Shutterstock
Kun äiti on huolissaan siitä, onko mökin kaivo kuivunut ja lyövätkö kesäsateet läpi talvilumen painamasta katosta, hän soittaa minulle, Antille. Ei hän soita isoveljelleni Jannelle tai yritäkään saada isää liikahtamaan. Minun puhelimeni on se, joka tärisee tyynyn vierellä ja minä siihen vastaan.
– Antti.
Vastaan nimelläni ehkä vähän hänen kiusakseen. Kyllähän minä näen, kuinka näytöllä vilkkuu vaativasti kuin ambulanssin valo: äiti. Minä tiedän, että hän soittaa, koska haluaa jotain.
Sen jälkeen, kun Tiia ja minä erosimme, äiti on alkanut pitää vahtia. Hän saattaa soittaa lauantai-iltana ja vaatia, että tulen aamulla katsastamaan vinttikomeron oven. Niin hän pääsee näkemään, että olen elossa ja hereillä ihmisten aikaan.
Kun äiti siis nyt herättää minut kevyestä aamu-unestani, en ole yllättynyt. Vähän ärtynyt, mutta en tavallista enempää. Aurinko paistaa verhojenkin läpi jo kirkkaasti.
Äidin asia on yksinkertainen: pitää käydä tarkistamassa, vuotaako mökin katto, kun se talvella oli niin kovan lumirasituksen alla.
– Tiedät itsekin, että isän jalat eivät enää kanna niin hyvin, hän sanoo selitykseksi.
– Eikö Janne ole menossa sinne?
Isoveljeni valtaa mökin usein alkukesästä. Tosin hän on viime vuosina viettänyt siellä yhä vähemmän aikaa. Ehkä hänkin on huomannut, kuinka nopeasti mökki rapistuu, kun mumma ei enää asu siellä. Isoisä kuoli joitakin vuosia sitten, ja mumman muutettua uuteen kaupunkiasuntoon mökin hoitaminen on kaatunut seuraavalle sukupolvelle. Mutta äiti ja isä eivät kanna vastuuta niin kuin tulisi. He siirtävät sen eteenpäin.
Janne on liian ovela langetakseen sellaiseen. Ura on hänen tekosyynsä, aina ja kaikkeen. Hyvä jos hän tulee syntymäpäiville, niin kiire hänellä aina on omiin rientoihinsa. Minulla ei ole yhtä hyvää tekosyytä – etenkään erottuani Tiiasta. Mitäs minulla sinkkumiehellä voisi olla tekemistä, kun puusepän uranikaan ei ole kovin ihmeellinen.
– Jannehan on Italiassa nyt, äiti sanoo ja vahvistaa epäilykseni. Tietenkin veljelläni on tärkeämpää puuhaa. – Eikä mumma voi sellaista asiaa tarkistaa, kyllä sinä ymmärrät, äiti jatkaa ja vääntää ovelasti peukaloruuvia.
Yli 80-vuotias mummamme ei tosiaan voi könytä metallisia palotikkaita katolle ja alkaa riuhtoa paanuja irti. Osaan kyllä kuvitella, että mumma tekisi sen, jos vain jaloillaan pysyisi. Hän on aikamoinen rautarouva. Minä autan mummaa mielelläni, eikä minulla ole katon korjaamista vastaan mitään. Tunnenpa edes hetken oloni hyödylliseksi.
– Että olisi se kurjaa, jos katolta sitten romahtaisikin jotain niskaan, kun mumma sytyttää tulta takkaan, kuulen äidin jatkavan.
– Äiti, ookoo! täräytän kesken lauseen. – Kyllä mä menen. Mä olin muutenkin miettinyt, että menisin käymään mökillä.
– Niin, mutta sinne pitäisi mennä heti, äiti puree väliin.
– Ymmärrän. Ei mulla tässä muutakaan ole, sanon ja työnnän jo lakanan päältäni.
Ensin suihku, sitten vasta tuntikausien ajomatka mökille, päätän samalla.
Nousen sängystä ja kävelen keittiöön, kun äiti kertoo minulle, mitä kaikkea muuta mökillä pitää tarkastaa ja mitä muistaa ottaa mukaan. Hörähdän naurua, kun äiti mainitsee kumisaappaat ja villapaidan.
– Ei siinä ole mitään hauskaa, jos tulee kylmiä säitä, äiti sanoo selvästi närkästyneenä.
– No, on se vähän hauskaa, että sä annat pukeutumisneuvoja sun melkein kolmikymppiselle pojalle, sanon ja avaan kahvipaketin.
Raakkaan pussinpohjalta kahvipölyä siivilään ja kuuntelen äidin tiukkoja sanoja. Ne valuvat jonnekin unen ja valveen rakoon, enkä puhelun loputtua pysty palauttamaan niitä mieleeni, vaikka yritän.
– Mä haluaisin nyt juoda rauhassa aamukahvin, jos sopii, sanon ja lasken mittalusikan pöydälle valmiina lopettamaan puhelun.
– Ai, aamukahvin! Tähän aikaan! Me juodaan isäs kanssa kuule aamukahvi aina kello kuusi, vaikka ollaan eläkkeellä, äiti huudahtaa.
– Äiti, kello on seitsemän viiskyt. Lauantaina.
Äiti on hetken hiljaa. Ei hän pyydä anteeksi herätystään, mutta sentään hän vaikenee. Voin kuvitella sen kiinni nypistyneen suun. Ehkä hän muistaa, millaista elämä oli kolmekymmentä vuotta sitten. Ehkä ei. Nyt hän kuitenkin jättää minut rauhaan.
Se rauha on 38 neliötä Kumpulassa, rapistuneen puutalon alakerrassa. Samoja kapeita portaita kanssani nousee kiva nuori pariskunta, joka rutuuttelee rautasänkyään harva se ilta oikein kunnolla äänitehosteiden kanssa. Yritän olla ajattelematta sitä nyt, minun sängyssäni kun ei tapahdu yhtään mitään, vaikka toivoisin muuta.
Asunnossa on oudon samankokoiset kaksi huonetta, joita yhdistää eteinen keskellä. Epäilen, että huoneet ovat joskus toimineet kahtena erillisenä asuntona. On vaikea kuvitella aikaa, kun näihin huoneisiin mahtui asumaan kolme sukupolvea, ehkä neljäkin. Ajatus vääntää jonkinlaisen ahdistuksen lappeen sisuksiini ja niinpä rompautan kahvinkeittimen käyntiin ja alan pakata tavaroita reissuun. Mitä minä täälläkään tekisin koko kesälomani – yksin?
Kun avaan eteisen nirisevän vaatekomeron, näen siellä vielä jonkun kesämekon, punotun kassin, joka saa minut lannistumaan. Mitä pitäisi tehdä, kun toinen lähtee, eikä tarjoa mitään selitystä? Emme me Tiian kanssa ehtineet olla yhdessä kuin kaksi vuotta, mutta minä olin jo suunnitellut paljon pidemmälle. Ajattelin, että tässä se nyt on. Perhe, jota olin toivonut.
Olen jo 28 ja olen aina tiennyt haluavani perheen nuorena. Halusin pystyä puuhaamaan lasteni kanssa – pelaamaan jalkapalloa, viemään onkimaan, retkeilemään, painimaan, leikkimään. Nuorena isänä ehtisin ja jaksaisin touhottaa lasteni kanssa. Se vain oli pinttynyt ajatuksiini, enkä osannut luopua kuvitelmasta sittenkään, kun Tiia alkoi jo kiinnittää huomiota enemmän harrastuksiinsa kuin minuun.
Olin jo yläasteella kuvitellut itseni nuorena isänä. Kun rintareput ja kantoliinat ilmestyivät katukuvaan, näin itseni niiden kantajien tilalla. Se hymyilytti minua. Tiesin olevani erilainen kuin muut. Oudosti olin siitä ylpeä ja ajattelin olevani niin hyvä saalis, että saisin kaiken sen minkä haluan helposti.
Nyt kolmekymppiä häämöttää, ja minut on jätetty.
On siitä jo puoli vuotta. Sehän tässä kai monien mielestä noloa onkin. Että minä en ole saanut heitettyä noita kaapin perällä lojuvia tavaroita Uffin laatikkoon tai roskikseen. Etten ole voinut irrottautua siitä haaveesta, joka minulla oli, kun vielä seurustelin.
Työnnän nuhjaantuneen pussukan ja mekon Alepan muovikassiin ja heitän oven viereen. Nyt ne saavat lähteä. Minäkin saan lähteä. Matka mökille tuntuu äkkiä mahdollisuudelta tehdä jotain, jotain muuta kuin maata kotona vellomassa yksinäisyydessäni.
Otan kahvin ja muovipussin ja suuntaan niine hyvineni puutarhakeinuun, joka leikkuu pihalla hiljaksiin korkeiden ruohojen läpi. Istun keinussa ja juon kuumaa kahvia. Annan aamun kirpeyden purra itseni hereille ja auringon häikäistä kattojen yli.
Naapurin nainen kolaa pyörän irti katoksesta, heilauttaa minulle kättään ja lähtee polkemaan töihin. Syreenien tuoksu leijuu hänen jälkeensä.
On vaikea katsella heidän onneaan. Istuimme usein iltaa tässä puutarhakeinussa, mutta nykyisin siinä on kiusaantunut sävy. He ovat huolissaan ja pyrkivät olemaan kohteliaita, eivät edes pussaile edessäni niin kuin ennen. Hekin tykkäsivät Tiiasta. Silti tuntuu, että he tietävät jotain, mitä minä en. He katsovat minuun säälivästi, kun luulevat, etten huomaa. Kun käännyn paistamaan makkaraa tai kumarrun keräämään oksia tulta varten, tunnen heidän katseensa selässäni.
Äkkiä muistan, kuinka Tiialla oli tapana istua keinussa minua vastapäätä, sievät hiekkatomun peittämät jalat sylissäni, varpaitaan kipristellen. Usein minä hieroin hänen tomuisia jalkojaan ja hän vastasi kikatuksella.
Viime syksynä hän kertoi minulle uudesta innostuksestaan. Hänellä oli aina uusi harrastus, joka vei hänet kauas minusta.
Tiia istui jalat minun penkkini reunasta vauhtia potkien, nyrpisti nenäänsä niin kuin tekee hymyillessään ja sanoi:
– Mä oon ajatellut mennä laskuvarjohyppykurssille.
Se oli hänen viimeisin keksintönsä. Aina tuli uusia. Intian vaellusmatka. Kadulta löytyneiden koirien pelastusoperaatio. Laskuvarjohyppääminen. Ja joka kerta ihmettelin, mihin minä mahtuisin hänen suunnitelmissaan. Enkä minä loppujen lopuksi niihin mahtunutkaan.
Kahvi on kitkerää litkua kupin pohjalla, ja aurinkokin pistää silmiin. On aika lähteä. Vanhan lava-auton ovea avatessani huomaan puristavani yhä muovikassia kädessäni. Heitän sen lavalle ja toivon, että tuuli tekee tehtävänsä. Kun käynnistän auton, tuntuu se kovin lopulliselta. Kuin sanoisin hyvästit jollekin siinä syreenien katveessa lepäävässä pihassa.
Tiia on luonnonlapsi. Hän hurmasi minut sillä, että kaikki oli hänelle helppoa. Tapasimme juhannusjuhlilla, jotka ystäväni järjesti perheensä mökillä, ja Tiialla oli jaloissaan vain helminauhat, jotka pingottuivat samassa kohdassa, mistä sandaalien nauhat olisivat menneet. En voinut olla ihmettelemättä niitä. Miksi ihmeessä käyttää sandaaleja, joissa ei ole pohjaa? Ehkä minun olisi siitä pitänyt ymmärtää, ettemme ole samanlaisia. Tiia ei halua kenkiinsä pohjaa. Hän haluaa jotain muuta.
Kun kuuma päivä poltti meitä, Tiia repi paitansa äkkiä rivakasti paljastavammaksi. Kaulus lähti ja selkään tuli auringonottoaukko.
– Mä haluan maistaa tuulen mun iholla, Tiia sanoi, ja silloin se oli siisteintä, mitä olin ikinä kuullut.
En ollut aiemmin tavannut ketään sellaista. Jälkeenpäin ajatellen tuntuu selvältä, että hain äitini vastakohtaa. Naista, joka ei kerta kaikkiaan halua mitään tavallista, ei vastuuta, ei perhe-elämää, eikä ainakaan omistusasuntoa, koiraa ja lapsia.
Ehkä minä olin Tiialle liian tavallinen. Puuseppä, joka tykkää katsoa fudista, juoda kahvia aamuisin ja olutta iltaisin. Joka tykkää siitä, että pihassa on oma sauna. Ja joka haluaa perheen.
Tiia ei sanonut ei, kun puhuin lapsista. Hän ei sanonut mitään. Vaikeneminen on myöntymisen merkki, niinhän meille opetetaan. Ei se ole. Se on vain keino olla käsittelemättä jotakin. Tiia ei halunnut edes puhua asiasta, niin vieras ajatus se hänelle oli.
Sen lisäksi oli yksi asia, joka ei sujunut alkuunkaan. Alusta asti se oli vaikeaa. Siitä yöstä asti, kun makasimme rantahietikolla ja minä annoin sormieni valua kuin hiekansirut pitkin hänen vartalonsa kaaria. Hän ei vastannut. Hän ei liikkunut, ei äännähtänyt, eikä vetänyt minua lähemmäs. Hän vain katsoi minua kiinnostuneena.
Siitä tuli se tavallinen tarina. Minä totuin siihen, että hän ei vastannut mitenkään. Hän tottui siihen, mitä minulla oli tarjota.
Jo ensimmäisen kerran, kun makasimme minun asuntoni sängyssä ja illan valo nuoli vartaloitamme, ne tuntuivat sopivan huonosti yhteen. Tiia paijasi olkaani, sitten pitkin kylkeäni niin pitkälle kuin ulottui ja taas takaisin. Käsi ei eksynyt reitiltään, ei sinne minne toivoin sen eksyvän.
Vaikka Tiia oli niin intohimoinen kaikesta muusta – hän esitteli minulle koko opaskirjansa ja kaikki laskuvarjohyppäysvälineensä yhtenä iltapäivänä kasvot innosta hehkuen – ruumiistani hän ei innostunut. Hänen kanssaan tunsin itseni aina kömpelöksi, lapsellisen vaativaksi ja jotenkin tyhjänpäiväiseksi.
Muistan vieläkin viimeisen illan, jonka vietimme samassa sängyssä. Kiersin käteni hänen ympärilleen ja annoin niiden hiljaksiin vaeltaa. Tunsin hänen kireytensä, tiesin, että jotain oli pielessä, mutta en osannut tehdä sille mitään. Emme me siitä osanneet puhua. Puhuimme kyllä kaikesta muusta. Olimme parhaita kavereita, mitä tuli uusimpiin viljelytekniikoihin tai kompostointitrendeihin. Nauroimme katketaksemme aamuisin keittiössä, kun Tiia luki minulle ääneen uutisotsikoita. Hänen lausuminaan ne kuulostivat kaikki täysin absurdeilta. Nämäkö ovat niitä tärkeitä asioita?
Kun sormeni sitten hivelivät hänen rintansa kaarretta siinä pelkän lukulampun valossa, tunsin äkkiä hänen sormiensa painuvan ranteilleni. Tiukasti ne vetivät käsivarteni hänen ympärilleen ja painoivat siveästi vasten vatsaa. Viesti oli selkeä. Älä koske minuun noin.
Niin me sitten makasimme, minä lukittuna hänen ympärilleen, hän tiukkana tiukuna syleilyssäni, joka oli äkkiä käynyt kömpelöksi niin kuin kaikki läheisyyden yritykseni hänen seurassaan.
Oli pimeää ja kylmä. Vanhan ikkunan raoista puhalsi lumen huurtama tuuli ja värisytti verhoja. Verhojen läpi loisti yksinäinen katulamppu ikkunamme alla. Keskitalven ainoa aurinko.
– Antti, onko tässä enää mitään järkeä? Me ollaan enempi kavereita kuin kumppaneita, Tiia sanoi.
Ihmettelin sanaa, jonka hän valitsi. Ei rakastavaisia, vaan kumppaneita. Ensin en ottanut muuta informaatiota vastaan. Käteni olivat vielä Tiian käsien lukossa, mutta sitten se lävisti minut. Järkytys jäykisti lihakseni. Tiia vetäytyi eroon ja käteni vapautuivat.
– Mitä sä tarkotat? Ai että sä haluat erota?
Tiia katsoi minua olkansa yli. Hän oli jähmettynyt outoon vääntyneeseen asentoon, makasi kyljellään kyynärpäänsä varassa ja katsoi minua. Eikä hän sanonut mitään. Tiian mantelinmuotoiset silmät katsoivat minua mitään pahoittelematta. Hänen katseensa lävisti minut siitä, mistä äskeiset sanat jo menivät. Reikä ammotti tyhjillään ja sen läpi kävi viiltävä tuuli.
– Miksi?
En voinut estää kysymystä. En, vaikka minun ei oikeastaan olisi tarvinnut kysyä. Ei meidän suhteessamme ollut pitkään aikaan ollut sellaista järkeä. Me emme rakastelleet, emme edes pussailleet. Halasimme joskus ohimennen. Tiialla oli huikeat seikkailunsa ja suunnitelmansa. Minulla oli haaveeni perhe-elämästä. Tyhmempikin olisi tajunnut, ettei siitä tule mitään.
Mutta minä en vain halunnut päästää irti haaveesta, jonka rakentelin kasaan, kun tapasimme. Mitä minulla olisi jäljellä, jos luopuisin siitä? Pieni kostea asunto puutalon alakerrassa ja työ huonekalutehtaalla.
– Eiks olis kivempi seurustella sellaisen ihmisen kanssa, joka haluaa seurustella? Tiia kysyi.
Ja niin me erosimme. Se tapahtui uskomattoman nopeasti. Seuraavana päivänä Tiia jo katseli netistä vuokra-asuntoja. Seuraavalla viikolla autoin häntä kantamaan nyssäkkänsä uuteen asuntoon, pieneen huoneeseen kommuunissa Käpylässä. Hänen tavaransa mahtuivat kymmenen neliön huoneeseen ihan hyvin. Patjaa lattialle laskiessani tajusin, että hän oli miettinyt eroa jo pitkään. Tavarat olivat kadonneet yksitellen nurkistamme. Hän oli lahjoittanut niitä pois kuin pakoa juonien.
Hän halusi jotain muuta.
Rastatukkainen mies ja punatukkainen nainen joivat teetä keittiön pöydän ääressä, kun lähdin. He eivät tervehtineet minua mutta katsoivat teekuppiensa ylitse koko sen matkan, jonka taitoin Tiian huoneen ovelta ulko-ovelle ja siitä rappukäytävään. Tiian uusi elämä haisikin samalta kuin hän – kuivatuilta yrteiltä ja mystisiltä öljyiltä. Heidän katseestaan minä tiesin, etten kuulunut siihen enää.
Jokin kiusaa minua nyt, kun pysähdyn liikennevaloihin, joissa ei seiso kukaan muu tähän aikaan sunnuntaiaamuna. Jokin ajatuksessa siitä, kuinka Tiia lukitsi käteni, saa minut puistelemaan päätäni. Kuinka hän torjui minut. Kuinka käteni olivat aina väärässä paikassa. Kuinka hän sulki silmänsä ja katosi, kun harrastimme seksiä – silloin kun sitä vielä oli.
En halua ajatella sitä, vaan kiihdytän auton moottoritielle. Vanha auto alkaa huutaa, ja se sopii minulle hyvin. Käännän radion numikasta auki, ja lohduttavan tuttu radioääni saa minut nopeasti paremmalle tuulelle. Tie on lähes tyhjä. Helsinkiin päin tulevien kaista suhisee mökiltä palaajia, mutta vain harvat matkaavat pois kaupungista.
Lasken aurinkolasit silmilleni. Se saa oloni tuntumaan vähän paremmalta. Oikeastaan jopa aika hyvältä. Tällä reissulla kukaan ei tule vaatimaan minua pelastamaan kulkukoiraa tai viettämään päivääni terveyskeskuksessa vanhuksen kanssa, johon juuri törmäsimme. Tällä reissulla määrään minä!
Olen vapaa. Oikeastaan se on aika hyvä asia.
Pysähdyn Mikkeliin syömään. Oikeastaan voisin ostaa kolmioleivän tai hampurilaisen lukuisilta moottoritien vartta rumentavilta asemilta, mutta haluan viivytellä. Haluan, että matkani on jotenkin villimpi ja vapaampi kuin kaikki ne ajot, jotka olen velvollisuudesta tehnyt mökille. Niinpä kaarran Mikkelissä moottoritieltä ja hurrutan torin lähettyville parkkiin.
Siellä ei ole paljon nähtävää. Helsingin auringonpaiste on vaihtunut tihkuksi ja tihku vaihtuu jäätäväksi sateeksi siihen mennessä, kun pääsen ravintolasta takaisin autolle. Mikkelin tori jää tutkimatta ja matkani huikean jännittävä sivujuonne jää melko laimeaksi. Nolottaa kaiken lisäksi se, että päädyn istumaan S-eturyhmän syöttölään.
Kun siis käännyn moottoritielle johtavalle väylälle, olen valmis tarttumaan mihin tahansa, mikä tekisi matkastani poikkeavan. Kun näen mäessä kaksi naista, jotka levittelevät käsiään tien varressa, olen niin valmis kuin kukaan voi olla ottamaan kyytiinsä muutaman liftarin. Naiset eivät ole apua huutelemassa, kummankaan peukalo ei ole pystyssä, mutta minä tunnistan tilanteen paremmin kuin hyvin. Miten päästä kotiin? Sade lisää heidän onnettomuuteensa vesileimansa.
Näky saa minut painamaan jalkani epäröiden jarrupolkimelle. Juuri kun ajan naisten kohdalle, toinen nostaa käsiään kuin kysymykseksi taivaalle, joka sataa heidän ylleen mistään mitään piittaamatta. Se on minun merkkini. Paukautan jarrun pohjaan ja lava heilahtaa takanani kuin itsepäinen muuli, joka haluaisi jatkaa matkaa.
Rullaan ikkunan auki venkuttamalla ja työnnän päätäni sen verran ulos, että saan sadepisaroilta kylmän tervehdyksen. Naiset kääntävät katseensa minuun, ja silloin minä tunnistan täydellä varmuudella toisen naisista. Siinä seisoo Vilma, isoveljeni tyttöystävä. Sade on kihartanut Vilman vaaleat hiukset ja vettä tippuu hänen suloisen pienestä nenänpäästään, kun hänen vihreät silmänsä osuvat minuun.
Olen aina ollut salaa ihastunut Vilmaan. Ei se ehkä ole täysin salassa pysynyt kaikilta osapuolilta. Tosin seurustellessamme minä ja Tiia emme nähneet isoveljeäni juuri lainkaan. Eivät Janne ja Tiia muutenkaan kyllä tulleet toimeen – Etelä-Helsingin uraohjus ja maailmanparantaja ilman kenkiä.
En voi sille mitään, että rinnassani ailahtaa, kun näen Vilman. En ehdi edes mielessäni kysyä, miksi hän on siinä Mikkelin takakujilla, eikä Italiassa Jannen kanssa, kun kuulen sanat, jotka tulevat suustani miettimättä ja pyytämättä.
– Tarviitteko kyytiä?
Vilma katsoo kysyvästi ystäväänsä, jonka tunnistan Reetaksi, hänen parhaaksi ystäväkseen. Olemme tavanneet monissa juhlissa, vaikka emme aivan viime aikoina. Reetan kasvot ovat kolhommat kuin ennen, ruskeiden silmien alla on mustat renkaat. Hän näyttää vanhemmalta, huomaan ajattelevani säälivästi. Vilmaa sen sijaan eivät vuodet ole riepotelleet. Kaatosateessakin hänen kasvoistaan hohtaa uskomaton valo.
Reetta kohottaa harteitaan ja suostuu siten ehdotukseeni. Oloni käy riehakkaaksi, kun tajuan, että saan sittenkin seikkailuni. Naisethan ovat tulossa minun kyytiini! Ajatuksen innoittamana työnnän kasvoni kokonaan sateeseen.
– Mihis tytöt on matkalla? kysyn jonkinlaista takalaidunten äijän puheenpartta jäljitellen.
– Antti! Vilma huudahtaa.
Tajuan, että hän tunnistaa minut vasta nyt. Reetta hymyilee, hänen kasvonsa syttyvät. Mutta Vilman katse on varautunut. Se kipristää sydämeni kasaan. Hän ei olekaan ilahtunut minun näkemisestäni.
Viiton silti heitä kiertämään auton ja astumaan sisään. He eivät epäröi vaan loiskuttavat tiensä autoni luokse. Sade ryöpsähtää heidän mukanaan sisään, kun Vilma kipuaa viereeni ja Reetta hänen viereensä. Ohjaamossa on äkkiä ahdasta, mutta se ei haittaa. Olen iloinen seurasta ja etenkin muutoksesta.
Mutta en minä tiedä, mitä he tarvitsevat. Jospa he haluavat vain kyydin junalle? Toistan siis kysymykseni, nyt ihan tavallisesti.
– Minne te ootte menossa?
Vilma töhähtää naurun, joka kuulostaa tuhahdukselta.
– Mökille, hän sanoo.
– Ai meidän mökille? kysyn häkeltyneenä.
Minut täyttää vipatus, se alkaa varpaista ja valtaa koko ruumiini. He ovat tulossa mökille! Minun kanssani!
– No niin, Vilma sanoo. Hänen äänensä on yhä varautunut.
Emmekä me puhu hetkeen mitään. Ajan meidät moottoritietä kohti Savonlinnaa, enkä kysy. En kysy, miksi hän ei ole Jannen kanssa Italiassa, eikä hän kerro.
Kun olemme ajaa rutuuttaneet jonkin aikaa iskelmäsävelet korvissamme, Reetta kääräisee villatakin ikkunan ja päänsä väliin ja nuukahtaa siihen. Olen kaksin Vilman kanssa. Nyt minä voisin kysyä, mutta jotenkin en osaa. Sen sijaan vilkuilen hänen vaatteitaan, jotka sade on kastanut läpinäkyviksi. Äkkiä Vilma nojaa päätään olkaani.
– Voi vitsi mikä säkä meillä kävi, hän haukottelee.
Olkapäätäni kuumottaa, eikä hän nosta päätään pois. Hän ei nosta päätään pois, ja minä pidän molemmin käsin tukevasti kiinni ratista, jotta emme suistuisi tieltä.
Mökkitie on hiljainen. Puiden oksat kurottelevat yllemme ja niiden välistä sade välillä ripsahtelee tuulilasiin. Kun auto lossahtaa vanhoihin sorakuoppiinsa pihalla, molemmat naiset venyttelevät ja kuulen kaksi naukaisua kuin yhdestä suusta. Nousemme autosta ja katselemme ympärillemme pöllämystyneenä. Vesi ilkamoi meille puiden välistä. Linnut sirkamoivat ympärillämme metsissä. Mehiläinen surisee editsemme paljonkaan meihin huomiota kiinnittämättä. Me kiipeämme mökin terassille, jonka lankut narskahtelevat tervetulotoivotuksen meille.
Nostan terassin kulmalla lepäävän kukkaruukun aluslautaseltaan. Siellä me säilytämme mökin avainta, jotta jokaisen ei tarvitse hakea sitä äidiltä ja isältä tai vaivata mummaa. Mutta lautasella ei ole avainta. Nostan lautasenkin terassilta, mutta ei senkään alla ole mitään.
– Avain ei oo täällä, sanon.
Naiset katsovat minua ja sitten kädessäni olevaa kukkaruukkua.
– Missä te yleensä pidätte avainta? Reetta kysyy ja minä nostan kädessäni olevaa kukkaruukkua ja lautasta merkitsevästi.
Vilma kuikuilee jo ikkunasta sisään käsi silmiensä yllä varjona.
– Ei siellä ainakaan näy ketään, hän sanoo.
– Ei siellä pitäisi ketään ollakaan, vastaan. – Siksihän mut hälytettiin kattoa katsastamaan.
Kierrämme terassin moneen kertaa. Hapuilemme kaikista kulmista ja varjoista, ja minä jopa ryömin terassin alle tutkimaan, olisiko avain tippunut sinne. Ei ole. Avainta ei löydy mistään. Alan turhautua. Ei riitä, että olen ajanut koko päivän päästäkseni tänne hoitamaan muiden hommia, vaan nyt minun pitäisi vielä ajaa takaisin kaupunkiin mumman luokse hakemaan hänen avaintaan. Ärtymys rykäisee käteni liikkeelle. Paukuttelen kaiteita, ikkunalautaa, ovea. Harmitustani vain lisää, että Vilma ja Reetta seisovat terassin kaiteeseen nojaten ja katsovat minua toiveikkaasti. Jos vaikka muistaisin jotain salaista perhetietoutta, joka paljastaisi meille avaimien olinsijat. Mutta ei sellaista tietoutta olekaan.
Painan harmistuneena ovenkahvaa, painan ja riuhtaisen, ja täydelliseksi hämmästyksekseni ovi rötkähtää auki. Katson naisia, jotka katsovat minua, silmät pyöreinä hämmästyksestä. Sitten purskahdamme yhteiseen nauruun. Kukaan meistä ei kokeillut ovenkahvaa. Me etsimme vain avainta.
Kun astumme räsymaton nupuloille, huomaan avaimen pöydällä. Mumman on täytynyt unohtaa se siihen. Hän on kuitenkin jo aika vanha.
– Kahvia, eiks niin? kysyn ja kuulen hyväksyvän huudahduksen Reetan suusta.
Vilma oikaisee tutusti keittiönkaapin luokse ja ottaa esiin kahvinkeittimen, joka lepää kaapissa, kun kukaan ei ole mökillä.
Samalla hetkellä puhelimeni soi. Kaivan kännykän farkuntaskustani, vaikka tiedän jo, kuka se on.
– Äiti, sanon naisille selitykseksi ja vetäydyn terassille puhumaan.
– No, Janne on nyt sitten jättänyt Vilman, äiti aloittaa puhelun draaman värinä äänessään.
Salaa hän taitaa rakastaa sitä, että jotain tapahtuu. Neljäkymmentä vuotta saman miehen kanssa on tehnyt hänestä sellaisen – haukan muiden onnettomuuksille.
Minä vetäisen henkeä ja peitän puhelimen kämmeneni kuppiin, vaikka naiset sisällä eivät voi mitenkään kuulla äidin ääntä. Lompsauttelen askelmat pihamaalle ja lähden kävelemään rantaa kohti.
– Janne on lentänyt sinne Italiaan jonkun uuden naisen kanssa, äiti jatkaa.
Olen ensin hiljaa, mutta sitten minun on pakko kysyä.
– Juttelitko sä Jannen kanssa?
– Miten minä muuten sen tietäisin? äidin äänessä on närkästystä.
Onko Janne tosiaan sanonut jättäneensä Vilman? En voi kuvitella sitä. Nainen, jonka juuri jätin keittiöön, ei vaikuta naiselta, joka on juuri jätetty.
– Ootko sä ihan varma, että Janne puhuu totta? kysyn vielä, vaikka tiedän, että se on virhe.
Äiti tuhahtaa. Hän ei edes sano mitään.
– Kuule, Vilma on täällä mökillä. Mun kanssa. Sillä oli jotain auto-ongelmaa, joten me tultiin yhtä matkaa Mikkelistä, kerron.
Yritän saada äidin vakuuttuneeksi siitä, että Vilmaa ei ole voitu juuri jättää. Minä tosiaan tiedän, koska seison muutaman kymmenen metrin päässä hänestä. Mutta äiti ei tulkitse sitä niin.
– Yritä sinä nyt vähän tarkkailla, miten Vilma voi, äiti sanoo ja yllättää minut täysin. Vain hänelle voisi tulla mieleen sanoa niin juuri nyt.
– Kun se on niin nuorikin. Ettei ihan sydänsuruun kuole. Pidä huolta, että sillä on siellä kaikki hyvin, etkä päästä sitä minnekään veneilemään yksin, äiti lisää kuin odottaisi Vilman surussaan hukuttautuvan järveen.
Vilma on minua vanhempi, mutta silti äiti pyytää minua huolehtimaan hänestä. Ei taida olla mitään tilannetta, missä äiti ei luottaisi apuuni.
Äiti on haukka. Hän saa aina tietää kaiken. Mutta on hän reilukin. Hän ei halua, että Vilma tuntee olonsa ulkopuoliseksi. Hän haluaa pitää Vilman perheessä, vaikka Janne ei haluaisikaan. Vuosien työ ei saa sillä tavalla mennä hukkaan. Se ei ole sivistynyttä.
Mutta minä ihmettelen. Vilma vaikuttaa niin huolettomalta. Voiko tuo tosiaan olla nainen, joka on juuri jätetty?
Tunnen oloni jotenkin syylliseksi, kun palaan tupaan. Katselen keittiönurkkauksessa puuhailevaa Vilmaa ja mietin äidin sanoja. Vilma ropsauttelee kahvinporot keittimeen, sulkee pussin ruttaamalla sen kasaan ja työntää sen kaappiin, missä se hitaasti kohoaa ja aukeaa kuin kukka. Siinä on jotain kovin viehättävää, miten vähän Vilma tuntuu välittävän pienistä asioista. Kuulen mielessäni äidin äänen: Kahvi kuivuu aivan ja siitä lähtee kaikki maku. Se on säilytettävä pakkasessa ja tiiviisti suljettuna. Äiti käyttää kahvin säilyttämiseen ilmatiiviitä pakkauksia. Hyllyllä on sellainen, kansi lohnottaa auki, mutta Vilma ei sitä huomaa.
Olen puhelusta vähän sijoiltani. En saa äidin sanoja mielestäni, mutta koska Vilma itse ei ole sanonut asiasta mitään, en halua kertoa hänelle, että minäkin tiedän. Ja koska en tiedä, mitä tehdä, en tee mitään. Tarkkailen.
Vilman hameenhelman läpi piirtyvät hänen säärtensä rajat, enkä voi olla katsomatta. Mieleeni nousee tapoja, joilla voisin pitää hänestä huolta. Yritän työntää ajatuksia pois, mutta eivät ne katoa. Minun on napattava biojätesanko ja rojuutettava se jäteboksiin, jotta mietteeni eivät paljastuisi Vilmallekin.
Ruumillani on oma mieli. Himo on nostanut päätään, ja nyt minä olen saanut varmistuksen epäilyilleni. Vilman ja Jannen suhde on ainakin karilla, jos ei kokonaan loppunut.
Ehkä minulla sittenkin on mahdollisuus.
Kommentoi 0
