti painaa leukansa olalleni, painaa huulensa poskelleni ja sanoo hiljaisella äänellä sen, mitä hänelle tulee ensimmäisenä mieleen: – Vilma, mä tykkään susta.
Minä alan itkeä. Ei rakkaustarinoissa kuulu käydä näin.
Juuri, kun alan olla vakuuttunut siitä, että ehkä jossakin sisälläni on vielä pieni värisevä perhosensiipi, läpikuultava kuin silkkipaperi, joka voisi lennähtää lentoon ihastuksesta, se tallataan huoletta läpsytinsandaalin alle. Kun nousemme hitaasti ja epävarmasti käsivarret toisiaan hipoen saunamökiltä, koivukujaa astelee pihaan nuori nainen.
Naisella on pienenpienet farkkusortsit, joiden lahkeet on selvästikin nirhitty niin ylös kuin vain voi. Hänen hiuksensa ovat sotkuinen pöheikkö ja kaulassa roikkuu simpukanviuhka. Kasvoilla ja olkapäillä pisamat läikkyvät iloisina kesäauringossa, kun hän astuu väikkyvistä varjoista pihaan ja varjostaa kädellä silmiään.
– Ketäs kaikkia täällä oikein on? hän kysyy iloisesti kuin ei ymmärtäisi, että tunkeutuu nyt ensitreffien alueelle.
Minulla on päälläni kiukaan pesän nokeama trikootoppi ja beige hame, joka tuntuu äkkiä niin muodolliselta ja tylsältä asusteelta, että haluaisin nytätä sen klapien sekaan päästäkseni siitä ikuisiksi ajoiksi. Haisen seksiltä ja noelta, eikä sauna ole vielä valmis.
Tiedän heti läpsyillä rennosti kulkevan tytön nähtyäni, että en voi kilpailla hänen kanssaan. Hän on atleettinen, huljuttaa laamatoppinsa helmaa ja paljastaa kauniisti erottuvat vatsalihaksensa ja navan, josta killuu kimmeltävä koru. Sydämeeni pistää, kun katson häntä – kaikkea sitä, mitä toivoisin olevani. Nuori, huoleton ja jotenkin niin täynnä elämäniloa ja terveyttä. Puhumattakaan täydellisistä vatsalihaksista.
Aivan kuin se ei olisi tarpeeksi, Antti pysähtyy, laskee ämpärin kädestään ja astelee kädet levällään naisen luo.
– Tiia! Mitä sä täällä teet? hän huudahtaa, mutta äänestä kuulee, että hän on yhtä ällistynyt kuin minäkin.
– Mä olin reisuamassa tuolla kylillä kavereiden tykönä ja päätin tulla kattomaan, onko täällä tuttuja, Tiia sanoo ja hänen sievä pystynenänsä nypertyy hauskasti, kun hän hymyilee Antille käsi vielä halauksesta tämän olalla.
– Onpa ilo nähdä sua, Antti sanoo.
Sitten hän kääntyy puoleeni ja pysäyttää sydämeni sanomalla:
– Tässä on mun ex-tyttöystävä Tiia. Tämä on Vilma, ja sitten hänen sanansa takeltelevat. – Mun veljen tyttöystävä, hän jatkaa, eikä katso enää minuun.
Tiia sen sijaan katsoo minua outo ilme kasvoillaan.
– Ai, sä olet Vilma, hän sanoo.
Sitten hän tuntuu ravistavan jonkin ajatuksen päästään, naurahtaa ja astelee luokseni. Hänen kätensä on ojossa, joten minä tartun siihen omalla hikisellä kämmenelläni. Tunnen itseni likaiseksi ja inhottavaksi. Miten hän voi olla noin pirteä ja hyvännäköinen käveltyään tänne kuumassa auringonpaahteessa? Ja miksi minä tunnen oloni niin uhatuksi?
– Täällähän on ihan saman näköistä, Tiia sanoo. – Joko sä olet korjannut katon? hän kysyy Antilta, ja virnistyksestä voi päätellä, että hän tuntee hyvin Antin vaateliaan äidin.
Sekin nakertaa minua. Minä en tullut Jannen äidin kanssa toimeen ollenkaan. En ole juuri nähnyt häntä muulloin, kun täällä mökillä ja jouluaterioilla. Haluaisin sanoa jotain osoittaakseni kuuluvani tähän kerhoon, mutta en osaa. Olen liian hämilläni siitä, mitä on tapahtunut.
– Oon mä aloittanu, Antti vastaa ja raaputtaa kulmakarvaansa peukalollaan mietteliään näköisesti.
Äkkiä tajuan, että hänkin on kiusaantunut. Ehkä hänelle on vielä vaikeampi tilanne, että minä ja Tiia tapaamme nyt – sen jälkeen, mitä saunassa tapahtui. Tunnen kuuman lehahduksen nousevan kaulaltani poskille ja nousen natkuvat portaat tupaan turvaan.
Reetta kohottaa katseensa kirjasta.
– Meillä on vieraita, sanon synkästi, ja hän nousee laverilta niin nopeasti, että kirja putoaa lattialle.
– Antin exä, lisään nopeasti, kun tajuan, että Reetta pelkää Markon kaahaavan pihapiiriin. Markon tai Jannen.
Istun sohvaan Reetan viereen, kumarrun nostamaan kirjan lattialta ja se löpsähtää auki. Näen sanat: "Hänen voimakkaat kätensä kannattelivat Viviania." Suljen kirjan niin, että läpsähtää. On naurettavaa, että haluaisin saman. Antin voimakkaat kädet kannattelemaan minua.
Kuulen Tiian ja Antin puheenropinan ulkoa kuin sateen. Naurahdukset ryöpsähtelevät välillä vasten ikkunaa. Reetta laskee kätensä polvelleni, vaatii huomiotani. Hän muodostaa hiljaa huulillaan sanoja.
"Mitä se täällä tekee?"
Pudistan päätäni. En tiedä, enkä etenkään ymmärrä.
Reetta osoittaa sormellaan minua ja sitten ulos, Antin ja Tiian äänten suuntaan. Samalla hän kohottaa kulmakarvojaan sellaisella tavalla, etten voi erehtyä tarkoituksesta. Hän kysyy, onko minun ja Antin välillä jotain. Puolustukseni murenee. Epätoivoinen virnistys puhkeaa kasvoilleni, ennen kuin ehdin peittää sen. Näen Reetan silmien suurenevan ja kuulen hänen taputtavan käsiään, kun kätken kasvot omiini.
– Eikä! hän huudahtaa.
Sitten hän jatkaa tavalliseksi tumpatulla äänellä.
– Meillä ei muuten ole oikein syötävää. Perunoita on.
– Aijaa, vastaan ja katson häneen.
– Meidän pitäs varmaan lähteä kauppaan, Reetta jatkaa.
– Niin joo.
Reetta nousee nitkuvalta puusohvalta, pyyhkii kämmeniään sortseihinsa ja kiristää tummanruskeat hiuksensa ponihännälle.
– Aantttii! Reetta kailottaa.
– Voidaanks me ottaa sun auto, jos me käydään kaupassa?
Antti ilmestyy ovenrakoon, enkä voi sille mitään, että sisälläni läikähtää nurin kulho löylyvettä. Hän on niin komea, hämmentyneissä silmissä niin vetoava katse.
– Ai, mä ajattelin, että me oltais voitu käydä Vilman kanssa? hän sanoo ja lopettaa lauseensa korkeaan nuottiin, kysymykseksi.
– No, jos sä näytät Tiialle vähän paikkoja, Reetta sanoo ja luhauttaa piironginlaatikon auki, onkii sieltä puhelimen taskuunsa ja sulkee sen.
– Okei, Antti myöntyy, vilkaisee nopeasti minua, eikä siitä katseesta voi erehtyä. Se on täynnä pakottavaa kaipuuta. – Avaimet on naulassa, hän vinkkaa seinällä olevaan avainnaulaan, josta pieni pehmoeläin roikkuu. Se on Antin avaimenperä. Haluaisin pusertaa sen poskeani vasten, mutta Reetta ottaa avaimet ja katsoo minua kysyvästi, hymyillen.
– No mennäänkö?
Tiia ja Antti jäävät sopuisasti kuorimaan perunoita, kun lava-auto rouhaisee pihan soraisaa pintaa. Haistan auringossa hionneen puun ja kukkien painostavan aromin, joka kutittelee sieraimia. Reetta rutuuttaa pihasta vauhdilla ylämäkeen ja isolle tielle. Kaivelen hansikaslokeroa ja löydän Ray-Banin aurinkolasit. Laitan ne silmilleni suojaksi auringolta ja Reetan kysymyksiltä, jotka osaan jo ennakoida.
– Mitä oikeen tapahtu? Reetta kysyy kääntäessään meidät isolle asfaltoidulle tielle, joka johtaa kyläkaupalle.
– Ei mitään, vastaan puolustelevasti.
Huomaan käsivarsieni vetäytyvän ristiin rinnalleni.
– No, kyllä jotain tapahtu! Et sä mua fuulaa, Reetta sanoo ja kiertää radion päälle numikasta.
Iskelmä pajahtaa kaiuttimista.
– No, voi olla, että jotain tapahtuikin, mutta ei sillä nyt ole väliä, vastaan ja lasken Ray-Banit syliini. Olen jo tuhrinut niiden linssit aurinkorasvaisilla sormillani.
– Mä en tajuu, mitä se Tiia tekee täällä, tunnustan.
– En mäkään! Rettaa huudahtaa.
– Niidenhän piti olla eronnu, lisään.
– Mä mietin, että jos niillä on vielä jotain selviteltävää, Reetta sanoo ja leivauttaa toista kättään epämääräisesti ilmassa viitaten siihen, että lähdimme kauppaan ja jätimme heidät kahdestaan mökille.
– Mä luulin, että sä halusit vaan grillata mua! huudahdan.
– Sitäkin, Reetta myöntää.
Se viiltää sydäntäni. Siellä he ovat. Kahdestaan. Jos Antti voi noin vain yhtäkkiä panna minua, miksi hän ei tekisi niin Tiiankin kanssa? Hehän sentään ovat olleet yhdessä pitkän aikaa. Se tulee niin kuin tottumuksesta. Puren hampaat yhteen, että en pyytäisi Reettaa kääntämään takaisin. Ei hän kuitenkaan suostuisi.
Kaupassa poimin hedelmät hätäisesti pussiin, punnitsen ja painelen vääriä numeroita. Haluan vain takaisin, niin kuin olisi minun tehtäväni estää se, mitä Antin ja Tiian välillä voi vielä tapahtua. Pelkään, että palaamme mökille ja he istuvat kaksin laiturilla, Antin käsivarsi Tiian ympärillä. Päätimme vielä yrittää, osaan jo kuulla sanat korvissani. Osaan kuvitella Antin väistelevän katseen.
Eikä minulla ole mitään oikeutta tuntea mustasukkaisuutta. Minulla ei ole mitään oikeutta Anttiin. Minulla on kaikki vielä selvittämättä Jannen kanssa. Ihan kaikki.
Jätän ostokset kassalle ja Reetan kassajonoon. Rynnin lasiovista pihaan ja kaupan taakse roskisten äärelle. Siellä, varjossa, kaivan kännykän esiin. Näpyttelen hätäisesti, jotta en ehtisi ajatella, jotta en ehtisi estää itseäni.
Mäkin tykkään susta.
Viesti lähtee Antille, ja hetken tunnen helpotusta. Sitten pahoinvointi nousee. Entä jos Antti ja Tiia tosiaan seisovat tuvassa, kuorinveitsi toisessa kädessä ja peruna toisessa, ja suutelevat intohimoisesti. Viestini näyttää typerältä, hätäiseltä, lapselliselta kalasteluyritykseltä. Ethän unohda minua!
Miksi seksi ei enää merkitse mitään? En voi luottaa siihen, että Antti olisi tosiaan ihastunut minuun vain siksi, että harrastimme seksiä. Se ei mene niin. Kaikki ottavat sen, mitä ottavat. Vaalea mies lähti sanomatta sanaakaan heti, kun Reetta kieltäytyi seksistä. Ja se oli meille helpotus. Ettei tarvinnut miettiä hänen tunteitaan, Reetan tunteita.
Äkkiä tajuan jotain. En ole lainkaan ajatellut omia tunteitani. Miltä minusta tuntui käyttää toista sillä tavoin – ja tulla samalla käytetyksi? Miltä tuntui pettää Jannea?
Ei se tuntunut juuri miltään. En tunne edes häpeää, en tässä mädiltä banaaninkuorilta haisevan roskiksen vieressä. En kadu sitä. Mutta jokin kaivertaa minua.
Haluaisin, että sillä olisi ollut jokin merkitys. Se halventaa myös Antin kanssa tapahtuneen. Mutta en minä ole kulunut! En minä ole kummallekaan miehelle mitään velkaa – eiväthän hekään ole minulle. Miksi sitten tuntuu, että minun pitäisi pyytää anteeksi vaalealta mieheltä? Miksi sitten tuntuu, että olen jotenkin pilattu, jos Antti saa tietää vaaleasta miehestä ja siitä, mitä tapahtui?
Kännykkä purisee kädessäni. Avaan viestin sormet takellellen. Mitä Antti vastaa? Ensin en tajua viestin sanoja, en, ennen kuin tarkistan, keneltä se on. Sydän sykkii äkkiä korvani juuressa kaulavaltimolla, kun näen, että viesti on Jannelta.
Mun auto on varastettu. Tulen seuraavalla lennolla kotiin.
Kommentoi 2
